Saul eli Paavali oli Jumalan valitsema lähetti viemään evankeliumia pakanakansojen keskuuteen. Ensimmäisen kerran Paavali sai kuulla tästä, kun opetuslapsi Ananias tuli hänen luokseen hänen olleessa sokeutuneena (Ap.t.9:15,17). Tuolloin Paavali sai näkönsä takaisin ja alkoi kohta julistaa evankeliumia. Kesti kuitenkin reilusti yli kymmenen vuotta, ennen kuin Jumala erityisesti erotti Paavalin lähetystyöhön. Jälkikäteen on mahdotonta asettaa Paavalin elämän tapahtumia tarkkaan aikajanalle, mutta suunnilleen seuraavat tapahtumat ennen lähetysmatkoja on katsottu voitavan ajoittaa: (1) kääntymys Damaskoksen tiellä (34 jKr, Ap.t.9:1-19); (2) käynti Jerusalemissa (36 jKr, Gal.1:18); (3) Tarsoksessa (37-42 jKr., Ap.t.9:30); (4) Barnabas noutaa Paavalin Antiokiaan (42 jKr., Ap.t.11:25,26); ja (5) Paavali ja Barnabas tuovat avustusta Juudean seurakunnille (44 jKr., Ap.t.11:29,30). Paavalin ensimmäisen lähetysmatkan (Ap.t.13-14) arvellaan alkaneen n. v. 46 jKr.
Lähetysmatkan tukipiste oli Antiokian seurakunnassa, jossa mainitaan olleen viisi nimeltä mainittua profeettaa ja opettajaa (Ap.t.13:1). Barnabas mainitaan ensimmäisenä ja hänen roolinsa lienee ollut merkittävä (hän oli myös ollut vaikutusvaltainen jo Jerusalemin alkuseurakunnan silmissä, 4:36,37, 9:27, 11:22-30). Ei ole mahdotonta, että ”Simeon” eli ”Niger” olisi sama henkilö kuin Jeesuksen ristiä kantanut Simon Kyreneläinen (Luuk.23:26). Saul mainitaan tässä vaiheessa viimeisenä. Opettajien ja profeettojen palvellessa ja paastotessa Pyhä Henki puhui seurakunnalle Barnabaksen ja Saulin erottamisesta siihen tehtävään, johon Henki oli heidät kutsunut (13:2,3). Miten Pyhä Henki puhui seurakunnalle, ei mainita. Ilmeisesti kyseessä oli profetia jonkun kautta.
Tässä tapahtumassa on montakin seikkaa, jotka on syytä panna erityisesti merkille. Ensinnäkin, seurakunta kuuli Pyhän Hengen nimenomaisen sanoman, jonka mukaan Barnabas ja Saul oli erotettava Jumalan tarkoittamaan tehtävään. Henki näyttää tässä todellakin puhuneen seurakunnalle, ei (!!!) suoraan ao. henkilöille (ts. Barnabakselle ja Saulille). Kyseessä ei siten ollut tilanne, jossa Henki olisi esittänyt kutsunsa henkilöille, joita tehtävä koski, vaan sanoma merkitsi kehotusta seurakunnalle erottaa nämä kaksi miestä Jumalan määräämään tehtävän. Toiseksi, seurakunta myös kuuliaisesti ojentautui tämän sanoman mukaan. Kukaan ei vastustellut ajatellen, että näitä miehiä ei voi luovuttaa pois seurakunnasta. Kaikki päinvastoin tajusivat, että tämä oli nimenomaan Jumalalta tullut käsky ja että tätä käskyä on toteltava. Lopuksi nämä miehet valtuutettiin lähtemään kätten päälle panemisen ja rukouksen kautta. Pyhän Hengen johdatuksen kokeminen oli kaikissa vaiheessa silmiinpistävä ja tuntuva. Kyseessä ei ollut ihmisen itsensä kokema lähetystyöhön lähteminen pelkän Jeesuksen lähetyskäskyn perusteella, vaan aika, paikka ja lähtijöiden valinta tuli täysin Hengen kautta. Henki erotti lähtijät ja seurakunta toimi lähettäjänä.
Barnabaksen ja Saulin erottaminen (pyhittäminen) tehtäväänsä on esimerkki hengelliseen tehtävään asettamisesta kaikkina aikoina. Tehtävään erotetulla ihmisellä tulee olla (1) Jumalan Hengen antama kutsu (seurakunnan kautta, jolloin muutkin kuin asianomainen itse vakuuttuvat kutsusta), (2) seurakunnan ojentautuminen Jumalan Hengen kutsun mukaisesti (luovuttaa kutsutut ja samalla sallia näiden luopua aikaisemmista tehtävistään seurakunnassa), ja (3) kutsuttujen valtuuttaminen tehtävään siunaamisen ja rukouksen kautta (lähettäminen).
Hengen puheessa (13:1-3) ei sinänsä mainita sitä, mikä Barnabaksen ja Saulin tehtävä oli. Mutta näille näyttää asia valjenneen nopeasti (ehkä Hengen eri sanoman kautta) ja he lähtivät sitten matkalleen, jota on ollut tapana nimittää Paavalin ensimmäiseksi lähetysmatkaksi. Näitä pitkiä matkoja hänelle kertyi sitten kolme, ennen kuin hänet lopulta vangittiin ja lähetettiin Roomaan keisarin eteen. Ensimmäinen lähetysmatka kohdistui Kyprokseen ja nykyisen Turkin sisäosiin silloisen Galatian alueelle. Paavali toki julisti evankeliumia juutalaisten synagogissa milloin vain mahdollista (yleensä Paavali aloitti synagogista). Mutta sittenkin kyseessä oli ennen muuta pakanalähetystyö: Paavali julisti evankeliumia kaikille kansoille, ketä vain tapasi. Tämä ensimmäinen lähetysmatka alkoi Syyrian Antiokiasta ja myös päättyi sinne. Tämä matka kesti kaikkiaan noin kaksi vuotta (ilmeisesti vuosina 46-48 jKr.).
Apostolit Kyproksessa
Henki johti apostolien matkaa joka hetki. Aluksi apostolit menivät Antiokian satamakaupunkiin Seleukiaan, josta he purjehtivat Kyprokseen (13:4; huom! Barnabas oli kotoisin Kyproksesta, 4:36). He julistivat evankeliumia ensin saaren itäpäässä Salamiissa. Siellä heidän sanotaan julistaneen evankeliumia vain juutalaisten synagogassa (13:5). Mukana Barnabaksella ja Saulilla oli Johannes Markus, joka oli heidän seurassaan aina Pamfylian Pergeen (nyk. Turkin eteläosassa sen rannikolla) asti. Kaikki kolme matkasivat Kyproksen läpi sen länsipäähän Pafokseen saakka (13:6). Ilmeisesti apostolit olivat tähän asti julistaneet evankeliumia vain juutalaisille ja jumalaapelkääville. Pafoksessa he kuitenkin kohtasivat juutalaisen miehen, joka osoittautui olevan vihollisen palveluksessa (vrt. apostolien kohtaaminen Simon-noidan kanssa Samariassa, 8:9-13,18-24). Kyseessä oli Barjesus eli Elymas, varsinainen pimeyden palvelija, noita ja väärä profeetta (noituus oli ehdottomasti kielletty Mooseksen laissa, 3.Moos.19:26, mutta silti juutalaisten parissa harjoitettiin sitä, vrt. Ap.t.19:13-16). Käskynhaltija Sergius Paulus oli täysin pakanallinen mies, joka kuitenkin oli mielenlaadultaan vastaanottavainen ja viisas. On mahdollista, että käskynhaltijan kutsun taustalla oli myös halu tutustua apostolien oppiin siksi, että käskynhaltija halusi saada tietoa juutalaisten evankelistojen taustoista kyetäkseen yleisesti käsittelemään heitä koskevia asioita. Varmaankin tiettyä vaikutusvaltaa oli Elymaksella ollut käskynhaltijaan. Mutta kun alkoi näyttää siltä, että käskynhaltija on tulossa apostolien julistuksen kautta uskoon, silloin Elymas alkoi avoimesti vastustaa apostoleja. Tässä tulee ilmi se, että pimeyden vallat voivat kyllä sietää ulkonaista uskonnollisuutta, myös kristinuskoa; mutta sitä Saatanan valtakunnan on mahdoton hyväksyä, että joku ihminen todella tulee uskoon. Silloin pimeyden vallat käyvät vastahyökkäykseen. Niin kävi tässäkin tapauksessa. Noita alkoi vastustaa apostoleja (13:8).
Jumalan valtakunta on kuitenkin voimakkaampi kuin pimeyden valta (13:9-11). Tämän sai käskynhaltijakin nimenomaisesti nähdä. Paavali sanoi tiukat sanat Elymakselle, joka sokeutui siinä paikassa. Käskynhaltija näki mitä Elymakselle tapahtui ja ihmetteli Herran opin voimaa. Evankeliumi oli selvästikin noitakonsteja vahvempi. Juuri siksi käskynhaltijasta sanotaan, että hän uskoi (13:12). Tässä on yksi Apostolien tekojen osoittama esimerkki siitä, että ihmeet olivat omalta osaltaan auttamassa evankeliumin leviämistä. Saarnattu sana oli se evankeliumin ydin, mutta ihmeet vahvistivat sitten sanan.
Jotkut ovat epäilleet käskynhaltijan todellista kääntymystä, koska tässä ei mainita mitään hänen kasteestaan. Tähän voidaan ensinnäkin huomauttaa, että vaikeneminen ei merkitse, että kastetta ei tapahtunut (Apostolien tekojen yleinen malli on kaste heti kääntymyksen jälkeen). Toiseksi voidaan todeta, että kaste itsessään ei pelasta, vaan usko pelastaa. Siksi se tärkein asia – eli uskoontulo – korostuu.
Sergius Pauluksen kääntymys merkitsi Paavalin työssä käännekohtaa siinä mielessä, että tämä tapahtuma ei enää tapahtunut juutalaisuuden puitteissa vaan kyseessä oli täysin pakanataustaisen ihmisen kääntymys. Tässä yhteydessä myös ikään kuin ”vaihtuu” Saulin nimi Paavaliksi (13:9). Tosiasiassa hänellä olivat molemmat nimet, heprealainen Saul (Saul-kuninkaan mukaan; Paavali korosti juutalaisuuttaan, vrt. Ap.t.22:3; Fil.3:5) ja kreikkalainen Paavali (Paulus). Jälkimmäistä käytetään tästä eteenpäin, koska näin samalla korostuu hänen roolinsa pakanoiden apostolina. Mitä ilmeisimmin Paavalilla oli myös roomalainen kaksoisnimi, koska hän oli Rooman kansalainen (Ap.t.16:37,38, 25:10-12), vaikka näitä hänen roomalaisia nimiä ei Raamatussa mainitakaan.
Apostolit Pisidian Antiokiassa
Kyproksesta apostolit jatkoivat sitten mantereelle Pamfylian Pergeen (13:13-15). Näin olivat Paavali ja Barnabas tulleet taas mantereelle, tällä kertaa Vähään-Aasiaan. Johanneksesta mainitaan, että hän erosi tässä vaiheessa apostoleista ja palasi Jerusalemiin (tällä oli myöhemmin merkitystä Barnabaksen ja Paavalin työn eriytymiseen, Ap.t.15:36-40). Apostolit aloittivat tapansa mukaan työnsä julistamalla evankeliumia synagogassa (13:16-41). Synagoga-jumalanpalvelus rukousten ja lain lukemisen jälkeen mahdollisti myös synagogan esimiehen luvalla vapaan sanan. Mahdollisesti Paavalin pukeutuminen oli osoittanut hänet fariseukseksi, mikä edesauttoi hänelle annettua mahdollisuutta puhua. Paavalin puheen alkuosa on tyypillistä vetoamista Israelin kansan historiaan ja Jumalan huolenpitoon kansan elämän eri vaiheissa. Mutta Paavali ottaa sitten esiin profeettojen ennustuksia Messiaasta, jotka toteutuivat Jeesuksessa, joka ristiinnaulittiin, mutta joka sitten nousi kuolleista. Juuri tämä Jeesus on se, jonka ansioista synnit annetaan anteeksi ja jonka kautta yksin ihminen tulee vanhurskaaksi.
Kuulijoiden reaktiot olivat samanlaisia kuin sitten usein toistui myöhemminkin: toiset uskoivat, toiset eivät (13:42-52). Aivan aluksi juutalaiset taisivat ajatella, että se, mitä apostolit puhuivat, oli sinänsä ihan mielenkiintoista. Mutta apostolien menestys oli niin suuri, että seuraavana sapattina ”melkein koko kaupunki kerääntyi kuulemaan Herran sanaa” (13:44). Tuossa kaupungissa oli tapahtumassa hengellinen herätys, joka alkoikin olla vaarallinen juutalaisten perinteiselle uskonnollisuudelle. Silloin juutalaiset nousivat vastarintaan. Seurauksena oli se, että Paavali ja Barnabas kääntyivät julistamaan evankeliumia nimenomaan pakanoille. Tässä heillä olikin huomattavaa menestystä niin, että Herran sanan sanotaan levinneen yli koko Pamfylian maakunnan (13:49). Juutalaisten vastarinta nousi sitten koko ajan, mistä syystä apostolit siirtyivät sisämaahan Ikonioniin. Epäilemättä myös uusia käännynnäisiä vainottiin, mutta Pyhä Henki vahvisti heitä (13:52). Tässä nimenomaan mainitaan opetuslasten olleen täynnä sekä (pelastuksen) iloa että Pyhää Henkeä.
Apostolit Ikonionissa
Paavali ja Barnabas jatkoivat sitten työtään Ikonionissa (14:1-7). Juutalaiset vastustivat kaikkialla ankarasti evankeliumia. Kuitenkin aina löytyi myös niitä, jotka uskoivat. Seurakuntia syntyi kaupunkeihin, vaikka apostolit harvemmin edes kykenivät jäämään sinne pitkäksi aikaan vastarinnasta johtuen. Paavalin lähetysstrategia kuitenkin tulee tässä näkyviin: hän julisti evankeliumia alueen kaupungissa ja siirtyi sitten itse taas seuraavaan kaupunkiin; mutta uskoon tulleet sitten puolestaan levittivät evankeliumia kaikkialle ympäristöön. Paavali itse ei voinut tavoittaa kaikkia; mutta seurakunta yhdessä oli tehokkaampi kuin mitä yksi ihminen olisi ollut.
Jae 14:3 on tärkeä yhdessä mielessä. Jo käskynhaltija Sergius Pauluksen tapauksessa Jumalan ihme vahvisti sen sanan, mitä Paavali oli saarnannut. Mutta nyt tässä nimenomaisesti mainitaan: ”Herra vahvisti armonsa sanan tunnusteoin ja ihmein.” Järjestys on se, että evankeliumia on ensin saarnattava. Mutta sitten tunnusteot ja ihmeet vahvistavat sen sanan, joka on saarnattu. Missään ei sanota – niin kuin jotkut opettavat – että asia oli näin silloin alkuseurakunnan aikana, mutta sen jälkeen ei enää tapahtuisi ihmeitä. Tänäänkin tarvittaisiin paljon enemmän uskoa ihmeisiin, jotka vahvistaisivat saarnattua sanaa, jotta myös näkisimme ihmisten kääntymyksiä ja uskoon tuloja paljon enemmän kuin mitä nykyisin näemme. Koska Raamattu on ohjeemme kaikissa asioissa, meidän tulisi olla nykyistä avoimempia myös Jumalan Hengen tekemille ihmeille.
Apostolit Lystrassa
Apostolien matka jatkuu sitten vastustajien ahdistuksen vuoksi Lystraan, jossa jälleen evankeliumi jatkaa voittokulkuaan (14:8-20). Ensin rampa mies paranee (14:10). Tässä paranemisihmeessä on yksi mielenkiintoinen yksityiskohta. Rammasta miehestä sanotaan: ”… mies uskoi voivansa parantua” (14:9). Tätä ei toki pidä tulkita siten kuten jotkut sanovat, että jos sairas ei parane, se johtuu tämän epäuskosta. Se on liian pitkälle viety yleistys. Mutta toisaalta emme voi tehdä sitä johtopäätöstä, että sairaan omalla uskolla ei voisi tietyissä tapauksissa olla jotain merkitystäkin. Tässä tapauksessa näyttää olevan niin, että sairaan uskolla oli vaikutusta ja että Paavali saattoi parantaa hänet, koska hän uskoi parantumiseensa. Kun katsomme eri kertomuksia Raamatussa, huomaamme parantumistapausten olevan keskenään kovin erilaisia. Toisessa tapauksessa korostui jokin tietty seikka, toisessa taas toinen.
Mutta sitten pakanallinen yleisö reagoi oman epäjumalanpalvontansa mukaisella tavalla luullen, että tapahtunut paranemisihme johtui siitä, että Paavali ja Barnabas olisivat itse olleet jumalia (14:11-13). Tuon ajan pakanallinen ympäristö tulkitsi asioita oman taustansa mukaisella tavalla eikä heille ollut vaikeaa ymmärtää ihmeitä tekeviä ihmisiä kreikkalaisiksi jumaliksi, jotka olivat tulleet ihmishahmossa maan päälle. Niinpä ihmiset halusivat kunnioittaa apostoleja toimittamalla heidän kunniakseen uhrin. Koska nämä pakanat puhuivat asioita omalla kielellään, jota apostolit eivät ymmärtäneet, apostolit eivät ensin käsittäneet, mitä oli tapahtumassa. Väärinkäsitys kuitenkin oikaistiin (14:14-18; huom! kaikki ymmärsivät myös kreikkaa). Samalla apostolit saivat myös tilaisuuden julistaa evankeliumia niillä käsitteillä ja ilmaisuilla, joita paikalliset pakanat ymmärsivät.
Sen jälkeen juutalaiset vastustajat saapuivat Pisidian Antiokiasta ja Ikonionista, jolloin Paavali kivitettiin tajuttomaksi (14:19; Paavali viittaa tähän tapahtumaan myöhemmin, 2.Kor.11:25). Opetuslasten ympäröimänä hän kuitenkin nousi ylös ja jatkoi matkaansa Derbeen (14:20).
Paluu Syyrian Antiokiaan
Apostolit jatkoivat menestyksellä evankelioimistyötään Derbessä, mutta sitten kääntyivät kotimatkalle (14:21-28). Paluumatkalla he rohkaisivat istuttamiaan seurakuntia ja niiden uusia uskovia. Apostolien sanotaan myös valinneen seurakunnille vanhimmat (14:23; vrt. Tiit.1:5). Kyseessä lienee ollut nuoren seurakunnan tilanne, jolle kokeneen seurakunnan istuttajan, apostolin, on ollut syytä valita seurakunnan johtajat. Tässä tilanteessa ei ole nähtävä, että seurakunta olisi itse keskuudestaan voinut valita vanhimpiaan.
Antiokian seurakunta oli lähettänyt apostolit matkaan (13:3) ja sinne he myös palasivat (14:26-28). Paavalin ensimmäinen lähetysmatka oli kestänyt noin kaksi vuotta, mutta sen tuloksena oli paljon ihmisiä tullut uskoon ja oli syntynyt lukuisia kristillisiä seurakuntia. Tässä vaiheessa Paavali ei ollut vielä tullut Euroopan puolelle, mutta se vaihe lähetystyössä olikin sitten jo hyvin lähellä.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
