Historiallinen katsaus
Ensimmäisen kristillisen vuosituhannen aikana kirkko oli muodollisesti vielä yhtenäinen, mutta evankeliumin levitessä yhä laajemmalle alueelle alkoivat paikalliset erityispiirteet vahvistua. Useita kansallisia kirkkokuntia syntyi. Lännessä ja idässä alkoivat kehittyä osittain erilaiset kirkolliset perinteet. Kirkolliskokoukset kuitenkin olivat vielä vuosisatojen ajan ainakin periaatteessa kaikille yhteiset ja kaikkia sitovat.
Orastavaa katolilaisuutta merkitsi se, että v. 256 kokoontui 87 Pohjois-Afrikan piispaa synodiin, jossa todettiin pelastuksen löytyvän vain katolisesta (=yleisestä) kirkosta; päätöksenä oli, että sen ulkopuolella kastetut oli siksi kastettava uudelleen.
Luostarilaitos syntyi varhain ja kehittyi siksi osaksi sekä läntistä että itäistä kirkkoa. Munkkien isäksi kutsutaan egyptiläistä Antoniusta, joka katsoi noudattavansa Jeesuksen kehotusta rikkaalle nuorukaiselle (Matt.19:21) ja myi v. 275 perintöomaisuutensa seuratakseen Jeesusta. Hän tuolloin 20-vuotiaana vetäytyi autiomaahan, jossa hänen ympärilleen kasvoi yhteisö. Pyhän Antoniuksen elämä näytti kiehtovan monia ja hän sai pian seuraajia. Ensimmäisen varsinaisen luostarin puolestaan perusti Pakomios vuonna 320 Tabennesiin Keski-Egyptiin. Hän määritteli yhteisönsä normiksi alkuseurakunnan uskon ja yhteisomistuksen sellaisena kuin se kuvataan Apostolien teoissa (Ap.4:32-35).
Luostarilaitoksen ohella kehittyi oppi pyhimyksistä (=erityisen pyhistä ihmisistä) sekä läntiseen että itäiseen kirkkoon.
Harhaopit koettelivat kirkkoa moneltakin suunnalta. Nikean konsiilissa v. 325 saatiin aikaan ensimmäinen selitys Isä-Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen suhteesta. Tuolloin torjuttiin areiolainen harhaoppi, joka väitti Jeesuksen olevan Isää alempi ja vähemmän kuin Jumala. Vuonna 381 Konstantinopolin konsiilissa laadittiin kristikunnan ensimmäinen dogmi, uskontunnustus (Nikean uskontunnustuksen laajennus, ns. Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus), jonka hyväksyvät tänä päivänäkin katolinen, ortodoksinen ja protestanttiset kirkot. Kristillisessä merkityksessä dogmi tarkoittaa sitovaa ja perustavaa uskon totuutta.
Vuonna 440 tuli Rooman piispaksi (paaviksi) Leo I, joka katsoi nojautuvansa Pietariin, joka oli saanut avainten vallan (Matt.16:18). Leon mukaan se mikä oli totta Pietarin kohdalla, oli pätevää myös paaville Pietarin seuraajana. Leon mukaan Pietari oli saanut haltuunsa niin ylimmän tuomarin viran kuin kirkon ylimmän hallintovallan (Joh.21:15-19) ja korkeimman opetusvirankin (Luuk.22:31,32). Paavi oli läntisen kirkon kiistaton hengellinen johtaja. Varsinainen Kirkkovaltio (nykyisin Vatikaanivaltio) sai alkunsa v. 754, jolloin paavista tuli myös poliittinen johtaja.
Idässä Konstantinopolissa (Itä-Roomassa eli Bysantissa) oli piispana patriarkka, joka kuitenkin oli keisarin vallan alainen maallisessa mielessä. Vuonna 988 Kiovan ruhtinas Vladimir ottaa kasteen ja vuoden kuluttua hän määrää ortodoksisen kristinuskon valtionuskonnoksi. Itä-Rooma (Bysantti) tuhoutui v.1453. Itäisen kirkon eli ortodoksisuuden painopiste siirtyi silloin Moskovaan.
V.1054 Rooma ja Bysantti lähtivät virallisestikin eri teille. Puolin ja toisin langetettiin kirkonkiroukset, jotka säilyivät voimassa vuoteen 1965.
Läntistä kirkkoa koetteli 1500-luvulla uskonpuhdistus (huom! erityisesti Luther, Zwingli, Calvin). Sen vaikutuksesta katolinen kirkkokin teki monia uudistuksia omassa keskuudessaan ja aloitti vastauskonpuhdistuksen. Siinä suhteessa oli merkittävä Trenton konsiili v. 1563, joka vahvisti mm. seuraavat päätökset:
1)Raamattu ja traditio: Konsiilin isät ottivat apostoliseen traditioon, siis kirkon perinteeseen, yhtä kunnioittavan kannan kuin Raamattuun. Näin he hylkäsivät Lutherin, joka piti ilmoituksen perustana yksin Raamattua.
2)Perisynti ja vanhurskauttaminen: Määrittelyn lähtökohtana oli protestanttisuudesta poikkeava käsitys, että ihminen ei ole luonnostaan täysin turmeltunut. Hänen pitää ja hän voi itse vaikuttaa pelastukseensa, hänen omat tekonsa voivat olla ”ansioksi”.
3)Sakramentit: Konsiili määräsi sakramenttien luvuksi seitsemän, vahvisti opin leivän ja viinin muuttumisesta ja totesi messun olevan uhritoimitus.
Vastauskonpuhdistukseen liittyi inkvisitio, joka valvoi oikeaa oppia ja totuutta. Se langetti rangaistuksia lievistä kuolemantuomioihin.
Vuosisatojen mittaan katolinen kirkko on kuitenkin muuttanut monia käsityksiään. Katolinen kirkko avautui kuitenkin (tosin varovasti) ekumeniaan vasta 1962-1965 pidetyn Vatikaanin toisen konsiilin tuloksena.
Itäinen kirkko eli varsin pitkälle omaa elämäänsä läntisestä kirkosta riippumatta. Tsaari Pietari loi ortodoksisen valtiokirkon v.1721 ja tsaari hallitsi kirkkoa. Ortodoksikirkko joutui vainon kohteeksi kommunistivallan alla v.1917 alkaen. Neuvostoliiton hajottua ortodoksinen kirkko on uudelleen muodostunut vahvaksi osaksi venäläisyyden identiteettiä.
Katolisen kirkon opinkohtia
Katolisen kirkon opin perustana ovat Raamattu ja (!) traditio.
Sakramentit: Katolinen kirkko tunnustaa seitsemän sakramenttia:
Kaste: ”Kasteessa ihminen syntyy uuteen elämään Jeesuksessa Kristuksessa, hänestä tulee Pyhän Hengen temppeli ja hänet liitetään Jumalan perheen, kirkon, jäseneksi. Herran tahdon mukaan kaste on tarpeen ihmisen pelastumiseksi, kuten on kasteen antava kirkko itse. Ihminen saa tässä sakramentissa anteeksi perisynnin ja kaikki henkilökohtaiset syntinsä.”
Eukaristia (ehtoollinen): ”Eukaristia on kirkon elämän lähde ja huippukohta, jossa kirkko kaikkine jäsenineen liittyy Kristuksen ristillä Isälle kantamaan ainutkertaiseen ylistys- ja kiitosuhriin. Kristus itse kantaa eukaristian uhrin pappien välityksellä ja tulee eukaristiassa todellisesti läsnä olevaksi leivän ja viinin muodoissa, joista tulee todellisesti hänen ruumiinsa ja verensä (Joh.6:51,54,56).”
Vahvistus (konfirmaatio): ”Vahvistuksen sakramentti vie täyttymykseen kasteessa saadun armon ja Jumalan Hengen vaikutuksen. Se antaa Pyhän Hengen lahjat, joita kastettu tarvitsee voidakseen juurtua syvemmin Jumalan lapseuteen, liittyä läheisemmin Kristukseen sekä vahvistua yhteydessään kirkkoon, jonka lähetystehtävästä hän on osallinen. Samalla se auttaa häntä todistamaan kirkon uskosta sanoin ja teoin. Kun on tullut aika, jolloin nuoren tulee kantaa vastuu omasta hengellisestä elämästään, hän saa vahvistuksen sakramentin. Sitä edeltää vanhempien ja seurakunnan antama opetus, joka johdattaa häntä kristilliseen elämään.”
Pappisvihkimys: ”Pappisvihkimyksessä saatu pappeus poikkeaa ratkaisevalla tavalla uskovien yleisestä pappeudesta, koska se antaa pyhän voiman palvella kirkkoa eli Jumalan kansaa opettamalla, pyhittämällä ja paimentamalla Kristuksen nimessä ja persoonassa. Piispa jakaa pappisvihkimyksen sakramentin niille miehille, jotka ovat saaneet Jumalalta kirkon kautta kutsun tähän palvelutehtävään, ovat valmistautuneet siihen useita vuosia kestänein opinnoin ja joiden kelvollisuus siihen on huolellisesti tutkittu. Tällaisen kutsumuksen saaneen on hyvä keskustella asiasta ensiksi jonkun papin kanssa, joka voi auttaa häntä neuvoin sekä tarvittavin tiedoin. Vihkimyksen sakramentilla on alusta alkaen ollut kolme astetta: piispuus, pappeus ja diakonaatti. Sen korkein aste on piispaksi vihkiminen. Siinä piispa saa toisten piispojen vihkimänä Kristuksen pappeuden täyteyden sekä sakramentaalisen paimentehtävän rakentaa ja johtaa kirkkoa. Papeiksi piispa voi latinalaisen riituksen piirissä vihkiä vain naimattomuuslupauksen tehneitä diakoneja.”
Avioliitto: ”Jumala on tahtonut perustaa avioliiton, jossa mies ja nainen solmivat keskenään läheisen elämän ja rakkauden liiton, sekä antaa sille omat sääntönsä jo maailman luomisessa.”
Parannus (rippi): ”Joh.20:22-23. Parannuksen sakramentissa eli ripissä kirkko antaa Kristuksen valtuutuksesta anteeksi uskovien kasteen jälkeen tekemät synnit. Syyllistymällä vakavan syntiin menetämme yhteytemme Jumalaan eli armon tilan ja haavoitamme kirkkoa. Laupeudessaan Jumala on valmis antamaan meille syntimme anteeksi ja palauttamaan menetetyn yhteytemme. Uskova valmistautuu parannuksen sakramenttiin tutkiskelemalla omaatuntoaan. Parannuksen sakramentissa hän katuu syntejään, tunnustaa ainakin kaikki vähänkin vakavammat syntinsä papille ja päättää vakaasti olla tekemättä niitä enää jatkossa. Pappi antaa ripittäytyjälle synninpäästön ja määrää katumustyön, jonka ripittäytyjä suorittaa myöhemmin. Näin kristitty pääsee sovintoon Jumalan ja kirkon kanssa sekä saa anteeksi kuolemansynnistä aiheutuvan iankaikkisen rangaistuksen. Hänen omatuntonsa saa rauhan ja hänen voimansa kristillisen elämän taistelussa lisääntyvät.”
Sairaiden voitelu: ”Jaak.5:14-15. Sairaiden voitelussa kirkko uskoo kärsivän ja kirkastetun Kristuksen huomaan ne, jotka sairastavat. Tämä sakramentti antaa sairaalle uskovalle erityisen armon yhdistämällä hänet Kristuksen kärsimykseen, antamalla hänelle hänen syntinsä anteeksi ja tuottamalla ruumiillisen parantumisen tai valmistautumisen iankaikkiseen elämään. Papin rukouksen ja sairaiden öljyllä voitelun kautta kirkko jättää tässä sakramentissa sairaan jäsenensä Herran rakastavan armon varaan ja rukoilee, että sairas parantuisi myös ruumiillisesti, jos se on Jumalan tahto.
Ane tarkoittaa vapauttamista syntejä seuraavasta maallisesta (=kirkon määräämästä) rangaistuksesta Jumalan edessä (sen sijaan synnin aiheuttama syyllisyys on synninpäästön sakramentissa jo pyyhitty pois). Kirkko katsoi, että sillä oli hallussaan Jeesuksen ja pyhien ihmisten Jumalan edessä hankkimat ansiot, josta se jakoi syntisille. Myöhäiskeskiajalla saattoi katumuksen yhä useammin suorittaa rahana. Tästä räikeästä aneiden kaupustelusta Luther sai sytykkeen käynnistää keskustelun, josta kehittyi sitten uskonpuhdistus.
Paavin erehtymättömyys vahvistettiin v.1870 Vatikaanin ensimmäisessä konsiilissa. Ns. erehtymättömyysoppi antaa paaville uskonkysymyksissä kiistattoman ratkaisuvallan. Paavi katsoo myös olevansa ”Kristuksen sijainen maan päällä.”
Maria-dogmit paavi vahvisti v. 1854 ja v. 1950. Nämä käytännössä vain vahvistivat jo pitkään vallinnutta käytäntöä katolisessa kirkossa.
Kiirastuliopin raamatullinen perusta on tulkinta 1.Kor.3:15:sta, mutta ennen muuta kirkollinen perimätieto. Kiirastuli on taivaan esiaste, jossa ne, jotka ovat tehneet anteeksiannettavia syntejä, puhdistuvat. Maanpäällinen seurakunta voi lyhentää kiirastulessa olevien vaivoja rukouksilla, sielunmessuilla tai aneilla.
Pelastus tapahtuu katolisen kirkon mukaan armosta ja teoista. Varsinainen pelastuksen lähtökohta on kaste, joka vapauttaa perisynnistä.
Ortodoksisen kirkon opinkohtia
Ortodoksien opillisena perustana ovat ekumeeniset kirkolliskokoukset vuoteen 787 asti, johon asti katsotaan kirkon olleen jakamaton. Katolisen kirkon tapaan ortodoksisen kirkon opin perustana ovat Raamattu ja traditio; jälkimmäinen vain on näissä kirkoissa osittain erilainen.
Ortodoksisen kirkon elämän keskus on jumalanpalvelus eli liturgia. Siihen kuuluu rukousta, kulkueita, papin ja kuoron vuorolaulua, suitsutusta sekä huipentumana eukaristia eli ehtoollinen. Ortodoksien tapahtumantäyteistä ja monimuotoista symboliikkaa sisältävää liturgiaa on luonnehdittu pyhäksi näytelmäksi. Ortodoksit seisovat jumalanpalveluksen aikana kirkossa ja osallistuvat jumalanpalvelukseen mm. polvistumalla ja tekemällä ristinmerkkejä.
Ortodoksisella kirkolla on seitsemän sakramenttia, joilla kaikilla on tärkeä asema uskonelämässä.
Kaste toimitetaan yleensä jo lapselle, ja sitä seuraa välittömästi mirhalla voitelunsakramentti Pyhän Hengen välittämiseksi. Ripissä eli katumuksen sakramentissa ripittäytyjä saa syntinsä anteeksi. Pappisvihkimyksessä pappi saa valtuudet sakramenttien hoitamiseen. Avioliiton sakramentissa saadaan kirkon siunaus vihittävien yhteiselämälle. Sairaanvoitelun sakramentissa sairas voidellaan öljyllä Herran nimessä. Ehtoollisessa uudistuu Kristuksen uhri maailman syntien tähden, ja se uudistaa seurakunnan jäsenet Kristukseen ja toinen toisiinsa.
Yleisesti voidaan sanoa, että idän kulttuuriperinnön mukaisesti ortodoksisuuden luonteeseen kuuluu runsaasti erilaista mystiikkaa. Tämä näkyy erityisen selvästi luostarielämässä. Katolista munkkihurskautta voi pitää käytännöllisempänä kuin ortodoksista, joka keskittyy enemmän mietiskelyyn. Samoin oikea oppi ei ole ortodoksisuudessa niin keskeisessä asemassa kuin katolilaisuudessa. Ortodoksinen kirkko onkin suhtautunut ekumeniaan paljon myönteisemmin kuin katolinen kirkko. Toisaalta ortodoksisen kirkon lähetystyö on heikkoa verrattuna katoliseen ja protestanttisiin kirkkoihin.
Ortodoksien keskeinen kirkollinen juhla on pääsiäinen.
Ikonit. Kuvien kunnioittaminen oli ensimmäisinä vuosisatoina suuren erimielisyyden aiheena. Kristityt olivat juutalaisilta perineet kuvakiellon (2.Moos.20:4). Nikean toinen kirkolliskokous v. 787 päätti sallia kuvien hurskaan kunnioittamisen samoin kuin suitsukkeen ja kynttilöiden käytön Jumalalle otollisena. Eräässä Jerusalemin luostarissa elävä munkki Johannes Damaskolainen opetti, että Kristus oli tullut ihmiseksi ja häntä sai siksi kuvata; kuvaa ei saanut palvoa, mutta Kristus-ikoni saattoi auttaa ihmistä palvomaan todellista Kristusta. Ikonilla voi siis olla sama arvo kuin risti-symbolilla tai Raamatulla. Kiista kuitenkin vielä jatkui ja lopullisesti kuvien kunnioittajat voittivat v. 843. Myös Jumalanäiti-ikoneja alettiin maalata. Jotkut ikonit saivat mainetta myös ns. ihmeitä tekevinä ikoneina.
Lähteet:
Heino, Harri: Mihin Suomi uskoo (WSOY, Juva: 1984).
Kristinuskon historia 2000: Osat ”Alkukirkosta renesanssiin” ja ”Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan” (Weilin&Göös, Gütersloh: 1999).
Katolisen kirkon kotisivut http://www.catholic.fi
Ortodoksisen kirkon kotisivut http://www.ort.fi
Ensimmäisen kristillisen vuosituhannen aikana kirkko oli muodollisesti vielä yhtenäinen, mutta evankeliumin levitessä yhä laajemmalle alueelle alkoivat paikalliset erityispiirteet vahvistua. Useita kansallisia kirkkokuntia syntyi. Lännessä ja idässä alkoivat kehittyä osittain erilaiset kirkolliset perinteet. Kirkolliskokoukset kuitenkin olivat vielä vuosisatojen ajan ainakin periaatteessa kaikille yhteiset ja kaikkia sitovat.
Orastavaa katolilaisuutta merkitsi se, että v. 256 kokoontui 87 Pohjois-Afrikan piispaa synodiin, jossa todettiin pelastuksen löytyvän vain katolisesta (=yleisestä) kirkosta; päätöksenä oli, että sen ulkopuolella kastetut oli siksi kastettava uudelleen.
Luostarilaitos syntyi varhain ja kehittyi siksi osaksi sekä läntistä että itäistä kirkkoa. Munkkien isäksi kutsutaan egyptiläistä Antoniusta, joka katsoi noudattavansa Jeesuksen kehotusta rikkaalle nuorukaiselle (Matt.19:21) ja myi v. 275 perintöomaisuutensa seuratakseen Jeesusta. Hän tuolloin 20-vuotiaana vetäytyi autiomaahan, jossa hänen ympärilleen kasvoi yhteisö. Pyhän Antoniuksen elämä näytti kiehtovan monia ja hän sai pian seuraajia. Ensimmäisen varsinaisen luostarin puolestaan perusti Pakomios vuonna 320 Tabennesiin Keski-Egyptiin. Hän määritteli yhteisönsä normiksi alkuseurakunnan uskon ja yhteisomistuksen sellaisena kuin se kuvataan Apostolien teoissa (Ap.4:32-35).
Luostarilaitoksen ohella kehittyi oppi pyhimyksistä (=erityisen pyhistä ihmisistä) sekä läntiseen että itäiseen kirkkoon.
Harhaopit koettelivat kirkkoa moneltakin suunnalta. Nikean konsiilissa v. 325 saatiin aikaan ensimmäinen selitys Isä-Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen suhteesta. Tuolloin torjuttiin areiolainen harhaoppi, joka väitti Jeesuksen olevan Isää alempi ja vähemmän kuin Jumala. Vuonna 381 Konstantinopolin konsiilissa laadittiin kristikunnan ensimmäinen dogmi, uskontunnustus (Nikean uskontunnustuksen laajennus, ns. Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus), jonka hyväksyvät tänä päivänäkin katolinen, ortodoksinen ja protestanttiset kirkot. Kristillisessä merkityksessä dogmi tarkoittaa sitovaa ja perustavaa uskon totuutta.
Vuonna 440 tuli Rooman piispaksi (paaviksi) Leo I, joka katsoi nojautuvansa Pietariin, joka oli saanut avainten vallan (Matt.16:18). Leon mukaan se mikä oli totta Pietarin kohdalla, oli pätevää myös paaville Pietarin seuraajana. Leon mukaan Pietari oli saanut haltuunsa niin ylimmän tuomarin viran kuin kirkon ylimmän hallintovallan (Joh.21:15-19) ja korkeimman opetusvirankin (Luuk.22:31,32). Paavi oli läntisen kirkon kiistaton hengellinen johtaja. Varsinainen Kirkkovaltio (nykyisin Vatikaanivaltio) sai alkunsa v. 754, jolloin paavista tuli myös poliittinen johtaja.
Idässä Konstantinopolissa (Itä-Roomassa eli Bysantissa) oli piispana patriarkka, joka kuitenkin oli keisarin vallan alainen maallisessa mielessä. Vuonna 988 Kiovan ruhtinas Vladimir ottaa kasteen ja vuoden kuluttua hän määrää ortodoksisen kristinuskon valtionuskonnoksi. Itä-Rooma (Bysantti) tuhoutui v.1453. Itäisen kirkon eli ortodoksisuuden painopiste siirtyi silloin Moskovaan.
V.1054 Rooma ja Bysantti lähtivät virallisestikin eri teille. Puolin ja toisin langetettiin kirkonkiroukset, jotka säilyivät voimassa vuoteen 1965.
Läntistä kirkkoa koetteli 1500-luvulla uskonpuhdistus (huom! erityisesti Luther, Zwingli, Calvin). Sen vaikutuksesta katolinen kirkkokin teki monia uudistuksia omassa keskuudessaan ja aloitti vastauskonpuhdistuksen. Siinä suhteessa oli merkittävä Trenton konsiili v. 1563, joka vahvisti mm. seuraavat päätökset:
1)Raamattu ja traditio: Konsiilin isät ottivat apostoliseen traditioon, siis kirkon perinteeseen, yhtä kunnioittavan kannan kuin Raamattuun. Näin he hylkäsivät Lutherin, joka piti ilmoituksen perustana yksin Raamattua.
2)Perisynti ja vanhurskauttaminen: Määrittelyn lähtökohtana oli protestanttisuudesta poikkeava käsitys, että ihminen ei ole luonnostaan täysin turmeltunut. Hänen pitää ja hän voi itse vaikuttaa pelastukseensa, hänen omat tekonsa voivat olla ”ansioksi”.
3)Sakramentit: Konsiili määräsi sakramenttien luvuksi seitsemän, vahvisti opin leivän ja viinin muuttumisesta ja totesi messun olevan uhritoimitus.
Vastauskonpuhdistukseen liittyi inkvisitio, joka valvoi oikeaa oppia ja totuutta. Se langetti rangaistuksia lievistä kuolemantuomioihin.
Vuosisatojen mittaan katolinen kirkko on kuitenkin muuttanut monia käsityksiään. Katolinen kirkko avautui kuitenkin (tosin varovasti) ekumeniaan vasta 1962-1965 pidetyn Vatikaanin toisen konsiilin tuloksena.
Itäinen kirkko eli varsin pitkälle omaa elämäänsä läntisestä kirkosta riippumatta. Tsaari Pietari loi ortodoksisen valtiokirkon v.1721 ja tsaari hallitsi kirkkoa. Ortodoksikirkko joutui vainon kohteeksi kommunistivallan alla v.1917 alkaen. Neuvostoliiton hajottua ortodoksinen kirkko on uudelleen muodostunut vahvaksi osaksi venäläisyyden identiteettiä.
Katolisen kirkon opinkohtia
Katolisen kirkon opin perustana ovat Raamattu ja (!) traditio.
Sakramentit: Katolinen kirkko tunnustaa seitsemän sakramenttia:
Kaste: ”Kasteessa ihminen syntyy uuteen elämään Jeesuksessa Kristuksessa, hänestä tulee Pyhän Hengen temppeli ja hänet liitetään Jumalan perheen, kirkon, jäseneksi. Herran tahdon mukaan kaste on tarpeen ihmisen pelastumiseksi, kuten on kasteen antava kirkko itse. Ihminen saa tässä sakramentissa anteeksi perisynnin ja kaikki henkilökohtaiset syntinsä.”
Eukaristia (ehtoollinen): ”Eukaristia on kirkon elämän lähde ja huippukohta, jossa kirkko kaikkine jäsenineen liittyy Kristuksen ristillä Isälle kantamaan ainutkertaiseen ylistys- ja kiitosuhriin. Kristus itse kantaa eukaristian uhrin pappien välityksellä ja tulee eukaristiassa todellisesti läsnä olevaksi leivän ja viinin muodoissa, joista tulee todellisesti hänen ruumiinsa ja verensä (Joh.6:51,54,56).”
Vahvistus (konfirmaatio): ”Vahvistuksen sakramentti vie täyttymykseen kasteessa saadun armon ja Jumalan Hengen vaikutuksen. Se antaa Pyhän Hengen lahjat, joita kastettu tarvitsee voidakseen juurtua syvemmin Jumalan lapseuteen, liittyä läheisemmin Kristukseen sekä vahvistua yhteydessään kirkkoon, jonka lähetystehtävästä hän on osallinen. Samalla se auttaa häntä todistamaan kirkon uskosta sanoin ja teoin. Kun on tullut aika, jolloin nuoren tulee kantaa vastuu omasta hengellisestä elämästään, hän saa vahvistuksen sakramentin. Sitä edeltää vanhempien ja seurakunnan antama opetus, joka johdattaa häntä kristilliseen elämään.”
Pappisvihkimys: ”Pappisvihkimyksessä saatu pappeus poikkeaa ratkaisevalla tavalla uskovien yleisestä pappeudesta, koska se antaa pyhän voiman palvella kirkkoa eli Jumalan kansaa opettamalla, pyhittämällä ja paimentamalla Kristuksen nimessä ja persoonassa. Piispa jakaa pappisvihkimyksen sakramentin niille miehille, jotka ovat saaneet Jumalalta kirkon kautta kutsun tähän palvelutehtävään, ovat valmistautuneet siihen useita vuosia kestänein opinnoin ja joiden kelvollisuus siihen on huolellisesti tutkittu. Tällaisen kutsumuksen saaneen on hyvä keskustella asiasta ensiksi jonkun papin kanssa, joka voi auttaa häntä neuvoin sekä tarvittavin tiedoin. Vihkimyksen sakramentilla on alusta alkaen ollut kolme astetta: piispuus, pappeus ja diakonaatti. Sen korkein aste on piispaksi vihkiminen. Siinä piispa saa toisten piispojen vihkimänä Kristuksen pappeuden täyteyden sekä sakramentaalisen paimentehtävän rakentaa ja johtaa kirkkoa. Papeiksi piispa voi latinalaisen riituksen piirissä vihkiä vain naimattomuuslupauksen tehneitä diakoneja.”
Avioliitto: ”Jumala on tahtonut perustaa avioliiton, jossa mies ja nainen solmivat keskenään läheisen elämän ja rakkauden liiton, sekä antaa sille omat sääntönsä jo maailman luomisessa.”
Parannus (rippi): ”Joh.20:22-23. Parannuksen sakramentissa eli ripissä kirkko antaa Kristuksen valtuutuksesta anteeksi uskovien kasteen jälkeen tekemät synnit. Syyllistymällä vakavan syntiin menetämme yhteytemme Jumalaan eli armon tilan ja haavoitamme kirkkoa. Laupeudessaan Jumala on valmis antamaan meille syntimme anteeksi ja palauttamaan menetetyn yhteytemme. Uskova valmistautuu parannuksen sakramenttiin tutkiskelemalla omaatuntoaan. Parannuksen sakramentissa hän katuu syntejään, tunnustaa ainakin kaikki vähänkin vakavammat syntinsä papille ja päättää vakaasti olla tekemättä niitä enää jatkossa. Pappi antaa ripittäytyjälle synninpäästön ja määrää katumustyön, jonka ripittäytyjä suorittaa myöhemmin. Näin kristitty pääsee sovintoon Jumalan ja kirkon kanssa sekä saa anteeksi kuolemansynnistä aiheutuvan iankaikkisen rangaistuksen. Hänen omatuntonsa saa rauhan ja hänen voimansa kristillisen elämän taistelussa lisääntyvät.”
Sairaiden voitelu: ”Jaak.5:14-15. Sairaiden voitelussa kirkko uskoo kärsivän ja kirkastetun Kristuksen huomaan ne, jotka sairastavat. Tämä sakramentti antaa sairaalle uskovalle erityisen armon yhdistämällä hänet Kristuksen kärsimykseen, antamalla hänelle hänen syntinsä anteeksi ja tuottamalla ruumiillisen parantumisen tai valmistautumisen iankaikkiseen elämään. Papin rukouksen ja sairaiden öljyllä voitelun kautta kirkko jättää tässä sakramentissa sairaan jäsenensä Herran rakastavan armon varaan ja rukoilee, että sairas parantuisi myös ruumiillisesti, jos se on Jumalan tahto.
Ane tarkoittaa vapauttamista syntejä seuraavasta maallisesta (=kirkon määräämästä) rangaistuksesta Jumalan edessä (sen sijaan synnin aiheuttama syyllisyys on synninpäästön sakramentissa jo pyyhitty pois). Kirkko katsoi, että sillä oli hallussaan Jeesuksen ja pyhien ihmisten Jumalan edessä hankkimat ansiot, josta se jakoi syntisille. Myöhäiskeskiajalla saattoi katumuksen yhä useammin suorittaa rahana. Tästä räikeästä aneiden kaupustelusta Luther sai sytykkeen käynnistää keskustelun, josta kehittyi sitten uskonpuhdistus.
Paavin erehtymättömyys vahvistettiin v.1870 Vatikaanin ensimmäisessä konsiilissa. Ns. erehtymättömyysoppi antaa paaville uskonkysymyksissä kiistattoman ratkaisuvallan. Paavi katsoo myös olevansa ”Kristuksen sijainen maan päällä.”
Maria-dogmit paavi vahvisti v. 1854 ja v. 1950. Nämä käytännössä vain vahvistivat jo pitkään vallinnutta käytäntöä katolisessa kirkossa.
Kiirastuliopin raamatullinen perusta on tulkinta 1.Kor.3:15:sta, mutta ennen muuta kirkollinen perimätieto. Kiirastuli on taivaan esiaste, jossa ne, jotka ovat tehneet anteeksiannettavia syntejä, puhdistuvat. Maanpäällinen seurakunta voi lyhentää kiirastulessa olevien vaivoja rukouksilla, sielunmessuilla tai aneilla.
Pelastus tapahtuu katolisen kirkon mukaan armosta ja teoista. Varsinainen pelastuksen lähtökohta on kaste, joka vapauttaa perisynnistä.
Ortodoksisen kirkon opinkohtia
Ortodoksien opillisena perustana ovat ekumeeniset kirkolliskokoukset vuoteen 787 asti, johon asti katsotaan kirkon olleen jakamaton. Katolisen kirkon tapaan ortodoksisen kirkon opin perustana ovat Raamattu ja traditio; jälkimmäinen vain on näissä kirkoissa osittain erilainen.
Ortodoksisen kirkon elämän keskus on jumalanpalvelus eli liturgia. Siihen kuuluu rukousta, kulkueita, papin ja kuoron vuorolaulua, suitsutusta sekä huipentumana eukaristia eli ehtoollinen. Ortodoksien tapahtumantäyteistä ja monimuotoista symboliikkaa sisältävää liturgiaa on luonnehdittu pyhäksi näytelmäksi. Ortodoksit seisovat jumalanpalveluksen aikana kirkossa ja osallistuvat jumalanpalvelukseen mm. polvistumalla ja tekemällä ristinmerkkejä.
Ortodoksisella kirkolla on seitsemän sakramenttia, joilla kaikilla on tärkeä asema uskonelämässä.
Kaste toimitetaan yleensä jo lapselle, ja sitä seuraa välittömästi mirhalla voitelunsakramentti Pyhän Hengen välittämiseksi. Ripissä eli katumuksen sakramentissa ripittäytyjä saa syntinsä anteeksi. Pappisvihkimyksessä pappi saa valtuudet sakramenttien hoitamiseen. Avioliiton sakramentissa saadaan kirkon siunaus vihittävien yhteiselämälle. Sairaanvoitelun sakramentissa sairas voidellaan öljyllä Herran nimessä. Ehtoollisessa uudistuu Kristuksen uhri maailman syntien tähden, ja se uudistaa seurakunnan jäsenet Kristukseen ja toinen toisiinsa.
Yleisesti voidaan sanoa, että idän kulttuuriperinnön mukaisesti ortodoksisuuden luonteeseen kuuluu runsaasti erilaista mystiikkaa. Tämä näkyy erityisen selvästi luostarielämässä. Katolista munkkihurskautta voi pitää käytännöllisempänä kuin ortodoksista, joka keskittyy enemmän mietiskelyyn. Samoin oikea oppi ei ole ortodoksisuudessa niin keskeisessä asemassa kuin katolilaisuudessa. Ortodoksinen kirkko onkin suhtautunut ekumeniaan paljon myönteisemmin kuin katolinen kirkko. Toisaalta ortodoksisen kirkon lähetystyö on heikkoa verrattuna katoliseen ja protestanttisiin kirkkoihin.
Ortodoksien keskeinen kirkollinen juhla on pääsiäinen.
Ikonit. Kuvien kunnioittaminen oli ensimmäisinä vuosisatoina suuren erimielisyyden aiheena. Kristityt olivat juutalaisilta perineet kuvakiellon (2.Moos.20:4). Nikean toinen kirkolliskokous v. 787 päätti sallia kuvien hurskaan kunnioittamisen samoin kuin suitsukkeen ja kynttilöiden käytön Jumalalle otollisena. Eräässä Jerusalemin luostarissa elävä munkki Johannes Damaskolainen opetti, että Kristus oli tullut ihmiseksi ja häntä sai siksi kuvata; kuvaa ei saanut palvoa, mutta Kristus-ikoni saattoi auttaa ihmistä palvomaan todellista Kristusta. Ikonilla voi siis olla sama arvo kuin risti-symbolilla tai Raamatulla. Kiista kuitenkin vielä jatkui ja lopullisesti kuvien kunnioittajat voittivat v. 843. Myös Jumalanäiti-ikoneja alettiin maalata. Jotkut ikonit saivat mainetta myös ns. ihmeitä tekevinä ikoneina.
Lähteet:
Heino, Harri: Mihin Suomi uskoo (WSOY, Juva: 1984).
Kristinuskon historia 2000: Osat ”Alkukirkosta renesanssiin” ja ”Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan” (Weilin&Göös, Gütersloh: 1999).
Katolisen kirkon kotisivut http://www.catholic.fi
Ortodoksisen kirkon kotisivut http://www.ort.fi
