Apostolien ja vanhinten kokous Jerusalemissa (Ap.t.15) suunnilleen vuonna 49 jKr. on kristillisen kirkon historiassa yksi tärkeimpiä merkkipaaluja. Kokouksessa käsitellyn ongelman merkittävyyttä ei ole aivan helppoa käsittää tämän päivän tilanteessa, jossa juutalaiskristityt ovat pieni murto-osa kaikista maailman kristityistä. Mutta tuossa nimenomaisessa kokouksessa kohdattiin se vääjäämättä eteen tuleva tilanne, jossa kristityiksi kääntyi yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, jotka olivat taustaltaan juutalaisten näkökulmasta katsoen kokonaan pakanoita. Sinänsä jo VT ennustaa, että tulee aika, jolloin pakanatkin pääsevät osallisiksi niistä siunauksista, jotka on luvattu Israelille (1.Moos.22:18, 26:4, 28:14; Jes.49:6, 55:5; Sef.3:9,10; Sak.8:22). Tämän kuitenkin käytännössä ymmärrettiin toteutuvan niin, että muista kansoista ihmisiä kääntyi juutalaisuuteen. Kautta aikojen on pakanataustaisia ihmisiä kääntynyt juutalaisuuteen ja jonkinlaista lähetystyötäkin juutalaiset olivat tehneet (vrt. Matt.23:15), jolloin ihminen otti samalla kaikki VT:n lain ja muut juutalaisuuden velvoitteet harteilleen noudattaakseen niitä. Myös alkuseurakunnan toiminnan taustalla näyttää pitkään vaikuttaneen ajatus, jonka mukaan Israel oli Jumalan erityinen välikappale, jolloin pakanat voivat tulla Jumalan lunastuksesta ja siunauksista osallisiksi vain Israelin kansan ja sen eri instituutioiden (kuten ympärileikkauksen) kautta. Alkuseurakunnassa ei näytä olleen mitään epäilyksiä sen suhteen, ettei kristinusko merkitsisi jatkossakaan muuta kuin nimenomaan juutalaiskristillisyyttä. Alkuvaiheessa tämä johtikin siihen, että kristityiksi kääntyneet olivat juutalaisia tai ns. jumalaa pelkääväisiä. Samarialaisten (Ap.t.8) ja roomalaisen Corneliuksen huonekunnan (Ap.t.10) kääntymyskään ei vielä merkinnyt kristinuskon murtautumista ulos juutalaisuudesta. Joitakin poikkeuksia oli käännynnäisten joukossa, joitten kosketus juutalaisuuteen oli olematon. Kuitenkin vasta Paavalin ensimmäinen lähetysmatka (Ap.t.13,14) toi kristilliseen seurakuntaan mukanaan huomattavia määriä käännynnäisiä, joiden tausta oli täysin pakanallinen.
Juutalaiskristillisen seurakunnan synty helluntaina (Ap.t.2) ei voinut syrjäyttää vuosituhantista Israelin kansan perintöä. Jerusalemin seurakunnan ajatuksena oli, että se muodostaa kansan uskollisen jäännöksen (tämä ajatus esiintyy usein VT:ssa, esim.1.Kun.19:18, Sef.3:11-13). Jerusalemin seurakunta kuvittelikin Jumalan toimivan edelleen niitten suuntaviivojen mukaan, jotka Hän oli asettanut aikoja sitten. Tämä merkitsi juutalaiskristillisen seurakunnan mielestä sitä, että tulemalla kristityksi juutalainen ei lakkaa vähimmässäkään määrin olemasta juutalainen. Alkuseurakunnan aikana pakanan kääntyessä kristityksi tämä samalla ainakin jossakin määrin omaksui juutalaisten tapoja ja etiikkaa. Sinänsä onkin selvää, että kristinuskon juuret ovat syvällä Israelin kansan historiassa. Jerusalemin seurakunnan juutalainen luonne kuitenkin syvensi juutalaisuuden ja kristinuskon yhteyttä tavalla, joka joutui uusien haasteiden ja tulkintojen eteen Paavalin lähetysmatkojen saavuttaessa täyspakanallisia ihmisiä, jotka ottivat evankeliumin vastaan. Jerusalemin seurakunnan johtoasema oli siihen asti ollut kaikille lähes selviö, mutta uudet pakanakristilliset seurakunnat näyttivät haastavan tämän asiantilan. Tilanne juutalaiskristittyjen ja pakanakristittyjen välillä oli paikoitellen voimakkaasti jännittynyt, ja Paavali näyttää saamansa pakanalähetysnäyn perusteella asettuneen voimakkaasti sen puolelle, että pakanakristittyjen ei tule alistua noudattamaan juutalaisia tapoja. Tämä näkyy voimakkaasti mm. hänen kirjeessään galatalaisille. Paavalin ensimmäinen lähetysmatka (Ap.t.13,14) oli suuntautunut Galatiaan, johon syntyi kristillisiä seurakuntia. Kirjeessään galatalaisille Paavali hyökkää voimakkaasti juutalaista uskonnollisuutta vastaan (erityisesti Paavali vastusti pakanoiden ympärileikkausta, Gal.5:2,3,11,12). Ilmeisesti kirje galatalaisille on kirjoitettu ennen Jerusalemin kokousta (Ap.t.15), koska kirjeen sisältö on niin hyökkäävä eikä vaikuta lainkaan tuntevan Jerusalemin kokouksen sovinnollista päätöstä (huom! galatalaiskirjeen vastaanottajista ja ajankohdasta on erilaisia teorioita, joista mikään ei täysin kykene selvittämään, milloin ja kenelle kirje on kirjoitettu; yleisestikin Raamatun kirjojen taustaa ei useimmissa tapauksissa kyetä lopullisesti selvittämään).
Voidaan sanoa, että käsillä olevan ongelman räjähtäminen ilmiriidaksi oli vain ajan kysymys. Lopullisen sytykkeen Jerusalemin kokoukselle antoi tilanne, jossa Juudeasta (Jerusalemista) tuli Antiokiaan juutalaiskristittyjä, jotka opettivat periaatetta, jonka mukaan ympärileikkaus Mooseksen lain mukaan oli ihmisen pelastumiselle välttämätön (Ap.t.15:1). Tämä merkitsi vastakohtaa Paavalin opetukselle, jonka mukaan ihmisen ei tarvinnut tulla ensin juutalaiseksi, vaan hän pelastuu vain uskomalla evankeliumin. Selvästikin tämä tilanne Antiokiassa oli sama asetelma, joka tapahtui Galatian seurakunnissa, johon oli tullut juutalaiskristillisiä opettajia vaatimaan pakanoiden ympärileikkausta. On arveltu, että Johannes Markuksen eroaminen Paavalista tämän ensimmäisellä lähetysmatkalla (Ap.t.13:13) olisi voinut johtua juuri siitä, että Johannes olisi ollut levoton Jerusalemin seurakunnan suhtautumisesta Paavalin pakanalähetystyöhön, jolloin Johannes olisi samalla ollut raportoimassa Jerusalemissa Paavalin ”epäjuutalaisesta” opetuksesta; tällöin Johannes voisi olla samalla ollut aiheuttamassa juutalaisten opettajien tulemisen Antiokiaan. Johanneksen rooli tässä suhteessa on arvailua, mutta voisi selittää Paavalin myöhemmän jyrkän suhtautumisen häneen (Ap.t.15:36-41). Vaikka Johannekselle ei olisikaan ollut mitään osaa tässä konfliktissa, oli kuitenkin odotettavissa, että Jerusalemin seurakunnan johto pyrki minimoimaan jännitettä juutalaisuuden ja juutalaiskristillisyyden välillä. Jerusalemin seurakunnan johtaja, Jeesuksen veli Jaakob sekä Pietari olivat konservatiivisia juutalaisia (esim. Ap.t.21:17-26), vaikka kumpikaan ei toisaalta halunnut uhrata evankeliumin sanomaa sen missään kohdin. Paavali näki tilanteen kuitenkin heitä jyrkemmin ja hänelle Jeesuksen risti merkitsi tinkimättömästi pakanoiden ympärileikkauksen loppua (Gal.6:12).
Antiokian seurakunnassa asettuivat Paavali ja Barnabas vastustamaan juutalaisia opettajia, jolloin päätettiin lähettää Antiokian seurakunnasta lähetystö (Paavali, Barnabas ja muutamat muut) Jerusalemiin keskustelemaan syntyneestä riitakysymyksestä. Antiokian seurakunnalla oli omalta puoleltaan tavoitteena saada selvyys tähän kiistakysymykseen, joka oli heidän sekaseurakunnassaan akuutti. Epäilemättä myös Jerusalemin seurakunta halusi selvyyttä tähän kysymykseen, vaikka itse asia oli Juudean juutalaisessa ympäristössä toinen (juutalaisille itselleen oli itsestään selvyys, että juutalainen on aina vanhoja tapoja myöten juutalainen vaikka kääntyy kristityksi). Myös Jerusalemin seurakunnan asema muitten seurakuntien yläpuolella oli asia, joka kaipasi kaikkien kristittyjen yhteistä kokousta. Sinänsä pakanalähetystyö oli tässä vaiheessa jo laajalti ymmärretty kuuluvaksi Jumalan suunnitelmiin. Kuvaavaa kuitenkin on, että pakanoiden kääntymisestä iloittiin Foinikiassa ja Samariassa (15:3), mutta Jerusalemin seurakunnan ei suoraan sanota iloinneen tästä asiasta (15:4). Ehkä pakanoiden kääntymys ei vielä saanut ”täysjuutalaiskristittyjen” kokosydämistä hyväksyntää.
Jerusalemin kokouksen kulku
Kokouksen myötä eri näkökannat tuotiin esiin niiden kaikessa jyrkkyydessään – tämä kertoo alkuseurakunnan inhimillisestä puolesta. Kristityt, taustaltaan juutalaiset fariseukset, esittivätkin kantanaan, että uskoon tulleet pakanat oli myös ympärileikattava ja heidät oli velvoitettava noudattamaan Mooseksen lakia; ts. pakanoiden oli tultava juutalaisiksi sen kaikkia yksityiskohtia myöten (15:5). Tämän he sanoivat käsityksenään Jumalan muuttumattomasta tahdosta sellaisena kuin VT asian tuntuu esittävän. Heidän tulkintansa mukaan VT puhuu pakanoiden pelastumisesta viimeisinä aikoina kun Israel on palautettu ennalleen (Jes.2:2,3, 11:10, 25:6-10, 60:1-3; Sak.8:23). Pakanoiden lähetystyö oli myös näiden jyrkkien juutalaiskristittyjen mielestä sinänsä kannatettavaa, mutta sen tulisi tapahtua sitä perinteistä tietä, jonka mukaan pakanat kääntyvät myös juutalaisuuteen eivätkä muodosta siten itsenäistä, Mooseksen laista riippumatonta ryhmää. Epäilemättä näiden juutalaisten kantaan vaikutti sekin, että viimeisinä päivinä pakanakansat suorastaan tulvivat Jerusalemiin, eivät suinkaan sieltä pois (Sak.8:22). Ottaen huomioon näiden kristittyjen fariseusten kunnioituksen VT:n kirjoituksia kohtaan heidän ajattelunsa vaikutti sen hetkisessä tilanteessa johdonmukaiselta.
Nyt oli tilanne selvitetty ja kummankin osapuolen näkemykset oli esitetty. Apostolit ja vanhimmat asettuivat tämän jälkeen pohtimaan kysymystä ja etsimään siihen ratkaisua (15:6). Myöhemmässä historiantulkinnassa Jerusalemin kokousta onkin nimitetty ”ensimmäiseksi kirkolliskokoukseksi”, jonka mallin mukaan myöhemmissä vaiheissa on pyritty ratkaisemaan kiistakysymyksiä.
Väittelyä, jonka sisältöä Raamattu ei kerro, jatkui pitkään, kunnes Pietari alkoi puhua (15:7-11). Pietari ei ollut enää seurakunnan johtaja, vaan seurakunnan johtaja oli Jaakob, Jeesuksen veli (vrt. 12:17). Pietari oli kuitenkin juutalaiskristillisen lähetystyön päähenkilö, joka vastasi työstään Jerusalemin seurakunnalle. Pietari puhuikin lähetystyöntekijän roolissa ja muistutti kokousta, kuinka Jumala oli valinnut hänen suustaan pakanat kuulemaan evankeliumin ja ottamaan sen vastaan (vrt. tapahtumat n. 10 vuotta aikaisemmin Corneliuksen kodissa, Ap.t.10). Näin Jumala oli osoittanut hyväksyvänsä pakanat yhteyteensä uskon kautta. Siksi johdonmukaisesti myös Paavalin työ pakanoiden parissa kuului Jumalan suunnitelmiin. Siksi Pietarin mukaan juutalaisen ja pakanan välillä ei ollut eroa ja Mooseksen laki oli ies, jota eivät edes juutalaiset itse olleet jaksaneet kantaa. Pietarin puhe on näin Paavalin ja Barnabaksen puolustuspuhe, jonka jälkeen nämä itse tekivät selkoa työstään ”kansojen keskuudessa” (15:12). Kyse ei kuitenkaan ollut heidän oman työnsä hedelmästä, vaan kysymys oli Jumalan suurista tunnusteoista ja ihmeistä.
Jaakob alkoi sitten puhua ja hänen ehdotuksensa ratkaisuksi oli selvästikin avarakatseinen, sovinnollisuutta etsivä kompromissi (15:13-21). Jaakobin syvä juutalainen uskonnollisuus näkyy hänen puheessaan, mutta samalla siihen sisältyy luottamus siihen, että Jumala on todella suunnitellut hyväksyvänsä pakanat yhteyteensä. Todennäköisesti jyrkät juutalaiset olivat tässä tilanteessa panneet toivonsa Jaakobiin, mutta he saivat pettyä. Jaakob etsi vastauksessaan sekä keskinäistä sovittelua että Jumalan tahdon mukaista ratkaisua. Viittaamatta Paavalin ja Barnabaksen työhön (!) hän muistutti Simon Pietarin työstä pakanoiden parissa. Jaakobin ajatuksena tuntuu olleen sivuuttaa proselytismi eli juutalaisuuteen kääntyminen ja korostaa lopunajallista ennuskuvaa, jossa Daavidin sortunut maja (Israel) ennallistetaan ja se tulee olemaan vahva, mutta samalla pakanakansat ympäröivät sitä Jumalan omina (Aam.9:11,12). Jaakobin tulkinnan mukaan näin pakanakansat tulevat Jumalan omiksi tulematta juutalaisiksi. Tämän Jumala on suunnitellut jo ammoisista ajoista asti. On huomattava, että Jaakob ei tosiaankaan viitannut Paavalin pakanalähetystyöhön, vaan selvitti juutalais- ja pakanakristillisyyden välisiä yleisiä periaatteita. Joka tapauksessa Jaakob ymmärsi, että pakana voi pelastua tulematta juutalaiseksi, mikä merkitsi asettumista Antiokiaan tulleita juutalaisia opettajia vastaan (15:1).
Jaakobin ehdotus ratkaisuksi (15:20,21) on herättänyt paljon pohdiskelua. Toisaalta se voi vaikuttaa olevan ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä hän aikaisemmin sanoi. Mutta toisaalta se sisälsi huomattavasti vähemmän vaatimuksia kuin jyrkät juutalaiskristityt olivat aiemmin esittäneet. Koska Paavalikaan myöhemmin kirjeissään ei aseta kieltoa esim. epäjumalille uhratun lihan syömiselle muuten kuin omantunnon kysymyksenä (1.Kor.8:1-13), lienee Jaakobin ehdotus tulkittava käytännön myönnytyksenä juutalaisille. Juutalaista väestöä asui laajalti kaikkialla Rooman valtakunnassa, joten Jaakob halusi ehdotuksellaan kehottaa pakanoita kunnioittamaan juutalaisille pyhiä asioita. Tällaisenaan Jaakobin suvaitsevainen ehdotus on kelvollinen toimintamalli kaikkina aikoina vastaavissa kiistakysymyksissä.
Kokouksen päätös
Jaakobin ehdotus hyväksyttiin (ilmeisesti yksimielisesti, koska kirjeessä viitattiin myös Pyhän Hengen nähneen hyväksi kirjeessä esitetyt asiat) ja kokouksen päätös ilmoitettiin Antiokiaan kirjeellä (15:22-29). Kirjeen toimittivat perille Paavali ja Barnabas sekä Jerusalemin seurakunnan valtuuttamat Juudas Barsabbas ja Silas. Näiden kahden jälkimmäisen johtavan henkilön mukanaolo ilmoitti kirjeen vastaanottajille Jerusalemin seurakunnan hyväksyneen ne menettelyt, jotka kirjeessä kerrottiin. Tämä kirje sisälsi kristinuskon leviämisen kannalta merkittäviä kannanottoja, jotka toisaalta olivat voimakkaasti pakanalähetystä tukevia ja toisaalta edellyttivät kristillisen seurakunnan sisäistä sovinnollisuutta eri taustoista tulevien ihmisten kesken. Aivan ilmeisesti myös juutalaiskristittyjen Paavalin lähetystyöhön kohdistuneet ennakkoluulot vähenivät kirjeen ilmoittamien päätösten myötä. Samalla on mahdollista, että kirjeen julkituoma tietty etääntyminen juutalaisuuden vaatimuksista nosti ei-kristittyjen juutalaisten vastarintaa Paavalia kohtaan, koska tämä oli saanut entistä vapaammat valtuudet pakanalähetystyöhön. Olihan jo kirjeen vastaanottajiksi mainittu Antiokian veljien lisäksi Syyrian ja Kilikian veljet, ts. kyseessä oli Antiokiaa laajempi maantieteellinen alue. Selvästikin Jerusalemin kokouksen päätöksen vaikutus oli laaja-alainen.
Kirje tuotiin Antiokiaan, jossa sen sisältö otettiin ilahtuneena vastaan (15:30,31). Paavali jäi tässä vaiheessa Antiokiaan (15:32-35), josta myöhemmin alkoi hänen toinen lähetysmatkansa (15:40-18:22).
Paavalin ja Barnabaksen ero
Paavali ja Barnabas olivat olleet työtovereita jo pitkään. Barnabas oli heti Paavalin kääntymyksen jälkeen auttanut Paavalia saamaan seurakunnan luottamuksen (9:27). Huolimatta heidän pitkästä ystävyydestään ja työtoveruudestaan heidän välille tuli riita siitä, voiko Johannes Markus tulla heidän mukaansa uudelle lähetysmatkalle (15:36-41). Paavali ei hyväksynyt Johannesta, koska tämä oli lähtenyt heidän luotaan kesken lähetysmatkan (13:13). On mahdollista, että alun perin Johannes ei ollut hyväksynyt Paavalin ei-juutalaisia menettelytapoja pakanoiden keskuudessa, mutta Jerusalemin kokouksen päätöksen myötä Johannes olisi katsonut voivansa taas olla Paavalin työyhteydessä. Paavali ei kuitenkaan enää luottanut Johannekseen, jolloin Barnabas otti Johanneksen mukaansa ja Paavali otti uudeksi työtoverikseen Silaksen (Silvanuksen, 1.Tess.1:1). Tämä oli Jerusalemin seurakunnan johtavia miehiä, kreikkaa taitava Rooman kansalainen (16:37).
Apostolien tekojen kerronnassa ei karteta tuomasta esille alkukristittyjen inhimillisiä piirteitä, kuten Paavalin ja Barnabaksen riitaa. Toisaalta Jumala myös käyttää erilaisia ihmisiä erilaisissa tehtävissä, joten todennäköisesti Herra oli suunnitellut myös sen, että Paavalin ja Barnabaksen oli lähdettävä työhön toisistaan erillään. Luultavasti myös Johannes Markus saattoi palvella Jumalan valtakunnan työtä menestyksellä Barnabaksen kanssa, joten syntynyt tilanne mahdollisti kaikille osapuolille uudenlaisen, menestyksellisen työrupeaman.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
