LUOMINEN JA TIEDE

Raamatun luomiskertomus (1.Moos.1-2) näytti joutuvan uuden haasteen eteen, kun Charles Darwin julkaisi pääteoksensa ”Lajien synty” vuonna 1859. Teoksessa esitetyt asiat vaikuttivat puhuvan Raamatun ilmoitusta vastaan. Sinänsä tiede ei ota (tai sen ei tulisi ottaa) kantaa Jumalan olemassa oloon ja Hänen yliluonnolliseen työhönsä. Perimmältään darwinistinen evoluutioteoria (kehitysoppi) kuitenkin sivuuttaa mahdollisuuden Jumalasta maailman luojana, koska sen mukaan koko elävän maailman syntyminen on kaikesta yliluonnollisuudesta riippumatonta pitkäaikaisten sattumien tapahtumaketjua. Evoluutioteoriaa tulee siten pitää ateistisena oppirakennelmana, joka yleisestä hyväksynnästään huolimatta on pelkästään spekulatiivinen teoria. Kehitysoppia opetetaan niin laajalti ehdottomana totuutena, että kristillisen seurakunnan on syytä olla perillä sen sisällöstä ja olla valmiina vastaamaan sitä kautta nouseviin väitteisiin silloin kun se yrittää kumota Raamatun selvää ilmoitusta. Samalla seurakunnan tulee ymmärtää realistisesti omat rajoituksensa, koska Raamattu ei edes pyri antamaan tieteellistä kuvausta luomistapahtumista. Niinpä evoluutioteoriakin epäilemättä pitää sisällään joitakin havaintoihin perustuvia oikeita johtopäätöksiä. Seurakunnan ei tule ylipäätään milloinkaan (!) pelätä totuutta, lausutaan se mistä lähteestä hyvänsä. Niinpä ei ole koskaan mitään ristiriitaa sen välillä, mitä toisaalta todellinen tiede on vastaansanomattomasti löytänyt ja todistanut, ja toisaalta mitä Jumalan sana oikein tulkittuna opettaa. 

Virheitä on vuosisatojen mittaan tehty puolin ja toisin. Huomattava osa syntyneistä ristiriidoista johtuu siitä, että sen paremmin tiedeyhteisö kuin kristillinen seurakuntakaan ei ole tunnistanut omia rajoituksiaan. Tieteen tulisi keskittyä tutkimaan ennen muuta luomisen tuloksia, mutta luomisen prosessia vain niiltä osin kuin ko. prosessista voidaan tehdä havaintoja. Kuitenkin tiede erehtyy voivansa menestyksellä spekuloida luomisen prosessista, koska luominen on tapahtunut kaukana menneisyydessä ja se on ollut kertaluontoinen tapahtuma. Silloin kun tiede yrittää kuvata luomisen tapahtumaa sekä sen syytä ja tarkoitusta, se astuu filosofian ja uskon alueelle. Siksi on pidettävä erillään tiede ja tiedemiesten spekulatiiviset ajatukset. Evoluutioteoriassa Jumala suljetaan pois Luojana ja samalla raamatullinen luomisajatus hylätään. Koska tämä on jo lähtökohtana, ei lopputulos voi tietenkään pitää luomista edes mahdollisena. Evoluutioteoria hyväksytään (=siihen uskotaan) tieteellisenä tosiasiana ja samalla elämän filosofisena perustana. Tällä on merkittäviä seurauksia, koska silloin ihminen on vain kehittynyt eläin eikä enempää. Kehityksen (sattuman) tuloksena syntyneenä olentona ihmisellä ei voi olla moraalista vastuusta teoistaan. Samoin filosofiana evoluutioteoria julistaa vahvemman oikeutta heikkojen kustannuksella (”vain vahvat jäävät eloon”). 

Evoluutioteoria on epäonnistunut sekä filosofiana että tieteenä. Filosofiana se epäonnistuu, koska se ei pysty vastaamaan seuraaviin elintärkeisiin kysymyksiin: 

1. Mistä aine (materia) sai alkunsa? 
2. Mistä elämä sai alkunsa? 
3. Mikä on ihmiselämän tarkoitus? 
4. Mihin ihminen menee kuoltuaan? 

Evoluutioteoria perustuu ”sattumaan”, joka on kelpaamaton selitys edellä mainituille kysymyksille (Raamatun kertomus luomisesta perustuu päinvastoin Jumalan nimenomaiseen tarkoitukseen eikä luomisessa jäänyt mitään sattuman varaan). Mutta evoluutioteoria on epäonnistunut myös tieteenä, koska – esitetyistä väitteistä huolimatta – se ei tarjoa riittäviä näyttöjä tuekseen. Todisteet ovat kerta kaikkiaan puutteelliset. Monet tutkijat pitävät Raamatun luomiskertomusta mahdottomana – paitsi sulkemalla Jumalan jo lähtökohtaisesti pois Luojana – koska monet tieteen hyväksymät havainnot tuntuvat puhuvan sitä vastaan. Tässä ei ole ollut avuksi monien vilpittömien kristittyjen kiihkeät näkemykset tukea Raamatun kirjaimellista tulkintaa silloin kun Raamatusta yritetään tehdä tieteellinen oppikirja (esim. katolinen kirkko torjui 1600-luvulla Galileo Galilein tähtitieteelliset havainnot väärin perustein ”Raamatun vastaisina”). Monin paikoin Raamattu kertoo Jumalan ilmoitusta tavalla, joka käyttää kieltä ja kirjallisia tyylikeinoja samalla tavalla kuin muukin kirjallisuus. Kaikkea raamatuntulkintaa ei yksinkertaisesti voi perustaa täysin kirjaimelliseen tulkintaan. Paitsi kristittyjen, myös tieteentekijöiden tulee tunnustaa tämä Raamatun luonne kirjallisuutena, jolloin Raamatun ilmoitusta ei tule väittää vääräksi sillä perusteella, että se kertoo monista asioista kirjallisin ilmaisukeinoin. Jumala ei ole valinnut omaksi ”tyylilajikseen” ilmoittaa tahtoaan ihmiskunnalle 2000-luvun luonnontieteilijöiden tavalla!     

Vaikka Raamattu ei ole tieteen oppikirja, ei silti merkitse, ettei se kaikessa puhuisi totta. Mutta Raamattu itsekin rajoittaa oman näkökulmansa luomisen lähteeseen (Jumalaan), tarkoitukseen ja syyhyn. Ei ole ollut millään tavalla tarkoitus, että Raamattu kuvaisi yksityiskohtaisesti nykyaikaisessa luonnontieteellisessä mielessä, miten Jumala loi maailman. Yleinen raamatuntulkinnan periaate on se, että raamatunlukijan ei tule lukea sisälle Raamattuun jotain sellaista, mitä siellä ei ole. Niinpä lukijan tulee kyllä tunnistaa ja uskoa se, mitä Raamattu sanoo luomisesta, mutta olla samalla tietoinen siitä, mitä siellä ei ole. Niinpä Raamattua tulee lukea huolella uskoen ja oikein tulkiten, mutta samalla ymmärtäen, että todelliset tieteelliset havainnot eivät ole ristiriidassa Raamatun sanoman kanssa.  

Raamatun sanoman lähtökohtana on ilmoittaa ihmiselle Jumalan tarjoama pelastus. Siksi luominenkin on ilmoitettu nimenomaan tästä näkökulmasta. Jumala on luonut ihmisen ja haluaa siksi myös pelastaa hänet. Ihminen on Hänelle arvokas, pelastuksen arvoinen! Luomiskertomuksella on tältä kannalta katsoen tärkeä osa Hänen ilmoituksestaan ihmiskunnalle. 

Mutta Raamatun ilmoitus pitää myös sisällään seikkoja, joiden perusteella evoluutioteoriaa tulee pitää sen kanssa ristiriitaisena. Merkittävä havainto on Raamatun käyttämä heprean sana ”luoda” (bara), koska se merkitsee nimenomaan ”luoda tyhjästä” (tätä sanaa käytetään Raamatussa vain Jumalasta). Näin ollen Raamattu ilmoittaa, että Jumala loi tyhjästä. ”Tyhjästä luominen” on luonnontieteellisesti mahdoton ajatus. Evoluutioteoria ei selitäkään sitä, mistä aine on saanut alkunsa. 
Tieteen ilmoittamat arviot maailmankaikkeuden iästä vaihtelevat. NASAn (Yhdysvaltojen avaruustutkimuksen) WMAP-luotaimen avulla on määritelty maailmankaikkeuden olevan 13,73 miljardia vuotta vanha. Tämän tarkempaa arviota maailmankaikkeuden iästä ei ole toistaiseksi annettu. Luotain havaitsee mikroaaltotaustasäteilyä, joka katsotaan syntyneen noin 400 000 vuotta alkuräjähdyksen (”Big bang”) jälkeen. Silloin maailmankaikkeus oli vallitsevan käsityksen mukaan jäähtynyt riittävästi, jotta protonit ja elektronit pystyivät ensimmäistä kertaa yhdistymään vedyksi. Maailmankaikkeus olikin pitkään eloton (näin väittää Raamattukin aikojen alusta: 1.Moos.1:1,2). 
Evoluutioteoria esittää, että elämä on syntynyt yksinkertaisista eliömuodoista entistä monimutkaisempiin miljoonien ja taas miljoonien vuosien kuluessa. Maapallon iäksi arvioidaan nykyisin 5-6 miljardia vuotta ja ihmisen iäksi korkeintaan miljoona vuotta. Geologien arvio maapallon iästä perustuu sellaisiin seikkoihin kuin maankuoren riittävään viilenemiseen sekä merensuolan ja maakerrosten kertymän tarvitsemaan oletettuun aikamäärään. Näitä tieteellisiä arvioita ei voi kevein perustein jättää huomioimatta. 

Raamattu taas näyttäisi kertovan, että maailman luomisesta on kulunut alle 10 000 vuotta. Kuuluisaksi on tullut irlantilaisen piispan James Ussherin vuonna 1650 julkaisemassaan kirjassa esittämä väite, jonka mukaan maailma luotiin sinä iltana, joka edelsi päivämäärää 23. lokakuuta vuonna 4004 eKr. Tämä laskutapa, joka perustuu Raamatun sukuluetteloihin (1.Moos.5), on jo lähtökohtaisesti erittäin spekulatiivinen. Tosiasiassa Raamattu ei esitä luomiselle mitään tarkkaa päivämäärää. Raamatun sukuluettelot ovat luotettavuudessaankin toisenlaisia kuin mitä voisimme länsimaisella ajatustavalla niistä olettaa. Sukuluetteloissa näkyy se heprealainen tapa, että termiä ”isä” voidaan käyttää niin todellisesta isästä kuin esi-isästäkin. Lisäksi usein sukuluetteloista jätettiin sukupolvia tarkoituksella pois. Tämä johtuu tarkoituksesta ilmaista sukuluetteloissa vain merkittävimmät henkilöt. Jeesuksen sukuluettelo (Matt.1:1-17) jättää mainitsematta jopa kolme kuningasta (Ahasja, Jooas ja Amasja) sekä väittää Ussian isäksi Joramin, joka oli tosiasiassa hänen isoisänsä. Niinpä myös 1.Mooseksen kirjan kronologiat ilmeisesti sallivat sen, että ihmisen ikä on pidempi kuin siellä kirjaimellisesti tulkittuna sanotaan.   

Yksi evoluutioteorian ja Raamatun ilmoituksen vaikeista yhteen sovitettavista kohdista liittyy ihmisen syntyyn. Jumalallinen (teistinen) evoluutioteoria lähtee siitä olettamuksesta, että sekä evoluutioteoria että luomiskertomus ovat totta, mutta että Raamatun luomiskertomus on tulkittava vertauskuvallisesti. Tämän mukaisesti ihminen on evoluution kautta kehittynyt vähitellen korkeammaksi eläimeksi, kunnes tietyssä kehityksen vaiheessa ihminen sai sielun ja hänestä tuli todellisesti ihminen. Tämän mukaisesti ihminen on miljoonien vuosien aikana kehittynyt eläimestä kohti ihmisyyttä kuten evoluutioteoria väittää. Kuitenkin tämä yritys sovittaa yhteen evoluutio ja ihmisen synty on ongelmallinen. Raamattu esittää ihmisen olevan Jumalan suoran luomistyön tulosta (1.Moos.1:26,27, 2:7-25; Jes.45:12). Suora luominen toimii perustana ihmisen moraalille ja vastuuseen omista teoistaan (syntiinlankeemus osoitti, että ihminen joutui vastuuseen rikkomuksistaan). Raamatun ilmoitus ihmisen luomisesta (”Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento.”  1.Moos.2:7) viittaa myös siihen, että ihminen ei ollut lainkaan elävä ennen tätä tapahtumaa. Myöskään Eevan luomista ei voi mitenkään sovittaa evoluutionäkemykseen (mies luotiin ensin ja sitten erikseen nainen, 1.Moos.2:7-25). Raamattu myös kertoo ihmiskunnan syntyneen yhdestä ihmisestä (”Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä…”, Ap.t.17:26). Jos Aadam olisi ollut vain yksi inhimillisistä olennoista eri puolilla maailmaa – eikä siis ihmissuvun pää – ihmissuku ei olisi yksi ja yhtenäinen. Samalla Aadamin lankeemus ei olisi koitunut koko ihmissuvun turmioksi kuten Raamattu opettaa (Room.5:12-19). Tämä yritys sovittaa yhteen evoluutioteoria ja Raamatun luomiskertomus on siten pelkkää spekulaatiota eikä johdonmukaista päättelyä. 

Johtuen geologisen ajanmäärityksen tuloksista Raamattuun luottavat uskovat ovat tulkinneet eri tavoin luomisessa ilmoitetut seitsemän päivää. Muinaiset kirkkoisät ja raamatuntutkijat aina 1800-luvulle saakka uskoivat kirjaimellisesti sen, mitä Raamattu kertoo luomisesta. Tällöin lähdettiin siitä, että luominen tapahtui seitsemän päivän aikana siten, että päivä oli 24-tuntinen kuten nykyäänkin. Tämän näkemyksen on haastanut vasta uusimman ajan tieteellinen maailmankuva, jonka mukaan maapallo on ikivanha toisin kuin Raamattu näyttää edellyttävän. Tieteellistä maailmankuvaa ei ole horjuttanut se, että monet sen havainnot ovat tosiasiassa spekulatiivisia. Fossiilien ja kallion kerrostumat eivät välttämättä tarvitse nykytilaan päästäkseen sitä aikaa, mitä geologit väittävät. Geologiset ajanmittausmenetelmät eivät tosiasiassa ole niin yksiselitteisiä kuin monesti oletetaan. Nykyaikaisissa laboratorio-olosuhteissa on kyetty tuottamaan lyhyessä ajassa lopputuloksia, joitten aikaisemmin pääteltiin välttämättä vaativan miljoonia vuosia. Jos tieteen saavutuksia tutkitaan ennakkoluulottomasti, ei perinteistä luomiskertomuksen tulkintaa ole suinkaan välttämätöntä pitää ”epätieteellisenä.” 

Raamatun kirjaimellinenkaan tulkinta ei välttämättä johda kaikilta osin hylkäämään maapallon syntymistä kaukana menneisyydessä. Tällainen tulkintamalli on ns. kuiluteoria eli jälleenluomisteoria. Lähtökohtana tälle ajattelulle on 1.Moos.1:1 tulkinta siten, että se tosiasiassa viittaa alkuperäiseen luomiseen kaukaisessa menneisyydessä. Mutta tämä ”ensimmäinen luominen” tuhoutui, kun Saatana ja hänen enkelinsä nousivat kapinaan (Jes.14:9-19; Hes.28:12-19; 2.Piet.2:4; Juudas 6). Jumalan tuomio Saatanan kapinaan oli, että maapallo jäi kaoottiseen tilaan (1.Moos.1:2; Jes.24:1; Jer.4:23). Siksi 1.Moos.1:2 tulisikin kääntää: ”Maa tuli autioksi ja tyhjäksi.” Tämä mullistus kesti sen ajan, jolloin geologiset muutokset ja esihistorialliset tapahtumat vallitsivat. Kaaoksen aika loppui, kun Jumala uudelleen loi maailman kuuden 24-tuntisen päivän aikana kuten 1.Moos.1:2-2:3 asian esittää. 

Tällä teorialla on etuna se, että se tunnustaa maapallon ikivanhan iän, mutta kuitenkin tunnustaa Raamatun luomiskertomuksen kirjaimellisuuden. Tähän ajatteluun liittyy sekin, että sen mukaan ihmisiä on ollut olemassa myös ensimmäisessä luomisessa ennen Aadamia (tämä selittäisi ns. esi-ihmislöydöt). Kuitenkin tulkinta ensimmäisestä luomisesta (”Maa tuli autioksi ja tyhjäksi”) perustuu epävarmaan, horjuvaan käännökseen. Myös Raamatun todistus Saatanan aiheuttamasta muinaisesta katastrofista maan päällä on vähintäänkin epäselvä (esim. Jer.4:23 merkitsee oikeassa asiayhteydessään profetiaa Babylonian hyökkäyksestä Juudaan). Onkin perusteltua tulkita 1.Moos.1:2 siten, että luominen oli siinä vaiheessa – ei epäonnistunut vaan vasta alkuvaiheessaan.

Täytyy silti nähdä, että Raamattu ei todellakaan kerro mitään siitä ajasta, joka on Raamatun kahden ensimmäisen jakeen (1.Moos.1:1-2) välissä. Tuo aikaväli vain ei ole meille Raamatun avulla varmuudella tiedettävissämme. 

Muitakin teorioita on kehitetty selittämään Raamatun luomiskertomusta tieteellisemmin kuin mitä Raamattu haluaa asiaa esittää. Vedenpaisumusta (1.Moos.7) on toisinaan selitetty syyksi, miksi maapallo on kokenut lyhyessä ajassa niin suuria mullistuksia, että maan päällä on tapahtunut kosmisia ja geologisia muutoksia, jotka normaalisti vaatisivat miljoonien vuosien ajan. Toiset taas näkevät luomisen päivät pitkinä ajanjaksoina eikä 24-tuntisina päivinä (tämä käsitys päivistä ajanjaksoina ei toisaalta ole mahdollinen seitsemännen päivän tulkinnassa: 1.Moos.2:3 viittaa sapattiin, lepopäivään, joka tuli olemaan myös ihmisen lepopäivä, 2.Moos.20:8-11). Aikakäsityksien eroja on myös yritetty selittää sillä, että ”Herralle yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä” (2.Piet.3:8). Näillä selitystavoilla ovat omat vahvuutensa mutta myös heikkoutensa. 

Yhdessä suhteessa evoluution tapahtuminen on kuitenkin tosiasia. Monet kiistattomat havainnot todistavat, että maailma muuttuu ja myös elämä maan päällä muuttuu. Tämä on ns. mikroevoluutiota. Jumalan alkuperäinen luomistyö ei ole kaikilta osin enää alkuperäisessä muodossaan. Mutta varsinainen kritiikki voidaankin kohdistaa makroevoluutioon, joka merkitsee lajien muuttumista toiseksi ja jota evoluutioteoria edellyttää. 

Tosiasiassa kukaan ei ole voinut mennä ajassa taaksepäin niin kauas, että voisi olla ollut todistamassa luomista. Niinpä luomisen tai evoluution on lopultakin välttämättä perustuttava uskoon. Jos ihminen ei usko yliluonnolliseen, hän ei voi uskoa luomiseen ja Luojaan. Evoluutioteoria ei perustu uskoon Jumalan olemassaolosta, mistä syystä erityinen luominen ei voi olla myöskään johtopäätöksenä. Jos taas ihminen uskoo Jumalaan, Hän voi olla myös Luoja. Mutta uskovalle tieteen ja uskon yhdistäminen ei ole ongelma, kun vain ei yritetä selittää tieteellä sitä, minkä Jumala on ilmoittanut (=me uskomme Raamattuun Jumalan arvovaltaisena sanana) eikä uskolla sitä, mikä kuuluu pelkästään tieteen selvitettäviin asioihin.   

Lähteet 

Hoff, Paul B.: Genesis. An Independent-Study Textbook (ICI, Brussels, 1988). 

Pecota, Daniel B.: Anthropology/Hamartiology. An Independent-Study Textbook (ICI, Brussels, 1987). 


Vantaan Vapaaseurakunta
Raamatturyhmä
Juhani Nikula

MARIA, JEESUKSEN ÄITI

Uuden Testamentin kertomukset Mariasta 

Uusi Testamentti mainitsee useita eri Maria-nimisiä henkilöitä, joista yksi on Jeesuksen äiti. Tämä oli neitsyt Galileasta Nasaretin kaupungista; hänet oli kihlattu Daavidin sukuun kuuluvalle Joosefille (Luuk.1:26,27). Maria oli sukua Elisabetille (Luuk.1:36), pappi Sakariaan puolisolle, Johannes Kastajan äidille, josta puolestaan sanotaan, että hän oli Aaronin jälkeläisiä, ts. papin tytär (Luuk.1:5). Marian vanhemmista ei ole varmaa tietoa. On kuitenkin oletettu, että Jeesuksen sukuluettelo Luukkaan evankeliumissa koskee Mariaa (Luuk.3:23-38; vaikka se mainitaan Joosefin sukuluettelona, se poikkeaa Matt.1:1-17 esitetystä Jeesuksen sukuluettelosta; tästä syystä on arveltu, että Luukkaan esitys olisikin Jeesuksen suku juuri Marian kautta). Jos tämä oletus on oikea, se osoittaisi, että Mariakin kuului erääseen Daavidin suvun haaraan. Koska Joosef oli Jeesuksen maallinen isä vain Marian miehenä, olisi Jeesus Marian kautta näin kirjaimellisesti Daavidin jälkeläinen myös verisukulaisuuden puolesta.

Maria oli vielä neitsyt ja kihlattu rakennusmies (rakentaja, puuseppä) Joosefille (Luuk.2:4; Matt.13:55), kun Maria sai enkeli Gabrielilta tietää, että hänestä oli tuleva Vapahtajan äiti (Luuk.1:26-38). Maria tuli olemaan lapsen äiti, mutta lapsen sikiäminen oli tapahtunut Pyhästä Hengestä (Matt.1:18-23; Luuk.1:35).

Maria matkusti muutaman päivän kuluttua enkeli Gabrielin ilmoituksesta Elisabetin luo Juudean vuoriseudulla olevaan kaupunkiin (Luuk.1:39,40). Elisabetin tervehdys innoitti Marian kiitosvirteen (Luuk.1:46-55). Maria viipyi kolme kuukautta Elisabetin luona.

Koska Maria oli neitsyt eikä Joosef vielä tiennyt lapsen sikiämisestä Pyhästä Hengestä, Joosef epäili Marian olleen uskoton. Tätä ei sovi ihmetellä, koska kyseessä olikin luonnonvastaisuus, Jumalan ihme. Mooseksen lain mukaan tästä seurasi kuolemanrangaistus kivittämällä (5.Moos.22:23-27). Joosef kunnioitti lakia, mutta suunnitteli hiljaisuudessa purkavansa kihlauksen Mariaa säästääkseen. Tuolloin Herran enkeli yöllä unessa selitti Joosefille, että Maria oli raskaana Pyhän Hengen vaikutuksesta. Joosef ottikin sitten Marian vaimokseen.

Neitseestäsyntyminen on ihme, joka on myös erottamaton osa kristillistä uskontunnustusta.

Jeesuksen syntymä tunnetaan yleisimmin ns. jouluevankeliumina Luukkaan mukaan (Luuk.2:1-20; joskin myös Matt.1:18-25 ja Joh.1:1-18 kertovat Jeesuksen syntymästä). Johtuen Rooman keisari Augustuksen verollepanosta oli Joosefin matkustettava daavidilaisen sukunsa kaupunkiin Betlehemiin. Kun Maria oli synnyttänyt poikansa, tuli idästä tietäjiä osoittamaan kunnioitustaan ja tuomaan lahjojaan vastasyntyneelle ”juutalaisten kuninkaalle” (Matt.2:1-12). Tämän jälkeen Joosef pakeni Herran enkelin kehotuksesta äidin ja lapsen kanssa Egyptiin, koska julma, vainoharhainen kuningas Herodes Suuri uhkasi lapsen henkeä (Matt.2:13-15). Herodes tapattikin suuttumuksessaan Betlehemissä ja sen ympäristössä kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat poikalapset (Matt.2:16-18). Herodeksen kuoleman jälkeen Joosef palasi perheineen takaisin ja asettui asumaan Nasaretiin (Matt.2:23).

Maria ja Joosef saivat ennen pitkää vielä neljä poikaa: Jaakobin, Joosefin, Simonin ja Juudaksen, sekä tyttäriä (Matt.13:55,56).

Jeesus ja Hänen vanhempansa olivat mukana siinä matkaseurueessa, joka oli menossa Jerusalemin pääsiäisjuhlille Jeesuksen ollessa 12-vuotias (Luuk.2:41-52). Matkan tapahtumat osoittivat, että Joosef ja Maria olivat vielä ymmällä Jeesuksen tulevasta tehtävästä (Luuk.2:50). Tässä yhteydessä Joosef mainitaan viimeisen kerran elossa olevana, mikä merkinnee sitä, että Maria jäi pian sen jälkeen leskeksi (vrt. Mark.6:3, Matt.13:55; kuitenkin Jeesusta kutsuttiin edelleen Joosefin pojaksi, Luuk.4:22; Joh.6:42).

Maria oli Kaanan häissä, joissa Jeesus teki ensimmäisen ihmeensä (Joh.2:1-12). Tämä oli Jeesuksen julkisen toiminnan alkuvaihetta; tässä yhteydessä Marialla oli jo käsitys siitä, että Jeesus kykeni tekemään ihmeitä (Joh.2:3,5). Kuitenkin suunnilleen samoihin aikoihin annetaan ymmärtää, että Jeesuksen omaiset, äiti mukaan luettuna, luulivat Jeesuksen olevan poissa tolaltaan (Mark.3:21) ja yrittivät hakea Hänet huostaansa, siinä onnistumatta (Mark.3:31-35). Jeesus ei halunnut enää olla riippuvainen omaisistaan (samoin kerrotaan, että Jeesuksen veljet eivät alussa uskoneet Häneen, Joh.7:5, mikä tilanne lopuksi täysin muuttui, Ap.t.1:14).

Tämän jälkeen Mariasta kerrotaan seuraavan kerran vasta Jeesuksen ristin juurella (Joh.19:25-27). Tuolloin Jeesus antoi apostoli Johannekselle tehtäväksi huolehtia äidistään, mistä on päätelty, että Jeesus ja Johannes olivat sukulaisia; olihan tapana, että juuri lähisukulaiset huolehtivat toisistaan.

Jeesuksen ylösnousemuksen ja taivaaseenastumisen jälkeen Maria – kuten hänen jäljellä olevat poikansa –oli yksi niistä, jotka pysyivät rukouksessa, kunnes Henki vuodatettiin helluntaipäivänä (Ap.t.1:14).

Marian myöhemmistä elämänvaiheista ei tiedetä mitään. Koska Maria on kuitenkin Uudessa Testamentissa Jeesuksen äitinä keskeisessä asemassa, ei ole ihme, että hänestä löytyy myöhäisemmältä ajalta paljonkin erilaisia kertomuksia. Näiden kertomusten historiallisuus on kuitenkin olematon.

Maria ja pyhimykset

Raamattu ei puhu pyhimyksistä, vaan Raamatussa ”pyhät” tarkoittaa yksinkertaisesti uskovia (mm. 1.Kor.1:2, 6:11). Kuitenkin jo varhaisessa kirkkohistoriassa alettiin pitää joitakin henkilöitä ”pyhimyksinä” johtuen näiden erityisen hurskaasta elämästä.  Tällaisia olivat alkuvaiheessa vain marttyyrit, mutta vähitellen myös kuuluisat askeetikot, etevät piispat ja kirkon taitavat opettajat. Pyhimyksistä ajateltiin, että he voivat menestyksellisesti rukoilla Jumalaa niiden puolesta, jotka turvautuivat häneen. Koska käsitys pyhimyksistä vakiintui varhain, se periytyi näin sekä lännen että idän kirkkokuntiin. Kirkko oli tuona aikana vielä virallisesti jakamaton.

Pyhimyksinä pidetyistä ihmisistä alkoi 400-luvun alussa nousta korkeimpaan arvoon neitsyt Maria, ”jumalanäiti.” Marian nousemiseen suurimmaksi pyhimykseksi on nähty moninaisia syitä. On luultavaa, että ympäröivä, pakanallinen maailma sai aikaan kirkon sisällä synkretismiä (uskontojen sekoittumista); olihan esim. kreikkalaisessa ja egyptiläisessä uskonnollisessa maailmassa esiintynyt jumalia ihmishahmossa ja myös naispuolisia jumalia. Tämä pakanallinen uskonnollisuus oli joskus vaikuttanut myös juutalaisten lankeamiseen; mm. Jer.44:16-19 puhuu kansan palvoneen Taivaan Kuningatarta.

Katolisen kirkon opetus Mariasta

Katolinen kirkko tukeutuu Raamatun ohella traditioon. Katolinen kirkko katsoo olevansa suoranainen jatke apostoliselle, jakamattomalle kirkolle. Vanhat käsitykset pyhimyksistä ja samalla Mariasta elivät ja kehittyivät kirkon elämässä, vaikka varsinaisia dogmeja ei vielä ollut. 

Mariaa koskevat opinkohdat on vahvistettu melko myöhään. Trenton kirkolliskokous vuosina.1545-63 oli katolisen kirkon elämän kannalta erittäin käänteentekevä. Se uudisti kirkon elämää ja mm. käynnisti vastauskonpuhdistuksen. Tuolloin vahvistettiin mm. kanta, joka kielsi soveltamasta perisyntioppia Mariaan. Vuonna paavi vahvisti 1854 dogmin Marian tahrattomasta sikiämisestä; tämä merkitsi sitä, että Maria oli Jumalan erityisen armon ja etuoikeuden kautta Jeesuksen ansioiden tähden tullut varjelluksi kaikesta perisynnistä. Vuonna 1950 paavi vahvisti dogmin Marian taivaaseen ottamisesta (elävänä) ruumiineen ja sieluineen. Dogmissa lausutaan: ”On Jumalan ilmoittama uskonoppi, että tahraton Jumalan synnyttäjä ja ainainen neitsyt Maria maallisen elämänsä päättyessä otettiin ruumiineen ja sieluineen autuuteen.” Vaikka dogmit on vahvistettu näinkin myöhään, käytännössä voitaneen oikeutetusti todeta, että dogmeissa ilmaistut ajatukset ovat vahvistaneet jo vallinnutta käytäntöä.

Suomen Katolisen kirkon kotisivuilta löytyvät oheiset kaksi rukousta, jotka sisältönsä puolesta kuvastavat Mariaan liittyviä käsityksiä:

Enkelin tervehdys eli Terve Maria:
”Terve Maria, armoitettu, Herra sinun kanssasi. Siunattu sinä naisten joukossa ja siunattu kohtusi hedelmä Jeesus. Pyhä Maria, Jumalanäiti, rukoile meidän syntisten puolesta nyt ja kuolemamme hetkenä. Aamen.”

Regina caeli eli Taivaan kuningatar:
”Iloitse taivaan kuningatar, halleluja! -- Sillä hän, jonka synnytit, halleluja!
Nousi kuolleista sanansa mukaan, halleluja! -- Rukoile puolestamme Jumalaa, halleluja!
Rukoile puolestamme Jumalaa, halleluja! -- Sillä Herra on totisesti ylösnoussut, halleluja!
Rukoilkaamme: Kaikkivaltias Jumala, Poikasi, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksella olet täyttänyt maailman ilolla. Anna meidän päästä hänen äitinsä, Neitsyt Marian esirukousten tähden ylösnousemuksen kirkkauteen. Tätä pyydämme saman Kristuksen, Herramme kautta. -- Aamen.”

Maria-kultilla on ollut ja on edelleen merkittävä sija katolisessa hurskauselämässä. Dogmien ja rukousten lisäksi tätä kuvaavat useat ns. Maria-ilmestykset, joista kirkkokin on virallisesti vahvistanut muutaman.

Ortodoksisen kirkon opetus Mariasta

Ortodoksinen kirkko tukeutuu opissaan ja käytännöissään seitsemän ensimmäisen kristillisen vuosisadan kirkollisiin päätöksiin sekä tunnustaa Raamatun lisäksi auktoriteetiksi tradition. Tämä näkyy myös suhtautumiseen Mariaan pyhimyksenä. Isä Rauno Pietarinen vastaa kysymyksiin ortodoksinen kirkon opetuksesta Neitsyt Mariasta ja ortodoksien ko. opin eroista luterilaisiin tai katolisiin seuraavasti:

”Ortodoksit korostavat, että Maria on Uudessa testamentissa ainoa henkilö, josta useampaan kertaan sanotaan, että hän noudatti Jeesuksen opetusta. Sanan kuulemiseen ja noudattamiseen perustuu Jeesuksenkin mukaan ihmisen autuus (Luuk.11:28) Ortodoksit eivät opeta Marian saastatonta sikiämistä. Ortodoksien käsityksen mukaan Maria kuoli eikä mennyt ilman kuolemaa suoraan taivaaseen. Marialla kuitenkin on erityinen asema esirukoilijana. Kuten häissä Galilean Kaanassa (Joh.2) Maria edelleen kääntyy poikansa puoleen kertoen, mitä ihmisiltä kulloinkin puuttuu, mutta samalla hän kääntyy meidän puoleemme kehottaen meitä tekemään kaikki, mitä Kristus käskee. Ortodoksinen kirkko opettaa Marian olevan ainainen neitsyt ja uusi Eeva, joka pyhyydessä kasvaneena vastasi myöntävästi ylienkeli Gabrielille tämän kysyvään ilmoitukseen Jeesuksen tulevasta syntymästä.”

Jumalanäidillä, ts. Marialla, on ortodoksisessa perinteessä vanhastaan asema välittäjänä, mikä tulee nykyäänkin esille ikoneissa ja liturgiassa. Kuitenkaan katolisia Maria-dogmeja ei ortodoksinen kirkko tunnusta eikä kirkon opin mukaan voida puhua Marian palvonnasta.

Maria pyhimyksenä

Niin lännen kuin idän kirkoissa on Mariaan liitetty monenlaista kansanhurskauden muotoja, joita ei suoranaisesti voida pitää kirkkojen oppien mukaisina. Kansanhurskaudessa on siten voinut ilmentyä piirteitä, joissa Mariaa on voitu pitää jopa jumalallisena.

Protestanttinen teologia on hylännyt pyhimyskäsitteen siihen liittyvine ilmiöineen Raamatun vastaisena. Pyhimykset ovatkin nousseet kirkkojen traditiosta eikä Raamatusta. Mariaa voidaan kunnioittaa sellaisena kuin Raamattu hänet esittää. Häntä ei kuitenkaan Jeesuksen äitinäkään voida pitää muuna kuin Jumalan erityisen armon saaneena ihmisenä. Raamatullinen esimerkki Mariaan kohdistuvia ylilyöntejä vastaan on Luuk.11:27,28.

Lähteet:

Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 4 (Ristin Voitto, 1990).

Kristinuskon historia 2000: Osat ”Alkukirkosta renesanssiin” ja ”Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan” (Weilin&Göös, Gütersloh: 1999).

Katolisen kirkon kotisivut http://www.catholic.fi

Ortodoksisen kirkon kotisivut http://www.ort.fi

KYMMENEN KÄSKYÄ | Osa 2

Lain toinen taulu käsitti perinteisen käsityksen mukaan seitsemän ihmisten keskinäisiä suhteita käsittelevää käskyä. 

Neljäs käsky 

Kunnioita Isääsi ja Äitiäsi. 

Mitä se merkitsee? Vastaus: 
Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme väheksy emmekä vihastuta vanhempiamme emmekä esimiehiämme, vaan kunnioitamme, palvelemme, tottelemme, rakastamme ja arvostamme heitä. (Luther) 

Vanhempien kunnioittaminen (2.Moos.20:12; Ef.6:1-3) merkitsee vanhempien arvostamista korkealle sekä heistä huolehtimista (Matt.15:4-6). Vanhempien velvollisuuksiin kuuluu ohjata lastaan kaikkeen hyvään (Ef.6:4; Sananl.1:8). Tähän käskyyn sisältyy kuitenkin myös lupaus, jonka mukaan noudattaessaan käskyä israelilaiset saavat elää kauan siinä maassa, jonka he ovat menossa ottamaan omaksensa. Tämä saattaa viitata siihen, että heidän orjuutensa oli ainakin osaltaan seurausta tämän käskyn rikkomisesta (Hes.22:7,15). Tämän käskyn noudattamisen yhteydessä annettu lupaus on laajennettavissa siten, että ihmisen jumalanpelko on edesauttamassa pitkää ikää (Ps.91:14-16).   

Kunnioitus vanhempia kohtaan perustuu heidän asemaansa isänä ja äitinä; tällöin kunnioitus ei riipu siitä, ovatko vanhemmat hyviä vai huonoja. Mutta vaikka vanhempia tulee kunnioittaa, heidän sanansa, vaatimuksensa ja tekonsa ovat kuitenkin alisteisia Jumalan sanalle. Vanhemmatkin ovat erehtyväisiä ihmisiä, joitten tahtoon ei voi alistua, jos se asettuu Jumalaa vastaan (1.Sam.20:27-42).   

Viides käsky 

Älä tapa. 
Mitä se merkitsee? Vastaus: 
Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme aiheuta lähimmäisellemme mitään vahinkoa tai kärsimystä, vaan autamme ja tuemme häntä kaikissa elämän tarpeissa. (Luther) 
Tässä käskyssä (2.Moos.20:13) käytetty heprean sana merkitsee ennen muuta murhaamista, jossa on taustalla tarkoituksellisuus. Toisen ihmisen murhaaminen on vastoin Jumalan luomistekoa, koska ihminen luotiin Jumalan kuvaksi (1.Moos.1:26,27; 9:6). Tällöin myös itsemurha on tämän käskyn rikkomista, samoin toisen kuoleman välillinen aiheuttaminen (2.Sam.12:9). Myös syntymättömällä ihmisellä on täysi oikeus elämään (Ps.139:13-16). Kuitenkin on huomattava, että tappaminen kaikissa olosuhteissa ei Raamatun mukaan ollut rangaistavaa (2.Moos.22:1, sisään tunkeutuvan varkaan tappaminen; 5.Moos.19:5,6, tahaton tappaminen). VT:n aikaan lisäksi Jumala suorastaan eräissä tapauksissa edellytti tappamista Hänen käskynsä mukaisesti (esim. epäjumalapalvelijat, 5.Moos.13:7-12 ja Baalin profeettojen surmaaminen, 1.Kun.18:40).   

Vaikeampi tulkintakysymys on suhtautuminen valtioiden väliseen sotaan, joilla on laillinen ulkokuori. Sota itsessään merkitsee laajamittaista tappamista, johon on siitä syystä suhtauduttava kielteisesti. Jeesus julisti rauhantekijät autuaiksi (Matt.5:9). Rauha on aina etusijalla sotatilaan nähden. Kautta historian ovat hyvinkin itsekkäät valtojen väliset eturistiriidat aiheuttaneet kansoille sotien kautta paljon kärsimystä. Toisaalta kuitenkin VT todistaa Israelin kansan käyneen sotia, joille oli Herran kehotus ja Hänen siunauksensa (mainitaan jopa termi ”Herran sota”, 4.Moos.21:14). Joosuan kirja on suurelta osin kuvausta Kanaanin maan väkivaltaisesta valtauksesta (esim. Joos.6:1-27, 8:1-29). Tällöin kuitenkin toisinaan sanotaan, että Herra kävi sotaa Israelin puolesta (Joos.10:14). Koskaan ei Herra tosin tarvinnut suuria sotajoukkoja voiton saamiseen (Abraham, 1.Moos.14:13-16; Gideon, Tuom.7:1-22; Sak.4:6), vaan kuuliaisuus toi voiton vihollisista.   

Arvoituksellinen on Paavalin maininta esivallasta, joka kantaa miekkaa (Room.13:4). Epäilemättä minkä hyvänsä järjestyneen yhteiskunnan on oltava valmis myös voimakeinoihin niitä vastaan, jotka eivät alistu yhteiskunnan lain noudattamiseen. Onko kuitenkaan kuolemanrangaistus hyväksyttävää tällä perusteella, on kuitenkin tulkinnanvaraista. Raamatun kirjoittamisen aikaan kuolemanrangaistus, jopa julmassa muodossaan, oli käytössä eikä Raamattu suoraan asetu sitä vastustamaan (toinen ryöväreistä jopa piti ristiinnaulitsemistaan ansaittuna, Luuk.23:41). Kuitenkin missä hyvänsä evankeliumi on saanut vaikuttaa, sillä on ollut taipumus pidemmän päälle asettua tarpeetonta väkivaltaa ja kuolemanrangaistusta vastaan. 

Joka tapauksessa käskyä ”älä tapa” tulkittaessa on syytä panna merkille Jeesuksen suhtautuminen väkivallan käyttöön: ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu” (Matt.26:52). 

Kuudes käsky 

Älä tee aviorikosta. 
Mitä se merkitsee? Vastaus: 
Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että pidämme sanamme ja tekomme puhtaina ja kurinalaisina, sekä rakastamme ja kunnioitamme kukin aviopuolisoamme. (Luther) 
Aviorikosta koskeva käsky (2.Moos.20:14) merkitsee asettumista Jumalan avioliittoa koskevan säädöstä vastaan. Alusta alkaen avioliitto on Jumalan suunnitelman mukaan ollut tarkoitettu miehen ja naisen väliseksi, koko elämän kestäväksi yksiavioiseksi suhteeksi (1.Moos.2:24; Matt.19:8). Avioliitto on pidettävä kaikin tavoin kunniassa (Hepr.13:4). Jumala on määrännyt, että miehen ja naisen välisen yhdyselämän on tapahduttava avioliiton puitteissa. Avioliiton ulkopuoliset suhteet (avosuhteet, satunnaiset suhteet) ovat siksi tämän käskyn rikkomista, samoin suhde samaa sukupuolta olevan kanssa (Room.1:26,27). Vuorisaarnassaan Jeesus vahvistaa kuudennen käskyn tavalla, joka edellyttää ihmiseltä lähes täydellisyyttä (Matt.5:27-32, 48)! 
   
Toisaalta ihmissuhteet ovat kovin monimutkaiset. Sekä Jeesus että Paavali näkevät tietyin edellytyksin myös avioeron olevan mahdollista (Matt.5:32; 1.Kor.7:15). On myös sellaisia, jotka ovat avioliittoon kelpaamattomia (Matt.19:12). Näin ollen on olemassa tilanteita, joissa avioliiton jatkumiselle ei ole olemassa edellytyksiä. 

VT:n ajan moniavioisuus on arvoituksellinen, koska monet Raamatun jumalisista miehistä olivat moniavioisia. Luomisessa näin ei kuitenkaan ollut, ja tultaessa UT:n aikaan moniavioisuus ei enää tullut kysymykseenkään. Vain yksiavioisuus toteuttaa Jumalan alkuperäistä luomisjärjestystä.     

Seitsemäs käsky 

Älä varasta. 

Mitä se merkitsee? Vastaus: 
Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme anasta lähimmäisemme rahaa tai omaisuutta emmekä hanki sitä itsellemme petollisella kaupalla, vaan autamme häntä kartuttamaan ja suojelemaan omaisuuttaan ja toimeentuloaan. (Luther) 

Alun perin käsky (2.Moos.20:15) merkitsi joko henkilön (orjan, palvelijan jne., 2.Moos.21:16; 5.Moos.24:7) tai esineen luvatonta ottamista toiselta. Taustalla oli ajatus, jonka mukaan Jumala omisti kaiken (Ps.24:1; 115:16), jolloin vain Jumala voi antaa tai ottaa pois. Siksi ihminen ei voi oman käden oikeudella ottaa toiselta ihmiseltä mitään hänen omaansa. 

Varastaminen on kielletty missä hyvänsä järjestäytyneen yhteiskunnan lainsäädännössä, koska yhteiskunta tarvitsee toimiakseen tarkan rajanvedon siitä, kenellä on oikeus kyseessä olevan omaisuuden hallintaan. Myös yhteinen omaisuus tarvitsee lain suojan, koska yhteistäkään omaisuutta ei voi käyttää omavaltaisesti (Joh.12:6). 

Kahdeksas käsky 

Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi. 

Mitä se merkitsee? Vastaus: 
Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme puhu lähimmäisestämme perättömiä, petä hänen luottamustaan, panettele häntä tai tahraa juoruilla hänen mainettaan, vaan puolustamme häntä, puhumme hänestä hyvää ja tulkitsemme kaiken hänen parhaakseen. (Luther) 

Tätä käskyä (2.Moos.20:16) esitetään toisinaan synonyymina kielloksi valehdella. Sinänsä kristityn tuleekin pyrkiä totuuteen kaikilla elämän alueilla (Ps.51:8). Alun perin tätä käskyä sovellettiin ennen muuta israelilaisten välisissä oikeudellisissa prosesseissa; tällöin kyseessä oli totuuden noudattaminen ihmisten välisissä suhteissa ja valheen kieltäminen niin, että sen avulla ei aiheuteta toiselle vahinkoa (Sananl.19:5). Käskyn päämerkitys liittyykin siihen, että toiselle ihmiselle ei aiheuteta vahinkoa valheen kautta.   

Yhdeksäs käsky 

Älä tavoittele lähimmäisesi omaisuutta. 
Mitä se merkitsee? Vastaus: 
Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme petokseen turvautuen tavoittele lähimmäisemme perintöä tai kotia emmekä ota sitä haltuumme lain ja oikeuden varjolla, vaan auliisti autamme häntä säilyttämään sen. (Luther) 

Kymmenes käsky 

Älä tavoittele lähimmäisesi puolisoa, työntekijöitä, karjaa äläkä mitään, mikä hänelle kuuluu. 
Mitä se merkitsee? Vastaus: 
Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme houkuttelemalla, pakottamalla tai vieraannuttamalla riistä lähimmäiseltämme hänen vaimoaan, palvelusväkeään tai karjaansa, vaan kehotamme kaikkia pysymään tehtävissään ja täyttämään velvollisuutensa. (Luther) 
Yhdeksäs ja kymmenes käsky (2.Moos.20:17) kuuluvat käsitteellisesti yhteen vaikka ymmärrämme ne kahtena eri käskynä. Laki kieltää himoitsemasta (Room.7:7). Sinänsä kiellon kohteena olevat asiat liittyvät yhteen kuudennen (aviorikos) ja seitsemännen (varkaus) kanssa; mutta nyt on kysymys ennen muuta ihmisen sisäisestä maailmasta, vaikka ulkonaisesti ihminen näyttäisikin noudattavan lakia. Ihminen voi olla varastamatta, mutta silti himoitsee asioita. Ihminen voi olla ulkonaisesti tekemättä aviorikosta, mutta sydämessään hän on jo tehnyt niin (Matt.5:27,28). Toisaalta himo saattaa lopulta johtaa lopulta lankeemukseen myös ulkonaisesti (2.Sam.11:1-5), josta saattaa seurata muutakin vääryyttä (2.Sam.11:5-17). 

Lähteet 

Luther, Martin: Vähä Katekismus. 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994). 

Vantaan Vapaaseurakunta

Raamatturyhmä

Juhani Nikula