Efesolaiskirjeen luvussa 3 (Ef.3:1-21) Paavali selittää apostolintehtäväänsä liittyvää ”salaisuutta”. Kyseessä ei kuitenkaan ole salaisuus siinä mielessä että hän ei voisi tuoda sitä julki vaan Paavalin tehtävänä on nimenomaan julistaa tätä salaisuutta kaikille kansoille (3:7,8). ”Salaisuus” ei kuitenkaan ole irrallinen käsite efesolaiskirjeen kokonaisuudessa, joten luvun 3 sanomaa tulkittaessa on otettava huomioon kirjeen muutkin pääteemat.
Paavali korostaa saaneensa ”salaisuuden” Jumalalta tämän armon tähden (3:2; KR 1938 puhuu Paavalille annetusta ”Jumalan armon taloudenhoidosta”; KR 1992 taas ilmaisee asian niin, että Jumalan suunnitelma on Hänen armossaan ilmoitettu Paavalille). Omassa kääntymyksessään Paavali koki Jumalan armon, joka on merkille pantava seikka erityisesti siksi, että Paavalin uskonnollinen tausta oli syvällä juutalaisessa farisealaisuudessa. Fariseusten pääajatus oli se, että uskonto merkitsi heille Jumalan tahdon tinkimätöntä toteuttamista niin yhteiskunnassa kuin yksityiselämässä, ts. mikään toiminta, asia tai hetki ei voinut olla Jumalan tahdon ulkopuolella. Uskonto oli fariseuksille ankaraa koko ihmiselämää ja yhteiskuntaa koossapitävää siveysoppia ja moraalista arvojärjestelmää. Tärkeää oli löytää Raamatun käskyistä yleiset periaatteet ja muodostaa siveyssäännöistä yhtenäinen ja johdonmukainen kokonaisuus. Pääperiaate oli fariseusten mielestä lähimmäisen rakastamisessa (3.Moos.19:18). Tämä toteuttaa korkeinta hyvää ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Jeesuskin opetti rakkaudesta lain suurimpana käskynä, mutta tosiasiassa Hän opetti siitä täysin eri lailla kuin fariseukset. Nämä nimittäin uskoivat ihmisen vapaaseen tahtoon ja valinnan mahdollisuuteen niin, että Jumalan avulla ihminen kykenee täyttämään kaikki Jumalan vaatimukset. Koska ihminen oli heidän mielestään kykenevä täyttämään Jumalan tahdon kaikissa asioissa, oli mahdotonta, että he olisivat tarvinneet Jumalan Poikaa välimieheksi syntisen ihmisen ja pyhän Jumalan välille (ristiinnaulittu Jumalan poika olikin heille herjausta, 1.Kor.1:23). Fariseukset ajattelivat tulevansa vapaiksi lakia noudattamalla, kun kristityt puolestaan katsoivat tarvitsevansa Jumalan armoa, joka tulee pelkästään ristiinnaulitun Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan kautta. Ihminen ei kristityille kelvannut sellaisenaan vaan hänen täytyi syntyä uudesti, ts. hänestä piti tulla uusi luomus (juuri tätä ei fariseus Nikodemos ymmärtänyt, Joh.3:1-21). Tässä ihmiskäsityksessä oli se perustavaa laatua oleva erimielisyys, jossa fariseukset ja kristityt eivät voineet löytää toisiaan.
Näissä puitekehyksissä sitten itse Jeesus ilmestyi Paavalille Damaskoksen tiellä (Ap.t.9:1-9). Jeesus näyttäytyi kirkkaana valo-olentona, joka sokaisi Paavalin. Tässä Paavali kohtasi Hänet, jota hän oli vihansa sokaisemana vainonnut. Jeesuksen sanoissa oli lopulta myös esimakua siitä, minkä tehtävän Jumala oli Paavalille varannut: ”Nouse ja mene kaupunkiin. Siellä saat kuulla, mitä sinun on tehtävä” (9:6). Tässä oli jo viitettä siitä, että Paavalista oli tulossa Jeesuksen lähettiläs, vaikka hän oli hetkeä aikaisemmin ollut Hänen verivihollisensa. Kaikki tämä kokemus oli tietenkin hämmentävää Paavalille, joka nimenomaan oli käsittänyt toimineensa Jumalan puolesta ja olleensa Hänen palveluksessaan eikä suinkaan toimineensa Häntä vastaan.
Paavali oli vankina kirjoittaessaan efesolaiskirjeen (3:1). ”Salaisuuden” hän oli saanut tietää ilmestyksen kautta (3:3). Tämä saattaa viitata jo hänen kääntymyskokemukseensa (Ap.t.26:17,18). Hän kuitenkin sai kokea ilmestyksiä myöhemminkin, jolloin hän sai välitöntä tietoa suoraan Jumalalta (2.Kor.12:1-5).
Saulin kääntyminen oli suuri osoitus Jumalan armosta. Hänellä itsellään ei ollut tähän osakseen tulleesta kääntymyksestä mitään osuutta. Jumala vain yllätti, sai aikaan Saulin kääntymyksen sekä sitten valitsi ja otti hänet palvelukseensa keskeiselle paikalle. Paavali itsekin myöhemmin kertoo tästä kaikesta osakseen tulleesta nimenomaan Jumalan armona (Gal.1:15,16a; 1.Tim.1:12-16). Ymmärrettävästi armo on ollut Paavalin elämässä kristittynä kantavana voimana. Myös efesolaiskirjeessä Paavali korostaa armon merkitystä ainoana pelastukseen johtavana tienä (Ef.2:4-10).
Paavalin efesolaiskirjeessään julkituoma ”salaisuus” ei sinänsä ollut pelastuksen evankeliumi, joka oli avoimesti tuotu julki jo aiemmin. Ihmisen pelastuminen Jeesuksen nimessä oli sellaisenaan esillä jo Jeesuksen itsensä opetuksessa (Joh.1:12; 3:16; 14:6). Helluntaina evankeliumia alettiin julistaa kuulijoille (Ap.t.2:38). Pelastusta Jeesuksen nimessä pidettiin alkuseurakunnassa avoimesti ainoana pelastuksen tienä (Ap.t.4:12). Paavalin efesolaiskirjeessään tarkoittama ”salaisuus” merkitseekin asiaa, joka oli ja on edelleen juutalaisille vaikea niellä: Jumalan suunnitelma on ikiajoista (Ef.3:9) asti ollut tehdä juutalaisista ja pakanoista yksi kokonaisuus, yksi seurakunta (2:11-22). Pyhä Henki on yhdistänyt kaikki uskovat yhdeksi ruumiiksi (1.Kor.12:12,13). Jumala ei ole tätä ”salaisuutta” tuonut avoimesti julki vanhan liiton aikana, mutta se oli kuitenkin löydettävissä jo VT:n vertauskuvissa ja ennustuksissa. Jo aikojen alussa Jumala oli päättänyt pelastaa koko maailman (1.Moos.12:3; Jes.2:2-4). Tämä ”salaisuus” oli olemassa ikuisista ajoista lähtien mutta ikään kuin vielä kätkössä ihmisiltä.
Niinpä Jeesuksen opetuslapsetkin odottivat Hänen olevan vain juutalaisten pelastaja (Ap.t.1:6). Jumala ilmaisikin ”salaisuuden” merkityksen juuri Paavalille, joka oli kutsuttu ”pakanoiden apostoliksi.” Paavali selvittää ”salaisuuden” merkitystä kirjeissään, mainiten sen nimenomaisesti efesolaiskirjeessään.
Paavali ymmärtää täysin oman taustansa vuoksi, että kyse oli juutalaiselle erityisen vaikeasta asiasta. Vuosituhantinen perinne ei voi hetkessä pyyhkiytyä pois ihmisen identiteetistä. Kyse on toisaalta ollut Jumalan suunnitelmasta, jonka mukaan Hän uskoi sanansa yhdelle kansalle, mitä kautta Hän valmisti tietä Messiaan tulolle. Lopulta kun Jumalan ”salaisuus” tuotiin julki, Hänen omaisuuskansansa ei kansana kyennyt ottamaan sitä vastaan. Nykyaikaan asti vain pieni osa juutalaisista uskoo Jeesukseen Messiaanaan. Paavali joutuikin paljon kärsimään sen vuoksi, että julisti myös omalle kansalleen Jeesusta luvattuna Messiaana. Paavali oli Jumalalta saanut sen armon, että hän välitti Jumalan salaisuutta eteenpäin kaikille kansoille (Ef.3:7,8). Sanoma, evankeliumi, oli ”Kristuksen tutkimaton rikkaus” (3:8), jota Paavalilla oli etuoikeus julistaa. Kristus oli Paavalille kaiken keskipiste käsittäen Hänen persoonansa, työnsä, esirukouksensa, paluunsa, ikuisen valtakuntansa ja Hänen perintönsä meissä. ”Salaisuus” oli se, että pakanat ja juutalaiset ovat nyt yhtä uskon kautta Kristukseen.
Tämä ”salaisuus” tuotiin lisäksi julki kaikille avaruuden henkivalloille ja voimille nimenomaan seurakunnan välityksellä, joten seurakunnan (joka on yksi) merkitys Jumalan suunnitelmissa oli tärkeä. Efesolaiskirjeessä Paavali ymmärtää henkivallat joko hyvinä (1:21) tai pahoina (2:2; 6:12). ”Avaruuden henkivallat ja voimat” jakeessa 3:10 ilmeisesti tarkoittavat Jumalaa palvelevia (siis hyviä) enkeleitä, jotka eivät ole kuitenkaan kaikkitietäviä. Seurakunnan välityksellä ilmoitettiin siten Jumalan suunnitelma, salaisuus, koko maailmankaikkeudelle, henkivallat mukaan lukien. Tästä saa myös sen käsityksen, että maan päällä asuvista ihmisistä kokoontuva seurakunta on Jumalan suunnitelmissa korkeammassa asemassa kuin taivaan enkelijoukot.
Jumalan pelastussuunnitelma koituu seurakunnan ja yksilöuskovan kaikenkattavaksi vahvistukseksi (3:13-21). Jumalan koko kolminaisuus on tässä mukana (Isä, 3:14; Poika, 3:17; Pyhä Henki, 3:16). Kristittyjä kutsutaan olemaan sisäisesti voimakkaita (3:16). Uskovat tulevat tuntemaan Jumalan koko täyteyden, ennen muuta Hänen rakkautensa (3:17-19). Seurakuntaa kutsutaan tuntemaan Jumala ja elämään Hänen voimassaan, mikä tuo kunnian ja ylistyksen Jumalalle (3:20,21).
Lähteet
Unger, Merrill F.: Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 16.6.2012
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti