Paavali vangitaan
Paavalin kolmas matka päättyi Jerusalemiin (Ap.t.21:17), jossa paikalliset juutalaiskristityt ottivat hänet iloiten vastaan. Heti seuraavana päivänä Paavali lähti tapaamaan Jaakobia (Jeesuksen veljeä, Gal.1:19, joka oli Jerusalemin juutalaiskristillisen seurakunnan johtaja), sekä seurakunnan vanhimpia (21:18). Paavali teki tarkkaa selkoa työstään pakanoiden parissa (21:19), minkä työn Jerusalemin seurakunta olikin tunnustanut Paavalin tehtäväksi (Gal.2:9). Jerusalemin kokous (Ap.t.15) oli puolestaan tunnustanut, että pakanuudesta kääntyneitä ei ympärileikata eikä heidän ole välttämätöntä noudattaa seikkaperäisesti Mooseksen lakia. Tällä välin oli kuitenkin Jerusalemin seurakuntaan liittynyt tuhansittain uskoon tulleita juutalaisia, jotka vaativat lain ankaraa noudattamista. Tässä vaiheessa juutalainen vaikutus oli siten kasvanut seurakunnassa (kuten myös yleisesti juutalainen kansalliskiihko, joka johti lopulta kapinaan roomalaisia vastaan v. 66 jKr.). Seurakunnan vanhimmat olivat seurakunnan kaitsijoina avarakatseisempia, mutta samalla taipuvaisia ymmärtämään kiihkeiden juutalaisten vaatimuksia. Siksi heidän mielestään Paavalin tuli osoittaa juutalaisille kunnioittavansa niin ympärileikkausta kuin kansan vanhoja tapojakin (21:20-26). Neuvon mukaan Paavalin tuli osallistua puhdistautumismenoihin yhdessä neljän uhrilupauksen tehneen miehen kanssa ja maksaa heidän tukanleikkuunsa. Kysymys oli nasiirilupauksesta (4.Moos.6:1-21, jonka Paavali itsekin oli tehnyt Kenkreassa, Ap.t.18:18) ja siihen liittyvästä tukanleikkuusta (4.Moos.6:18; lupauksen antanut uhrasi sitten hiuksensa temppelissä). Paavali tekikin seuraavana päivänä vanhimpien ehdotuksen mukaan, puhdistautui näiden miesten kanssa ja meni sitten temppeliin.
Paavalilla oli juutalaisena pääsy temppeliin juutalaisten miesten esipihalle asti (juutalaisilla naisilla oli oma esipihansa). Temppelin uloin alue oli pakanoiden esipihaa, mutta temppelissä oli kaide, jossa kiellettiin pakanoita kuoleman uhalla astumasta juutalaisten pihoille asti. Juutalaisilla ei tosin ollut enää oikeutta itse toteuttaa kuolemantuomioita, mutta jopa roomalaiset vallanpitäjät kunnioittivat Jerusalemin temppelin sääntöjä niin tarkkaan, että he langettivat kuolemantuomioita niille, jotka astuivat liian pitkälle temppeliin (roomalaisiakin teloitettiin tästä syystä). Paavalin kimppuun hyökättiin luullen, että hän oli tuonut efesolaisen Trofimoksen (20:4) temppeliin ja saastuttanut sen (21:27-36). Aasian maakunnasta tulleet juutalaiset nostivat kaupungin kuohuksiin. Kyseessä tosin oli väärinkäsitys, mutta todellisuudessa taustalla oli aasialaisten juutalaisten viha Paavalia kohtaan. Roomalaiset eivät koskaan sallineen mellakoita hallinta-alueillaan ja tässäkin tapauksessa sotajoukot puuttuivat asiaan. Todellisuudessa sotilaat pelastivat Paavalin, koska muuten juutalaiset olisivat lyöneet hänet hengiltä. Paavali joutui kuitenkin kahleisiin. Raivostunut väkijoukko ei kyennyt selittämään sotajoukon komentajalle, mitä oli tapahtunut. Paavalia lähdettiin sitten kantamaan kasarmille.
Kolmea vuotta aikaisemmin oli Jerusalemiin tullut egyptiläinen juutalainen, joka oli väittänyt olevansa profeetta ja joka oli vienyt suuren joukon seuraajia ensin erämaahan, sitten Öljymäelle odottamaan Jerusalemin messiaanisen ajan tuhoa. Roomalaiset olivat kuitenkin ajaneet hänet pois. Puhumalla komentajalle sujuvaa kreikkaa Paavali sai tämän ymmärtämään, ettei hän ollut tuo sama egyptiläinen mies, vaan Tarsoksesta kotoisin oleva juutalainen (21:37-40). Paavali pyysi ja sai luvan puhua kansanjoukolle. Paavali puhui kansanjoukolle hepreaksi (tosiasiassa ilmeisesti arameaksi, tuon ajan puhekielellä). Kansanjoukko kuuntelikin Paavalia, joka todisti kaikesta siitä, mitä hänelle oli tapahtunut ja miksi hän oli toiminut kaikessa niin kuin oli toiminut (22:1-21). Paavali selosti kääntymystään Damaskoksen tiellä, kun Jeesus oli ilmestynyt hänelle. Paavali kertoi myös nähneensä Jeesuksen Jerusalemin temppelissä, jolloin Jeesus oli sanonut lähettävänsä hänet kauas toisten kansojen keskuuteen. Tähän asti kansanjoukko oli kuunnellut, mutta tämä oli sille liikaa; juutalainen kansalliskiihko nousi jälleen pintaan. Juutalaisille oli mahdotonta ymmärtää kanssakäymistä vieraiden kansojen kanssa, puhumattakaan, että juutalaista lähetettäisiin muitten kansojen (saastaisten) ihmisten luo. Jälleen syntyi mellakka ja komentaja käski viedä Paavalin sisään kasarmiin (22:22-24).
Komentaja oli tähän asti ollut suopea Paavalille, mutta nyt hän käski kuulustella häntä ruoskimalla (22:24-29). Kyse oli nyt ruoskimisesta roomalaisella flagellum-ruoskalla, jossa oli teräviä metallin, luun ja lasin palasia, jotka tappoivat ruoskittavan tai vammauttivat hänet loppuiäkseen. Tässä vaiheessa Paavali ilmoittikin olevansa Rooman kansalainen, jota ehdottomasti ei saanut ruoskia kyseisellä tavalla eikä ylipäätään rangaista ilman oikeuden päätöstä. Komentaja oli tässä vaiheessa jo ylittänyt valtuutensa (kuten Filippin viranomaiset, 16:37-40) ja hän säikähti. Hän kuitenkin halusi saada selville, mistä Paavalin asiassa oli oikein kyse ja käski tuoda ylipapit ja Suuren neuvoston koolle kasarmille (22:30).
Komentajan toive saada Paavalin asiasta selvyys ei toteutunut Suuren neuvoston edessä (23:1-11). Paavalin totesi neuvostolle eläneensä Jumalan edessä vilpittömästi, omaatuntoaan loukkaamatta. Tästä syystä ylipappi Ananias käski lyödä Paavalia suulle. Paavali ei selvästikään tuntenut ylipappia (tämä ei ilmeisesti istunut tavanomaisella paikallaan eikä hänen asustaan voinut päätellä hänen olevan ylipappi). Ananiaan käsky lyödä Paavalia oli vastoin juutalaisia tapoja, koska syytetyllä oli aina oikeus puhua puolustuksekseen; ja lisäksi rangaista saattoi vasta tuomion jälkeen. Sinänsä Paavalin sanat Ananiakselle (23:3) olivat profeetalliset, koska Ananias joutui myöhemmin pakenemaan oman kansansa jäseniä, jotka tekivät hänestä lopun! Mutta Paavali tunsi myös VT:n käskyn olla kiroamatta kansansa päämiestä (2.Moos.22:27). Seuraavaksi Paavali vetosi farisealaiseen taustaansa ja sai aikaan riidan kahden puolueen, fariseusten ja saddukeusten välillä. Jälleen syntyi mellakka, ja komentaja joutui pelastamaan Paavalin ja viemään hänet kasarmiin. Tässä yhteydessä Herra myös ilmoitti Paavalille, että tämä tulisi lopulta todistamaan myös Roomassa (23:11). Paavali sai tästä rohkeutta moninaisten tilanteiden edessä, jotka häntä odottivat ennen sitä.
Juutalaiset tekivät tämän jälkeen salaliiton Paavalia vastaan (23:12-22). Yli 40 miestä vannoi olevansa syömättä ja juomatta kunnes ovat tappaneet Paavalin (tässä saattoi olla mukana aasialaisia juutalaisia, jotka jo alusta asti Jerusalemissa olivat ahdistaneet häntä, 21:27,28). Paavalin sisarenpoika sai kuitenkin tietää salaliitosta ja pääsi kertomaan siitä Paavalille ja komentajalle (Rooman kansalaisena Paavali saattoi ottaa vastaan vieraita vankilassa). Komentaja käskikin siirtää Paavalin suuren sotajoukon turvin Kesareaan, rannikolla sijaitsevaan roomalaiseen maaherran hallintokaupunkiin (23:23-35). Komentaja lähetti sotajoukon mukana kirjeen, jossa hän antoi siinä mielessä väärää tietoa, että hän ei tosiasiassa pelastanut Paavalia siksi, että olisi tiennyt tämän olevan Rooman kansalainen (tämän komentaja sai selville vasta myöhemmin). Komentaja oli todellisuudessa vanginnut Paavalin siksi, että hän halusi torjua mellakan. Maaherra Felix luki kirjeen ja sanoi kuulustelevansa Paavalia kun tämän syyttäjät ovat paikalla.
Paavali maaherra Felixin edessä
Maaherra Antonius Felix oli alun perin orja, jonka keisari Claudiuksen äiti Antonia oli vapauttanut. Felixin veli Pallas oli Antonian vapauttama orja, joka ystävystyi nuoren Claudiuksen kanssa. Veljensä vaikutuksesta Felix eteni urallaan ja sai v. 52 jKr. nimityksen Juudean maaherraksi. Felix oli naimisissa juutalaisen Drusillan, kuningas Herodes Agrippa I:n tyttären kanssa. Kyseessä oli Felixin kolmas vaimo, jonka hän sai aviorikoksen kautta (Felix onnistui houkuttelemaan Drusillan jättämään aikaisemman miehensä). Felix oli maaherrana raaka ja petollinen, mikä sai juutalaiset vihaamaan häntä.
Ylipappi Ananias, muutamia kansan vanhimpia ja asianajaja Tertullus tulivat maaherran eteen. Tertullus oli ilmeisesti kreikkalaistunut juutalainen, joka osasi valtakunnan menettelytavat ja joka osasi myös vedota Felixin turhamaisuuteen ylistämällä tätä asioista, jotka eivät tosiasiassa lainkaan pitäneet paikkansa. Syytökset olivatkin tekaistuja, mutta niihin sisältyi juutalaisten viha Paavalia kohtaan (24:1-9).
Paavalin puolustus on toisaalta kerrontaa siitä, mitä oli tapahtunut ja toisaalta Paavalin todistusta siitä, että hän luottaen kirjoituksiin palveli isiensä Jumalaa (24:10-21). Felixistä sanotaan, että hän ”oli tarkoin perillä Herran tiestä,” jota ei tule tulkita niin, että hän olisi ollut kristitty. Mutta hän tunsi entuudestaan asiat, joita nyt hänen edessään käsiteltiin. Felix vakuuttui siitä, että Paavalin tapauksessa oli kysymys juutalaisten uskonnollisista kysymyksistä eikä Paavali ollut tehnyt mitään rikosta, josta hänet voitaisiin tuomita. Maaherran tavoitteena oli kuitenkin rauhan säilyttäminen levottomassa maakunnassaan, joten hän jätti Paavalin vankeuteen (24:22,23).
Felix halusi myöhemminkin vaimonsa kanssa kuulla Paavalia (24:24-27). Ilmeisesti Paavalin julistama usko Jeesukseen saavutti hänessä jonkin verran vastakaikua, mutta siihen liittyvä eettinen puoli (Jumalan tahdon mukainen elämä) pelotti häntä. Samalla Felix (korruptoitunut kun oli!) odotti saavansa Paavalilta lahjuksia, mikä sai hänet hakeutumaan keskusteluun Paavalin kanssa.
Felix joutui lopulta puuttumaan juutalaisten ja kreikkalaisten välisiin kiistoihin Kesareassa. Hän kukisti syyrialaisten sotajoukkojen avulla levottomuudet verisesti. Paljon juutalaisia kuoli tuolloin. Juutalaiset valittivat asiasta keisarille, joka kutsui Felixin pois ja asetti hänen tilalleen maaherraksi Porcius Festuksen suunnilleen vuonna 60 jKr.
Paavali maaherra Festuksen ja kuningas Agripan edessä
Festuksen aikaisemmista vaiheista ennen maaherraksi tuloaan ei ole historiankirjoituksessa tietoa, mutta häntä pidetään taitavampana ja rehellisempänä hallitsijana kuin edeltäjäänsä. Juutalaisetkin toivottivat hänet tervetulleeksi Felixin väkivaltaisen ja korruptoituneen hallituskauden jälkeen. Mutta tahtomattaan Festus peri edeltäjältään levottoman maakunnan, joka kohta (v. 66 jKr.) puhkesi lopullisesti ilmikapinaan. Festus kuitenkin kuoli jo v. 62 jKr.
Festus halusi ratkaista Paavalin asian, mutta ei onnistunut siinä (25:1-12). Juutalaiset juonittelivat edelleen vihoissaan Paavalia vastaan, mutta eivät esittäneet mitään, miksi Paavali pitäisi tuomita Rooman lakien mukaan. Festuksen heikkous tuli esille hänen esittäessään, että hän voisi käydä oikeutta Paavalin kanssa Jerusalemissa. Silloin Paavali käytti kansalaisoikeuttaan vedota keisariin. Tätä vetoamisoikeutta ei voinut käyttää sellaisissa vähäisemmissä asioissa, jotka maaherra saattoi lopullisesti ratkaista. Mutta erityisesti vakavimpien tuomioiden, kuten kuolemantuomion, uhatessa saattoi vetoomuksen tehdä, jolloin maaherra ei voinut sitä estää. Historiallinen merkillisyys on siinä, että tuolloin oli keisarina Nero (vv. 54-68 jKr.), joka vuonna 64 jKr. syytti kristittyjä Rooman palosta ja aiheutti ensimmäisen roomalaisen kristittyjen vainon. Keisari Neron hallituskauden alkupuoli oli kuitenkin vielä aikaa, jolloin Neron luonteen nurjat puolet eivät olleet tulleet ainakaan korostuneesti esiin.
Maaherra Festus keskusteli Paavali asiasta kuningas Agripan kanssa (25:13-22). Kyseessä oli Herodes Agrippa I:n (Ap.t.12) poika. Marcus Julius Agrippa II oli kasvanut Roomassa ja oli ollut isänsä tavoin keisari Claudiuksen suosiossa. Vähitellen hän oli saanut hallintaansa yhä suurempia alueita isänsä valtakunnasta ja oli Galilean ja eräiden muiden pohjoisten alueiden kuningas. Berenike oli hänen sisarensa. Agrippa kiinnostui Paavalin tapauksesta ja halusi kuulla häntä, mihin Festus mielihyvin suostuikin. Festus ei ollut kovin hyvin perillä juutalaisten asioista ja hän saattoi toivoa Agripalta apua (25:23-27).
Paavalin puolustuspuhe Agripalle ottaa selkeästi huomioon sen, että Agrippa on taustaltaan juutalainen, joka tuntee pyhät kirjoitukset ja kansansa uskonnollisen perinnön (26:1-23). Samalla Paavali tuo esille evankeliumin perusasiat. Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus ovat evankeliumin ytimessä, minkä Paavali selvästi kertoo. Festukselle tämä on kuitenkin jo liikaa (26:24; nämä asiat eivät enää olleet mitenkään roomalaisen maaherran arvioitavissa!). Paavali tähtäsikin siihen, että Agrippa voisi uskoa evankeliumin (Paavalin lähetysmatkat olivat jo takana, mutta edelleen hän saattoi julistaa evankeliumia, tällä kertaa korkea-arvoisille hallitsijoille!). Agrippa selvästikin oli perillä asioista, joista Paavali puhui, mutta hän ei syystä tai toisesta halunnut ottaa Jeesusta vastaan tavalla, jonka Paavali esitti (26:25-29).
Festus, Agrippa ja Berenike poistuivat ja keskustelivat mennessään (26:30-32). Paavalin syyttömyys oli selvinnyt heille, mutta koska Paavali oli vedonnut keisariin, häntä ei voinut vapauttaakaan. Kuitenkin Paavali oli vetoomuksellaan vain toteuttanut sitä, minkä Herra oli hänelle aikaisemmin sanonut: hän tulisi todistamaan myös Roomassa (23:11).
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Paavalin kolmas lähetysmatka (Ap.t.18:23-21:17) suuntautui samoille paikkakunnille kuin aikaisemmat lähetysmatkat, nykyiseen Vähän-Aasian ja Kreikkaan. Erityisenä toiminnan keskuksena tuli olemaan Efeso, jossa Paavali oleskeli yli kahden vuoden (ilmeisesti jopa kolmen vuoden) ajan. Kolmas lähetysmatka ajoittuu suunnilleen vuosiin 53-57 jKr. Tämä lähetysmatka alkaa jälleen Antiokiasta, mutta päättyy Jerusalemiin, jossa Paavali vangittiin ja josta hänet lopulta vietiin Roomaan hänen vedottuaan keisariin. Jo toisella lähetysmatkallaan hän oli kirjoittanut kirjeitä ja kolmannella lähetysmatkalla hän edelleen jatkoi kirjoittamista osoittaakseen huolenpitoaan perustamilleen seurakunnille.
Paavali kulki Antiokiasta maitse kohti Efesosta (18:23), jossa hän oli käynyt jo toisella lähetysmatkallaan. Kolmannella matkallaan hän kävi ensin Galatiassa, johon hänen ensimmäinen lähetysmatkansa (Ap.t.13-14) oli suuntautunut. Tämä osoittaa Paavalin kokeneen nuorten seurakuntien edelleen tarvitsevan hänen rohkaisuaan.
Ennen Paavalin saapumista Efesokseen sinne oli tullut nuori juutalaiskristitty Apollos (18:24-28), joka oli kotoisin Aleksandriasta. Paavali myöhemmin mainitsee Apolloksen työtoverinaan (1.Kor.3:6). Apollos oli palava puhuja, joka opetti tarkoin Jeesuksesta, mutta ilmeisesti hän oli kääntynyt kristityksi Johannes Kastajan oppilaiden kautta, koska hän tunsi vain Johanneksen kasteen. Paavalin aikaisemmat työtoverit, aviopari Priscilla ja Aquila (Ap.t.18:2,3), perehdyttivät Apolloksen sitten tarkemmin Jumalan tiehen. Apollos olikin valmis ottamaan tarkempaa opetusta vastaan ja halusi sitten lähteä Akhaiaan Kreikkaan. Opetuslasten kannustamana Apollos sitten lähtikin Korinttiin (19:1) ja julisti siellä evankeliumia kirjoituksiin (VT:iin) vedoten.
Paavali Efesoksessa
Efeso oli ikivanha kaupunki Vähän-Aasian länsirannikolla; sen olivat kreikkalaiset perustaneet jo suunnilleen 11. vuosisadalla eKr. (kreikkalaista asutusta oli jo varhain monilla seuduilla nykyisen Kreikan ulkopuolella). Kaupungin historia oli pitkä ja värikäs. Efeso oli vauras jo vilkkaan kaupankäynnin vuoksi, mutta sen vaurautta lisäsi kreikkalaisen Artemis-jumalattaren palvonta. Artemis oli sukupuolivietin ja hedelmällisyyden jumalatar, jonka palvontaan liittyi pyhäkköhaureus. Artemiin temppeleitä oli antiikin aikana rakennettu useitakin, mutta 300-luvulla eKr. Aleksanteri Suuren ja kreikkalaisten taiteilijoiden tuen turvin temppelistä tuli niin vaikuttava, että se laskettiin vanhan ajan seitsemään suureen ihmeeseen. Efesoksen epäjumalanpalvonta toi runsasta tuloja myös käsityöläisille, jotka tekivät hopeisia Artemiin temppelin pienoismalleja, joita kaupiteltiin runsain mitoin (19:24-27). Epäjumalanpalvelus toi mukanaan myös monenlaista taikauskoa, joten Paavalin työ Efesoksessa merkitsi samalla rajua hengellistä sodankäyntiä.
Paavalin ensimmäiseksi tapaamat efesolaiset opetuslapset, kaksitoista miestä, olivat osittain tietämättömiä evankeliumin asioista (19:1-7). Kuten Apollos aikaisemmin, he tunsivat vain Johanneksen kasteen. Lisäksi heiltä puuttui Pyhän Hengen täyteys eivätkä he olleet edes kuulleet Pyhästä Hengestä. Koska näitä opetuslapsia ei ollut kastettu Jeesuksen nimeen, Paavali kastoi heidät. Tämä osoittaa samalla, että Johanneksen kaste ei sellaisenaan ollut vielä kristillinen kaste vaikka muistuttikin sitä. Johanneksen kaste tapahtui parannuksenteon merkiksi kun taas kristillinen kaste tapahtuu uskon merkiksi Jeesukseen. Kasteen jälkeen Paavali pani kätensä opetuslasten päälle ja miehet täyttyivät Pyhästä Hengestä.
Tähän kertomukseen on perustettu kahdenlaista opillista väittämää, jotka ovat keskenään ristiriidassa. Jotkut opettavat, että kristillinen kaste (tai siihen liittyvä kätten päälle paneminen) tuo Pyhän Hengen kastetulle. Kuitenkaan Pyhä Henki ei toimi näin mekaanisesti, vaan Hän toimii aina niin kuin tahtoo eikä alistu mihinkään ihmisten kaavoihin (tapahtumat Corneliuksen kodissa osoittavat tämän, Ap.t.10:45-48, kun Henki täyttää kuulijat ennen kuin näitä on kastettu). Jotkut taas opettavat tähän raamatunpaikkaan vedoten Pyhän Hengen kastetta (tai Pyhän Hengen tulemista ihmiseen) uskoontulosta erillisenä ja sitä seuraavana kokemuksena. Pyhä Henki voi täyttää ihmisen, milloin haluaa; mutta ei ole mahdotonta, että Henki täyttää ihmisen jo tämän tullessa uskoon (kuten Corneliuksen kodissa). Jokaisessa uskovassa on kaikesta huolimatta Pyhä Henki (Room.8:9), vaikka ihminen ei olisikaan täynnä Henkeä. Tarkat oppirakennelmat Pyhästä Hengestä ovat kuitenkin mahdottomat, koska Hän puhaltaa miten tahtoo (Joh.3:8).
Paavali puhui ja keskusteli kolmen kuukauden ajan Efesoksen synagogassa (19:8-10). Yleensä juutalaisten vastarinta Paavalin työtä kohtaan nousi nopeasti, mutta tämä kolmen kuukauden aika oli pitkä verrattuna moneen muuhun vastaavaan tapaukseen. Kolmen kuukauden kuluttua Paavali ei kuitenkaan voinut enää jatkaa synagogassa, vaan hän jatkoi sitten evankeliumin työtä kahden vuoden ajan Tyrannoksen koulussa, joka oli ilmeisesti paikallisten tai kiertävien filosofien luentopaikka. Paavali levitti evankeliumia tätä kautta koko Aasian maakuntaan (nykyisen Turkin länsiosaan). Paavali itse ilmeisesti pysyi Efesoksessa, mutta evankeliumi levisi uskoon tulleiden ihmisten kautta koko maakuntaan. Tämä oli yleisimminkin Paavalin lähetysstrategia: hän saarnasi keskeisissä kaupungeissa ja evankeliumi levisi sitten henkilöltä toiselle todistuksen voimasta.
Paavali kätten kautta tapahtui ”ennennäkemättömiä” voimatekoja (19:11). Ihmeet ja merkit olivat sinänsä Paavalin työssä aina mukana ja tunnusmerkillisiä hänen toiminnalleen, mutta Efesossa tämä puoli työstä mainitaan korostuneena. Jopa Paavalin vaatekappaleita käytettiin ihmeiden, sairauksista paranemisen ja pahojen henkien karkottamisen, välikappaleina (19:12). Tällöin on kuitenkin selvää, että itse vaatekappaleissa ei ollut voimaa, vaan Jumala käytti niitä oman voimansa välikappaleina. Ilmeisesti erityisesti juuri Efesoksen kaltaisessa paikassa, jossa noituus ja epäjumalanpalvelus olivat vallalla, nämä vaatekappaleet toimivat erityisinä uskoa herättävinä Jumalan voiman välikappaleina. Mutta Efesoksessa sattui myös tapaus, joka osoittaa, että ”valkoisella magialla” ei ole mitään tekemistä evankeliumin kanssa. Juutalaiset henkienmanaajat, heidän joukossaan ylipapin Skeuaksen seitsemän poikaa, yrittivät karkottaa pahoja henkiä ”sen Jeesuksen nimessä, jota Paavali julistaa” (19:13-17). Nämä henkienmanaajat olivat epäilemättä nähneet kuinka Paavali oli Jeesuksen nimessä ajanut ihmisistä pahoja henkiä ulos ja yrittivät nyt toimia samalla tavalla. Erona oli kuitenkin se, että nämä henkienmanaajat eivät selvästikään olleet itse ottaneet Jeesusta vastaan, vaan yrittivät vain toimia ulkonaisesti (kuin rituaalisesti) Paavalin tavoin. Koska he eivät itse olleet uskovia, he olivat täysin suojattomia pahojen henkien hyökkäystä vastaan (vrt. 1.Joh.4:4). Paha henki puhuttelikin heitä ja kävi heidän kimppuunsa runnellen heitä. Tämä osaltaan herätti edelleen kunnioitusta Jeesuksen nimeä kohtaan. Tämä aiheutti myös sen, että taikuutta harjoittaneet toivat väärän kirjallisuutensa (noituutta käsittelevät kirjansa) kokoon ja ne poltettiin julkisesti (19:18,19). Kirjojen kaupallinen arvo oli todella suuri! Ja niin Herran sana edelleen levisi (19:20).
Tässä vaiheessa Paavali suunnitteli jatkavansa matkaa Makedoniaan ja Akhaiaan lähettäen edellään Timoteuksen ja Erastoksen, mutta jäi vielä itse Efesokseen (19:21,22). Paavalin työ Efesoksessa oli ollut niin merkittävää, että pakanoiden vastarinta lopulta purkautui mellakaksi (19:23-40). Epäilemättä evankeliumin menestys oli ollut jo todellinen uhka ammattimaisille hopeasepille, jotka tekivät Artemiksen temppelin kuvia ja saivat niistä suuria tuloja. Artemiksen taivaasta pudonnut kuva (19:35) oli ilmeisesti meteoriitti, jota oli alettu palvoa jumalan kuvana. Hopeaseppä Demetrios nostatti kapinaa ja muut ammatinharjoittajat yhtyivät siihen. Opetuslapset estivät Paavalia menemästä mellakkapaikalle, jossa vasta kaupungin sihteeri sai joukon rauhoittumaan viisaalla puheella. On muistettava, että Efeso kuului Rooman valtakuntaan, jossa viranomaiset eivät ymmärrettävästi sallineet minkäänlaisia levottomuuksia.
Lähetysmatkan loppupuoli
Efesoksen mellakan jälkeen Paavali matkusti Makedoniaan ja Kreikkaan (20:1-6; ”Kreikka” tarkoittanee tässä Korinttia). Kuinka kauan hän oli Makedoniassa, ei ole tiedossa, mutta Kreikassa hänen sanotaan olleen kolme kuukautta. Tähän vaiheeseen sijoittuu Paavalin lupaama keräys Jerusalemin seurakunnan köyhille (Gal.2:10; 1.Kor.16:1-4; 2.Kor.8:1-9:15). Paavali lopulta lähtee Euroopasta ja palaa Troakseen Aasian maakuntaan.
Troaksessa Paavali herättää kuolleen Eutykoksen (20:7-12). Seurakunta oli kokoontunut murtamaan leipää sapatin jälkeen viikon ensimmäisenä päivänä (ts. sunnuntaina, joka oli juutalaisten sapatin sijasta kristittyjen jumalanpalveluspäivä ja myöhemmin myös lepopäivä). Tapahtuman tilanne oli inhimillinen: Paavali puhui pitkään, ”puoleenyöhön saakka”, jolloin Eutykos-nuorukainen nukahti ikkunalle, putosi kolmannesta kerroksesta alas ja kuoli. Paavali kuitenkin pysyi rauhallisena ja sanoi nuorukaisen olevan hengissä. Poika vietiinkin elävänä kotiin.
Paavali jatkaa matkaa meritse Efesoksen ohi (20:13-16) ja kutsui Efesoksen seurakunnan vanhimmat Miletokseen, jossa hän piti jäähyväispuheensa seurakunnan vanhimmille (20:17-35). Tässä puheessa Paavali puhuu kristityille, ei juutalaisille tai pakanoille kuten muissa Apostolien tekojen puheissaan. Hän korostaa huolenpitoaan Efesoksen seurakuntaa kohtaan ja evankeliumin levittämistyönsä merkitystä. Hän kehottaa vanhimpia kaitsemaan huolella laumaa, joka heille on annettu ja varoittaa ”julmista susista,” joita laumaan on tulossa. Paavali myös tietää, että efesolaiset eivät tule enää koskaan näkemään hänen kasvojaan. Siksi heidän eronsakin oli lopullinen, mikä liikutti kaikkia (20:36-38).
Paavali lopulta matkasi Jerusalemiin asti (21:1-17). Tyroksessa (Foinikiassa) Paavali viipyi viikon ajan, jolloin Hengen vaikutuksesta opetuslapset varoittivat häntä menemästä Jerusalemiin. Sinänsä Hengen antama tieto oli oikea – Paavalia odotti Jerusalemissa vankeus – mutta tulkinta oli ihmisen inhimillinen tulkinta. Samoin Kesareassa profeetta Agabos (vrt. 11:28) vertauskuvallisesti sitoi Paavalin vyöllä jalkansa ja kätensä ja julisti juutalaisten samalla tavalla sitovan Paavalin ja luovuttavan tämän pakanoiden käsiin. Taas uskovat yrittivät estää Paavalia menemästä Jerusalemiin. Paavali tiesi kuitenkin, että hänen oli määrä mennä Jerusalemiin, vaikka olikin varma, mikä häntä siellä odottaa.
Kesareassa oli myös evankelista Filippos, joka oli yksi seitsemästä avustusten jakajasta (6:1-7) ja joka oli saarnannut Samariassa (8:4-25) ja myös julistanut evankeliumia etiopialaiselle hoviherralle (8:26-40). Filippoksella sanotaan olleen neljä naimatonta tytärtä, joilla oli profetoimisen lahja. Tässä tilanteessa ei kuitenkaan sanota heidän profetoineen Paavalille.
Paavali saapui lähetysmatkansa lopuksi Jerusalemiin (21:15-17, huom! ei Antiokiaan, josta hän oli kaikille lähetysmatkoilleen lähtenyt ja johon hän oli kahdella ensimmäisellä matkallaan myös palannut). Paavali oli pakanalähetyksen suurimmaksi katsottava apostoli, joten on nähty yhtäläisyyksiä hänen ja Jeesuksen vangitsemisen välillä: kumpikin vangitseminen tapahtui Jerusalemissa. Kummankin kohdalla juutalaiset luovuttivat heidät pakanoille. Kummankin kohdalla tämä oli myös Jumalan tahto, johon he molemmat myös alistuivat.
Paavalin varsinainen lähetystyö päättyi hänen saapumiseensa Jerusalemiin, mutta todellisuudessa hän sai monivuotisen vankeutensa aikana todistaa Jeesuksesta monille ja myös hänen oleskelunsa Roomassa avasi runsaasti mahdollisuuksia evankeliumin työhön.
Lähteet
Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 5 (Ristin Voitto, Vantaa, 1991).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Paavalin toinen lähetysmatka (Ap.t.15:36-18:22) alkoi ensimmäisen lähetysmatkan tavoin Antiokiasta ja päättyi sinne. Toinen lähetysmatka kohdistui huomattavasti laajemmalle alueelle ja merkitsi Paavalin työn ulottumista Eurooppaan nykyisen Kreikan alueelle. Matka oli myös ajallisesti pidempi kuin ensimmäinen ja ajoittuu suunnilleen vuosiin 49-52 jKr. Matkan aikana Paavali oleskeli Korintissa ainakin puolitoista vuotta (18:11). Matkan loppuvaiheessa Paavali kävi myös Jerusalemissa kunnes palasi Antiokiaan. Matkan aikana Paavalin seurassa olivat ainakin Silas, Timoteus ja kirjan kirjoittaja Luukas (huom! Apostolien tekojen ns. ”me-jaksot”, esim.16:10-17 ja 20:5-15; Luukas mainitaan Paavalin työtoverina, 2.Tim.4:11).
Matkan alkuvaiheet
Paavalin ja Barnabaksen välirikon (15:36-39) jälkeen Paavali matkasi Silaksen kanssa Antiokiasta maitse Syyriaan ja Kilikiaan (Paavali oli kotoisin Kilikian Tarsoksesta), joissa he rohkaisivat seurakuntia. Tämän jälkeen he menivät Galatian maakuntaan Derbeen ja Lystraan (16:1-5), joissa Paavali oli saarnannut ensimmäisellä lähetysmatkallaan (14:8-21) ja joissa ihmisiä oli tullut uskoon. Paavalilla oli myöhemminkin tapana käydä vahvistamassa perustamiansa seurakuntia ja samasta syystä hän kirjoitti näille seurakunnille paimenkirjeitä (Raamatussa olevista Paavalin 13 kirjeestä yhdeksän on kirjoitettu seurakunnille). Paavali selkeästi näki evankelioimistyön vaativan jälkihoitoa, ts. uskoon tulleiden ihmisten uskon ja elämän tukemista.
Lystrassa Paavali kohtasi Timoteus nimisen opetuslapsen (16:1-3), josta tuli Paavalin läheinen työtoveri (vrt. 1.Kor.4:17: ”…hengellinen lapseni, rakas ja uskollinen poikani”). Timoteuksen äiti oli juutalainen (samoin hänen äitinsä Eunike ja isoäitinsä Loois, 2.Tim.1:5) ja isä kreikkalainen. Juutalaisen tavan mukaan äidin usko määräsi lapsen uskon, mutta kreikkalaisen käytännön mukaan asian ratkaisi päinvastoin isän usko; tämä siis merkitsi vanhempien välillä ristiriitaa. Juutalainen käytäntö joutui tässä tapauksessa väistymään: Timoteusta ei ollut ympärileikattu. Paavali ympärileikkasikin Timoteuksen. Tätä on ihmeteltykin, koska Paavali vastusti voimakkaasti pakanoiden ympärileikkausta (Gal.5:2,3). Timoteuksen tapauksessa ympärileikkaus oli kuitenkin Paavalille johdonmukainen toimenpide, koska syntymänsä puolesta Timoteus oli juutalainen. Paavali halusi näin kunnioittaa juutalaisten keskinäisiä tapoja, vaikka hän voimakkaasti vastustikin ajatusta, että ympärileikkaus olisi välttämätön niille, jotka pakanuudesta kääntyvät kristityiksi. Paavali samalla kunnioitti uskollisesti Jerusalemin kokouksen päätöstä ja kehotti seurakuntia noudattamaan sitä (16:4).
Paavalin lähetystyö oli menestyksellistä ja seurakunnat vahvistuivat ja kasvoivat (16:5). Paavalilla olivat selvästikin jatkon suhteen omat matkasuunnitelmansa, mutta ensin Pyhä Henki esti häntä julistamassa Aasian maakunnassa (16:6; Aasia tarkoittaa tässä nykyisen Turkin läntisintä osaa) ja sitten ”Jeesuksen Henki” ei sallinut hänen lähteä Bityniaan (16:7; Bitynia on nykyisen Turkin pohjoisrannikolla). Saavuttuaan Troakseen Paavali näki yöllä näyn, jossa makedonialainen mies pyysi häntä tulemaan Makedoniaan (eli Euroopan puolelle pohjoiseen Kreikkaan) auttamaan, ts. julistamaan evankeliumia. Tässä näkyy siis vahva Pyhän Hengen johdatus: Hän estää työn siellä, missä se ei jonakin hetkenä ole Jumalan tahto ja avaa ovet siellä, missä Jumala juuri sillä hetkellä haluaa työtä tehdä. Tässä suhteessa ei jäänyt mitään Paavalin omaan tahtoon ja mieltymysten varaan. Paavali totteli näkyä ja purjehti seuralaisineen Neapolikseen, joka on Euroopan puolella ja saapui sitten Filippiin (16:11,12).
Paavali Filippissä
Paavali oli Filippissä vain muutamia päiviä, mutta tapahtumat olivat siellä evankeliumin kannalta menestyksellisiä. Myöhemmin Paavali kirjoitti Filippin seurakunnalle kirjeen, joka on hänen kirjoituksistaan sydämellisimpiä (Paavalin kirje filippiläisille). Paavali aloitti kuitenkin evankeliumia julistamisen Filippissä hyvin vaatimattomasti (16:13-15). Kuten aina, Paavali pyrki aloittamaan julistustyönsä juutalaisten parissa. Filippissä ei selvästikään ollut synagogaa, koska tavan mukaan synagogaseurakunnassa olisi pitänyt olla vähintään kymmenen miespuolista jäsentä. Jos tämä ehto ei täyttynyt, juutalaiset voivat kokoontua taivasalla rukouspaikkaan. Tällainen olikin Filippin kaupungin ulkopuolella joen rannalla. Siellä oli Paavalia kuuntelemassa jumalaapelkäävä purppurakangaskauppias Lyydia, joka oli kotoisin Tyatirasta Aasian maakunnasta, ja joka otti vastaan sen, mitä Paavali puhui. Lyydia on esimerkki ihmisestä, joka kaikessa hiljaisuudessa ja vaatimattomuudessa ottaa saarnatun sanan vastaan ja tulee uskoon.
Lyydiasta sanotaan, että hänet ja hänen perhekuntansa kastettiin (Lyydia oli ilmeisesti leski, joten hänen perhekuntansa tarkoitti hänen aikuisia lapsiaan ja ilmeisesti myös palvelusväkeään). Perhekuntien kastamista (myös Filippin vanginvartijan perhekunnan, 16:31-34) on käytetty perusteena sylilasten kastamiselle, mutta sitähän tässä ei nimenomaisesti mainita. Ylipäätään Raamattua tulee tulkita niin, että selvät raamatunkohdat selittävät epäselviä. Koska muualla Raamatussa ei kerrota eikä edellytetä sylilapsia kastetun, sitä ei tule yrittää nähdä myöskään näissä perhekuntien kasteissa.
Jos Lyydian kääntyminen oli hiljainen tapahtuma, on Filippin vanginvartijan kääntyminen täysin päinvastainen, kirjaimellisesti suorastaan järisyttävä tapahtuma (16:16-40). Paavali seuralaisineen oli jälleen menossa juutalaisten rukouspaikalle, kun he kohtasivat orjatytön, jossa oli ennustamaan kykenevä demoni. Tämä tuotti orjatytön isäntäväelle hyvät tulot. Tyttö alkoi kuitenkin huudella Paavalin perässä (sinänsä tosia) asioita, jotka kuitenkin vetivät huomiota itse Paavalin sanomasta. On huomattava, että Jeesuskaan ei antanut pahojen henkien puhua Hänestä todistuksen sanoja (esim. Mark.1:24,25; Luuk.4:34,35); Jeesus ei tarvinnut eikä halunnut demonien todistusta siitä, kuka Hän oli. Pahojen henkien ääntä ei tulekaan kuunnella edes silloin kun ne puhuvat totta. Koska orjatytöstä tuli vaiva Paavalille, tämä Jeesuksen nimessä ajoi pahan hengen tytöstä. Mutta samalla tyttö menetti kyvyn ennustaa. Tästä hänen isäntäväkensä raivostui, koska tuottava tulolähde loppui. Paavali ja Silas (ei puolikreikkalainen Timoteus eikä täyskreikkalainen Luukas!) joutuivat viranomaisten eteen. Sinänsä syytteillä ei ollut pohjaa, vaan kyse oli pelkästä antisemitismistä (juutalaisvihasta), joka aina silloin tällöin nousi pintaan Rooman valtakunnassa. Hallitusmiehet ruoskittivat ankarasti Paavalia ja Silasta ja lopuksi telkesivät heidät vankilaan. Vartijat olivat usein eläkkeelle jääneitä roomalaisia sotilaita, joiden tuli vartioida vankeja sotilaan ehdoilla: jos vangittu karkaa, vartija saa sen rangaistuksen, jonka vangitun tulisi saada (ts. jos vanki oli kuolemaan tuomittu, karkaamistapauksessa vartija teloitettiin). Varmaan yö vankilassa oli poikkeuksellinen, koska Paavali ja Silas rukoilivat ja lauloivat ylistäen Jumalaa! Tuon ajan vankilat olivat niin kolkkoja, että siellä tuskin oli ennen kuultu muuta kuin tuskanhuutoja, kiroilua ja itkua. Mutta Jumala puuttui jälleen asioihin yliluonnollisesti avaten vankilan ovet ja vankien kahleet (kuten 5:19 ja 12:7-10). Vartija luuli vankien karanneen ja yritti kohtaloaan välttäen tehdä itsemurhan. Paavali kuitenkin huudollaan esti sen ja vartija heittäytyi Paavalin ja Silaksen eteen. Vartija ymmärsi olevansa tekemisissä yliluonnollisen Jumalan kanssa ja oli siksi saman tien valmis tekemään, mitä Jumala vaati. Vartija ja hänen perhekuntansa kastettiin ja he riemuitsivat siitä, että he nyt uskoivat Jumalaan.
Perhekuntien kääntymisestä on Raamatussa monia esimerkkejä. Sen aikaisessa yhteiskunnassa perheenpään kääntyminen vaikutti syvällisesti koko perheeseen. Perheenpään sana oli laki. Mutta silti on pantava merkille, että jokainen ihmisyksilö joutui myös tuolloin itse ratkaisemaan asian Jumalan edessä. Perheenpään usko ei tehnyt automaattisesti perheenjäsenestä vanhurskasta, jos tämä itse ei halunnut uskoa. Joissakin tapauksissa koko perhekunta kääntyikin aidosti, mutta joskus taas joku perheenjäsen saattoi ottaa Jeesuksen vastaan vain puolisydämisesti ja muodollisesti. Toisaalta perheen tuki (esim. rukouksin) nykyäänkin voi johtaa siihen, että on kokonaan Jeesukseen uskovia perheitä.
Filippin viranomaiset lienevät halunneen vain pelotella Paavalia ja Silasta, mutta sitten he aikoivat lähettää heidät vähin äänin pois. Paavali ja Silas kuitenkin toivat vasta tässä vaiheessa esille, että he olivat Rooman kansalaisia, joita paikallisviranomaiset eivät ilman tuomiota olisi saaneet edes ruoskia (Rooman kansalaisella oli lisäksi aina oikeus vedota keisariin, vrt. 25:11, joten paikalliset viranomaiset olivat tässä tapauksessa selvästi ylittäneet valtuutensa ja syyllistyneet laittomuuteen). Tämä selittää sen, miksi hallitusmiehet säikähtivät kuultuaan Paavalin ja Silaksen olevan Rooman kansalaisia. Hallitusmiehet saivat suostuttelemalla lepytettyä Paavalin, joka palasi Lyydian luo. Tämän jälkeen Paavali seuralaisineen poistui kaupungista.
Paavali Tessalonikassa
Paavali pysähtyi seuraavan kerran Tessalonikassa, Makedonian maakunnan pääkaupungissa (17:1-9). Koska kaupunki oli suuri, siellä oli myös huomattava juutalaisväestö ja näin ollen paikallinen synagoga. Siellä Paavali aloitti evankeliumin julistamisen pyhien kirjoitusten pohjalta todistaen, että Jeesus on Messias. Muutamat juutalaiset sekä suuri joukko jumalaapelkääviä kreikkalaisia ja useat ylhäiset naiset uskoivat evankeliumin. Myös Tessalonikassa Paavali oli vain lyhyen aikaa (”kolmena sapattina”, 17:2), mutta sinne syntyi kristillinen seurakunta, jolle Paavali kirjoitti melko pian tämän jälkeen kaksi kirjettä (ensimmäinen ja toinen tessalonikalaiskirje).
Suurin osa juutalaisista kuitenkin vastusti jyrkästi Paavalia ja he nostivat mellakan kaupungissa. Tämä toistui myöhemmin monesti eivätkä juutalaiset välttäneet väkivallan nostattamisessa mitään keinoja. Tessalonikassa ne värväsivät ”kelvottomia miehiä” mellakan nostattamiseen. Mellakka merkitsi aina ”Rooman rauhan” (Pax Romana) rikkoutumista, jolloin viranomaiset puuttuivat asiaan. Väkijoukko yritti löytää Paavalin ja Silaksen Jasonin talolta, mutta heitä ei löytynyt. Siksi juutalaiset syyttivät Jasonia, joka oli majoittanut Paavalin seuralaisineen. Paavali ja Silas autettiin yöllä lähtemään Beroiaan.
Paavali Beroiassa
Beroia oli Makedonian sisämaassa, jossa myös oli juutalaisten synagoga. Paavali saikin aluksi julistaa evankeliumia kaikessa rauhassa (17:10-12). Juutalaiset olivat täällä vastaanottavaisia ja tutkivat kirjoituksista, pitikö Paavalin puhe paikkansa (tässä on esimerkki myös kristityille kaikille ajoille: mitä julistetaan tai profetoidaan, tulee perustua Raamattuun!). Moni juutalainen tulikin uskoon, mutta myös pakanallisia kreikkalaisia tuli uskoon.
Vaikka Beroiassa ei noussut vastustusta evankeliumille, Tessalonikan juutalaiset tulivat sinne ja alkoivat kiihottaa kansaa. Seurauksena oli, että Paavali lähti matkalle Ateenaa kohti (ja samalla pois Makedoniasta), mutta Silas ja Timoteus jäivät vielä Beroiaan (17:13-15). Paavali kuitenkin lähetti viestin, että myös Silaksen ja Timoteuksen tulisi lähteä hänen luokseen Ateenaan.
Paavali Ateenassa
Ateenalla oli loistava historia, se oli 400-luvulla eKr. ollut niin taiteen, tieteen, kaupankäynnin kuin sotilaallisen voiman keskus. Aleksanteri suuri oli 300-luvulla eKr. levittänyt kreikkalaista kulttuuria laajalle alueelle. Kreikan kieltä osattiin sen jälkeen yleisesti Rooman valtakunnan itäosissa. Rooma oli valloittanut Ateenan v. 146 eKr, jonka jälkeen Ateena oli edelleenkin kulttuurinen suurkaupunki. Käytännössä roomalaiset ihailivat Kreikan menneisyyttä ja sen perintöä, mistä syystä kreikkalaisuus vaikutti syvällisesti koko Rooman kulttuuriin. Toisaalta kreikkalaisuus merkitsi täyttä pakanuutta epäjumalanpalveluksineen, mikä sai Paavalin kuohuksiin (17:16).
Paavalin oleskelu Ateenassa johti myös evankeliumin julistamiseen siellä (17:17-34). Myös siellä hän aloitti synagogasta, mutta keskusteli myös ihmisten kanssa joka päivä torilla, kuten kreikkalaisten miesten vanha tapa oli. Siellä hän kohtasi myös vanhojen kreikkalaisten filosofisten koulukuntien edustajia. Epikurolaiset korostivat nautintoa ihmisen suurimpana hyveenä eivätkä he uskoneet jumalien vaikuttavan millään tavalla ihmisten elämänmenoon. Stoalaiset taas olivat järkeisuskoisia panteisteja, jotka eivät uskoneen persoonalliseen jumalaan vaan korostivat, että ihmisen tulee elää sopusoinnussa luonnon kanssa. Areiopagi, johon Paavali vietiin puhumaan, oli kuuluisa puhujapaikka Ateenassa, jossa hyviä puhujia kuunneltiin (asiassa kuin asiassa), mutta huonot puhujat vaiennettiin nopeasti.
Paavalin puhe ateenalaisille on taidonnäyte, joka osoittaa hänen osaavan puhua pakanalliselle yleisölle toisella tavalla kuin juutalaisille. Hän ei vetoa VT:iin, vaan tukeutuu kuulijoiden omaan kokemusmaailmaan. Alttari ”tuntemattomalle jumalalle” ei sinänsä ollut mikään ainoan, elävän Jumalan palveluspaikka, mutta se tarjosi Paavalille mahdollisuuden aloittaa puheensa niin, että kuulijat saattoivat myöhemmin ottaa evankeliumin vastaan. Paavali torjuu puheessaan menneisyydestään ylpeiden ateenalaisten käsityksen siitä, että he olisivat alkuperältään jotain muuta kuin mitä muukin ihmiskunta on: yksi ainoa Jumala on luonut koko ihmiskunnan, joka on syntynyt yhdestä ihmisestä. Paavali lainaa puheessaan kahta kreikkalaista runoilijaa, Epimenidestä (”hänessä me elämme, liikumme ja olemme”) ja Aratusta (”me olemme myös hänen sukuaan”), jotta hän saa sanomalleen tukea kuulijoille tutuista asioista. Paavalin puheen loppu on kuitenkin selkeä kehotus Jeesuksen vastaanottamiseen, joka merkitsee myös uskoa Hänen ylösnousemukseensa. Tämä viimeinen asia oli kuitenkin useimmille kuulijoille liikaa. Kreikkalaiselle järkeisfilosofialle ei ajatus ylösnousemuksesta ollut lainkaan mahdollinen ja siksi jotkut ivailijat Paavalia. Muutamat kuitenkin uskoivat Paavalia ja näin myös Ateenassa evankeliumi sai jalansijaa. Kääntyneiden joukko Ateenassa oli tosin melko pieni, mikä saattoi olla syynä siihen, että Paavali jatkoi matkaansa Korinttiin.
Paavali Korintissa
Jos Ateena oli pakanallisen järkeisfilosofisen kulttuurin keskus, oli Korintti puolestaan kaikkien paheitten kotikaupunki. Roomalaiset olivat valloittaneet Korintin v. 196 eKr, mutta sitten olivat hävittäneet sen kokonaan v. 146 eKr. Roomaa vastaan suunnatun kapinan jälkeen. Julius Caesar taas oli vuonna 46 eKr. määrännyt kaupungin rakennettavaksi uudelleen. Jo vuonna 27 eKr. Korintti oli Akhaian maakunnan pääkaupunki. UT:n aikaan kaupunki oli vireä kaupan keskus, mikä osittain johtui kaupungin sijainnista kannaksella, josta oli meriyhteys sekä länteen että itään. Kaupungissa lienee Paavalin aikana ollut jopa 200 000 asukasta, joiden kansallisuus oli hyvin moninainen. Kaikenlainen ylellisyys ja paheellisuus antoivat leimansa kaupungille niin, että ”korinttilaisuus” merkitsi sellaisenaan jo terminä kaikkea paheellisuutta.
Paavali kuitenkin oleskeli Korintissa pitkään, kaikkiaan puolitoista vuotta (18:1-17). Siellä hän tapasi juutalaisen Aquilan ja tämän vaimon Priscillan, jotka keisari Claudius oli karkottanut Roomasta. Tämä karkotus esiintyy roomalaisissa dokumenteissa ja sen sanottiin johtuvan henkilöstä nimeltä ”Khrestus” (tämä on lähes varma viittaus Kristukseen, jolloin se merkitsee sitä, että kristinusko oli aiheuttanut Rooman juutalaisten parissa levottomuuksia). Karkotuspäätös on tapahtunut keisari Claudiuksen yhdeksäntenä vuonna (tarkoittaa tarkkaan ottaen aikaa välillä tammikuun 25. päivänä vuonna 49 jKr. ja tammikuun 24. päivänä vuonna 50 jKr.). Paavalin saapuminen Korinttiin siis sijoittuu tähän aikaan. Samalla käy ilmi Paavalin käsityöläisammatti: hän, kuten myös Aquila ja Priscilla, oli teltantekijä. Paavali oli taustaltaan fariseus, ts. maallikkopuolueeseen kuuluva, jolloin hänen piti pystyä elättämään itsensä kättensä työllä. Vaikka Paavali teki ansiotyötä, hän samalla joka sapattina yritti synagogassa taivuttaa juutalaisia uskomaan Jeesukseen. Paavali yritti samoin voittaa kreikkalaisia uskomaan evankeliumi. Juutalaiset vastustivat lopulta Paavalia, mutta synagogan esimies Crispus perhekuntineen uskoi Herraan, samoin monet muut, jotka kastettiin. Herra näyssä kehotti Paavalia jatkamaan työtä Korintissa ja Paavali viipyikin siellä kaikkiaan puolitoista vuotta.
Kun Akhaiaan tuli uusi käskynhaltija Gallio (hän tuli virkaansa joko vuoden 50 jKr. lopussa tai 51 jKr. alkupuoliskolla), juutalaiset yrittivät uudelleen hyökätä Paavalin työtä vastaan. Gallio kuitenkin otti välittömästi sen kannan, että kyseessä on juutalaisten oma sisäinen asia, joka ei kuulu viranomaisille, joten hän ajoi heidät pois tuomioistuimen edestä. Sitten kansanjoukko pieksi synagogan esimiehen Sosteneen (voi olla sama henkilö, joka mainitaan 1.Kor.1:1:ssä), mutta Gallio antoi sen tapahtua, vaikka tässä tapauksessa kyseessä oli rikos. Ilmeisesti käskynhaltija halusi antaa juutalaisille opetuksen, että eivät enää vaivaisi häntä oman uskontonsa riita-asioilla.
Paavalin työ Korintissa oli pitkäaikaista ja merkittävää, joten on johdonmukaista, että hän muisti paikallista seurakuntaa myöhemminkin paimenkirjeillä (Raamatussa ovat ensimmäinen ja toinen korinttilaiskirje, mutta korinttilaiskirjeitä on ollut enemmän, mahdollisesti jopa neljä).
Lähetysmatkan loppu
Paavali oli Kenkreassa (satamakaupunki Korintista itään) antanut VT:n mukaisen uhrilupauksen (4.Moos.6:18), jonka mukaan hän oli leikkauttanut hiuksensa (18:18). Tämäkin oli osoitus siitä, että hän halusi olla juutalaisille juutalainen (ja kreikkalaisille kreikkalainen). Paavali oleskeli paluumatkalla vähän aikaa Efesoksessa (18:19-21). Hän purjehti sitten Kesareaan ja kävi Jerusalemissa, mistä hän matkasi maitse Antiokiaan (18:22). Paavalin toinen lähetysmatka oli alkanut Antiokiasta ja päättyi myös sinne.
Lähteet
Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 5 (Ristin Voitto, Vantaa, 1991).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Jerusalemin kokouksen tausta
Apostolien ja vanhinten kokous Jerusalemissa (Ap.t.15) suunnilleen vuonna 49 jKr. on kristillisen kirkon historiassa yksi tärkeimpiä merkkipaaluja. Kokouksessa käsitellyn ongelman merkittävyyttä ei ole aivan helppoa käsittää tämän päivän tilanteessa, jossa juutalaiskristityt ovat pieni murto-osa kaikista maailman kristityistä. Mutta tuossa nimenomaisessa kokouksessa kohdattiin se vääjäämättä eteen tuleva tilanne, jossa kristityiksi kääntyi yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, jotka olivat taustaltaan juutalaisten näkökulmasta katsoen kokonaan pakanoita. Sinänsä jo VT ennustaa, että tulee aika, jolloin pakanatkin pääsevät osallisiksi niistä siunauksista, jotka on luvattu Israelille (1.Moos.22:18, 26:4, 28:14; Jes.49:6, 55:5; Sef.3:9,10; Sak.8:22). Tämän kuitenkin käytännössä ymmärrettiin toteutuvan niin, että muista kansoista ihmisiä kääntyi juutalaisuuteen. Kautta aikojen on pakanataustaisia ihmisiä kääntynyt juutalaisuuteen ja jonkinlaista lähetystyötäkin juutalaiset olivat tehneet (vrt. Matt.23:15), jolloin ihminen otti samalla kaikki VT:n lain ja muut juutalaisuuden velvoitteet harteilleen noudattaakseen niitä. Myös alkuseurakunnan toiminnan taustalla näyttää pitkään vaikuttaneen ajatus, jonka mukaan Israel oli Jumalan erityinen välikappale, jolloin pakanat voivat tulla Jumalan lunastuksesta ja siunauksista osallisiksi vain Israelin kansan ja sen eri instituutioiden (kuten ympärileikkauksen) kautta. Alkuseurakunnassa ei näytä olleen mitään epäilyksiä sen suhteen, ettei kristinusko merkitsisi jatkossakaan muuta kuin nimenomaan juutalaiskristillisyyttä. Alkuvaiheessa tämä johtikin siihen, että kristityiksi kääntyneet olivat juutalaisia tai ns. jumalaa pelkääväisiä. Samarialaisten (Ap.t.8) ja roomalaisen Corneliuksen huonekunnan (Ap.t.10) kääntymyskään ei vielä merkinnyt kristinuskon murtautumista ulos juutalaisuudesta. Joitakin poikkeuksia oli käännynnäisten joukossa, joitten kosketus juutalaisuuteen oli olematon. Kuitenkin vasta Paavalin ensimmäinen lähetysmatka (Ap.t.13,14) toi kristilliseen seurakuntaan mukanaan huomattavia määriä käännynnäisiä, joiden tausta oli täysin pakanallinen.
Juutalaiskristillisen seurakunnan synty helluntaina (Ap.t.2) ei voinut syrjäyttää vuosituhantista Israelin kansan perintöä. Jerusalemin seurakunnan ajatuksena oli, että se muodostaa kansan uskollisen jäännöksen (tämä ajatus esiintyy usein VT:ssa, esim.1.Kun.19:18, Sef.3:11-13). Jerusalemin seurakunta kuvittelikin Jumalan toimivan edelleen niitten suuntaviivojen mukaan, jotka Hän oli asettanut aikoja sitten. Tämä merkitsi juutalaiskristillisen seurakunnan mielestä sitä, että tulemalla kristityksi juutalainen ei lakkaa vähimmässäkään määrin olemasta juutalainen. Alkuseurakunnan aikana pakanan kääntyessä kristityksi tämä samalla ainakin jossakin määrin omaksui juutalaisten tapoja ja etiikkaa. Sinänsä onkin selvää, että kristinuskon juuret ovat syvällä Israelin kansan historiassa. Jerusalemin seurakunnan juutalainen luonne kuitenkin syvensi juutalaisuuden ja kristinuskon yhteyttä tavalla, joka joutui uusien haasteiden ja tulkintojen eteen Paavalin lähetysmatkojen saavuttaessa täyspakanallisia ihmisiä, jotka ottivat evankeliumin vastaan. Jerusalemin seurakunnan johtoasema oli siihen asti ollut kaikille lähes selviö, mutta uudet pakanakristilliset seurakunnat näyttivät haastavan tämän asiantilan. Tilanne juutalaiskristittyjen ja pakanakristittyjen välillä oli paikoitellen voimakkaasti jännittynyt, ja Paavali näyttää saamansa pakanalähetysnäyn perusteella asettuneen voimakkaasti sen puolelle, että pakanakristittyjen ei tule alistua noudattamaan juutalaisia tapoja. Tämä näkyy voimakkaasti mm. hänen kirjeessään galatalaisille. Paavalin ensimmäinen lähetysmatka (Ap.t.13,14) oli suuntautunut Galatiaan, johon syntyi kristillisiä seurakuntia. Kirjeessään galatalaisille Paavali hyökkää voimakkaasti juutalaista uskonnollisuutta vastaan (erityisesti Paavali vastusti pakanoiden ympärileikkausta, Gal.5:2,3,11,12). Ilmeisesti kirje galatalaisille on kirjoitettu ennen Jerusalemin kokousta (Ap.t.15), koska kirjeen sisältö on niin hyökkäävä eikä vaikuta lainkaan tuntevan Jerusalemin kokouksen sovinnollista päätöstä (huom! galatalaiskirjeen vastaanottajista ja ajankohdasta on erilaisia teorioita, joista mikään ei täysin kykene selvittämään, milloin ja kenelle kirje on kirjoitettu; yleisestikin Raamatun kirjojen taustaa ei useimmissa tapauksissa kyetä lopullisesti selvittämään).
Voidaan sanoa, että käsillä olevan ongelman räjähtäminen ilmiriidaksi oli vain ajan kysymys. Lopullisen sytykkeen Jerusalemin kokoukselle antoi tilanne, jossa Juudeasta (Jerusalemista) tuli Antiokiaan juutalaiskristittyjä, jotka opettivat periaatetta, jonka mukaan ympärileikkaus Mooseksen lain mukaan oli ihmisen pelastumiselle välttämätön (Ap.t.15:1). Tämä merkitsi vastakohtaa Paavalin opetukselle, jonka mukaan ihmisen ei tarvinnut tulla ensin juutalaiseksi, vaan hän pelastuu vain uskomalla evankeliumin. Selvästikin tämä tilanne Antiokiassa oli sama asetelma, joka tapahtui Galatian seurakunnissa, johon oli tullut juutalaiskristillisiä opettajia vaatimaan pakanoiden ympärileikkausta. On arveltu, että Johannes Markuksen eroaminen Paavalista tämän ensimmäisellä lähetysmatkalla (Ap.t.13:13) olisi voinut johtua juuri siitä, että Johannes olisi ollut levoton Jerusalemin seurakunnan suhtautumisesta Paavalin pakanalähetystyöhön, jolloin Johannes olisi samalla ollut raportoimassa Jerusalemissa Paavalin ”epäjuutalaisesta” opetuksesta; tällöin Johannes voisi olla samalla ollut aiheuttamassa juutalaisten opettajien tulemisen Antiokiaan. Johanneksen rooli tässä suhteessa on arvailua, mutta voisi selittää Paavalin myöhemmän jyrkän suhtautumisen häneen (Ap.t.15:36-41). Vaikka Johannekselle ei olisikaan ollut mitään osaa tässä konfliktissa, oli kuitenkin odotettavissa, että Jerusalemin seurakunnan johto pyrki minimoimaan jännitettä juutalaisuuden ja juutalaiskristillisyyden välillä. Jerusalemin seurakunnan johtaja, Jeesuksen veli Jaakob sekä Pietari olivat konservatiivisia juutalaisia (esim. Ap.t.21:17-26), vaikka kumpikaan ei toisaalta halunnut uhrata evankeliumin sanomaa sen missään kohdin. Paavali näki tilanteen kuitenkin heitä jyrkemmin ja hänelle Jeesuksen risti merkitsi tinkimättömästi pakanoiden ympärileikkauksen loppua (Gal.6:12).
Antiokian seurakunnassa asettuivat Paavali ja Barnabas vastustamaan juutalaisia opettajia, jolloin päätettiin lähettää Antiokian seurakunnasta lähetystö (Paavali, Barnabas ja muutamat muut) Jerusalemiin keskustelemaan syntyneestä riitakysymyksestä. Antiokian seurakunnalla oli omalta puoleltaan tavoitteena saada selvyys tähän kiistakysymykseen, joka oli heidän sekaseurakunnassaan akuutti. Epäilemättä myös Jerusalemin seurakunta halusi selvyyttä tähän kysymykseen, vaikka itse asia oli Juudean juutalaisessa ympäristössä toinen (juutalaisille itselleen oli itsestään selvyys, että juutalainen on aina vanhoja tapoja myöten juutalainen vaikka kääntyy kristityksi). Myös Jerusalemin seurakunnan asema muitten seurakuntien yläpuolella oli asia, joka kaipasi kaikkien kristittyjen yhteistä kokousta. Sinänsä pakanalähetystyö oli tässä vaiheessa jo laajalti ymmärretty kuuluvaksi Jumalan suunnitelmiin. Kuvaavaa kuitenkin on, että pakanoiden kääntymisestä iloittiin Foinikiassa ja Samariassa (15:3), mutta Jerusalemin seurakunnan ei suoraan sanota iloinneen tästä asiasta (15:4). Ehkä pakanoiden kääntymys ei vielä saanut ”täysjuutalaiskristittyjen” kokosydämistä hyväksyntää.
Jerusalemin kokouksen kulku
Kokouksen myötä eri näkökannat tuotiin esiin niiden kaikessa jyrkkyydessään – tämä kertoo alkuseurakunnan inhimillisestä puolesta. Kristityt, taustaltaan juutalaiset fariseukset, esittivätkin kantanaan, että uskoon tulleet pakanat oli myös ympärileikattava ja heidät oli velvoitettava noudattamaan Mooseksen lakia; ts. pakanoiden oli tultava juutalaisiksi sen kaikkia yksityiskohtia myöten (15:5). Tämän he sanoivat käsityksenään Jumalan muuttumattomasta tahdosta sellaisena kuin VT asian tuntuu esittävän. Heidän tulkintansa mukaan VT puhuu pakanoiden pelastumisesta viimeisinä aikoina kun Israel on palautettu ennalleen (Jes.2:2,3, 11:10, 25:6-10, 60:1-3; Sak.8:23). Pakanoiden lähetystyö oli myös näiden jyrkkien juutalaiskristittyjen mielestä sinänsä kannatettavaa, mutta sen tulisi tapahtua sitä perinteistä tietä, jonka mukaan pakanat kääntyvät myös juutalaisuuteen eivätkä muodosta siten itsenäistä, Mooseksen laista riippumatonta ryhmää. Epäilemättä näiden juutalaisten kantaan vaikutti sekin, että viimeisinä päivinä pakanakansat suorastaan tulvivat Jerusalemiin, eivät suinkaan sieltä pois (Sak.8:22). Ottaen huomioon näiden kristittyjen fariseusten kunnioituksen VT:n kirjoituksia kohtaan heidän ajattelunsa vaikutti sen hetkisessä tilanteessa johdonmukaiselta.
Nyt oli tilanne selvitetty ja kummankin osapuolen näkemykset oli esitetty. Apostolit ja vanhimmat asettuivat tämän jälkeen pohtimaan kysymystä ja etsimään siihen ratkaisua (15:6). Myöhemmässä historiantulkinnassa Jerusalemin kokousta onkin nimitetty ”ensimmäiseksi kirkolliskokoukseksi”, jonka mallin mukaan myöhemmissä vaiheissa on pyritty ratkaisemaan kiistakysymyksiä.
Väittelyä, jonka sisältöä Raamattu ei kerro, jatkui pitkään, kunnes Pietari alkoi puhua (15:7-11). Pietari ei ollut enää seurakunnan johtaja, vaan seurakunnan johtaja oli Jaakob, Jeesuksen veli (vrt. 12:17). Pietari oli kuitenkin juutalaiskristillisen lähetystyön päähenkilö, joka vastasi työstään Jerusalemin seurakunnalle. Pietari puhuikin lähetystyöntekijän roolissa ja muistutti kokousta, kuinka Jumala oli valinnut hänen suustaan pakanat kuulemaan evankeliumin ja ottamaan sen vastaan (vrt. tapahtumat n. 10 vuotta aikaisemmin Corneliuksen kodissa, Ap.t.10). Näin Jumala oli osoittanut hyväksyvänsä pakanat yhteyteensä uskon kautta. Siksi johdonmukaisesti myös Paavalin työ pakanoiden parissa kuului Jumalan suunnitelmiin. Siksi Pietarin mukaan juutalaisen ja pakanan välillä ei ollut eroa ja Mooseksen laki oli ies, jota eivät edes juutalaiset itse olleet jaksaneet kantaa. Pietarin puhe on näin Paavalin ja Barnabaksen puolustuspuhe, jonka jälkeen nämä itse tekivät selkoa työstään ”kansojen keskuudessa” (15:12). Kyse ei kuitenkaan ollut heidän oman työnsä hedelmästä, vaan kysymys oli Jumalan suurista tunnusteoista ja ihmeistä.
Jaakob alkoi sitten puhua ja hänen ehdotuksensa ratkaisuksi oli selvästikin avarakatseinen, sovinnollisuutta etsivä kompromissi (15:13-21). Jaakobin syvä juutalainen uskonnollisuus näkyy hänen puheessaan, mutta samalla siihen sisältyy luottamus siihen, että Jumala on todella suunnitellut hyväksyvänsä pakanat yhteyteensä. Todennäköisesti jyrkät juutalaiset olivat tässä tilanteessa panneet toivonsa Jaakobiin, mutta he saivat pettyä. Jaakob etsi vastauksessaan sekä keskinäistä sovittelua että Jumalan tahdon mukaista ratkaisua. Viittaamatta Paavalin ja Barnabaksen työhön (!) hän muistutti Simon Pietarin työstä pakanoiden parissa. Jaakobin ajatuksena tuntuu olleen sivuuttaa proselytismi eli juutalaisuuteen kääntyminen ja korostaa lopunajallista ennuskuvaa, jossa Daavidin sortunut maja (Israel) ennallistetaan ja se tulee olemaan vahva, mutta samalla pakanakansat ympäröivät sitä Jumalan omina (Aam.9:11,12). Jaakobin tulkinnan mukaan näin pakanakansat tulevat Jumalan omiksi tulematta juutalaisiksi. Tämän Jumala on suunnitellut jo ammoisista ajoista asti. On huomattava, että Jaakob ei tosiaankaan viitannut Paavalin pakanalähetystyöhön, vaan selvitti juutalais- ja pakanakristillisyyden välisiä yleisiä periaatteita. Joka tapauksessa Jaakob ymmärsi, että pakana voi pelastua tulematta juutalaiseksi, mikä merkitsi asettumista Antiokiaan tulleita juutalaisia opettajia vastaan (15:1).
Jaakobin ehdotus ratkaisuksi (15:20,21) on herättänyt paljon pohdiskelua. Toisaalta se voi vaikuttaa olevan ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä hän aikaisemmin sanoi. Mutta toisaalta se sisälsi huomattavasti vähemmän vaatimuksia kuin jyrkät juutalaiskristityt olivat aiemmin esittäneet. Koska Paavalikaan myöhemmin kirjeissään ei aseta kieltoa esim. epäjumalille uhratun lihan syömiselle muuten kuin omantunnon kysymyksenä (1.Kor.8:1-13), lienee Jaakobin ehdotus tulkittava käytännön myönnytyksenä juutalaisille. Juutalaista väestöä asui laajalti kaikkialla Rooman valtakunnassa, joten Jaakob halusi ehdotuksellaan kehottaa pakanoita kunnioittamaan juutalaisille pyhiä asioita. Tällaisenaan Jaakobin suvaitsevainen ehdotus on kelvollinen toimintamalli kaikkina aikoina vastaavissa kiistakysymyksissä.
Kokouksen päätös
Jaakobin ehdotus hyväksyttiin (ilmeisesti yksimielisesti, koska kirjeessä viitattiin myös Pyhän Hengen nähneen hyväksi kirjeessä esitetyt asiat) ja kokouksen päätös ilmoitettiin Antiokiaan kirjeellä (15:22-29). Kirjeen toimittivat perille Paavali ja Barnabas sekä Jerusalemin seurakunnan valtuuttamat Juudas Barsabbas ja Silas. Näiden kahden jälkimmäisen johtavan henkilön mukanaolo ilmoitti kirjeen vastaanottajille Jerusalemin seurakunnan hyväksyneen ne menettelyt, jotka kirjeessä kerrottiin. Tämä kirje sisälsi kristinuskon leviämisen kannalta merkittäviä kannanottoja, jotka toisaalta olivat voimakkaasti pakanalähetystä tukevia ja toisaalta edellyttivät kristillisen seurakunnan sisäistä sovinnollisuutta eri taustoista tulevien ihmisten kesken. Aivan ilmeisesti myös juutalaiskristittyjen Paavalin lähetystyöhön kohdistuneet ennakkoluulot vähenivät kirjeen ilmoittamien päätösten myötä. Samalla on mahdollista, että kirjeen julkituoma tietty etääntyminen juutalaisuuden vaatimuksista nosti ei-kristittyjen juutalaisten vastarintaa Paavalia kohtaan, koska tämä oli saanut entistä vapaammat valtuudet pakanalähetystyöhön. Olihan jo kirjeen vastaanottajiksi mainittu Antiokian veljien lisäksi Syyrian ja Kilikian veljet, ts. kyseessä oli Antiokiaa laajempi maantieteellinen alue. Selvästikin Jerusalemin kokouksen päätöksen vaikutus oli laaja-alainen.
Kirje tuotiin Antiokiaan, jossa sen sisältö otettiin ilahtuneena vastaan (15:30,31). Paavali jäi tässä vaiheessa Antiokiaan (15:32-35), josta myöhemmin alkoi hänen toinen lähetysmatkansa (15:40-18:22).
Paavalin ja Barnabaksen ero
Paavali ja Barnabas olivat olleet työtovereita jo pitkään. Barnabas oli heti Paavalin kääntymyksen jälkeen auttanut Paavalia saamaan seurakunnan luottamuksen (9:27). Huolimatta heidän pitkästä ystävyydestään ja työtoveruudestaan heidän välille tuli riita siitä, voiko Johannes Markus tulla heidän mukaansa uudelle lähetysmatkalle (15:36-41). Paavali ei hyväksynyt Johannesta, koska tämä oli lähtenyt heidän luotaan kesken lähetysmatkan (13:13). On mahdollista, että alun perin Johannes ei ollut hyväksynyt Paavalin ei-juutalaisia menettelytapoja pakanoiden keskuudessa, mutta Jerusalemin kokouksen päätöksen myötä Johannes olisi katsonut voivansa taas olla Paavalin työyhteydessä. Paavali ei kuitenkaan enää luottanut Johannekseen, jolloin Barnabas otti Johanneksen mukaansa ja Paavali otti uudeksi työtoverikseen Silaksen (Silvanuksen, 1.Tess.1:1). Tämä oli Jerusalemin seurakunnan johtavia miehiä, kreikkaa taitava Rooman kansalainen (16:37).
Apostolien tekojen kerronnassa ei karteta tuomasta esille alkukristittyjen inhimillisiä piirteitä, kuten Paavalin ja Barnabaksen riitaa. Toisaalta Jumala myös käyttää erilaisia ihmisiä erilaisissa tehtävissä, joten todennäköisesti Herra oli suunnitellut myös sen, että Paavalin ja Barnabaksen oli lähdettävä työhön toisistaan erillään. Luultavasti myös Johannes Markus saattoi palvella Jumalan valtakunnan työtä menestyksellä Barnabaksen kanssa, joten syntynyt tilanne mahdollisti kaikille osapuolille uudenlaisen, menestyksellisen työrupeaman.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
