Jesaja on aikaisemmin (kappaleet 40-55) käsitellyt lunastuksen teemaa perusteellisesti. Tämän jälkeen hän kääntyy käsittelemään kansan ajankohtaista hengellistä ja yhteiskunnallista tilaa (Jes.56:9-59:21). Historiallisesti nämä luvut koskevat Jesajan aikaa, mutta profetia kohdistuu paikoitellen kuin välähdyksen lailla lopun aikoihin.
Huolimatta ajoittaisesta katumuksesta ja parannuksen teosta kansan asiat eivät ole siten kuin olisi Jumalan tahto. Siitä seuraa, että Herran lupausten (lunastus ja ”Siionin tuleva kunnia”) ja kansan luopumuksen välillä on vastakohtaisuus. Profeetallisilla lupauksilla on merkitystä ainoastaan, jos ihmisillä on toivoa päästä niistä osallisiksi. Tästä syystä Jesaja asettaa jyrkästi vastakkain vanhurskaat ja jumalattomat ihmiset. Profeettakirjallisuudessa tämä on tavanomaista: osa kansasta (usein pieni jäännös) on uskollinen Herralle, osa (yleensä kansan enemmistö) taas on luopunut Hänestä. Näiden epäedullisten voimasuhteitten valossa on siten aiheellista pitää kansaa yleisesti luopuneena. Siksi tämä jakso esittää vetoomuksen ihmisille hylätä vallitsevat jumalattomat käytännöt, tehdä parannus ja mukautua Jumalan tahdon mukaiseen uskoon ja elämään.
Jumalan sanoma uskottomille
Sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus ja köyhien sortaminen vallitsevat niin kansan kuin sen johtajien parissa. Nimenomaan kansan johtajia kutsutaan sokeiksi paimeniksi (56:9-12). Ilmeisesti sokeisiin paimeniin luetaan myös väärät profeetat, joita toistuvasti ilmaantui kansan pariin. Kansan paimenet ovat hengellisesti sokeita, jotka eivät hyvän paimenen lailla kykene suojelemaan laumaa villieläimiltä (Jes.56:9). Kelvottomat paimenet ajavat omaa etuaan ja ovat taipuvaisia huvituksiin ja juominkeihin. Kyseessä ei kuitenkaan ole vain Jesajan aikainen tilanne, vaan juutalaisella kansalla on usein ollut huonoja hallitsijoita ja uskonnollisia johtajia (vrt. Jer.2:8). Juudan valtakunnan kuninkaistakin osa oli kelvottomia hallitsijoita (Jesajan aikalaisista Ahas oli jumalaton, 2.Kun.16:2-4; lisäksi juutalaisen perimätiedon mukaan Jesaja olisi kuollut marttyyrikuoleman kuningas Manassen hallitessa, 2.Kun.21:1-18). Ei ole tämän valossa yllättävää, että myös Jeesuksen aikana kansan hallitsijat olivat kelvottomia (!).
Vanhurskaat olivat Jesajan aikana selvästikin vähemmistönä kansan joukossa ja jumalattomilla oli taipumus raivata heidät pois; ilmeisesti hurskaita kansan jäseniä tapettiinkin (57:1). Vanhurskaille, ”suoran tien” kulkijoille, kuitenkin luvattiin rauhan aikaa, jolloin he saavat levon (57:2; tässä on myös viittaus lopun aikaan, vrt. Ilm.14:13). Tämä voidaan ymmärtää myös siten, että vanhurskaille luvataan rauhaa, joka koittaa heille kuoleman jälkeen. Näin pieni osa kansasta oli vanhurskaita, mutta enemmistö Israelista oli uskottomuuden vallassa. Israelin luopumus ei ollut pelkästään ulkonaista uskonnonharjoitusta vaan suoranaista noituutta ja epäjumalanpalvelusta (57:1-13). Israel lainasi tässä paljon kanaanilaisilta ja naapurikansoiltaan (”pyhät puut” ja lapsiuhrit, 57:5; epämääräiset uhrimenot ja prostituutio, 57:6-8; ammonilaisten epäjumalan Molokin palvonta, 57:9). Toisaalta pakanuuden omaksumisessa saatettiin mennä pitkällekin, mutta toisaalta kansan parissa ilmeni synkretismiä, ts. ulkonaisesti palveltiin niin Herraa kuin epäjumalia. Herra ei ole kuitenkaan koskaan hyväksynyt muita jumalia rinnalleen (2.Moos.20:2-6). Ainoastaan Häntä tulee palvella ja palvonnan tulee lisäksi olla kokosydämistä. Epäjumalanpalvonta ja puolisydäminen hurskaus tulevat lopulta paljastumaan pettäviksi (Jes.57:11-13). Ainoastaan Herraan turvautuva tulee pelastumaan (57:13).
Jesajan profetia kuitenkin kääntyy tämän jälkeen lohdulliseksi. Jumala näkee kansan joukossa myös hurskaita ihmisiä, joille Hän lupaa rauhan (57:14-21). Parannuksen teon kautta kansalla on edelleen tie auki Herran luokse (57:14). Jumala iloitsee ihmisestä, joka on sydämessään katuvainen ja nöyrä (57:15). Herra vahvistaa niitä, joilla on murtunut, synnin tähden murheellinen sydän (vrt. Matt.5:4). Herran viha kaikkea jumalattomuutta kohtaan on vanhurskasta, mutta Hän ei loputtomiin vihaa syntiin langennutta kansaa (57:16,17). Hän parantaa kansansa ja johdattaa sitä (57:18). Nöyrät saavat lohdutuksen ja huulilleen ylistyksen (57:19) mutta jumalattomilla ei ole rauhaa. Jumalattomia verrataan kuohuvaan mereen (57:20; Juud.13).
Jesajan kuva Jumalasta on monipuolinen. Herra vihaa syntiä ja tulee tuomitsemaan kaiken jumalattomuuden, mutta Hän on armollinen ja täynnä rakkautta kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat Hänelle uskollisia. Itse asiassa Jesajan kirjan loppuluvut 58-66 kuvaavat Jumalaa samalla kertaa tuomarina (=oikeudenmukaisuus) ja pelastajana (=armollisuus).
Oikea paasto ja sapatin vietto
Jumalan tahdon mukainen paasto ja sapatin viettäminen kuuluvat Jumalan suunnitelmiin (58:1-14). Jesajan mukaan kansanjohtajien ja taloudellista valtaa pitävien uskonnollisuus oli puolisydämistä. He sinänsä rukoilevat ja paastoavat, mutta toteuttavat tätä vain ”jossakin määrin”, näön vuoksi, mutta ei Jumalan tarkoittamassa laajuudessa. He kuitenkin odottavat Jumalan suosivan heitä. Paaston ja sapatin vieton ulkokohtaisuus näkyy kaikessa epäjumalanpalveluksessa ja köyhien sortamisesta (58:1-5). Jos paasto on vilpitön, se miellyttää Jumalaa, mutta aito paasto käsittää sitten myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden noudattamisen: vääryyden siteiden katkaisemisen, sorrettujen vapauttamisen ja nälkäisten ruokkimisen (58:6,7). Oikeamielisten rukouksiin Herra vastaa (58:9,10) ja ohjaa ja siunaa heitä (58:11-14). Jotka vaihtavat työnteon ja nautinnot Herran päivän oikeaan viettämiseen, saavat Hänen suosionsa (58:13,14). Rituaaliset käytännöt ja ulkokohtainen uskonnollisuus eivät täytä Herran vaatimuksia aidosta palvonnasta. Ulkonainen ritualismi ilman sydämen uskoa Jumalaa kohtaan on tosiasiassa tekopyhyyttä, jota tehdään ihmisille (muille ja itselle; vrt. Matt.6:1-8,16; 23:5).
Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus on Jumalan tahto. Se ei kuitenkaan itsessään tee ihmisestä vanhurskasta, koska ihminen ei voi pelastua tekojen kautta (Ef.2:8,9; Room.3:28). Silti pelastuksen ja vanhurskaiden tekojen välillä on yhteys: hyvät teot kuuluvat erottamattomana osana pelastuneen ihmisen elämään (Ef.2:10). Jeesus opettaa viimeisellä tuomiolla tekojemme osoittavan sydämemme vanhurskauden (Matt.25:35,36; vrt. Jes.58:7).
Jesaja (kuten yleensä VT) kehottaa noudattamaan sapattia siten kuin Mooseksen laki vaatii (58:13; 2.Moos.20:8-10; 31:12-17). Lepopäivän pyhittäminen on Jumalan käsky. Kuitenkin tärkeintä oli sapatin tarkoituksen noudattaminen, mitä Jeesuskin tähdensi (Matt.12:1-8). Lepopäivänä ihmisen on tarkoitus vetäytyä työstä lepoon ja samalla hänellä on enemmän aikaa Jumalalle. Kuitenkaan UT ei anna tukea sille, että lepopäivä olisi juutalaisen tavan mukaan juuri lauantai (Room.14:5,6). Tässäkään ulkonainen ritualismi ei ole se, mitä sen paremmin VT kuin UT edellyttäisivät, vaan tarkoituksena on ihmisen sydämen ojentautuminen Jumalan puoleen.
Synti, suru ja pelastus
Jälleen Jesaja kääntyy osoittamaan kansan elämässä vallitsemia rikkomuksia (59:1-8). Synti ja vääryys eri muodoissaan – sosiaaliset rikkomukset, sorto, väkivallanteot ja verenvuodatus – jatkuvat avoimesti Israelin keskuudessa. Jesaja, joka julistaa paljon lohdutusta ja rohkaisua, ei toisaalta peittele synnin todellisuutta, vaan kuvaa sitä hyvin värikkäästi ja kohti käyvästi. Jumala ei katso hyvällä sellaista, vaan vääriin tekoihin syyllistyneitä odottaa väistämättä tuomio (myös Jes.1-5). Taustalla on jälleen yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus ja väkivaltaisuus, joka merkitsee lisäksi vääriä tuomioita ihmisten välisissä asioissa (59:4). Yhteiskunnassa vallitsi siten laittomuus. Jesajan sanat on lisäksi tulkittava yleiseksi pidättäytymiseksi väkivallasta ihmisten eturistiriidoissa (59:8).
Paavali viittaa Jesajan esittämiin ajatuksiin (Jes.59:8,9; Room.3:15,17) todetessaan ihmiskunnan olevan synnin vallassa. Paavalin ajatus kuitenkin laajentaa syntisyyden koskemaan koko ihmiskuntaa eikä vain juutalaisia. Niin juutalaisia kuin koko maailmaa koskee ihmiskunnan langennut tila. Jesajakin (ainakin välillisesti) viittaa Jumalan taistelevan pahaa vastaan niin juutalaisten kuin kaukaisten kansojen parissa (Jes.59:18).
Jesaja samaistuu katuviin ihmisiin ja tuo esille synnintunnustuksen (59:9-15). Kyseessä ei ollut koko kansan kääntyminen ja parannuksenteko senhetkisessä tilanteessa, mutta oli ihmisyksilöitä (hallitsijoitakin), jotka olivat siihen valmiita. Jesajan kuvaus (59:9-11) viittaa ihmisen omaehtoiseen katumukseen ja synnintuntoon, joissa ihminen näkee omat syntinsä ja niiden seuraukset. Ilman Jumalaa ihminen on hukassa eikä ihmisellä ole pelastusta ilman Häntä (59:11). Jesajan synnintunnustus on esimerkki sydämen kääntymisestä kaikkina aikoina.
Synti tapahtuu Israelissa kansallisella tasolla ja ilmenee yhteiskunnallisina vääryyksinä, jolloin ihminen on erotettu Jumalasta. Uskollisille ja vanhurskaille Herra lupaa kuitenkin jumalallisen väliintulon ja lunastuksen lähettämällä vapauttajan Siioniin (59:16-21). Koska ihmisten joukossa ei ole ketään, joka voisi toimia vapauttajana, Herra lähettää Lunastajan, joka on puettu koston vaatteisiin (=synti ei jää rankaisematta) ja jolla on vanhurskauden haarniska ja pelastuksen kypärä (59:17; vrt. Ef.6:14-17; 1.Tess.5:8). Vapauttaja tuo oikeuden vanhurskaille.
Lähteet
Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 13.2.2013
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti