Kirjeensä alussa Paavali käsittelee Korintin seurakunnan keskuudessa vallitsevaa hajaannusta (1.Kor.1:10-17). Tämän jälkeen Paavali siirtyy selostamaan ristin evankeliumia (1:18-2:16), joka onkin aivan evankeliumin ydintä.
Kristus, Jumalan voima ja viisaus
Ensimmäisessä osiossa (1.Kor.1:18-31) Paavali käsittelee Jumalan viisautta, joka ilmenee julistuksena ristiinnaulitusta Jeesuksesta Kristuksesta. Paavali korostaa, että pelastus tapahtuu Jeesuksen kautta, ei inhimillisen viisauden kautta. Tästä syystä ihmisellä ei ole aihetta kerskailuun. Pelastus yksin Jumalan armosta Jeesuksen kautta on kuitenkin ollut ihmisille kaikkina aikoina vaikea kysymys, joten Paavali ottaa asian esille juutalaisten ja kreikkalaisten osalta, joitten lähestymistapaa kysymykseen on erilainen. Nämä kaksi ihmisryhmää kuitenkin ajattelivat siten kuin monet muut kautta aikojen.
Jo aiemmin Paavali asetti vastakohdiksi ristin evankeliumin ja ”viisaat puheet” (1:17). Ristin sanoma saakin kuulijoissa aikaan aivan vastakkaisia reaktioita: ristin sanoma on hulluutta niiden mielestä, jotka ovat matkalla kadotukseen, mutta toisaalta se on Jumalan voima niille, jotka pelastuvat (1:18-20; vrt. Room.1:16). Paavali lainaa profeetta Jesajaa (Jes.29:14) osoittaessaan, että Jumala ei laske mitään ihmisviisauden varaan sikäli kuin on kyse ihmisen pelastuksesta. Viittaus Jesajaan selittää myös sen asiayhteyden, jossa ihmisviisaus tässä ilmenee: kyse on ulkonaisesta sanallisesta ilmaisusta ja ihmiskäskyjen noudattamisesta, mutta ihmisen sydän on kaukana Jumalasta (29:13). Saman ajatusjuoksun mukaan Paavali hylkää täysin ihmisviisauden pelastuksen tienä.
Paavalin viittaus ”viisaisiin” ja ”oppineisiin” (1:20) kattaa sekä kreikkalaiset (pakanat) että juutalaiset (huom! Korintin seurakunta oli sekaseurakunta). Kreikkalaisilla oli maallisten mittapuiden mukaan paljon inhimillistä viisautta, jonka avulla he kykenivät puhumaan ja väittelemään asiasta kuin asiasta ja ratkaisemaan moninaisia ongelmia (kreikkalaista filosofiaa on aiheellisesti pidetty laajalti arvossa myös nykyisin). Juutalaiset puolestaan arvostivat oppineisuutta siinä mielessä, että lainopettajat olivat asiaansa hyvin koulutettuja. Kuitenkaan Paavalin mukaan mikään tämän maailman viisaus ei voi saada aikaan sitä, minkä ristin sanoma on tehnyt. Niinpä – mitä pelastukseen tulee – maailman viisaus on lopulta suurinta mahdollista hulluutta. Ihminen ei tullut tuntemaan Jumalaa filosofisen tai uskonnollisen viisauden kautta (1:21), vaikka ihmisillä oli luonnostaan tiettyä tietoa luomakunnan kautta (Room.1:19,20). Jumalan tarkoitus olikin pelastaa maailma näennäisen hullutuksen, ristin sanoman kautta (1.Kor.1:18). Juutalaiset etsivät kuitenkin ihmetekoja ja kreikkalaiset viisautta (1:22). Juutalaisille ihmeteot ja yliluonnolliset merkit olivat pyrkimystä tunnistaa Messias ja tämän tuoma vapautus (vrt. Mark.8:11; Joh.6:30). Mutta jo Jeesus oli ilmoittanut, että juutalaisille annetaan vain Joonan merkki (Matt.12:39,40), joka viittasi Jeesuksen kuolemaan Messiaana. Uskonnollisessa ylpeydessään juutalaiset eivät edes tunnistaneet Messiastaan kun tämä tuli. Kreikkalaisille taas inhimillinen filosofinen viisaus oli ylpeyden aihe, jota kautta he sulkivat pois Jumalan myös heille osoittaman pelastuksen tien. Paavali kuitenkin julisti ainoaa pelastuksen tietä: ristiinnaulittua Jeesusta (1:23). Juutalaisille se oli herjausta, koska he odottivat poliittista vapauttajaa (Messias oli heidän odotuksissaan soturikuningas), joka ei ole ulkonaisesti heikko vaan voimakas. Kreikkalaisille taas oli mahdoton ajatus uskoa ristillä kuolleeseen Messiaaseen, koska ristillä kuolivat vain rikolliset ja koska koko ajatus ihmiseksi (lihaan) tulleesta Jumalasta oli mahdoton: kreikkalaisille aineellisuus edusti pahaa ja siksi kaikki jumaluus voi olla vain henkeä. Näin ristin sanoma (Messiaan ruumiillinen kuolema ristillä) oli täysin mahdoton sekä juutalaisille että kreikkalaisille. Heille ihmisen pelastus ja syntien sovitus ei voinut tapahtua tätä kautta.
Jumala on kuitenkin kutsunut omikseen niin juutalaisia kuin kreikkalaisia (1:24,25). Kaikille heille Paavali on julistanut ristin sanomaa, joka on ilmentänyt Jumalan pelastavaa voimaa. Kyseessä on lopulta Jumalan viisas suunnitelma. Paavalin tahallisesti liioittelevat ilmaisut (”Jumalan hulluus”, ”Jumalan heikkous”) merkitsevät sitä, että Jumalan vähäisinkin ajatus on merkittävämpi kuin ihmisen suurinkaan inhimillinen saavutus. Jumala päätti pelastaa ihmisen inhimillisesti suuren heikkouden kautta, mutta Jumala on koko ajan hallinnut täysin maailmankaikkeutta ja sen kulkua. Jumala vie kaikki suunnitelmansa loppuun asti. Pelastuksen suhteen puolestaan ihmisenkin suurin aikaansaannos on täysin tyhjän arvoinen.
Paavalin mukaan evankeliumilla on pyrkimys vedota helpommin niihin ihmisiin, jotka eivät ole tämän maailman mittapuitten mukaan viisaita tai voimakkaita (1:26,27). Evankeliumi on tosin tarkoitettu jokaiselle ja Jumala kutsuu kaikkia ihmisiä pelastukseen. Mutta tämän maailman viisaat, yläluokka ja poliittinen eliitti ovat taipuvaisia hylkäämään evankeliumin, joka perustuu voittoon heikkouden ja ”Jumalan hulluuden” kautta. Niinpä Korintin seurakunnastakin Paavali toteaa, että siellä ”ei ollut monta ihmisten mielestä viisasta, ei monta vaikutusvaltaista, ei monta jalosukuista” (myös Jeesus oli opettanut tästä, Luuk.16:15, 18:11,14,25; ks. myös Joh.7:48). Jumala ei torju tämän maailman vaikutusvaltaisia ihmisiä, mutta nämä itse ovat taipuvaisia kääntämään selkänsä Hänelle. Paavalilla lienee ollut mielessään tuon ajan alin sosiaaliluokka, orjat, joilla ei ollut edes ihmisoikeuksia, mutta samalla nämä hyvin ymmärsivät, että heillä ei ollut mitään ansioita eikä ylpeyden aiheita Jumalan edessä (1:28,29). Alin sosiaaliluokka oli vastaanottavainen evankeliumille, mikä teki juuri heistä Jumalalle arvokkaita ja esimerkkejä muillekin ihmisille. Köyhyys ei pelasta, mutta se voi altistaa evankeliumin vastaanottamiseen.
Lopulta jokaiselle ihmiselle pelastuksen tie on sama: Jumala on armossaan Jeesuksen kautta tuonut ihmisen pelastukseen (1:30,31; vrt. Joh.15:1-6; Room.5:12-21). Jeesuksen kautta ihminen on oppinut tuntemaan Jumalan (vrt. Joh:1:18; 14:6-9). Jeesus on meille
• viisaudeksi pelastukseen (vrt. 2.Tim.3:14-17)
• vanhurskaudeksi (koska Kristus otti meidän syntimme itselleen kannettavakseen; 2.Kor.5:21)
• pyhitykseksi (koska voimme kasvaa armon kautta kristillisessä elämässä; Ef.2:8-10; 2.Piet.3:18)
• lunastukseksi (Room.3:24; 1.Kor.15:55-57)
Jumalan lahjoittama pelastus antaa lopuksi lunastetuille ylistää Pelastajaa (1:31; ”Herrasta ylpeileminen” tarkoittaa lähinnä ylistystä eikä ihmisen luonnollista ylpeyttä).
Paavalin esiintyminen Korintissa
Paavali siirtyy käsittelemään esiintymistään korinttilaisten keskuudessa ja perustelee, miksi keskittyi julistamaan siellä pelkästään ristiinnaulittua Kristusta (2:1-5). Koska ihminen ei voi pelastua inhimillisen viisauden tai voiman kautta, Paavali tuli Korinttiin Pyhän Hengen johdossa ja julisti yksinkertaisesti vain Kristusta ja Hänen kuolemaansa. Paavali viittaa tässä ensimmäiseen käyntiinsä Korintissa (Ap.t.18:1-18), jolloin kirjeen lukijat (korinttilaiset) kuulivat evankeliumin ensi kertaa ja tulivat uskoon. Kreikkalainen puhetaito ja filosofinen argumentointi olivat korkeatasoisia (eikä heikkoja puhujia edes yleensä haluttu kuunnella!), mutta Paavalin ulkonaisesti heikkotasoinen julistus merkitsi ”Jumalan salaisuuden” esillä pitämistä, jonka korinttilaiset ottivat vastaan kun Pyhä Henki avasi sen heille (2:10-15). Kyseessä ei ollut kuulijoiden inhimillisen vastaanottokyvyn kannalta helposti avautuva sanoma, mutta kyseessä oli ainoa sanoma, jota Paavali saattoi julistaa. Kristuksen kuolema roomalaisten ristiinnaulitsemana Jerusalemissa (nimenomaan yksin Hänen kuolemansa) saattoi tuoda anteeksiantamuksen ja pelastuksen synnistä (Ap.t.10:37-43). Kyse oli historiallisesta pelastustapahtumasta, jota Paavalin tuli julistaa, oli se sitten kuulijoille mieleen tai ei.
Paavali oli esiintynyt ”hyvin heikkona, hyvin arkana ja pelokkaana” (2:3). Tämä kuvastaa Paavalin nöyryyttä, jolla asenteella hän teki julistustyötään. Hän ei halunnut olla riippuvainen inhimillisistä voimatekijöistä tai vakuuttamisen menetelmistä (joissa kreikkalaiset olivat eteviä) vaan hän halusi olla yksinomaan riippuvainen Pyhästä Hengestä, joka lopulta on suurin mahdollinen voima (2:4; myöhemmin kirjeessään Paavali puhuu paljonkin Pyhän Hengen työstä). Evankeliumin julistus ei menesty ilman Pyhän Hengen voimaa (2:5), koska vain siten voi kuulijoissa syntyä aitoa uskoa.
Ihmisviisaus ja Jumalan viisaus
Paavali asettaa vastakohdiksi ihmisen viisauden ja Jumalan viisauden (2:6-16). Paavalin mukaan todellinen viisaus on avoinna niille, jotka ovat kypsiä sen vastaanottamiseen. Paavali ei tässä tarkoita niitä, jotka ovat edenneet hengellisessä kypsyydessä muita pidemmälle (kuten 3:1), vaan viittaa pelastuneisiin, ts. niihin, joille Pyhä Henki on avannut uskon Kristukseen. Pelastumattomille ihmisille evankeliumi on pelkkää hulluutta (1:21-23) toisin kuin niille, jotka ottavat sanoman vastaan Hengen avulla. Todellinen viisaus ei kuitenkaan ole tästä maailmasta, koska juuri tämän maailman valtiaat (viisaat) tappoivat Jeesuksen ristillä (2:8). Tämän valtiaat tulevat lopulta kukistumaan.
”Jumalan salainen, kätketty viisaus” (2:7) on UT:n aikana avoinna kaikille eikä ole olemassa mitään erityisryhmää, jotka yksin voisivat olla siitä osalliset. Kyse on Jumalan pelastussuunnitelmasta, joka oli Jumalalla olemassa jo ennen tämän maailmanajan alkua. VT:n aikana pelastussuunnitelmasta on viitteitä ja lupauksia, mutta vasta Messiaan kuoleman jälkeen tämä aiemmin hämärässä ollut suunnitelma avattiin kaikkien ulottuville. Tämän ajan valtiaat (juutalaisten johtomiehet, Pilatus ja roomalaiset sotilaat sekä osaltaan Herodes Antipas) toteuttivat Jeesuksen ristiinnaulitsemisen (2:8; Ap.t.4:25-28) tietämättä, kuka Hän tosiasiassa oli (”kirkkauden Herra” viittaa Jeesuksen jumaluuteen); samalla he kuitenkin ymmärtämättöminä toteuttivat Jumalan pelastussuunnitelmaa. VT viittaa jo tulevaan pelastukseen (2:9; Paavalin vapaa viittaus Jes.64:3), jonka Jumalaa rakastavat ottavat vastaan, mutta jota maailman valtiaat eivät ymmärtäneet.
Jaejakso (1.Kor.2:10-14) on merkittävää ilmoitusta Hengen työstä, koska sen mukaan ihminen voi ymmärtää niin pelastussanomaa kuin Raamatun sanaa ainoastaan Hengen avulla. Kyse on asioista, joiden edessä inhimillinen viisaus (kutsutaan sitä millä nimellä tahansa) on voimaton. Paavali puhuu tässä yhteydessä ensinnäkin itsestään ja apostoleista (Paavalille itselleen Jumala oli ilmoittanut salaisuuksia näkyjen ja ilmestysten kautta, mutta samalla hän oli nimenomaisesti tullut Jumalan tahdosta heikoksi, 2.Kor.12:1-10; myös kolmelle apostolille oli näytetty sellaista, mitä ei ollut näytetty muille, Matt.17:1-8). Mutta toiseksi Paavali puhuu tässä kaikista Jumalan omista, jotka Hengen avulla voivat ymmärtää pelastussanoman ja Raamatun ilmoituksen. Henki johti ja innoitti Raamatun kirjoittajia (2.Piet.1:21; 1.Piet.1:10,11; 2.Tim.3:16) ja siksi Raamatun tulkintakin voi tapahtua vain Hengen avulla (2.Piet.1:20). Henki asuu uskovissa (Room.8:9; Ef.1:13) ja tekee jatkuvasti työtä heissä (Ef.1:17-19; 3:16-19). Vain Jumalan Hengen avulla on tutkittavissa se, mikä on Jumalan tahdon mukaista, ts. hengellistä voi tulkita vain Hengen avulla.
Jaejakson avainkohta on 2:14. Tässä Paavali puhuu pelastumattomista yleistäen. Koska heillä on vain inhimillinen henki, he eivät voi ottaa vastaan totuutta (”valaistumista”) Jumalan Hengeltä. Heille Jumalan Hengen puhe on hulluutta. Jos ihmisellä ei ole Jumalan Henkeä, hän ei kykene ymmärtämään Hengen puhetta, koska se voi avautua vain Hengen kautta. Tässä ei auta ihmisen luonnollinen viisaus, tieto, oppineisuus eikä hyväntahtoisuus. Luonnollinen ihminen on Jumalan Hengen suhteen itsessään avuton. Sen sijaan ihmiset, joilla on Pyhä Henki (2:15), voivat ymmärtää kaikenlaisia hengellisiä asioita (vaikka heillä ei olisi tämän ajan mittapuitten mukaan oppineisuutta tai muita vastaavia edellytyksiä). Tämän lisäksi ne, joilla ei ole Henkeä, eivät kykene arvioimaan totuudenmukaisesti niitä, joilla on Henki. Tässäkin toteutuvat usein käytännössä Jeesuksen sanat: "Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi" (Matt.20:16).
Jaejakson päätös (2:16) ei aseta epäilyksenalaiseksi sitä, voiko uskova ihminen tuntea Jumalan ja Hänen tahtonsa. Jos ihmisellä on Henki, hän tuntee Jumalan. Koska uskovilla on ”Kristuksen mieli,” he kykenevät ymmärtämään hengellisiä totuuksia ja hengellistä viisautta samalla tavalla kuin Jumalakin tuntee heidät. Maailman silmissä evankeliumi ja Hengen totuudet ovat hulluutta ja maailma pilkkaakin Jumalan omia (kuten Ateenan filosofit tekivät, Ap.t.17:18,32). Paavali samalla puolustaa tässä sanomaansa: koska hänen sanomansa on peräisin Jumalan Hengeltä, sitä ei kukaan pysty arvioimaan muuten kuin Hengen avulla. Koska evankeliumi on peräisin Jumalalta, sitä voi arvioida pelkästään Jumalan Hengellä; maallinen viisaus ja valta ovat sen edessä avuttomia.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 21.9.2011
keskiviikko 21. syyskuuta 2011
keskiviikko 7. syyskuuta 2011
ENSIMMÄINEN KIRJE KORINTTILAISILLE: SEURAKUNNAN HAJAANNUS
Kirjeen tausta
Korintin kaupunki sijaitsi strategisesti tärkeällä paikalla n. 6 kilometriä leveällä kannaksella Kreikan mantereen ja Peloponnesoksen niemimaan välissä, jolloin meri avautui kaupungista sekä länteen että itään. Ateenaan oli Korintista vain n. 70 kilometriä. Korintilla oli satamat sekä idän että lännen puolella (itäisen Saaronin lahden satamakaupunki oli Kenkrea, Ap.t.18:18, Room.16:1). Kannaksen poikki voitiin myös vetää laivoja ramppia pitkin, jolloin merimatka verrattuna Peloponnesoksen ympäripurjehdukseen lyheni olennaisesti.
Rooma oli vallannut Korintin vuonna 146 eKr. ja kaupunki hävitettiin. Julius Caesar perusti kaupungin uudelleen vuonna 46 eKr. ja sijoitti sinne roomalaisia sotaveteraaneja ja vapautettuja orjia. Keisari Augustuksen aikana ja hänen jälkeensä kaupunki rakennettiin määrätietoisesti roomalaiseen arkkitehtuurin ja mallin mukaan. Korintista tuli roomalaisen Akaian provinssin pääkaupunki, josta hallittiin suurinta osaa nykyisen Kreikan aluetta. Kaupungin merkitys oli suuri sekä kaupallisesti että sotilaallisesti. Kaupunki oli rikas ja siellä oletetaan olleen n. 200 000 vapaata asukasta ja jopa puoli miljoonaa orjaa laivastoissa ja siirtokunnissa. Kaupunki oli jopa sen ajan mittapuiden mukaan turmeltunut: maallisesta rikkaudesta ja huvitusten suuresta määrästä aiheutuva moraalittomuus ja epäjumalien palvonta löivät leimansa kaupunkiin niin, että ”korinttilaisuus” tuli sellaisenaan merkitsemään paheellisuutta.
Paavali on aiemmin oleskellut Korintissa puolentoista vuoden ajan (Ap.t.18:1-18). Paavalin oleskelu Korintissa on voitu ajoittaa varsin tarkkaan, koska keisari Claudiuksen arkistoissa on maininta maaherra Galliosta (18:12-17), joka astui virkaansa heinäkuussa vuonna 51 jKr. Tällöin Paavali oli ollut Korintissa jo yli vuoden ajan. Paavalin puolentoista vuoden oleskelu Korintissa voidaan näin ajoittaa vuosille 50-52.
Paavalin strategiaan kuului aloittaa evankeliumin julistaminen ensin juutalaisille, mistä syystä hän paikkakunnalle tultuaan ensin etsi synagogaa ja juutalaisia. Myös Korintissa Paavali aloitti julistustyönsä juutalaisista (18:4-8). Korintin seurakunta oli lopulta sekaseurakunta, jossa oli sekä juutalaisia että pakanasyntyisiä uskovia. On oletettu, että Paavalin korinttilaiskirjeitten kirjoitusaikana seurakunnan enemmistö olisi jo ollut pakanasyntyisiä (1.Kor.1:20-24; 12:2). Pelkistä nimistä ei kuitenkaan voi päätellä seurakunnan koostumusta, koska myös monet juutalaiset olivat kansainvälisessä ympäristössä ottaneet latinalaiset nimet (Aquila, Priscilla, Crispus).
Kahden korinttilaiskirjeen perusteella on päätelty, että Paavali olisi kirjoittanut korinttilaisille ainakin neljä kirjettä, joista Raamatussa on siis vain kaksi. Ensimmäisen kirjeen (1.Kor.5:9) hän oli mahdollisesti kirjoittanut Efesoksesta jonkin aikaa Korintissa lähtönsä jälkeen (Ap.t.19), mutta tämä kirje on hävinnyt. Paavali oli kuullut kirjeensä aiheuttamista väärinkäsityksistä sekä myös hajaannuksesta seurakunnassa (1.Kor.1:11). Paavalin luo oli tullut myös seurakunnasta ”lähetystö” (16:17), joka oli kertonut seurakunnan keskuudessa olevista kysymyksistä (7:1-). Näistä syistä Paavali kirjoitti kirjeen, joka on Raamatussamme ”Ensimmäinen korinttilaiskirje.” Tämän jälkeen Paavali sai kuulla epäedullisia tietoja Korintin seurakunnasta ja teki sinne mielipahaa aiheuttavan vierailun (2.Kor.2:1). Huolimatta siitä, että tämä vierailu tuotti seurakunnalle mielipahaa, se oli tarpeellinen, koska seurakunta ei ollut ottanut huomioon Raamattumme ensimmäisen korinttilaiskirjeen kehotuksia. Tästä syystä Paavali kirjoitti (kolmannen ja meiltä kadonneen) kirjeen tuskassa ja kyynelsilmin (2.Kor.2:4, 7:8,9). Tämän kirjeen toimitti perille ilmeisesti Titus (7:6). Mentyään Makedoniaan sai kuulla Titukselta rohkaisevia tietoja Korintin seurakunnasta (2.Kor.7:5-7), minkä jälkeen Paavali kirjoitti neljännen kirjeensä (Raamattumme toisen korinttilaiskirjeen). Toisessa korinttilaiskirjeessä Paavali ilmaisi ilonsa korinttilaisten mielenmuutoksesta (2.Kor.7:2-16). Myöhemmin Paavali vielä vietti talven Korintissa (Ap.t.20:2,3; 1.Kor.16:6) ennen lähtöään Jerusalemiin viemään keräyksen tuottoa paikallisille köyhille kristityille. Tämän oletetun tapahtumasarjan perusteella voidaan päätellä, että Paavali olisi käynyt Korintissa kolme kertaa ja kirjoittanut seurakunnalle neljä kirjettä (joista kaksi on hävinnyt ja kaksi on Raamatussamme).
Paavali kertoo olevansa Efesoksessa kirjeen kirjoittamishetkellä (16:8,9,19) ja viipyvänsä siellä helluntaihin asti, joten siinä vaiheessa elettiin loppukevättä. Seuraavan talven Paavali suunnitteli viettävänsä Korintissa (16:6). Apostolien teot kertoo Paavalin matkustaneen alun perin Korintista Kenkrean kautta Efesokseen, sieltä Jerusalemiin ja lopuksi Antiokiaan (Ap.t.18:23-28). Sieltä Paavali matkasi Galatian ja Frygian kautta Efesokseen, jossa Apollos oli ensin julistanut evankeliumia (Ap.t.18:24-19:10). Paavali oleskeli Efesoksessa kaksi vuotta, jonka aikana hän myös kirjoitti kirjeensä. On arveltu, että ottaen huomioon Paavalin pitkät matkat kirje olisi kirjoitettu noin vuonna 56. Mahdollisesti kirjeen veivät perille Stefanas, Fortunatus ja Akaikos (1.Kor.16:17,18).
Alkutervehdys
Paavalin alkutervehdys (1.Kor.1:1-3) on sen ajan muotoseikkojen mukainen oikeaoppinen kirjeen avaus muodollisine tervehdyksineen ja toivotuksineen (sama koskee kirjeen loppua, 16:13-24). Alkutervehdykseen sisältyy lisäksi Paavalin painokas korostus hänen virastaan kutsuttuna Kristuksen apostolina, minkä Korintin seurakunnassa jotkut olivat kyseenalaistaneet (1:12; 9:1-27; etenkin toisessa korinttilaiskirjeessä Paavali puolustaa apostolinvirkaansa, 2.Kor.10-12). Paavali oli kuitenkin kutsumustietoinen, koska hän oli saanut kutsunsa suoraan Kristukselta eikä ihmisiltä (Ap.t.9:15; 13:2; 22:17-20).
Kirjeen toinen kirjoittaja Sostenes saattaa olla sama henkilö kuin Korintin synagogan esimiehenä mainittu Sostenes (Ap.t.18:17). Tätä puoltaa se, että korinttilaiset selvästikin tunsivat Sosteneen ja pitivät häntä arvossa, koska hänet nimenomaan mainitaan tässä tervehdyksessä. Jos kyse on samasta henkilöstä, hän oli kääntynyt kristityksi ja oli nyt Efesoksessa Paavalin avustajana.
Paavalin tervehdys kuvastaa muutamia seurakunnan olemukseen liittyviä seikkoja (1:2). Ilmaisu ”Jumalan seurakunta” oli sinänsä jo vanhatestamentillinen käsite (4.Moos.16:3; 1.Aikak.28:8), mutta tällöin seurakunnalla tarkoitettiin pelkästään Israelin kansaa. Nyt Paavali kuitenkin käsittää kaikkien Jeesuksen nimeä avuksi huutavien muodostavan yhden universaalin seurakunnan. Paavali kuitenkin osoittaa kirjeensä yhdelle paikallisseurakunnalle, Korintin kristilliselle paikallisseurakunnalle. Paavalin määritelmään kuuluu se, että kaikki Jeesukseen uskovat muodostavat yhden seurakunnan, joka jakaantuu moniin paikallisseurakuntiin (Paavalille Jerusalemin seurakunta oli yhtä lailla Jumalan seurakuntaa kuin Korintin seurakuntakin, 1.Kor.15:9). Paavalin mukaan seurakunta on ykseyttä moninaisuudessa (vrt. 1.Kor.12:27; Room.12:5). Kumpaakaan seurakuntakäsitettä – universaalia seurakuntaa ja paikallisseurakuntaa – ei voi sivuuttaa, vaan molemmilla on tärkeä paikkansa Jumalan suunnitelmassa (vrt. Ef.1:9,10).
Paavalin toivotukset armosta ja rauhasta (1:3) olivat hänelle tyypillisiä (Room.1:7; 2.Kor.1:2; Gal.1:3; Ef.1:2). Toivotuksissa ei kuitenkaan ole kyse pelkistä muodollisuuksista. ”Armo” ja ”rauha” viittaavat Jumalan lunastustekoon Kristuksessa (Ef.2:6-10,14), josta myös korinttilaiset olivat tulleet osallisiksi (2.Kor.8:9). Siksi nykyisinkin armon ja rauhan toivotuksilla on oikein käytettynä syvällinen, raamatullinen merkityksensä.
Paavali tyylilleen uskollisesti kiittää Jumalaa heistä, joille Paavali kirjoittaa (1.Kor.1:4-9). Paavali oli julistanut korinttilaisille evankeliumia, joka oli saanut sijaa heissä ja heidän elämässään. Yleisestikin Paavali koki velvollisuudekseen toimia niiden seurakuntien esirukoilijana, jotka olivat syntyneet hänen työnsä tuloksena (Ef.1:16; Fil.1:3). Kristuksen yhteydessä korinttilaiset olivat saaneet monenlaista rikkautta kuten tieto ja puhetaitoa. ”Tieto” ja ”puhetaito” olivat asioita, joita kreikkalaisilla inhimillisesti oli jo runsaasti, mutta Kristuksen yhteydessä nämä olivat vahvistuneet yliluonnollisella tavalla; kreikkalaiset koulutettiin näihin asioihin perusteellisesti, mutta nyt nämä olivat saaneet uuden ulottuvuuden. Kyse ei ollut minkäänlaisesta salatiedosta tai vain kaikkein viisaimmilla olevasta tiedosta, vaan nimenomaan evankeliumin tuntemisesta. Tämä on tietoa, joka on jokaisen ihmisen ulottuvilla. Kaikki kulminoituu Jeesukseen Kristukseen, jonka kautta Jumala on kutsunut ihmisen yhteyteensä.
Seurakunnan hajaannus
Paavalin mukaan seurakunta on yksi, mutta Paavalin saamien tietojen mukaan Korintin seurakunnassa esiintyi hajaannusta (1.Kor.1:10-17; myös 3:1-4; 6:1-8; 11:17-19). On merkillepantavaa, että Korintin seurakunnassa ilmenevä inhimillinen vääristymä johti Paavalin kirjoittamaan monipuolisen ja syvällisen opetuskirjoituksen, joka on ollut rakennukseksi Jumalan seurakunnalle kaikkina aikoina. Suhteessa hajaannukseen Paavali antaa kolme kehotusta: korinttilaisten tulee pitää keskenään yhtä, välttää hajaannusta ja elää yksimielisinä. Hajaannuksella on taipumus repiä ja jakaa uskovien joukkoa, joten Paavali antaa kehotuksensa Jeesuksen Kristuksen nimessä.
Paavali oli saanut kuulla vallitsevasta hajaannuksesta seurakuntaan kuuluvalta Khloen väeltä. Riitelevät ryhmät käsittivät selvästikin uskovia ja seurakunnan jäseniä. Seurakunta oli jakautunut ainakin neljään ryhmään sen mukaisesti, kenen ympärille ihmiset ryhmittyivät, ts. kyse oli henkilökysymyksistä. Ryhmät (klikit) olivat vastakkainasettelussa ja riidoissa toistensa kanssa. Tilanne oli kaikilta osin sellainen, jota niin usein esiintyy tämänkin päivän seurakunnissa!
Ensimmäinen ryhmä tukeutui Paavaliin. Syynä saattoi olla se, että Paavalin tehtävänä oli toimia pakanoiden apostolina, jolloin hänen taakseen ryhmittyneet ihmiset olivat mahdollisesti pakanataustaisia. Toinen ryhmä oli Apolloksen takana, joka oli oppinut mies ja loistava puhujanlahjoiltaan (Ap.t.18:24-26). Apolloksen loistava esiintyminen lienee tehnyt kuulijoihin vaikutuksen. Kolmas ryhmä tukeutui Pietariin eli Keefakseen (Joh.1:42), joka keskittyi juutalaisten voittamiseen Kristukselle (Gal.2:9). Näin ollen Pietarin taakse ryhmittyneet uskovat saattoivat olla juutalaistaustaisia ja Mooseksen lain noudattamista korostavia henkilöitä. Oli vielä neljäskin ryhmä, joka katsoi olevansa ”Kristuksen puoluetta.” Mahdollisesti tämä ryhmä katsoi omistavansa erityisen suhteen Kristukseen, jonka perusteella heidän hengellisyytensä oli muita seurakuntalaisia korkeampaa. Kuitenkaan mikään näistä puolueista ei saanut Paavalin sympatiaa puolelleen. Kukaan ei voi sanoa omistavansa Kristusta sen enempää kuin joku toinen eikä mikään ryhmäkunta voi jakaa Kristusta, vaan Kristuksessa kaikki ovat yhtä. Samoin kukaan kristittyjen johtaja, ei Paavali eikä kukaan muu, ei ole ristiin naulittu ihmisten puolesta, vaan ainoastaan Jeesus Kristus. Paavali torjuu näin täysin korinttilaisten puolueajattelun.
Paavalin sanat kasteesta tulee ymmärtää siten, että kasteelle ei pidä antaa suurempaa merkitystä kuin Jumala on sille antanut. Ensinnäkään ei ole merkitystä sillä, kuka uskovan on kastanut. Paavali muistaa kastaneensa vain Crispuksen (mahdollisesti synagogan esimies, Ap.t.18:8), Gaiuksen (mahdollisesti Room.16:23) ja Stefanaan perheväen (1.Kor.16:15,17). Vaikka Paavali oli ollut seurakunnan parissa pitkään, hän oli itse kastanut vain muutamia henkilöitä. Tämä ei antanut kenellekään aihetta ryhmittäytyä Paavalin puoluelaiseksi.
Mutta toiseksi Paavali näkee evankeliumin julistamisen merkitykseltään paljon tärkeämmäksi kuin kastamisen (1:17). Paavalin tehtävänä apostolina oli evankeliumin julistaminen, ei kastaminen (Ap.t.26:17,18). Paavali ei selvästikään anna kasteelle pelastavaa merkitystä vaan pelastuksen tuo evankeliumi. Tästä huolimatta on kuitenkin huomattava, että Paavali ei suinkaan väheksy kastetta vaan pitää sitä arvossa (Ap.t.9:18; 19:1-7; Room.6:1-14). Mutta Paavali ei halua ylikorostaa kastetta ja antaa sille pelastavaa merkitystä. Ei kaste vaan usko ristiinnaulittuun Kristukseen pelastaa.
Paavalin tehtävä oli julistaa evankeliumia, mutta ei inhimillisen puheen viisaudella (tämä saattoi olla kommentti ”Apolloksen puolueväelle”, joka ylikorosti ulkonaista puhetaitoa ja esiintymistä). Paavalin tehtävä oli pitää esillä ristiinnaulittua Jeesusta, joka tuo pelastuksen jokaiselle ihmiselle, joka ottaa evankeliumin vastaan. Ylipäätään evankeliumi ja pelastuksen tie on kaikille sama, jolloin mitään hajaannusta seurakunnan keskuudessa ei voi ollakaan. Usko ristiinnaulittuun Kristukseen on uskovia yhdistävä tekijä.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 7.9.2011
Korintin kaupunki sijaitsi strategisesti tärkeällä paikalla n. 6 kilometriä leveällä kannaksella Kreikan mantereen ja Peloponnesoksen niemimaan välissä, jolloin meri avautui kaupungista sekä länteen että itään. Ateenaan oli Korintista vain n. 70 kilometriä. Korintilla oli satamat sekä idän että lännen puolella (itäisen Saaronin lahden satamakaupunki oli Kenkrea, Ap.t.18:18, Room.16:1). Kannaksen poikki voitiin myös vetää laivoja ramppia pitkin, jolloin merimatka verrattuna Peloponnesoksen ympäripurjehdukseen lyheni olennaisesti.
Rooma oli vallannut Korintin vuonna 146 eKr. ja kaupunki hävitettiin. Julius Caesar perusti kaupungin uudelleen vuonna 46 eKr. ja sijoitti sinne roomalaisia sotaveteraaneja ja vapautettuja orjia. Keisari Augustuksen aikana ja hänen jälkeensä kaupunki rakennettiin määrätietoisesti roomalaiseen arkkitehtuurin ja mallin mukaan. Korintista tuli roomalaisen Akaian provinssin pääkaupunki, josta hallittiin suurinta osaa nykyisen Kreikan aluetta. Kaupungin merkitys oli suuri sekä kaupallisesti että sotilaallisesti. Kaupunki oli rikas ja siellä oletetaan olleen n. 200 000 vapaata asukasta ja jopa puoli miljoonaa orjaa laivastoissa ja siirtokunnissa. Kaupunki oli jopa sen ajan mittapuiden mukaan turmeltunut: maallisesta rikkaudesta ja huvitusten suuresta määrästä aiheutuva moraalittomuus ja epäjumalien palvonta löivät leimansa kaupunkiin niin, että ”korinttilaisuus” tuli sellaisenaan merkitsemään paheellisuutta.
Paavali on aiemmin oleskellut Korintissa puolentoista vuoden ajan (Ap.t.18:1-18). Paavalin oleskelu Korintissa on voitu ajoittaa varsin tarkkaan, koska keisari Claudiuksen arkistoissa on maininta maaherra Galliosta (18:12-17), joka astui virkaansa heinäkuussa vuonna 51 jKr. Tällöin Paavali oli ollut Korintissa jo yli vuoden ajan. Paavalin puolentoista vuoden oleskelu Korintissa voidaan näin ajoittaa vuosille 50-52.
Paavalin strategiaan kuului aloittaa evankeliumin julistaminen ensin juutalaisille, mistä syystä hän paikkakunnalle tultuaan ensin etsi synagogaa ja juutalaisia. Myös Korintissa Paavali aloitti julistustyönsä juutalaisista (18:4-8). Korintin seurakunta oli lopulta sekaseurakunta, jossa oli sekä juutalaisia että pakanasyntyisiä uskovia. On oletettu, että Paavalin korinttilaiskirjeitten kirjoitusaikana seurakunnan enemmistö olisi jo ollut pakanasyntyisiä (1.Kor.1:20-24; 12:2). Pelkistä nimistä ei kuitenkaan voi päätellä seurakunnan koostumusta, koska myös monet juutalaiset olivat kansainvälisessä ympäristössä ottaneet latinalaiset nimet (Aquila, Priscilla, Crispus).
Kahden korinttilaiskirjeen perusteella on päätelty, että Paavali olisi kirjoittanut korinttilaisille ainakin neljä kirjettä, joista Raamatussa on siis vain kaksi. Ensimmäisen kirjeen (1.Kor.5:9) hän oli mahdollisesti kirjoittanut Efesoksesta jonkin aikaa Korintissa lähtönsä jälkeen (Ap.t.19), mutta tämä kirje on hävinnyt. Paavali oli kuullut kirjeensä aiheuttamista väärinkäsityksistä sekä myös hajaannuksesta seurakunnassa (1.Kor.1:11). Paavalin luo oli tullut myös seurakunnasta ”lähetystö” (16:17), joka oli kertonut seurakunnan keskuudessa olevista kysymyksistä (7:1-). Näistä syistä Paavali kirjoitti kirjeen, joka on Raamatussamme ”Ensimmäinen korinttilaiskirje.” Tämän jälkeen Paavali sai kuulla epäedullisia tietoja Korintin seurakunnasta ja teki sinne mielipahaa aiheuttavan vierailun (2.Kor.2:1). Huolimatta siitä, että tämä vierailu tuotti seurakunnalle mielipahaa, se oli tarpeellinen, koska seurakunta ei ollut ottanut huomioon Raamattumme ensimmäisen korinttilaiskirjeen kehotuksia. Tästä syystä Paavali kirjoitti (kolmannen ja meiltä kadonneen) kirjeen tuskassa ja kyynelsilmin (2.Kor.2:4, 7:8,9). Tämän kirjeen toimitti perille ilmeisesti Titus (7:6). Mentyään Makedoniaan sai kuulla Titukselta rohkaisevia tietoja Korintin seurakunnasta (2.Kor.7:5-7), minkä jälkeen Paavali kirjoitti neljännen kirjeensä (Raamattumme toisen korinttilaiskirjeen). Toisessa korinttilaiskirjeessä Paavali ilmaisi ilonsa korinttilaisten mielenmuutoksesta (2.Kor.7:2-16). Myöhemmin Paavali vielä vietti talven Korintissa (Ap.t.20:2,3; 1.Kor.16:6) ennen lähtöään Jerusalemiin viemään keräyksen tuottoa paikallisille köyhille kristityille. Tämän oletetun tapahtumasarjan perusteella voidaan päätellä, että Paavali olisi käynyt Korintissa kolme kertaa ja kirjoittanut seurakunnalle neljä kirjettä (joista kaksi on hävinnyt ja kaksi on Raamatussamme).
Paavali kertoo olevansa Efesoksessa kirjeen kirjoittamishetkellä (16:8,9,19) ja viipyvänsä siellä helluntaihin asti, joten siinä vaiheessa elettiin loppukevättä. Seuraavan talven Paavali suunnitteli viettävänsä Korintissa (16:6). Apostolien teot kertoo Paavalin matkustaneen alun perin Korintista Kenkrean kautta Efesokseen, sieltä Jerusalemiin ja lopuksi Antiokiaan (Ap.t.18:23-28). Sieltä Paavali matkasi Galatian ja Frygian kautta Efesokseen, jossa Apollos oli ensin julistanut evankeliumia (Ap.t.18:24-19:10). Paavali oleskeli Efesoksessa kaksi vuotta, jonka aikana hän myös kirjoitti kirjeensä. On arveltu, että ottaen huomioon Paavalin pitkät matkat kirje olisi kirjoitettu noin vuonna 56. Mahdollisesti kirjeen veivät perille Stefanas, Fortunatus ja Akaikos (1.Kor.16:17,18).
Alkutervehdys
Paavalin alkutervehdys (1.Kor.1:1-3) on sen ajan muotoseikkojen mukainen oikeaoppinen kirjeen avaus muodollisine tervehdyksineen ja toivotuksineen (sama koskee kirjeen loppua, 16:13-24). Alkutervehdykseen sisältyy lisäksi Paavalin painokas korostus hänen virastaan kutsuttuna Kristuksen apostolina, minkä Korintin seurakunnassa jotkut olivat kyseenalaistaneet (1:12; 9:1-27; etenkin toisessa korinttilaiskirjeessä Paavali puolustaa apostolinvirkaansa, 2.Kor.10-12). Paavali oli kuitenkin kutsumustietoinen, koska hän oli saanut kutsunsa suoraan Kristukselta eikä ihmisiltä (Ap.t.9:15; 13:2; 22:17-20).
Kirjeen toinen kirjoittaja Sostenes saattaa olla sama henkilö kuin Korintin synagogan esimiehenä mainittu Sostenes (Ap.t.18:17). Tätä puoltaa se, että korinttilaiset selvästikin tunsivat Sosteneen ja pitivät häntä arvossa, koska hänet nimenomaan mainitaan tässä tervehdyksessä. Jos kyse on samasta henkilöstä, hän oli kääntynyt kristityksi ja oli nyt Efesoksessa Paavalin avustajana.
Paavalin tervehdys kuvastaa muutamia seurakunnan olemukseen liittyviä seikkoja (1:2). Ilmaisu ”Jumalan seurakunta” oli sinänsä jo vanhatestamentillinen käsite (4.Moos.16:3; 1.Aikak.28:8), mutta tällöin seurakunnalla tarkoitettiin pelkästään Israelin kansaa. Nyt Paavali kuitenkin käsittää kaikkien Jeesuksen nimeä avuksi huutavien muodostavan yhden universaalin seurakunnan. Paavali kuitenkin osoittaa kirjeensä yhdelle paikallisseurakunnalle, Korintin kristilliselle paikallisseurakunnalle. Paavalin määritelmään kuuluu se, että kaikki Jeesukseen uskovat muodostavat yhden seurakunnan, joka jakaantuu moniin paikallisseurakuntiin (Paavalille Jerusalemin seurakunta oli yhtä lailla Jumalan seurakuntaa kuin Korintin seurakuntakin, 1.Kor.15:9). Paavalin mukaan seurakunta on ykseyttä moninaisuudessa (vrt. 1.Kor.12:27; Room.12:5). Kumpaakaan seurakuntakäsitettä – universaalia seurakuntaa ja paikallisseurakuntaa – ei voi sivuuttaa, vaan molemmilla on tärkeä paikkansa Jumalan suunnitelmassa (vrt. Ef.1:9,10).
Paavalin toivotukset armosta ja rauhasta (1:3) olivat hänelle tyypillisiä (Room.1:7; 2.Kor.1:2; Gal.1:3; Ef.1:2). Toivotuksissa ei kuitenkaan ole kyse pelkistä muodollisuuksista. ”Armo” ja ”rauha” viittaavat Jumalan lunastustekoon Kristuksessa (Ef.2:6-10,14), josta myös korinttilaiset olivat tulleet osallisiksi (2.Kor.8:9). Siksi nykyisinkin armon ja rauhan toivotuksilla on oikein käytettynä syvällinen, raamatullinen merkityksensä.
Paavali tyylilleen uskollisesti kiittää Jumalaa heistä, joille Paavali kirjoittaa (1.Kor.1:4-9). Paavali oli julistanut korinttilaisille evankeliumia, joka oli saanut sijaa heissä ja heidän elämässään. Yleisestikin Paavali koki velvollisuudekseen toimia niiden seurakuntien esirukoilijana, jotka olivat syntyneet hänen työnsä tuloksena (Ef.1:16; Fil.1:3). Kristuksen yhteydessä korinttilaiset olivat saaneet monenlaista rikkautta kuten tieto ja puhetaitoa. ”Tieto” ja ”puhetaito” olivat asioita, joita kreikkalaisilla inhimillisesti oli jo runsaasti, mutta Kristuksen yhteydessä nämä olivat vahvistuneet yliluonnollisella tavalla; kreikkalaiset koulutettiin näihin asioihin perusteellisesti, mutta nyt nämä olivat saaneet uuden ulottuvuuden. Kyse ei ollut minkäänlaisesta salatiedosta tai vain kaikkein viisaimmilla olevasta tiedosta, vaan nimenomaan evankeliumin tuntemisesta. Tämä on tietoa, joka on jokaisen ihmisen ulottuvilla. Kaikki kulminoituu Jeesukseen Kristukseen, jonka kautta Jumala on kutsunut ihmisen yhteyteensä.
Seurakunnan hajaannus
Paavalin mukaan seurakunta on yksi, mutta Paavalin saamien tietojen mukaan Korintin seurakunnassa esiintyi hajaannusta (1.Kor.1:10-17; myös 3:1-4; 6:1-8; 11:17-19). On merkillepantavaa, että Korintin seurakunnassa ilmenevä inhimillinen vääristymä johti Paavalin kirjoittamaan monipuolisen ja syvällisen opetuskirjoituksen, joka on ollut rakennukseksi Jumalan seurakunnalle kaikkina aikoina. Suhteessa hajaannukseen Paavali antaa kolme kehotusta: korinttilaisten tulee pitää keskenään yhtä, välttää hajaannusta ja elää yksimielisinä. Hajaannuksella on taipumus repiä ja jakaa uskovien joukkoa, joten Paavali antaa kehotuksensa Jeesuksen Kristuksen nimessä.
Paavali oli saanut kuulla vallitsevasta hajaannuksesta seurakuntaan kuuluvalta Khloen väeltä. Riitelevät ryhmät käsittivät selvästikin uskovia ja seurakunnan jäseniä. Seurakunta oli jakautunut ainakin neljään ryhmään sen mukaisesti, kenen ympärille ihmiset ryhmittyivät, ts. kyse oli henkilökysymyksistä. Ryhmät (klikit) olivat vastakkainasettelussa ja riidoissa toistensa kanssa. Tilanne oli kaikilta osin sellainen, jota niin usein esiintyy tämänkin päivän seurakunnissa!
Ensimmäinen ryhmä tukeutui Paavaliin. Syynä saattoi olla se, että Paavalin tehtävänä oli toimia pakanoiden apostolina, jolloin hänen taakseen ryhmittyneet ihmiset olivat mahdollisesti pakanataustaisia. Toinen ryhmä oli Apolloksen takana, joka oli oppinut mies ja loistava puhujanlahjoiltaan (Ap.t.18:24-26). Apolloksen loistava esiintyminen lienee tehnyt kuulijoihin vaikutuksen. Kolmas ryhmä tukeutui Pietariin eli Keefakseen (Joh.1:42), joka keskittyi juutalaisten voittamiseen Kristukselle (Gal.2:9). Näin ollen Pietarin taakse ryhmittyneet uskovat saattoivat olla juutalaistaustaisia ja Mooseksen lain noudattamista korostavia henkilöitä. Oli vielä neljäskin ryhmä, joka katsoi olevansa ”Kristuksen puoluetta.” Mahdollisesti tämä ryhmä katsoi omistavansa erityisen suhteen Kristukseen, jonka perusteella heidän hengellisyytensä oli muita seurakuntalaisia korkeampaa. Kuitenkaan mikään näistä puolueista ei saanut Paavalin sympatiaa puolelleen. Kukaan ei voi sanoa omistavansa Kristusta sen enempää kuin joku toinen eikä mikään ryhmäkunta voi jakaa Kristusta, vaan Kristuksessa kaikki ovat yhtä. Samoin kukaan kristittyjen johtaja, ei Paavali eikä kukaan muu, ei ole ristiin naulittu ihmisten puolesta, vaan ainoastaan Jeesus Kristus. Paavali torjuu näin täysin korinttilaisten puolueajattelun.
Paavalin sanat kasteesta tulee ymmärtää siten, että kasteelle ei pidä antaa suurempaa merkitystä kuin Jumala on sille antanut. Ensinnäkään ei ole merkitystä sillä, kuka uskovan on kastanut. Paavali muistaa kastaneensa vain Crispuksen (mahdollisesti synagogan esimies, Ap.t.18:8), Gaiuksen (mahdollisesti Room.16:23) ja Stefanaan perheväen (1.Kor.16:15,17). Vaikka Paavali oli ollut seurakunnan parissa pitkään, hän oli itse kastanut vain muutamia henkilöitä. Tämä ei antanut kenellekään aihetta ryhmittäytyä Paavalin puoluelaiseksi.
Mutta toiseksi Paavali näkee evankeliumin julistamisen merkitykseltään paljon tärkeämmäksi kuin kastamisen (1:17). Paavalin tehtävänä apostolina oli evankeliumin julistaminen, ei kastaminen (Ap.t.26:17,18). Paavali ei selvästikään anna kasteelle pelastavaa merkitystä vaan pelastuksen tuo evankeliumi. Tästä huolimatta on kuitenkin huomattava, että Paavali ei suinkaan väheksy kastetta vaan pitää sitä arvossa (Ap.t.9:18; 19:1-7; Room.6:1-14). Mutta Paavali ei halua ylikorostaa kastetta ja antaa sille pelastavaa merkitystä. Ei kaste vaan usko ristiinnaulittuun Kristukseen pelastaa.
Paavalin tehtävä oli julistaa evankeliumia, mutta ei inhimillisen puheen viisaudella (tämä saattoi olla kommentti ”Apolloksen puolueväelle”, joka ylikorosti ulkonaista puhetaitoa ja esiintymistä). Paavalin tehtävä oli pitää esillä ristiinnaulittua Jeesusta, joka tuo pelastuksen jokaiselle ihmiselle, joka ottaa evankeliumin vastaan. Ylipäätään evankeliumi ja pelastuksen tie on kaikille sama, jolloin mitään hajaannusta seurakunnan keskuudessa ei voi ollakaan. Usko ristiinnaulittuun Kristukseen on uskovia yhdistävä tekijä.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 7.9.2011
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)