HEPREALAISKIRJE: KRISTUS JA MELKISEDEKIN PAPPEUS

Heprealaiskirjeen yhtenä pääteemana on Kristus ylipappinamme (Hepr.3:1). Kristus on ylipappimme ennen muuta siksi, että Hän on saattanut päätökseen lunastustyön. Jumalan Poika edustaa ihmistä Jumalan valtaistuimen edessä (4:14-16). Kristuksen pappeudella on taustansa VT:n kirjoituksissa. Yleisesti papin tehtävänä on olla yhteyden välittäjänä: pappi on Jumalan ja ihmisten välimies. VT:n mukainen pappi oli samanaikaisesti kansan edustaja Jumalan edessä ja Jumalan edustaja kansan edessä. Tämä toteutui lopullisesti uuden liiton aikana Jeesuksessa Kristuksessa.

Heprealaiskirjeen kirjoittaja selvittää (5:1-4) ylipapin viran luonnetta, sen edellytyksiä ja tehtäviä. Ylimmäisen papin ominaisuuksiin kuuluu, että hänet valitaan ihmisten joukosta, että hänen tulee ymmärtää näiden inhimillisiä heikkouksia ja että hän on Jumalan kutsuma. Seuraavissa jakeissa kirjoittaja osoittaa, että Kristus täyttää nämä vaatimukset täydellisesti (5:5-10). Koska Hän sopi tehtävään täydellisesti, Hänestä tuli ”iankaikkisen pelastuksen tuoja”. Aaronilaisen ylipapin uhreilla synnit vain peitettiin väliaikaisesti mutta Kristuksen uhrilla pelastus on pysyvä.

Vanhatestamentillinen pappeuden käsite oli sekä Jumalan väliaikaisesti säätämä että seurausta ihmisen syntiinlankeemuksesta. Alusta alkaen ihminen oli tarkoitettu Jumalan yhteyteen. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen (1.Moos.1:27), jotta ihminen eläisi rakkauden sitein yhteydessä Luojaansa ja eikä olisi koskaan erossa Hänestä. Mutta ihminen nousi kapinaan Jumalaa vastaan langeten syntiin. Siitä lähtien langennut ihminen pyrki palauttamaan yhteyden Jumalaan ja löytämään sen pääsyn Jumalan luo, joka menetettiin Aadamin lankeemuksen seurauksena. Papin tehtävänä oli olla tämän yhteyden välittäjänä. Heprealaiskirjeestä heijastuu kaipaus täydellisyyteen (Hepr.7:11; 9:9), joka edellyttää pappeuden syntymistä. Siinain vuorella Jumala ilmoitti, että Israelista tulisi Herran ”pappisvaltakunta ja pyhä kansa” (2.Moos.19:6). Tällöin lupaus koski kansaa kokonaisuutena. Itse papillista tehtävää hoiti kuitenkin Jumalan kutsun mukaan pappisheimo, leeviläiset ja erityisesti Aaron poikineen. Yhdelläkään muulla ei ollut oikeutta ryhtyä pappisvirkaan (4.Moos.3:6-13).

Papeilla oli monia velvollisuuksia, jotka yksilöitiin Mooseksen laissa. Papeista yksi, joka oli ylipappi, edusti koko kansaa. Tämä ilmeni erityisen selvästi ns. suurena sovituspäivänä, jolloin ylipappi meni temppelin kaikkein pyhimpään toimittaakseen sovituksen niin oman ja kuin koko kansan syntivelan edestä (3.Moos.16:1-34). Ajatus oli se, että kansa itse astui ylipapin välityksellä Jumalan eteen siihen paikkaan, jossa Herran jumalallinen läsnäolo ilmeni erityisellä tavalla.

Vanhatestamentillinen Aaronin pappeus ei kuitenkaan ole kaikilta osin Kristuksen ylipappeuden esikuvana. Sen sijaan Kristuksen ikuisella ylipappeudella on VT:ssa toinen, erityinen esikuvansa: Salemin kuningas Melkisedek (1.Moos.14:17-20; Hepr.5:6,10, 7:1-28; ”Salem” on Jerusalemin muinainen nimitys). Nimi Melkisedek viittaa Messiaaseen, koska nimen merkitys ”vanhurskas kuningas” on messiaaninen nimi (Sak.9:9), samoin kuin ”rauhan kuningas” (vrt. Jes.9:5,6). Melkisedekistä on käytetty messiaanisuuteen viittaavia sanoja: ”Hänellä ei ole isää, ei äitiä eikä sukuluetteloa, hänen elinpäivillään ei ole alkua eikä loppua. Hänet on kuvattu Jumalan Pojan kaltaiseksi, ja hän pysyy pappina ainaisesti” (Hepr.7:3). Tämä on kuitenkin eräässä mielessä suorastaan juutalaisuuden vastaista. Nimittäin, juutalaisten ajattelutavan mukaan papiksi voi tulla vain sellainen, jonka syntyperä oli moitteeton ja varma (esim. Esra 2:61-63). Huomionarvoista on, että Melkisedek ei täyttänyt tätä vaatimusta. Hän ei ollut juutalaisuuden mukaiseen papinvirkaan sovelias. Melkisedekin syntyperä oli ihmisille selittämätön. Melkisedekistä sanotaan tästä huolimatta (tai juuri tästä johtuen!), että hän on pappi ikuisesti ja hän elää näin ikuisesti - hänen päivillään ei ole alkua eikä loppua.

Melkisedekin henkilöllisyyttä on toisinaan tulkittu eri tavoin: hänen on ajateltu olleen enkeliolento tai itse Jumala ihmishahmossa. Tämä on kuitenkin pelkkää arvailua ja hän saattoi olla vain ihminen, jonka syntyperää ei tunnettu. Olennaista onkin pelkästään sen, että hän on Kristuksen kaltainen henkilö, ”tyyppi” (typologinen tulkinta), joka syntyperänsä puolesta viittaa aivan toiseen pappeuteen kuin mitä oli aaronilainen pappeus. Daavidin psalmissa 110:4 sanotaan Messiaasta: ”Sinä olet pappi ikuisesti, sinun pappeutesi on Melkisedekin pappeutta” (tätä lainataan heprealaiskirjeen jakeissa, Hepr.5:6,10; 7:17,21). Tämä todistaa ratkaisevalla tavalla Kristuksen ikuisen ylipapillisen aseman. Nämä Melkisedekin ja Messiaan pappeudesta puhuvat kohdat ovat monessa mielessä heprealaiskirjeen ymmärtämisen avaimia. Kaikki, mitä käsite ”ylimmäinen pappi” sisältää, on täyttynyt Jeesuksessa Kristuksessa, niin teologisesti kuin historiallisesti. Jeesus on oikea ylimmäinen pappi, joka on avannut meille tien kaikkein pyhimpään (10:19,20). Sen tähden Kristuksen ylipapillisen viran esikuva ei ole aaronilainen pappeus, vaan sellainen pappeus, joka on osoittautunut edellistä korkeammaksi, jollainen on pappiskuningas Melkisedekin mukainen pappeus. Voidaan sanoa, että melkisedekiläisessä pappeudessaan Kristus ylitti aaronilaisen pappeuden esikuvan.

Kristuksen pappeus on pysyvä ja myös Hänen uhrinsa tuo ikuisen pelastuksen. Pelastus on vapautumista kuoleman vallasta ja kaikista Jumalalle vihamielisistä valloista (5:7). Toisaalta pelastus merkitsee Jumalan lupausten täyttymistä, jota voidaan kokea jo nyt (6:9), mutta joka toteutuu lopullisesti vasta lopun ajan täyttymyksessä (1:14; 9:28).

Tämän jälkeen kirjoittaja siirtyy jälleen kohti käyvään kehotukseen (5:11-14). Kehotus sisältää varoituksen hengellisestä kypsymättömyydestä. Tavoitteena on olla hengellisesti täysi-ikäinen kristitty, joka on kokenut ja harjaantunut erottamaan hyvän ja pahan. Kirjeen vastaanottajat olivat epäilemättä juutalaiskristittyjä, joilla oli vaarana ajautua takaisin perinteiseen juutalaisuuteen. Näiden juutalaisuskovien oli vaikea tajuta, mikä heidän asemansa on Kristuksessa ja mitä he Hänessä omistavat. Siksi näiden juutalaiskristittyjen on Jumalaan turvautuen pyrittävä pois hengellisestä lapsuudesta kohti aikuisuutta (6:1-3). ”Kristuksen opin alkeiden” tuli olla selviä perusasioita, jolloin heidän ei tarvitse palata niihin.

Jakeissa 6:1-2 luetellaan kuusi asiaa, jotka ovat ”Kristuksen opin alkeita”. Nämä voidaan ymmärtää pareittain seuraavasti:

-          parannus kuolemaan johtavista teoista ja usko Jumalaan,

-          oppi kasteista ja puhdistusmenoista sekä kätten päälle panemisesta, ja

-          kuolleiden ylösnousemus ja iankaikkinen tuomio

Kaksi ensimmäistä ovat kristillisen opin perusasioita ja ne ovat tuttuja jo Jeesuksen julistuksesta (Matt.5:20; Joh.14:1). Opit kasteista ja kätten päälle panemisesta kuuluvat myös yhteen. Kirjoittaja ilmeisesti ajattelee erilaisia kastetapoja tai puhdistuksia, juutalaisten proselyyttikastetta (juutalaiseksi kääntymisen kastetta), Johanneksen kastetta ja kristillistä kastetta (vrt. Ap.t.18:24-28). Apostolien teoissa Pyhä Henki saatiin usein kätten päälle panemisen välityksellä (8:17, 9:17, 19:6). Myös viimeiset kaksi kuuluvat yhteen, koska juutalaisten uskoon tulleiden oli välttämättä saatava opetusta kuolleitten ylösnousemisesta ja iankaikkisesta tuomiosta, sillä näitä asioita oli opittu ymmärtämään aivan uudella tavalla kristinuskon ilmoituksen välityksellä.

Seuraava jaejakso (Hepr.6:4-8) on tulkinnallisesti vaikea, koska se pitää sisällään ajatuksen, että kerran uskoon tullut ja myöhemmin Kristuksesta luopunut ihminen ei enää voi palata Kristuksen luo. Kirjaimellinen ja pinnallisesti yksiselitteinen tulkinta herätti jo aikoinaan niin paljon vastustusta, että heprealaiskirjeen asemakin osana Raamatun kaanonia (kirjakokoelmaa) kyseenalaistettiin. Asiayhteyden perusteella tämä tulkinta ei kuitenkaan ole kirjaimellisestikaan ajatellen välttämätön ja johdonmukainen, vaan esitetty ajatus on ymmärrettävä vakavana varoituksena juutalaiskristityille, jotka päättivät palata takaisin juutalaisten säännösten ja lain kuolleitten tekojen orjuuteen. Ilmeisesti nämä ihmiset olivat alkaneet uudelleen turvautua juutalaisiin uhritoimituksiin syntiensä sovitukseksi. He olivat siten luopuneet armosta, Kristuksen persoonan ja työn omistamisesta. Näin he kiistivät Kristuksen kuoleman riittävyyden synnin sovituksena. Tätä taustaa vasten he uudelleen ”ristiinnaulitsevat Jumalan Pojan ja nostavat hänet kaikkien pilkattavaksi”. Tällaista ihmistä odottaa vain Jumalan tuomio ja hylkääminen. Kysymys ei ole siitä, että tällainen ihminen ei voisi enää palata Jumalan luo (vrt. Joh.6:37) vaan siitä, että tällä tavalla luopunut ihminen on Jumalan vihan alainen eikä Kristuksen työ voi pelastaa häntä. Kyseessä on sydämentila, joka on rinnastettavissa Pyhän Hengen pilkkaan (Hepr.10:29; Matt.12:32; Mark.3:29). 

Huolimatta vakavista varoituksista kirjoittaja lopulta kuitenkin kertoo luottavansa lukijoihinsa (Hepr.6:9-12). Hänen luottamuksensa perustuu heidän aikaisempaan uskonelämäänsä eikä Jumala myöskään unohda heidän rakkaudentekojaan, joita he ovat tehneet pyhille. Kirjoittaja toivoo, että lukijat etenisivät kohti täysikasvuisuutta ja kypsyyttä.  Näin he lopulta ”saavat omakseen sen, minkä Jumala on luvannut”.

Jumala oli valalla vannoen tehnyt liiton Abrahamin kanssa (1.Moos.22:16-18), jota juutalaiset pitivät erittäin merkityksellisenä. Juutalaiset katsoivat liiton koskevan pelkästään heidän omaa kansaansa, mutta tosiasiassa kyseessä oli liitto, joka koski kaikkia kansoja. Abraham on esimerkkinä kestävyydestä Jumalan lupauksen täyttymisen odottamisessa. Jumala itse oli taannut oman itsensä kautta liiton toteutumisen (Hepr.6:13-20). Abraham uskoi Herraan ja piti lupauksen toteutumista varmana. Jo vajavaisen ihmisten vala on luonteeltaan pitävä, mutta Jumalan vala on vielä voimakkaampi ja se osoittaa täydellisesti Hänen suunnitelmiensa muuttumattomuuden. Jumala ei voi valehdella eikä Hän voi perua lupaustaan, koska Hän on vannonut itsensä kautta. Koska Jumala on muuttumaton, me voimme olla yhtä rohkealla mielellä kuin Abraham. Lopulta Kristus, joka on Abrahamin liiton lupausten täyttymys, on vakuutena pelastuksestamme. Siksi meidän toivomme kohdistuu Kristukseen. Hän on jo taivaallisen pyhäkön esiripun sisäpuolella, Hän auttaa meitä seuraamaan jäljissään ja siten auttaa meitä pääsemään Hänen kauttaan esiripun sisäpuolelle, so. taivaaseen. 

Melkisedek (= ”vanhurskauden kuningas”) oli Kristuksen esikuva ja Hänen kaltaisensa (7:1-28). Melkisedek kuvataan Kristuksen esikuvaksi oikeana ylimmäisenä pappina. Melkisedekin pappeuden suuruus käy ensinnäkin ilmi siinä, että Abraham antoi hänelle kymmenykset. Abrahamin välityksellä Leevikin (pappissuku) maksoi kymmenykset itseään suuremmalle. Melkisedekin pappeus on myös pysyvä toisin kuin aaronilainen pappeus. Leeviläinen pappeus ei ollut täydellinen, koska sen toimitukset eivät olleet lopullisia ja täydellisiä. Kuolevainen pappeus ei voinut ottaa pois syntiä eikä tuoda siten Jumalan hyväksymistä. Kristuksen pappeus, joka on Melkisedekin järjestyksen mukainen, on parempi ja lopullinen, koska Kristus on kuolematon (aaronilaiset papit taas kuolivat ja uusia tuli heidän tilalleen). Kristuksen pappeuden voima näkyy siinä, että (1) siihen sisältyy täydellinen kyky pelastaa, (2) sen uhri on lopullinen, (3) Kristus täyttää täydellisesti meidän tarpeemme ja (4) se on sinetöity Jumalan valalla. Kristus on näin pappi ja pelastaja ikuisesti.  

Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986). 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994). 

Juhani Nikula, 3.7.2014

HEPREALAISKIRJE: UUSI, LOPULLINEN ILMOITUS

Kirjeen yleispiirteet

Heprealaiskirje on UT:n kirjoista monessa suhteessa ainutlaatuinen. Sitä kutsutaan kirjeeksi ja sen loppu on kirjeen muodossa. Mutta sen alku ei ole kirjoitusajan tavan mukaista kirjeen avausta (puuttuvat kirjoittaja, tervehdykset ja vastaanottajat). Joskus heprealaiskirjettä onkin pidetty ennemmin kirjoitettuna saarnana. Jotkut taas ovat olettaneet, että kirjeen alku olisi kadonnut. Kirje itse ei mainitse vastaanottajiaan, mutta jo vanhimmissa käsikirjoituksissa on otsikko ”heprealaisille.” Yleisesti ajatellaan, että heprealaiskirje onkin ”epistola”, kirje, jolla ovat omat, poikkeavat erityispiirteensä.

Heprealaiskirjeeseen liittyvä, jatkuvasti pohdiskelua herättävä kysymys on se, että kirje ei mainitse kirjoittajaansa eikä kirkkohistoriastakaan löydy kysymykseen luotettavaa vastausta. Jo varhain esiintyi näkemyksiä, että kirje voisi olla Paavalin kirjoittama. Monia muitakin arvailuja on kautta aikojen esitetty. Yksi kohta kirjeessä (Hepr.13:23, joka osoittaa kirjoittajan tunteneen Timoteuksen) kuitenkin viittaa Paavalin lähipiiriin. Kirjettä voi näin pitää apostolisena ja ”paavalilaisena”. Mutta kuka kirjoittaja tarkkaan ottaen oli, jää ratkaisematta. Voimme vain ajatella kirjoittajan olleen tunnettu ja arvossapidetty sen seurakunnan piirissä, jonka jäsenille hän kirjoittaa.

Heprealaiskirjettä on lainattu vuonna 96 jKr. kirjoitetussa 1.Kleemensin kirjeessä, joten heprealaiskirje on kirjoitettu ennen sitä. Kirjoittamisen ajoitusta on esitetty vuosille 60-90 jKr. On toisaalta esitetty, että ajoitus ennen Jerusalemin temppelin hävitystä v. 70 jKr. olisi perusteltu siksi, että kirjoittaja puhuu paljon uhreista, jolloin temppeli ja sen uhritoimitukset olisivat vielä käytössä. Toisaalta kirjeen sisältö on luonteeltaan ajatonta. Kirjeen vastaanottajaakaan ei voi nimenomaisesti määritellä, mutta parhaiten on perusteltavissa, että kirje on kirjoitettu juutalais-kristilliselle seurakunnalle: kirje nimittäin käyttää runsaasti VT:n tekstejä ja perustelee vanhatestamentillisen ilmoituksen päättymistä ja täyttymistä. On siten mahdollista, että kirjeen vastaanottajina olevat kristityt olivat vaarassa siirtyä takaisin juutalaisuuteen. Kirjoittaja ei torju vanhaa liittoa vaan korostaa, että vanha liitto on uuden liiton todellisuuden varjokuva. Vanhaa liittoa ei suinkaan voi pitää turhana, koska Jumala on kummankin liiton alullepanija ja ne ovat molemmat lähtöisin Jumalan omasta aivoituksesta, hänen pelastussuunnitelmastaan. Asia voidaan kiteyttää siten, että vanha liitto on saanut täyttymyksensä Kristuksessa.

Kirje jakautuu rakenteellisesti kolmeen pääjaksoon. Ensimmäisessä pääjaksossa (1:1-4:13) käsitellään uusitestamentillisen ilmoituksen paremmuutta vanhatestamentilliseen nähden. Toinen pääjakso käsittää osuuden (4:14-10:31), jossa on perusteellinen esitys Jeesuksen ylimmäispapillisesta virasta ja sovitustyöstä. Kolmas ja viimeinen pääjakso sisältää erityisen paljon kehotuksia (10:32-13:19).

Uusi, lopullinen ilmoitus

Kirje alkaa korostamalla Jumalan Pojan korkeaa asemaa. Kun aikaisemmin Jumala oli puhunut kansalleen profeettojen kautta, Hän puhui viimeisinä aikoina Poikansa kautta (1:1-3). On syytä panna merkille, että tässä lyhyessä johdannossa Kristus esitellään kolmitahoisessa virassaan:

     (1) profeettana (koska Jumala on puhunut meille Poikansa kautta),

     (2) pappina (koska Hän on toimittanut puhdistuksen synneistä) ja

     (3) kuninkaana (koska Hän on asettunut istuimelleen Majesteetin oikealle puolelle).

Jo profeettojen kautta välitetty Jumalan sana (korvin kuultava ääni, unet, näyt, ilmestykset jne.) oli voimakasta ja innoitettua, mutta sitä välittivät heikot ja langenneet ihmiset. Jumalan Pojan toiminta taas oli profeettojen toimintaa merkittävämpi Hänen jumalallisuutensa, luomistyönsä ja lunastustehtävänsä vuoksi. Jumalan Poika oli Jumala, joka oli tullut ihmiseksi. Heprealaiskirjeen kirjoittajaa ohjasi alun pitäen tietoisuus inkarnaation todellisuudesta. Siksi Jumala on puhunut ihmiseksi tulleen Jumalan eikä pelkästään ihmisen välityksellä. Kristus onkin Jumalan täydellinen ja lopullinen ilmoitus itsestään. Poika on Jeesuksen persoonassa ”hänen olemuksensa kuva”, joka ihmisen on silmillään ollut mahdollista nähdä (ts., aikalaiset näkivät Hänet kuten kenet hyvänsä ihmisen). Lunastustyössään Jeesus teki sen, mitä yksikään toinen ei kyennyt tekemään: Hän otti synnin kokonaan pois (toimitti puhdistuksen synneistä) ja asettui istuimelleen Majesteetin (Isän) oikealle puolelle korkeuksissa. Koska Hän saattoi lunastustyön loppuun asti, Hänestä tuli meidän puolestamme rukoileva ylipappi (7:25).  

Jumalan Poika on enkeleitä suurempi ja Hänen nimensä on enkelien nimiä korkeampi (1:4-14). Enkelit ovat luotuja olentoja ja siten osa luomakuntaa, kun taas Jeesusta ei ole koskaan luotu. Yhdessä kohdassa Jumala suoraan kutsuu myös Poikaansa Jumalaksi (1:8). Lisäksi Poika istuu ikuisesti valtaistuimellaan (1:8) Jumalan (Isän) oikealla puolella (1:13). Enkelien tulee alamaisesti kumartaa Häntä (1:6). Enkelienkään asema ei sinänsä ole vähäinen mutta heillä on Poikaan nähden alisteinen asema. He ovat palvelevia henkiä, jotka ”lähetetään palvelemaan niitä, jotka saavat osakseen autuuden” (1:14). Poika ei ole näin myöskään ”korkein” enkeli tai ”korkein luotu”, vaan Hän on Jumalan Poika, esikoinen ja Jumala.

Jo enkelien tuoma ilmoitus oli paikkansa pitävä (juutalaiset uskovat olivat sitä mieltä – ja olivat oikeassa! - että VT:n profeettoja oli syytä kuunnella!) mutta Jumalan Pojan sanoma on vielä korkeampi (2:1-4). Heprealaiskirje puhuukin paljon Jeesuksen Kristuksen nimestä, persoonasta ja työstä. Ennen kaikkea Kristus on lunastaja, syntien sovittaja. Hän on toimittanut puhdistuksen meidän synneistämme (1:3). Tämä tapahtui ihmisten pelastuksen tähden. Ihmisten synnit estävät heidän pääsynsä Jumalan luo, joten synnit saadaan poistetuiksi vain suorittamalla puhdistus niistä. Tämän puhdistuksen Kristus on toimittanut täydellisellä uhrillaan. Kristus on Lunastaja. Pelastustyönsä tehtyään Hän on nyt korotettu Jumalan oikealle puolelle. Jos tuomio kohtasi jo niitä, jotka rikkoivat enkelien välityksellä annettua lakia vastaan, on paljon vakavampi sellaisen ihmisen tila, joka hylkää Jumalan Pojan sanat!

Isä kuitenkin teki määräajaksi Jeesuksesta enkeleitä halvemman (2:5-18). Ihmisruumiissaan Jeesus oli aikaan ja paikkaan sidottu, ruumiillisten rajoitusten alainen, tiettyjen henkilöiden ja heidän taustavoimiensa armoilla (huom! Kristuksen ihmisyyttä ei kuitenkaan missään kohdin korosteta hänen jumalallisuutensa kustannuksella; Hän on Jumala ja ihminen samassa persoonassa, Jeesus Kristus). Ensimmäinen ihminen, Aadam, menetti valta-asemansa maapallolla langettuaan syntiin. Aadamin lankeemus koskee koko ihmiskuntaa. Viimeinen Aadam, Kristus, puolestaan voitti valta-aseman nöyryytettyään itsensä ja kuoltuaan kaikkien ihmisten puolesta. Jeesuksen tulikin kärsiä ihmisenä oleminen ja sen päätteeksi kokea ristinkuolema, jotta Hän sovittaisi ihmiskunnan synnit Jumalan edessä (2:9,14-18). Jeesus joutui näin nöyrtymään ja käymään väliaikaisesti enkeleitä alempana. Tässä kaikessa Hän oli kuitenkin aina kuuliainen Isälle. Jeesus nöyrtyi, vaikka Hän oli korkeampi kuin profeetat (jotka olivat syntisiä ihmisiä) ja enkelit (jotka olivat luotuja henkiolentoja). Ihmiset ovat samalla Jeesuksen veljiä, koska hän on ollut kaltaisemme. Jumalan lapsina ihmiset ovat lopulta kirkkauden lapsia ja matkalla kohti sitä kirkkautta, johon Kristus on mennyt edeltä. Hän otti suojelukseensa Abrahamin suvun ja vain Hän kykeni toteuttamaan Abrahamin liittoon sisältyvät Jumalan suuret suunnitelmat (vrt. 1.Moos.12:1-3).

Yksi heprealaiskirjeen suuria teemoja on Kristus ylipappina. Pojan oli tultava ihmiseksi, jotta Hän pystyi toimimaan ylipappina (2:17,18; ”hänen oli tultava joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi”). Tulemalla ihmiseksi Hän saattoi olla johtamassa veljiään, kanssaihmisiään, kirkkauteen. Ihmiseksi tuleminen merkitsi sitä, että Hän pani sivuun taivaallisen kunniansa ja kirkkautensa ja otti kantaakseen ihmisen kärsimykset ja kiusaukset. Tätä kautta Hänestä tuli armahtava ja uskollinen ylipappi. Ristinkuolemallaan Hän mahdollisti ihmisen pääsyn Jumalan yhteyteen. 

Heprealaiskirjeen on jokaisessa jaksossa vakavia kehotuksia. Näitä jaksoja ei ole syytä pitää asian käsittelyn keskeytyksinä, vaan ne ovat keskeisen tärkeitä heprealaiskirjeen ymmärtämisen kannalta. Kristityn elämän tulee tähdätä tulevaisuuteen. Taivaallisen kutsun saaneena uskovan ihmisen velvollisuus on säilyttää rohkeasti ja horjumatta kristillinen toivo (3:1-6). Verrattaessa Kristusta ja Moosesta voidaan todeta kummankin olleen luottamuksen arvoinen tehtävässään. Mutta heidän välillään on se merkittävä ero, että Kristus itse rakensi tämän huoneen (rakennuksen) kun Mooses ainoastaan palveli siinä. Mooses oli uskollinen ja arvostettu huoneenpalvelija kun taas Kristus oli uskollinen rakentajana ja Jumalan Poikana. Kristus oli kaiken lunastukseen liittyvän täyttymys, mitä Mooses ja laki ennakoivat.

Kirjeen vastaanottajien oletettua, senhetkistä kriisiä voi syystä verrata israelilaisten tilanteeseen erämaassa. Kristityn elämä on itse asiassa exodus, lähtö, jonka päämäärä on Raamatun lupaus levosta (3:7-11; vrt. Ps.95:7-11). Ilmaisu ”tänä päivänä” on edelleen ajankohtainen ja se vaatii lukijoita lähtemään sille matkalle, joka alkaa uskosta Jeesukseen. Vaara piilee siinä, että ihmiset paaduttavat itsensä vanhan Israelin tavoin, joka ei päässyt lepoon epäuskonsa tähden (3:12-19). Synnin petollisuus näkyy siinä, että se kovettaa ihmisen sydämen Jumalaa ja Hänen sanaansa kohtaan. Tässä tulee kaikkien uskovien aina valvoa ja siksi kehottaminen on tarpeen. Luvattu lepo on kuitenkin sydämen uskoville varma. Lepo tarkoittaa sisäistä rauhaa, jonka Jumala antaa Häneen turvaaville. Se on palkinto Jumalaan uskomisesta, ja sen historiallisena vertauskuvana on Israelin pääsy Kanaanin maahan.

Kirjeen luvussa 4 kirjoittajan äänensävy muuttuu varoituksista lohdullisemmaksi, sillä lupaus Jumalan lepoon pääsemisestä on edelleenkin voimassa (4:1-16). Kenenkään ei ole tarkoitus jäädä taipaleelle (4:1). Nyt ihmisille nimittäin annetaan sama kutsu, joka kerran annettiin turhaan erämaavaelluksen sukupolvelle. Epäuskonsa tähden tuo sukupolvi menetti Jumalan levon. Egyptistä lähtenyt sukupolvi ei päässyt lepoon epäuskonsa tähden (Kalebia ja Joosuaa lukuun ottamatta). Mutta vaikka kutsun ensimmäisinä saaneet eivät ottaneetkaan sitä vastaan, lupaus on sittenkin voimassa (4:6-9). Sen tähden kenenkään ei pidä ajatella, että Jumala olisi peruuttanut lupauksensa. Ihmisestä itsestään riippuu, omistaako hän lupauksen uskoen. ”Lepo” lopullisessa mielessä tarkoittaa ehdotonta luottamusta Kristuksen täytettyyn työhön. Lepo on luvattu täyttymys ja se ilmentää kaikkea sitä, mikä sisältyy lupaukseen ruumiillisesta ja hengellisestä siunauksesta. Joosuakaan ei aikoinaan pystynyt hankkimaan lepoa vihollisen kiusaamalle Israelille; vasta suuri, lopullinen ”Joosua” (Jeesus Kristus) voi antaa todellisen levon (4:8). Juutalaiset tunsivat hyvin VT:n käskyt sapatista (2.Moos.20:8-11; 23:12; 31:12-17), joten he ymmärsivät sapatinlevon merkityksen. Kuten Herra lepäsi saatettuaan loppuun luomistyönsä, on uskovallekin säädetty lepo työn jälkeen. Käsite ”sapatinlepo” selittyy osaltaan sillä, että juutalaisuudessa sapattia pidetään esikuvana tulevasta maailmasta. Lunastuksen tuoma lepo on kuitenkin kokonaan ristin varassa, joten uskova lakkaa ponnistelemasta omassa voimassaan eikä vetoa omaan ansioonsa pelastuksen perustana.

Kirjoittaja tähdentää lisäksi, että asialla on kiire (4:11-13). Uskovia kehotetaan pyrkimään innokkaasti tähän lepoon uskon kautta, koska Kristuksen antaman levon voi saada vain uskon kautta. Epäusko taas riistää tämän siunauksen. Siksi kirjoittaja varoittaa lukijoitaan luopumuksen vaarasta, niin ettei heistäkin tulisi samanlaisia esimerkkejä tottelemattomuudesta. Kaiken kaikkiaan heprealaiskirje toteaa monessa kohdassa, että uskovat ovat olleet vaarassa luopua uskosta (vrt. 2:1, 3:12-14, 6:4-6, 10:26-31, 12:15-17). Luopumuksen vaaran korostaminen on yleisesti luonteenomaista heprealaiskirjeelle.

Jumala ohjaa ihmisiä uskon lepoon elävän ja väkevän sanansa välityksellä (4:12). Sana paljastaa syvimmät asenteemme ja ajatuksemme ja tuomitsee ne. Sana riisuu pois kaiken teeskentelyn ja epäaitouden, se paljastaa meidät sellaisina kuin olemme. Sanan valaiseva totuus merkitsee samalla sitä, että Kristus-lepoon johtava usko on aivan muuta kuin asioiden ja oppien ulkonaista totena pitämistä ja muotomenojen noudattamista.

Tässä vaiheessa kirjoittaja siirtyy kirjeen suureen teemaan, Kristukseen ylipappinamme (4:14-16). Kristus on ylipappimme, koska Hän on saattanut päätökseen lunastustyön. Uskovalla on nyt suora pääsy Jumalan luo, koska Jumalaa palvotaan nyt ainoastaan taivaallisessa pyhäkössä (Jeesuksen kuollessa Jerusalemin temppelin esirippu repesi kahtia, Matt.27:51, jonka jälkeen ei enää ainoastaan maallisella ylipapilla kerran vuodessa vaan jokaisella uskovalla on suoraan ja aina pääsy kaikkein pyhimpään). Kristus, Jumalan Poika, edustaa ihmistä Jumalan valtaistuimen edessä. Hän oli kaltaisemme ihminen, kuten ylipapin tulee olla, mutta täydellinen ja ilman syntiä. Ihmiselämään kuuluu kiusauksia, kyyneleitä ja tuskaa – näitä kaikkia oli Jeesuksellakin. Evankeliumien mukaisesti heprealaiskirje antaa realistisen kuvan Jeesuksen maanpäällisestä elämästä (4:15). Kristus oli inhimillisten koetusten alainen, minkä johdosta hän kirkastetussa ihmisyydessään kykenee säälimään heikkoja ihmisiä. Kristuksen veren tähden Jumalan tuomioistuin on armoistuin syntisille. Jumalan armon valtaistuimen edessä ihminen saa armoa, laupeutta ja apua silloin kun hän sitä tarvitsee (4:16). ”Tunnustus” (4:14) puolestaan tarkoittaa sitä, että ensinnäkin tunnustamme Jeesuksen Herraksemme ja toiseksi sitä, että tunnustamme Hänelle syntimme, lähestymme Häntä turvallisella mielellä ja olemme varmoja Hänen armollisuudestaan. Uskoen voimme siis rohkeasti tulla armon valtaistuimen eteen.

Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986). 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994). 

Juhani Nikula, 2.7.2014