”Kymmenen käskyä” ovat yhdistelmä ja lyhennelmä Israelille Siinailla annetusta Jumalan laista (2.Moos.20:1-17 ja aavistuksen verran toisenmuotoisina 5.Moos.5:6-21). ”Kymmenen käskyä” on myös käsitteenä mainittu Raamatussa (2.Moos.34:28 ja 5.Moos.4:13). Käskyt oli kaiverrettu kahteen kivitauluun (2.Moos.24:12; 34:1-4; 5.Moos.4:13). Perimätiedon mukaan kolme ensimmäistä käskyä, jotka koskevat jumalasuhdetta, kirjoitettiin ensimmäiseen tauluun ja seitsemän muuta, ihmisten keskinäistä suhdetta käsittelevää, toiseen tauluun.
Mitkä ovat juuri ne kymmenen käskyä, on ymmärretty osittain eri tavoin, ja niinpä käskyt on jaoteltu useallakin eri tavalla. Juutalaisen jaotuksen mukaan ensimmäiseen käskyyn luetaan 2.Moos.20:2:n johdantosanat. Toisen käskyn taas muodostavat vieraitten jumalien pitämiskielto (20:3) ja jumalankuvan tekemiskielto (20:4). Kaksinkertainen himoitsemisen kieltävä käsky (20:17) katsotaan yhdeksi eli kymmenenneksi käskyksi. Kuten kristillinen alkuseurakunta, ortodoksiset ja reformoidut kirkot pitävät kuvakieltoa (20:4) itsenäisenä ja järjestyksessä toisena käskynä. Kaksinkertaista himoitsemisen kieltävää käskyä ne käsittävät yhdeksi käskyksi samoin kuin juutalaiset. Roomalaiskatolinen ja luterilainen kirkko puolestaan jakavat jakeen 20:17 kahdeksi käskyksi, mutta yhdistävät jakeen 20:2 johdantosanat ja muiden jumalien pitämiskiellon (20:3) sekä kuvakiellon (20:4) yhdeksi käskyksi. Nämä ovat kuitenkin sinänsä toisarvoisia jaotuksia, koska kymmenluku lienee ollut sopiva muistin tueksi, sillä käskyt tuli tuntea ”kuin viisi sormeaan.”
Jumalan lain tarkoitus on nähty kolmitahoisena: (1) osoittaa, kuinka ihminen syntisyydessään on kaukana Jumalasta, (2) osoittaa ihmiselle, että he tarvitsevat välittäjää voidakseen koskaan lähestyä Jumalaa, ja (3) osoittaa ihmisille, miten he voivat elää yltäkylläisemmin pitäessään ohjeena Jumalan täydellistä luontoa siten kuin se on moraalilaissa ilmaistu. Viimeksi mainittu näkyy siinäkin, että oikeusvaltioiden lainsäädännössä toteutetaan monilta osin monen käskyn periaatteita (esimerkiksi tappaminen ja varastaminen ovat kiellettyjä asioita).
Jeesus ja UT:n kirjoittajat viittaavat sellaisenaan vain muutamiin näistä kymmenestä käskystä (Matt.5:21, 19:18,19; Room.13:9; Jaak.2:11). Jeesus korostaakin voimakkaasti sitä, että lain täyttämiseen ei riitä vain sen ulkonainen noudattaminen, vaan tarvitaan myös oikea mielenlaatu (Matt.5). Lain suurimmaksi käskyksi Jeesus asettaa kaksinkertaisen rakkaudenkäskyn (Matt.22:36-40), jonka Hän ottaa suoraan Mooseksen kirjoista (5.Moos.6:5; 3.Moos.19:18), ts. käskyn rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä. Se on vanha mutta myös uusi käsky (Joh.13:34; 1.Joh.2:7-10). Voidaankin sanoa, että kun kymmenessä käskyssä yhdistyy koko Mooseksen lain olennainen sisältö, rakkauden käskyyn sisältyvät puolestaan kaikki kymmenen käskyä ja koko laki (Matt.22:40; Room.13:8-10).
Koko Raamattu, VT ja UT, korostaa sitä, että on tärkeää pitää käskyt (2.Moos.20:6; 5.Moos.6:17; Matt.19:17; Joh.14:21; 15:10; 1.Kor.7:19; 1.Joh.2:3,4; 5:3). Jeesus itse korostaa, että Hän ei tullut kumoamaan lakia tai profeettoja vaan toteuttamaan (Matt.5:17).
Martin Luther on Vähä Katekismuksessaan lyhyesti esittänyt ja selittänyt kymmenen käskyä (”Kymmenen käskyä, niin kuin perheenisän on ne väelleen yksinkertaisesti opetettava”). Lutherin esitystapa on erittäin selkeä ja hyödyllinen, joten ohessa otetaan esiin hänen selityksensä kuhunkin käskyyn.
Ensimmäinen käsky
Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia [minun rinnallani].
Mitä se merkitsee? Vastaus:
Meidän tulee yli kaiken pelätä ja rakastaa Jumalaa ja turvautua häneen (Luther)
Ensimmäinen käsky (2.Moos.20:1-3) keskittyy armolliseen Jumalaan, joka vapautti kansan Egyptin orjuudesta. Kyseessä oli Jahve, ”minä olen” (2.Moos.3:14; 6:2; 34:5), joka Mooseksen johdolla vei kansan pois Egyptistä. Koska Hän oli heidän Jumalansa, kansa ei saanut pitää muita jumalia Hänen rinnallaan. Hän yksin oli ainoa tosi Jumala. Yhden ainoan elävän Jumalan palvelemiseen sisältyi israelilaisen uskontunnustuksen ydin (5.Moos.6:4).
Kuvakielto (2.Moos.20:4,5) on ymmärrettävä suuntautuvana epäjumalanpalvontaa vastaan. Kysymys on toisen jumalan (väärän ja ei-olemassa olevan jumalan) palvelemisesta, joka on vastoin ensimmäistä käskyä. Kysymys on siten kielto kuvan palvomisesta jumalana, ei kuvataiteellisesta rajoituksesta. Täytyy muistaa, että monissa uskonnoissa nimenomaan palvottiin ja palvotaan epäjumalankuvia, jotka eivät ole oikeita jumalia. Tämä oli totta myös Kanaanin maassa, johon israelilaiset olivat matkalla.
Jeesus vahvistaa Jumalan ykseyden (Mark.12:29,30), joten muita jumalia ei ole olemassakaan (1.Kor.8:4-6). Ensimmäisen käskyn rikkominen on siten jonkin muun kuin Jumalan pitämistä jumalana, mikä kuitenkin tosiasiassa on valheellista. Kuitenkin UT tuo esille yhden ainoan Jumalan kolminaisuuden Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä (Matt.28:19; 2.Kor.13:13; 1.Piet.1:2). Jeesus, Jumalan Poika, oli Jumala (Joh.1:1; 20:28; Tiit.2:13; Hepr.1:8; Jeesuksen ”minä olen” –sanonnat ovat suora viittaus VT:ssa ilmaistuun Jumalan nimeen, minkä aikalaisetkin hyvin ymmärsivät, Joh.8:58,59; 10:30-33). Myös Pyhä Henki on Jumala itse (1.Moos.1:2; Joh.15:26; 1.Kor.2:11,12; 2.Kor.3:17; Ef.4:4). Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat yksi Jumala, mutta kolme persoonaa (myös Hengestä käytetään ilmaisua ”hän”, ei ”se”, Joh.16:7,8).
Kysymys kiivaasta Jumalasta, joka kostaa isien rikkomukset lapsille (2.Moos.20:5,6), on nähtävä oikeassa asiayhteydessä. Jumala ei anna kunniaansa toiselle vaan vaatii ihmisiä näkemään Hänet sellaisena kuin Hän todella on: ainoana elävänä Jumalana, maailman Luojana ja ihmisten Lunastajana. Lapsilla on kuitenkin taipumus toistaa (oppimalla!) isiensä syntejä, jolloin he ovat yhtä huonoja kuin isänsä. Toisaalta jokainen on itse yksilönä Jumalan edessä ja vastaa omasta elämästään (huom! erityisesti Hes.18). Niinpä kuka hyvänsä noudattaa Jumalan tahtoa, saa kokea Herran armon (2.Moos.20:6).
Toinen käsky
Älä turhaan käytä Jumalasi nimeä. [,sillä Herra ei jätä sitä rankaisematta, joka turhaan käyttää hänen nimeään.]
Mitä se merkitsee? Vastaus:
Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme hänen nimessään toivota pahaa, vanno, noidu, valehtele emmekä petä, vaan huudamme hänen nimeään avuksi kaikessa hädässämme, rukoilemme, ylistämme ja kiitämme sitä. (Luther)
Jumalan nimen väärinkäyttäminen (2.Moos.20:7) merkitsee enemmän kuin pelkkien sanojen lausumisen, Jumalan nimi on paljon enemmän kuin pelkkä ilmaisu. Jumalan nimi käsittää (1) Hänen luonteensa, olemuksensa ja persoonansa (Ps.20:2; Luuk.24:47; Ap.t.4:12), (2) Hänen opetuksensa ja oppinsa (Ps.22:23; Joh.1:18; 17:6,26), ja (3) Hänen moraalinsa ja etiikkansa (Joos.24:23-27; Miik.4:5; Joh.14:6). Jumalan nimi ei voi siksi olla huulillamme jotain sellaista, joka ei ole sopusoinnussa Hänen kanssaan.
Toisaalta Raamattu osoittaa, että Jumalan nimeen vedottiin usein (5.Moos.6:13; Ps.63:12; Jes.45:23; Jer.4:2; 12:16; Room.1:9; 9:1; 1.Kor.15:31; Fil.1:8; Ilm.10:5,6). Jeesuksen käsky olla vannomatta (Matt.5:33-37) ei siten välttämättä ole kirjaimellinen kielto olla vannomatta valaa, vaan kehotus olla antamatta lupauksia, joita ei kykene pitämään.
Kolmas käsky
Pyhitä lepopäivä.
Mitä se merkitsee? Vastaus:
Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme väheksy Jumalan sanaa ja sen saarnaa, vaan pidämme sen pyhänä, kuuntelemme ja opimme sitä mielellämme. (Luther)
Lepopäivän pyhittäminen (2.Moos.20:8-11) merkitsi juutalaisille sapatinpäivän kunnioittamista. Asian moraalinen puoli oli erityisen ajan erottaminen Jumalan palvontaan, mutta se merkitsi myös seitsemännen päivän pitämistä vapaana työnteosta (3.Moos.23:3). Sapatin juuret ovat Jumalan luomistyössä, jonka jälkeen Hän lepäsi seitsemäntenä päivänä (1.Moos.2:3). Sapatti kuitenkin viittasi myös vapautukseen Egyptin orjuudesta (5.Moos.5:15), jolloin se on myös vertauskuva tulevasta lunastuksesta, jonka Messias tuo tullessaan. Kristillinen lepopäivä tuli olemaan sunnuntai (alun perin viikon ensimmäinen päivä, 1.Kor.16:2, Herran päivä, Ilm.1:10), koska Jeesuksen ylösnousemus tapahtui sunnuntaina, sapatin jälkeisenä päivänä. Juutalaisten sapatti ja kristittyjen pyhäpäivä ovat kumpikin kolmannen käskyn pitämisen kohteena.
Juutalaisille sapatti merkitsi ehdotonta työnteon kieltoa, jonka rikkomisesta seurasi kuolemanrangaistus (2.Moos.35:1-3; 4.Moos.15:32-36). Myöhemmin juutalaiset kuitenkin määrittelivät tarkoin säännöin, mitä sapattina oli lupa tehdä ja mitä ei. Tätä Jeesus vastusti (Matt.12:1-8). Lepopäivä oli näin ihmisen lepoa ja jumalanpalvelusta varten eikä pikkutarkkojen sääntöjen noudattamista varten. Kuitenkin lepopäivän viettäminen on Jumalan käsky, jota tulee pyrkiä kunnioittamaan siinä kuin muitakin Hänen käskyjään.
Lähteet
Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 3 (Ristin Voitto, 1989)
Luther, Martin: Vähä Katekismus.
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Vantaan Vapaaseurakunta
Raamatturyhmä
Juhani Nikula
keskiviikko 29. huhtikuuta 2009
keskiviikko 15. huhtikuuta 2009
EFESOLAISKIRJE: HENGELLINEN SOTA
Paavalin työ Efesoksessa oli kestänyt yli kaksi vuotta, jonka aikana hän oli käynyt taistelua taikauskoa ja pahoja henkiä vastaan (Ap.t.19:11-22). Efeso oli pakanallinen kaupunki, jossa epäjumalanpalvelus ja moraalittomuus olivat voimissaan. Näin ollen on johdonmukaista, että efesolaiskirjekin koskettelee hengellisen sodankäynnin periaatteita.
Ef.2:2 viittaa ”avaruuden henkivallan hallitsijaan”, joka tarkoittaa Saatanaa. Alun perin Saatana oli Jumalan luoma enkeli, joka lankesi vastustamaan Jumalaa (Jes.14:12-19; Hes.28:11-19). Hän on näin luotu olento ja Jumalaa vähäisempi. Saatana vastustaa kaikessa Jumalaa ja hän on myös ihmisen vihollisen. Juuri Saatana vietteli ihmisen syntiinlankeemukseen (1.Moos.3:1-5). Missään vaiheessa Saatana ei ole ollut eikä tule olemaan Jumalaa voimakkaampi; missään vaiheessa hän ei ole ollut voittamassa Jumalaa vaan hänen taistelunsa on ollut pelkkää viivytystaistelua ennen hänen lopullista tuomiotaan (Ilm.20:10). Saatana on kuitenkin saanut osan enkeleistä houkuteltua mukaan kapinaansa Jumalaa vastaan (Dan.8:10; Ilm.12:4); nämä kapinoivat enkelit (pahat henget) ovat demoneja, riivaajia, jotka Saatanan tavoin käyvät taisteluaan Jumalaa vastaan. Kaikki paha tulee kuitenkin lopulta saamaan tuomionsa. Kuitenkin jotkut ihmiset lankeavat Saatanan ja pahojen henkien viettelyksiin (Ef.2:2), jolloin osa ihmiskuntaa tulee tästä syystä joutumaan kadotukseen. Vaikka Saatana ja pahat henget tulevat lopulta kukistumaan, ne kuitenkin käyvät taisteluaan ihmisistä. Tästä syystä Jumalaan uskova joutuu väistämättä mukaan hengelliseen sotaan, joskin uskova tulee olemaan voittajan (suuremman) puolella (1.Joh.4:4).
Paavalin kuvaus taistelusta pahaa vastaan kertoo tästä taistelusta (Ef.6:10-20). Taistelu pahaa vastaan koskee jokaista Jumalan omaa, joiden kaikkien tulee vahvistua ja pukea päälleen Jumalan koko taisteluvarustus (6:10,11). Vaikka voitto on taattu, se saadaan vain taistelun kautta. Kaikki voima ja varustus tulevat Herralta, joten taistelijalta itseltään ei vaadita voimaa, ainoastaan alttiutta. Mutta Paholaisen juonet ovat edelleen siinä määrin voimakkaat (ihmisen mittapuun mukaan), että ilman valppautta ja taisteluvarustusta on mahdollista joutua niiden pauloihin. Voitettukin vihollinen voi olla vaarallinen, jos ei ota huomioon sen taholta tulevaa vaaraa. Sotastrategiaan ei kuulu koskaan aliarvioida vihollisen voimaa! Siksi Jumalan koko taisteluvarustus on uskovalle tarpeen (6:11,13).
Pahoja henkivaltoja on niin maailmassa kuin avaruudessakin (6:12). Jotkut henkivallat vaikuttavat maailmassa ja sen ihmisissä; epäjumalanpalvelus, ei-kristilliset uskonnot ja spiritismi ovat tästä ilmentymiä. Monenlainen pimeys, jumalattomuus ja saastaisuus maailmassa ovat pahojen henkivaltojen työtä. Jotkut ihmiset ovat suorastaan demonien vallassa. Lisäksi henkivaltoja on myös avaruudessa, josta käsin ne taistelevat Jumalan suunnitelmia vastaan. Paavali korostaakin, että hengellinen sota tapahtuu pahoja henkivaltoja vastaan, ei ihmisiä vastaan (vaikka nämä ihmiset olisivatkin pahan palveluksessa). Mitä tulee ihmisiin, heidät yritetään voittaa Jeesuksen kautta Jumalalle; sen sijaan pahat henkivallat ovat lopullisesti tuomion alaisia eivätkä ne voi pelastua.
Paavalin kuvaus sotavarustuksesta (6:14-17) on toisaalta vertauskuvallinen, mutta toisaalta viittaa niihin hengellisiin välineisiin, joilla taistelu voitetaan (vrt. Jes.59:17). Varustuksen täydellisyys viittaa siihen, että taistelijalla ei saa olla ”heikkoa kohtaa,” jota pahat henkivallat voivat käyttää hyväkseen. ”Totuuden vyö” viittaa taisteluvalmiuteen: ilman vyötä ei sotilas voinut lainkaan lähteä taisteluun. Vyö sitoi vaatteet yhteen niin, että taistelun vaatima liikkuminen oli mahdollista, ja vyössä kannettiin niin varustuksia kuin miekkaakin. ”Totuuden vyö” viittaa Messiaaniseen ennustukseen (Jes.11:5), jonka mukaan Messiaan varustuksena oli vanhurskaus ja vyönä uskollisuus. Totuus, joka uskovalta taistelijalta edellytetään. on sekä evankeliumin totuus että uskovan sisäinen maailma, hänen sydämensä ja ajatuksensa. Jeesus itse oli totuus (Joh.1:14,17; 14:6), joten Jeesuksen seuraajan tulee vaeltaa samassa totuudessa.
”Vanhurskauden haarniska” on mainittu Jumalan itsensä varustuksena (Jes.59:17). Antiikin ajan haarniska suojasi suurinta osaa taistelijan kehoa, joten myös hengellisenä varustuksena sitä on pidettävä tehokkaana suojana pahaa vastaan. Vanhurskaus tarkoittaa oikeamielisyyttä, kaikkea toimintaa ja vaellusta, joka on oikeaa Herran edessä ja joka on Hänen mielensä mukaista. Uskovaa suojaakin hänen moraalinen suoraselkäisyytensä ja ennen muuta tietoisuus siitä, mitä Kristus on tehnyt hänen puolestaan. Uskovan ei tulekaan hakea suojaa omista töistään ja saavutuksistaan, vaan siitä, mitä hänellä on Kristuksessa.
Jalkineina varustuksessa ovat ”alttius julistaa rauhan evankeliumia” (vrt. Jes.52:7). Sotilaan jalkineet ovat tärkeä osa varustusta, koska pitkät marssit ovat vaativa osa taistelua (on sanottu, että Aleksanteri Suuren ja Julius Caesarin suuret voitot johtuivat osaltaan heidän sotilaidensa kunnollisista jalkineista, joiden avulla he muita paremmin kestivät uuvuttavat marssit!). Evankeliumi itsessään pitää sisällään rauhan sanoman (Jumala on Jeesuksessa sovittanut itsensä maailman kanssa, joten ihmisen ja Jumalan välinen rauha perustuu Jeesuksen työhön; tämä avaa rauhan myös ihmisten välille). Evankeliumin levittäminen merkitsee tosin taistelua, mutta evankeliumin perusolemus on olla rauhan sanoma, joka antaa taistelijalle tukevan jalansijan taistelussa.
”Uskon kilpi” viittaa antiikin sotilaiden kilpiin, jotka olivat parhaimmillaan vieri vieressä suojaavana seinänä kaikki nuolia (myös palavia) ja keihäitä vastaan. Samalla tavalla oikea usko suojaa kristittyä kaikkea pahaa vastaan (tällöin usko tarkoittaa sekä pelastavaa uskoa että uskoa Jumalan ihmeitä tekevään voimaan). Palavakaan nuoli ei pääse kilven läpi!
Myös ”pelastuksen kypärän” on mainittu olevan Jumalan varustus (Jes.59:17), joten Hänen omansa pukeutuvat samaan varustukseen (myös 1.Tess.5:8). Kypärä suojaa taistelija päätä, joten se on suojavarustuksena erityisen tärkeä. Pelastus on evankeliumin sanoman perussisältö, joten ikuisen pelastuksen toivo on hengellisen taistelijan vahvana suojana. Toisaalta tässä on viittaus siihen, että mitään hengellistä taistelua ei voida käydä irrallaan pelastuksesta ja pelastuksen sanomasta.
”Hengen miekka” on varustuksen ainoa osa, jota voidaan käyttää myös hyökkäykseen. Hengen miekka on Jumalan sana. Kun Saatana kiusasi Jeesusta autiomaassa, Jeesus puolustautui vetoamalla Raamatun sanaan, jossa Jumala itse puhuu (Matt.4:1-11). Jumalan sanaa on toisaalta käytettävä niin, että se on sopusoinnussa kaiken muun kanssa, mitä uskovan taisteluvarustukseen kuuluu (pelkät ulkonaiset sanat ja Jeesuksen nimi eivät riitä, vaan taistelijan tulee olla sydämessään ja elämältään sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa, vrt. Ap.t.19:13-16).
Kestävä rukous ja valvominen sitovat yhteen kaiken sen, mitä aikaisemmin on hengellisestä taistelusta sanottu (Ef.6:18). Rukous ja hengellinen valveillaolo ovat lopulta ne, miten hengellinen taistelu ulkonaisesti tapahtuu.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Ef.2:2 viittaa ”avaruuden henkivallan hallitsijaan”, joka tarkoittaa Saatanaa. Alun perin Saatana oli Jumalan luoma enkeli, joka lankesi vastustamaan Jumalaa (Jes.14:12-19; Hes.28:11-19). Hän on näin luotu olento ja Jumalaa vähäisempi. Saatana vastustaa kaikessa Jumalaa ja hän on myös ihmisen vihollisen. Juuri Saatana vietteli ihmisen syntiinlankeemukseen (1.Moos.3:1-5). Missään vaiheessa Saatana ei ole ollut eikä tule olemaan Jumalaa voimakkaampi; missään vaiheessa hän ei ole ollut voittamassa Jumalaa vaan hänen taistelunsa on ollut pelkkää viivytystaistelua ennen hänen lopullista tuomiotaan (Ilm.20:10). Saatana on kuitenkin saanut osan enkeleistä houkuteltua mukaan kapinaansa Jumalaa vastaan (Dan.8:10; Ilm.12:4); nämä kapinoivat enkelit (pahat henget) ovat demoneja, riivaajia, jotka Saatanan tavoin käyvät taisteluaan Jumalaa vastaan. Kaikki paha tulee kuitenkin lopulta saamaan tuomionsa. Kuitenkin jotkut ihmiset lankeavat Saatanan ja pahojen henkien viettelyksiin (Ef.2:2), jolloin osa ihmiskuntaa tulee tästä syystä joutumaan kadotukseen. Vaikka Saatana ja pahat henget tulevat lopulta kukistumaan, ne kuitenkin käyvät taisteluaan ihmisistä. Tästä syystä Jumalaan uskova joutuu väistämättä mukaan hengelliseen sotaan, joskin uskova tulee olemaan voittajan (suuremman) puolella (1.Joh.4:4).
Paavalin kuvaus taistelusta pahaa vastaan kertoo tästä taistelusta (Ef.6:10-20). Taistelu pahaa vastaan koskee jokaista Jumalan omaa, joiden kaikkien tulee vahvistua ja pukea päälleen Jumalan koko taisteluvarustus (6:10,11). Vaikka voitto on taattu, se saadaan vain taistelun kautta. Kaikki voima ja varustus tulevat Herralta, joten taistelijalta itseltään ei vaadita voimaa, ainoastaan alttiutta. Mutta Paholaisen juonet ovat edelleen siinä määrin voimakkaat (ihmisen mittapuun mukaan), että ilman valppautta ja taisteluvarustusta on mahdollista joutua niiden pauloihin. Voitettukin vihollinen voi olla vaarallinen, jos ei ota huomioon sen taholta tulevaa vaaraa. Sotastrategiaan ei kuulu koskaan aliarvioida vihollisen voimaa! Siksi Jumalan koko taisteluvarustus on uskovalle tarpeen (6:11,13).
Pahoja henkivaltoja on niin maailmassa kuin avaruudessakin (6:12). Jotkut henkivallat vaikuttavat maailmassa ja sen ihmisissä; epäjumalanpalvelus, ei-kristilliset uskonnot ja spiritismi ovat tästä ilmentymiä. Monenlainen pimeys, jumalattomuus ja saastaisuus maailmassa ovat pahojen henkivaltojen työtä. Jotkut ihmiset ovat suorastaan demonien vallassa. Lisäksi henkivaltoja on myös avaruudessa, josta käsin ne taistelevat Jumalan suunnitelmia vastaan. Paavali korostaakin, että hengellinen sota tapahtuu pahoja henkivaltoja vastaan, ei ihmisiä vastaan (vaikka nämä ihmiset olisivatkin pahan palveluksessa). Mitä tulee ihmisiin, heidät yritetään voittaa Jeesuksen kautta Jumalalle; sen sijaan pahat henkivallat ovat lopullisesti tuomion alaisia eivätkä ne voi pelastua.
Paavalin kuvaus sotavarustuksesta (6:14-17) on toisaalta vertauskuvallinen, mutta toisaalta viittaa niihin hengellisiin välineisiin, joilla taistelu voitetaan (vrt. Jes.59:17). Varustuksen täydellisyys viittaa siihen, että taistelijalla ei saa olla ”heikkoa kohtaa,” jota pahat henkivallat voivat käyttää hyväkseen. ”Totuuden vyö” viittaa taisteluvalmiuteen: ilman vyötä ei sotilas voinut lainkaan lähteä taisteluun. Vyö sitoi vaatteet yhteen niin, että taistelun vaatima liikkuminen oli mahdollista, ja vyössä kannettiin niin varustuksia kuin miekkaakin. ”Totuuden vyö” viittaa Messiaaniseen ennustukseen (Jes.11:5), jonka mukaan Messiaan varustuksena oli vanhurskaus ja vyönä uskollisuus. Totuus, joka uskovalta taistelijalta edellytetään. on sekä evankeliumin totuus että uskovan sisäinen maailma, hänen sydämensä ja ajatuksensa. Jeesus itse oli totuus (Joh.1:14,17; 14:6), joten Jeesuksen seuraajan tulee vaeltaa samassa totuudessa.
”Vanhurskauden haarniska” on mainittu Jumalan itsensä varustuksena (Jes.59:17). Antiikin ajan haarniska suojasi suurinta osaa taistelijan kehoa, joten myös hengellisenä varustuksena sitä on pidettävä tehokkaana suojana pahaa vastaan. Vanhurskaus tarkoittaa oikeamielisyyttä, kaikkea toimintaa ja vaellusta, joka on oikeaa Herran edessä ja joka on Hänen mielensä mukaista. Uskovaa suojaakin hänen moraalinen suoraselkäisyytensä ja ennen muuta tietoisuus siitä, mitä Kristus on tehnyt hänen puolestaan. Uskovan ei tulekaan hakea suojaa omista töistään ja saavutuksistaan, vaan siitä, mitä hänellä on Kristuksessa.
Jalkineina varustuksessa ovat ”alttius julistaa rauhan evankeliumia” (vrt. Jes.52:7). Sotilaan jalkineet ovat tärkeä osa varustusta, koska pitkät marssit ovat vaativa osa taistelua (on sanottu, että Aleksanteri Suuren ja Julius Caesarin suuret voitot johtuivat osaltaan heidän sotilaidensa kunnollisista jalkineista, joiden avulla he muita paremmin kestivät uuvuttavat marssit!). Evankeliumi itsessään pitää sisällään rauhan sanoman (Jumala on Jeesuksessa sovittanut itsensä maailman kanssa, joten ihmisen ja Jumalan välinen rauha perustuu Jeesuksen työhön; tämä avaa rauhan myös ihmisten välille). Evankeliumin levittäminen merkitsee tosin taistelua, mutta evankeliumin perusolemus on olla rauhan sanoma, joka antaa taistelijalle tukevan jalansijan taistelussa.
”Uskon kilpi” viittaa antiikin sotilaiden kilpiin, jotka olivat parhaimmillaan vieri vieressä suojaavana seinänä kaikki nuolia (myös palavia) ja keihäitä vastaan. Samalla tavalla oikea usko suojaa kristittyä kaikkea pahaa vastaan (tällöin usko tarkoittaa sekä pelastavaa uskoa että uskoa Jumalan ihmeitä tekevään voimaan). Palavakaan nuoli ei pääse kilven läpi!
Myös ”pelastuksen kypärän” on mainittu olevan Jumalan varustus (Jes.59:17), joten Hänen omansa pukeutuvat samaan varustukseen (myös 1.Tess.5:8). Kypärä suojaa taistelija päätä, joten se on suojavarustuksena erityisen tärkeä. Pelastus on evankeliumin sanoman perussisältö, joten ikuisen pelastuksen toivo on hengellisen taistelijan vahvana suojana. Toisaalta tässä on viittaus siihen, että mitään hengellistä taistelua ei voida käydä irrallaan pelastuksesta ja pelastuksen sanomasta.
”Hengen miekka” on varustuksen ainoa osa, jota voidaan käyttää myös hyökkäykseen. Hengen miekka on Jumalan sana. Kun Saatana kiusasi Jeesusta autiomaassa, Jeesus puolustautui vetoamalla Raamatun sanaan, jossa Jumala itse puhuu (Matt.4:1-11). Jumalan sanaa on toisaalta käytettävä niin, että se on sopusoinnussa kaiken muun kanssa, mitä uskovan taisteluvarustukseen kuuluu (pelkät ulkonaiset sanat ja Jeesuksen nimi eivät riitä, vaan taistelijan tulee olla sydämessään ja elämältään sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa, vrt. Ap.t.19:13-16).
Kestävä rukous ja valvominen sitovat yhteen kaiken sen, mitä aikaisemmin on hengellisestä taistelusta sanottu (Ef.6:18). Rukous ja hengellinen valveillaolo ovat lopulta ne, miten hengellinen taistelu ulkonaisesti tapahtuu.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
keskiviikko 1. huhtikuuta 2009
EFESOLAISKIRJE: PYHÄ ELÄMÄ
Vanha ja uusi ihminen
Efesolaiskirjeessään Paavali korostaa, että pelastus tapahtuu Jumalan armon kautta eikä ihmisen hyvien tekojen perusteella (Ef.2:8,9). Jumalan edessä ihmisellä ei siten ole ansioita, on vain syntivelka, jonka edessä ihminen on itsessään voimaton. Jumalaa vailla oleva ihminen on avaruuden henkivaltojen hallitsijan vietävänä ja sitä kautta ihminen vaeltaa oman luontonsa halujen vallassa (2:2,3). Tästä kaikesta Jumala on kuitenkin ihmisen pelastanut (2:4,5). Armosta pelastuneena ihmisellä on edessään uusi elämä, joka on myös ulkonaisesti erilainen kuin vanha elämä (2:10). Tekojen kautta ihminen ei näin voi pelastua; mutta uusi elämä pitää sisällään uudenlaisen elämänmallin, johon vanha rietas elämä ei enää kuulu ja johon toisaalta kuuluvat hyvät teot.
Kirjeensä loppuosassa (luvut 4-6) Paavali ottaa esille käytännön kysymyksiä, jossa on elämänohjeita Kristuksen omille. Tähän kuuluu eron tekeminen kahden elämän välille: (1) elämä ennen uskoontuloa ja (2) elämä uskoontulon jälkeen. Kristityn tulee hylätä pakanallinen elämänmalli ja elää Jumalan Hengen ohjaamaa elämää (4:17-24). Efesolaiskirjeen lukijat eivät olleet juutalaiskristittyjä kuten monien muiden Paavalin kirjeitten vastaanottajat. Efeso oli pakanallinen kaupunki eikä heitä tarvinnut muistuttaa juutalaisen lakihurskauden voimattomuudesta; sen sijaan pakanalliset efesolaiset olivat ennen uskoontuloaan eläneet kaikenlaisessa tietämättömyydessä, epäjumalanpalveluksessa, ahneudessa ja ruumiin himojen irstaudessa, joka ei Paavalin mukaan enää ollut mahdollista uudessa elämässä. Kysymys oli siitä, että uudestisyntymisessä ihminen oli syntynyt uuteen elämään, jossa Pyhä Henki ohjasi ihmisen elämää täysin toisenlaisen arvomaailman pohjalta kuin mihin pakanallinen maailma ihmistä ohjasi. Paavalin mukaan uskova ihminen ei enää voinut elää vanhan ihmisen ohjaamaa elämää (4:22) vaan hänen tuli hylätä syntielämä. Uusi ihminen ei voinut enää palvella syntiä vaan ihminen oli kuollut synnille (vrt. Room.6.1-14). Uudestisyntynyt ihminen on uusi luomus (vrt. 2.Kor.5:17). Uudessa elämässä ei toki ollut kysymys synnittömyydestä (vrt.1.Joh.1:8-2:2), mutta uusi elämä ei voinut merkitä ihmisen vanhan minän hallintavaltaa uskovan elämässä. Uuteen elämään ihmistä ohjaa Pyhä Henki, jonka jokainen uskova on saanut pelastuksensa sinetiksi (1:13,14; 4:30).
Ohjeita uuteen elämään
Jumala on ensin rakastanut ihmistä ja pelastanut hänet (vrt. Joh.3:16). Jumala on rakkaus ja niinpä rakkaus kuuluu erottamattomasti uskovan jumalasuhteeseen (1.Joh.4:16-19). Kristuksen seuraajan uusi elämä kumpuaakin rakkaudesta (Ef.3:17; 4:1,2; 5:2). Uusi elämä ei ole siten uskovan ponnistelua itsensä parantamiseksi, vaan antautumista Jumalan rakkauden muuttavalle voimalle.
Sinänsä Paavalin käytännölliset uuden elämän ohjeet ovat sopusoinnussa kymmenen käskyn lain kanssa (4:25-5:5; 2.Moos.20:1-17). Kysymys ei kuitenkaan ole enää Jumalan mielisuosion saavuttamisesta lain täyttämisen kautta eikä pelastuksen edellytyksestä, vaan Pyhän Hengen ja Jumalan rakkauden valtaaman ihmisen uudesta, pyhästä elämästä, joka on Jumalan Hengen vaikutuksen seurausta. Jeesuskaan ei koskaan kumonnut kymmenen käskyn lakia, päinvastoin Hän kehotti noudattamaan sitä (Matt.19:16-19, myös vuorisaarna Matt.5-7).
Rakkauden vastakohta on viha. Meitä kehotetaan hylkäämään kaikki viha (samoin kuin katkeruus, kiukku, riitely, herjaaminen ja pahuus, 4:31) vaikka ihminen luonnostaa voi tuntea myös vihaa (4:26). Vihan synnin ja vihantunteen välinen ero on kuitenkin selvä: luonnostaan ihminen tuntee vihaa joutuessaan kokemaan vääryyttä ja itselleen vastenmielisiä asioita, mutta muuttuessaan pysyväksi asenteeksi viha kasvaa synniksi, jolloin ihminen ei enää voi olla Jumalan rakkauden alainen. Silloin ihminen alkaa asennoitua ihmistä (tai Jumalaa!) kohtaan vihalla eikä kykene toteuttamaan rakkauden käskyä. Vihantunteen tuleekin jäädä lyhytaikaiseksi (4:26), jotta se ei muutu synniksi, joka on hylättävä. Anteeksiantamus on oikea suhtautuminen vihaan, vaikka anteeksiantamus monesti on luonteeltaan yksipuolista (toisinaan asioita ei voi sopia, vaan ne on jätettävä ”Jumalan haltuun”).
Kymmenen käskyn lakiin kuuluu kielto todistaa valheellisesti toista ihmistä vastaan (2.Moos.20:16). Valhe ei voi olla vaikuttamassa uskovien keskinäisessä elämässä vaan totuus. Samoin kaikenlainen sopimaton puhe kaikkine ilmenemismuotoineen on hylättävä (Ef.4:29, 5:4) ja korvattava kiitoksella.
Varastamisen kielto on myös kymmenen käskyn laissa (2.Moos.20:15). Varkaan on päinvastoin tehtävä rehellistä työtä ja oltava valmis myös anteliaisuuteen (Ef.4:28). Kristilliseen elämään kuuluu kunnioitus työntekoa kohtaan (2.Tess.3:10-12). Suhteessa työntekoon on silti otettava huomioon kaksi asiaa. Ensinnäkin, toiset eivät voi tehdä työtä sairauden tai työttömyyden vuoksi; kysymys ei siten aina ole ihmisen omasta valinnasta työn suhteen. Toiseksi, työn kunnioittaminen ei merkitse työn yliarvostusta siten kuin joskus tapahtuu nykyisessä yhteiskunnassa; ihmisen arvo Jumalan silmissä ei riipu vähääkään ihmisen menestyksestä elinkeinoelämässä eikä asemasta yhteiskunnassa. Toisilla liiallinen pyrkimys työntekoon on päinvastoin ahneutta, joka on epäjumalanpalvelusta (Ef.5:5).
Kaikki synti tuottaa surua Pyhälle Hengelle (4:30). Siksi ihmisen tulee elämässään pitää itseään Jumalaa esikuvanaan, joka on rakastanut ensin ihmistä (5:1).
Elämä valon lapsena
Paavali rinnastaa uuden elämän vaatimukset valon lapsena elämiseen (5:6-20). Myös luonnollinen ihminen sisimmässään tietää, mikä on oikein ja mikä vääryyttä (vrt. Room.1:18-20). Vertaus valon ja pimeyden töihin onkin osuva, koska moni asia, jonka Raamattu tuomitsee vääryytenä, on myös ihmisten silmissä väärin; siksi ihminen pyrkii tekemään monen väärän asian ”pimeyden” vallitessa. Uskovan tehtävä on kuitenkin pyrkiä toimimaan Jumalan tahdon mukaisesti (5:10,17); Jumalan tahdon voi ihminen näin oppia tuntemaan.
Uskovan ei tule kuitenkaan eristäytyä maailmasta, vaikka kaikesta vääryydestä on sanouduttava irti (5:7; vrt. Joh.17:15). Tämä on monesti hyvin tapauskohtainen asia. Jos jokin ihmissuhde merkitsee uskovalle lankeemusta, sellaisesta seurasta ihmisen on toki luovuttava. Samoin seurakunnan sisällä ei voi olla sallittua elää pimeydessä vaan Kristuksen omien on pyrittävä Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Mutta Raamattu ei kehota uskovia eristäytymään (luostareihin, autiomaahan tms.), vaan elämään valon lapsina maailmassa niin, että heidän valonsa loistaisi muillekin ihmisille (Matt.5:14-16).
Uskovan ei tule myöskään juopua alkoholipitoisista juomista (Ef.5:18), koska juopumuksen seuraukset juuri ovat pimeydessä elämistä (vrt. Sananl.20:1). Vastakohtana alkoholista juopumukselle on Hengellä täyttyminen, hengellinen musiikki ja kiitos Jumalaa kohtaan (Ef.5:19,20).
Jumalallinen järjestys
Kuvatessaan seurakuntaa kauniina vertauskuvana Kristuksen morsiamena Paavali käyttää esikuvana kristillistä aviomiehen ja aviovaimon välistä suhdetta (5:21-33). Kuten aviomies on vaimonsa pää, on Kristuskin seurakuntansa pää. Tämä on Jumalan järjestys (vrt.1.Kor.11:1-16). Tämä kaikki voi toteutua avioliitossa silloin kuin puolisoilla on keskinäinen rakkaus ja toistensa kunnioitus. Kuitenkaan mies ei ole vaimonsa pää missään mielivaltaisessa suhteessa vaan kaiken edellytys on juuri se, että Jumalan tahto saa toteutua avioliiton sisällä. Minkäänlaista itsekkyyttä, väkivaltaa tai vallan väärinkäyttöä ei Jumalan avioliitolle tarkoittama järjestys oikeuta. Lisäksi jumalallinen järjestys ei millään tavalla kumoa sitä, että sekä mies että nainen ovat yhtäläisesti luodut Jumalan kuvaksi (1.Moos.1:26) ja Kristuksen edessä jokainen ihminen on samassa asemassa (Gal.3:28).
Samat jumalalliset periaatteet toteutuvat vanhempien ja lasten välisissä suhteissa (6:1-4). Lapsille on annettu jo kymmenen käskyn laissa kehotus kunnioittaa vanhempiaan (2.Moos.20:12). Tämä käsky ei ole vanhentunut, vaikka se monessa suhteessa nykyisin kyseenalaistetaan. Tämäkin on kuitenkin Jumalan järjestys. Tässäkin suhteessa periaatteena on se, että vanhemmille ei ole annettu oikeutta mielivaltaan. He eivät saa itsekkyydellä eivätkä liialla ankaruudella kasvattaa lapsissaan vihaa, vaikka vanhemmilla onkin velvollisuus kasvattaa ja ojentaa lapsiaan.
Paavali pitää jumalallisena järjestyksenä myös sitä, että orjat tottelevat isäntiään, joiden puolestaan on kohdeltava orjiaan hyvin (6:5-9). Kysymys on tietysti Paavalin aikaisen yhteiskunnan normeista siltä osin, että orjia ylipäätään oli sallittua pitää. Jumalallinen järjestys ei koskaan ole ollut ensi sijassa tekemässä yhteiskunnallista vallankumousta. Toisaalta orjuus ei kuitenkaan ole perustunut Jumalan luomisjärjestykseen vaan se on muotoutunut ihmiskunnan yhteiskunnallisen kehityksen myötä. Historia opettaa, että kristityt ovat olleet ensimmäisiä ajamaan myös orjuuden poistamista ja näin kaikkien ihmisarvon tunnustamista. Mutta jumalallinen järjestys myös ihmisten välisissä suhteissa on se, että jokainen on sen auktoriteetin alainen kuin on, jopa niin ettei pyri muuttamaan sitä (vrt.1.Kor.7:20-24). Niinpä Paavalin mukaan orjien tulee palvella uskollisesti maallisia isäntiään. Kuitenkin tässäkin kohdin pätee se, että myös isännillä on velvollisuutensa orjia kohtaan: orjia tulee kohdella hyvin. Uskova orja on lisäksi Jumalan silmissä saman arvoinen isäntänsä kanssa, koska kummallakin on sama isäntä (Herra) taivaassa!
Vaikka orjuus on poistettu, edellä mainitut periaatteet ovat silti ajankohtaisia nykyaikaisessa työelämässä.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Efesolaiskirjeessään Paavali korostaa, että pelastus tapahtuu Jumalan armon kautta eikä ihmisen hyvien tekojen perusteella (Ef.2:8,9). Jumalan edessä ihmisellä ei siten ole ansioita, on vain syntivelka, jonka edessä ihminen on itsessään voimaton. Jumalaa vailla oleva ihminen on avaruuden henkivaltojen hallitsijan vietävänä ja sitä kautta ihminen vaeltaa oman luontonsa halujen vallassa (2:2,3). Tästä kaikesta Jumala on kuitenkin ihmisen pelastanut (2:4,5). Armosta pelastuneena ihmisellä on edessään uusi elämä, joka on myös ulkonaisesti erilainen kuin vanha elämä (2:10). Tekojen kautta ihminen ei näin voi pelastua; mutta uusi elämä pitää sisällään uudenlaisen elämänmallin, johon vanha rietas elämä ei enää kuulu ja johon toisaalta kuuluvat hyvät teot.
Kirjeensä loppuosassa (luvut 4-6) Paavali ottaa esille käytännön kysymyksiä, jossa on elämänohjeita Kristuksen omille. Tähän kuuluu eron tekeminen kahden elämän välille: (1) elämä ennen uskoontuloa ja (2) elämä uskoontulon jälkeen. Kristityn tulee hylätä pakanallinen elämänmalli ja elää Jumalan Hengen ohjaamaa elämää (4:17-24). Efesolaiskirjeen lukijat eivät olleet juutalaiskristittyjä kuten monien muiden Paavalin kirjeitten vastaanottajat. Efeso oli pakanallinen kaupunki eikä heitä tarvinnut muistuttaa juutalaisen lakihurskauden voimattomuudesta; sen sijaan pakanalliset efesolaiset olivat ennen uskoontuloaan eläneet kaikenlaisessa tietämättömyydessä, epäjumalanpalveluksessa, ahneudessa ja ruumiin himojen irstaudessa, joka ei Paavalin mukaan enää ollut mahdollista uudessa elämässä. Kysymys oli siitä, että uudestisyntymisessä ihminen oli syntynyt uuteen elämään, jossa Pyhä Henki ohjasi ihmisen elämää täysin toisenlaisen arvomaailman pohjalta kuin mihin pakanallinen maailma ihmistä ohjasi. Paavalin mukaan uskova ihminen ei enää voinut elää vanhan ihmisen ohjaamaa elämää (4:22) vaan hänen tuli hylätä syntielämä. Uusi ihminen ei voinut enää palvella syntiä vaan ihminen oli kuollut synnille (vrt. Room.6.1-14). Uudestisyntynyt ihminen on uusi luomus (vrt. 2.Kor.5:17). Uudessa elämässä ei toki ollut kysymys synnittömyydestä (vrt.1.Joh.1:8-2:2), mutta uusi elämä ei voinut merkitä ihmisen vanhan minän hallintavaltaa uskovan elämässä. Uuteen elämään ihmistä ohjaa Pyhä Henki, jonka jokainen uskova on saanut pelastuksensa sinetiksi (1:13,14; 4:30).
Ohjeita uuteen elämään
Jumala on ensin rakastanut ihmistä ja pelastanut hänet (vrt. Joh.3:16). Jumala on rakkaus ja niinpä rakkaus kuuluu erottamattomasti uskovan jumalasuhteeseen (1.Joh.4:16-19). Kristuksen seuraajan uusi elämä kumpuaakin rakkaudesta (Ef.3:17; 4:1,2; 5:2). Uusi elämä ei ole siten uskovan ponnistelua itsensä parantamiseksi, vaan antautumista Jumalan rakkauden muuttavalle voimalle.
Sinänsä Paavalin käytännölliset uuden elämän ohjeet ovat sopusoinnussa kymmenen käskyn lain kanssa (4:25-5:5; 2.Moos.20:1-17). Kysymys ei kuitenkaan ole enää Jumalan mielisuosion saavuttamisesta lain täyttämisen kautta eikä pelastuksen edellytyksestä, vaan Pyhän Hengen ja Jumalan rakkauden valtaaman ihmisen uudesta, pyhästä elämästä, joka on Jumalan Hengen vaikutuksen seurausta. Jeesuskaan ei koskaan kumonnut kymmenen käskyn lakia, päinvastoin Hän kehotti noudattamaan sitä (Matt.19:16-19, myös vuorisaarna Matt.5-7).
Rakkauden vastakohta on viha. Meitä kehotetaan hylkäämään kaikki viha (samoin kuin katkeruus, kiukku, riitely, herjaaminen ja pahuus, 4:31) vaikka ihminen luonnostaa voi tuntea myös vihaa (4:26). Vihan synnin ja vihantunteen välinen ero on kuitenkin selvä: luonnostaan ihminen tuntee vihaa joutuessaan kokemaan vääryyttä ja itselleen vastenmielisiä asioita, mutta muuttuessaan pysyväksi asenteeksi viha kasvaa synniksi, jolloin ihminen ei enää voi olla Jumalan rakkauden alainen. Silloin ihminen alkaa asennoitua ihmistä (tai Jumalaa!) kohtaan vihalla eikä kykene toteuttamaan rakkauden käskyä. Vihantunteen tuleekin jäädä lyhytaikaiseksi (4:26), jotta se ei muutu synniksi, joka on hylättävä. Anteeksiantamus on oikea suhtautuminen vihaan, vaikka anteeksiantamus monesti on luonteeltaan yksipuolista (toisinaan asioita ei voi sopia, vaan ne on jätettävä ”Jumalan haltuun”).
Kymmenen käskyn lakiin kuuluu kielto todistaa valheellisesti toista ihmistä vastaan (2.Moos.20:16). Valhe ei voi olla vaikuttamassa uskovien keskinäisessä elämässä vaan totuus. Samoin kaikenlainen sopimaton puhe kaikkine ilmenemismuotoineen on hylättävä (Ef.4:29, 5:4) ja korvattava kiitoksella.
Varastamisen kielto on myös kymmenen käskyn laissa (2.Moos.20:15). Varkaan on päinvastoin tehtävä rehellistä työtä ja oltava valmis myös anteliaisuuteen (Ef.4:28). Kristilliseen elämään kuuluu kunnioitus työntekoa kohtaan (2.Tess.3:10-12). Suhteessa työntekoon on silti otettava huomioon kaksi asiaa. Ensinnäkin, toiset eivät voi tehdä työtä sairauden tai työttömyyden vuoksi; kysymys ei siten aina ole ihmisen omasta valinnasta työn suhteen. Toiseksi, työn kunnioittaminen ei merkitse työn yliarvostusta siten kuin joskus tapahtuu nykyisessä yhteiskunnassa; ihmisen arvo Jumalan silmissä ei riipu vähääkään ihmisen menestyksestä elinkeinoelämässä eikä asemasta yhteiskunnassa. Toisilla liiallinen pyrkimys työntekoon on päinvastoin ahneutta, joka on epäjumalanpalvelusta (Ef.5:5).
Kaikki synti tuottaa surua Pyhälle Hengelle (4:30). Siksi ihmisen tulee elämässään pitää itseään Jumalaa esikuvanaan, joka on rakastanut ensin ihmistä (5:1).
Elämä valon lapsena
Paavali rinnastaa uuden elämän vaatimukset valon lapsena elämiseen (5:6-20). Myös luonnollinen ihminen sisimmässään tietää, mikä on oikein ja mikä vääryyttä (vrt. Room.1:18-20). Vertaus valon ja pimeyden töihin onkin osuva, koska moni asia, jonka Raamattu tuomitsee vääryytenä, on myös ihmisten silmissä väärin; siksi ihminen pyrkii tekemään monen väärän asian ”pimeyden” vallitessa. Uskovan tehtävä on kuitenkin pyrkiä toimimaan Jumalan tahdon mukaisesti (5:10,17); Jumalan tahdon voi ihminen näin oppia tuntemaan.
Uskovan ei tule kuitenkaan eristäytyä maailmasta, vaikka kaikesta vääryydestä on sanouduttava irti (5:7; vrt. Joh.17:15). Tämä on monesti hyvin tapauskohtainen asia. Jos jokin ihmissuhde merkitsee uskovalle lankeemusta, sellaisesta seurasta ihmisen on toki luovuttava. Samoin seurakunnan sisällä ei voi olla sallittua elää pimeydessä vaan Kristuksen omien on pyrittävä Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Mutta Raamattu ei kehota uskovia eristäytymään (luostareihin, autiomaahan tms.), vaan elämään valon lapsina maailmassa niin, että heidän valonsa loistaisi muillekin ihmisille (Matt.5:14-16).
Uskovan ei tule myöskään juopua alkoholipitoisista juomista (Ef.5:18), koska juopumuksen seuraukset juuri ovat pimeydessä elämistä (vrt. Sananl.20:1). Vastakohtana alkoholista juopumukselle on Hengellä täyttyminen, hengellinen musiikki ja kiitos Jumalaa kohtaan (Ef.5:19,20).
Jumalallinen järjestys
Kuvatessaan seurakuntaa kauniina vertauskuvana Kristuksen morsiamena Paavali käyttää esikuvana kristillistä aviomiehen ja aviovaimon välistä suhdetta (5:21-33). Kuten aviomies on vaimonsa pää, on Kristuskin seurakuntansa pää. Tämä on Jumalan järjestys (vrt.1.Kor.11:1-16). Tämä kaikki voi toteutua avioliitossa silloin kuin puolisoilla on keskinäinen rakkaus ja toistensa kunnioitus. Kuitenkaan mies ei ole vaimonsa pää missään mielivaltaisessa suhteessa vaan kaiken edellytys on juuri se, että Jumalan tahto saa toteutua avioliiton sisällä. Minkäänlaista itsekkyyttä, väkivaltaa tai vallan väärinkäyttöä ei Jumalan avioliitolle tarkoittama järjestys oikeuta. Lisäksi jumalallinen järjestys ei millään tavalla kumoa sitä, että sekä mies että nainen ovat yhtäläisesti luodut Jumalan kuvaksi (1.Moos.1:26) ja Kristuksen edessä jokainen ihminen on samassa asemassa (Gal.3:28).
Samat jumalalliset periaatteet toteutuvat vanhempien ja lasten välisissä suhteissa (6:1-4). Lapsille on annettu jo kymmenen käskyn laissa kehotus kunnioittaa vanhempiaan (2.Moos.20:12). Tämä käsky ei ole vanhentunut, vaikka se monessa suhteessa nykyisin kyseenalaistetaan. Tämäkin on kuitenkin Jumalan järjestys. Tässäkin suhteessa periaatteena on se, että vanhemmille ei ole annettu oikeutta mielivaltaan. He eivät saa itsekkyydellä eivätkä liialla ankaruudella kasvattaa lapsissaan vihaa, vaikka vanhemmilla onkin velvollisuus kasvattaa ja ojentaa lapsiaan.
Paavali pitää jumalallisena järjestyksenä myös sitä, että orjat tottelevat isäntiään, joiden puolestaan on kohdeltava orjiaan hyvin (6:5-9). Kysymys on tietysti Paavalin aikaisen yhteiskunnan normeista siltä osin, että orjia ylipäätään oli sallittua pitää. Jumalallinen järjestys ei koskaan ole ollut ensi sijassa tekemässä yhteiskunnallista vallankumousta. Toisaalta orjuus ei kuitenkaan ole perustunut Jumalan luomisjärjestykseen vaan se on muotoutunut ihmiskunnan yhteiskunnallisen kehityksen myötä. Historia opettaa, että kristityt ovat olleet ensimmäisiä ajamaan myös orjuuden poistamista ja näin kaikkien ihmisarvon tunnustamista. Mutta jumalallinen järjestys myös ihmisten välisissä suhteissa on se, että jokainen on sen auktoriteetin alainen kuin on, jopa niin ettei pyri muuttamaan sitä (vrt.1.Kor.7:20-24). Niinpä Paavalin mukaan orjien tulee palvella uskollisesti maallisia isäntiään. Kuitenkin tässäkin kohdin pätee se, että myös isännillä on velvollisuutensa orjia kohtaan: orjia tulee kohdella hyvin. Uskova orja on lisäksi Jumalan silmissä saman arvoinen isäntänsä kanssa, koska kummallakin on sama isäntä (Herra) taivaassa!
Vaikka orjuus on poistettu, edellä mainitut periaatteet ovat silti ajankohtaisia nykyaikaisessa työelämässä.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)