Kaikki kristityt eivät tunne seurakunnan merkitystä Jumalan suunnitelmissa maan päällä. Tämä johtuu ainakin osittain individualistisesta asenteesta, joka näkyy haluttomuutena sitoutua mihinkään yhteisöön. Kuitenkin ”seurakunnalla” on Jumalan suunnitelmissa tärkeä osuus Hänen tehdessään työtään maailmankaikkeudessa. Kristuksen seurakunta on Jumalan valitsema väline, jonka kautta Hän tekee viisautensa tunnetuksi henkivaltoja myöten (Ef.3:10). Raamattu ei tunnekaan kristillisyyttä, joka olisi irrallaan seurakuntayhteydestä. Paitsi että seurakunta on Jumalan väline Hänen toteuttaessaan yleisesti suunnitelmaansa, seurakunnalla on monenlaista merkitystä sen jäsenille. Seurakuntayhteys on jäsenilleen tärkeä osa heidän hengellistä elämäänsä.
Seurakunta on yksi opillisista teemoista, josta efesolaiskirje puhuu paljon. Kuitenkin efesolaiskirjeen näkökulmana on pelkästään maailmanlaajuinen seurakunta. Siihen kuuluvat kaikki ihmiset kaikkialla ja kaikkina aikoina, jotka tunnustavat Kristuksen nimeä. Maailmanlaajuinen seurakunta ei ole näkyvä vaan näkymätön, koska uskovien keskinäistä yhteyttä sen jäsen ei voi kokea kuin hyvin rajoitetusti. Käsitteenä maailmanlaajuinen seurakunta on kuitenkin tärkeä, koska jokainen kristitty kuuluu siihen ja koska meidän on syytä ymmärtää olevamme osa erittäin suurta kokonaisuutta, jonka kautta Jumalan toimii maailmassa. Lopultakin pelastuneitten joukko on äärettömän suuri (Ilm.7:9,10), joten Jumalan työ seurakuntansa kautta osoittautuu lopulta äärettömän tulokselliseksi pelastuneitten määrällä mitaten.
Efesolaiskirjeen näkökulma (=maailmanlaajuinen seurakunta) ei kuitenkaan kyseenalaista sitä, että Raamattu puhuu paljon myös paikallisseurakunnasta. Jo ensimmäinen seurakunta – Jerusalemin alkuseurakunta, joka syntyi helluntain tapahtumien jälkeen (Ap.t.2:42-47) – oli nimenomaan paikallisseurakunta, jossa uskovat kokoontuivat säännöllisesti ja jossa he kokivat keskinäistä yhteyttä monin tavoin. Tämän jälkeenkin mainitaan monia muita paikallisseurakuntia (Antiokian seurakunta, Ap.t.11:26; Efesoksen seurakunta, Ap.t.20:17; Korintin seurakunta, 1.Kor.1:2 jne.). UT:n mallin mukaan maailmanlaajuinen seurakunta ja paikallisseurakunta ovat toisiaan täydentäviä käsitteitä, ja UT:n mukaan meidän tulee kuulua molempiin! Paikallisseurakunnassa voimme kokea näkyvää yhteyttä (Hepr.10:25) ja voimme myös tukea ja auttaa toinen toistamme. Vastoin melko yleistä käsitystä ei siis riitä, että kuuluu vain maailmanlaajuiseen uskovien joukkoon vaan meidän tulee olla myös jonkin paikallisen seurakunnan järjestyksen alainen.
Kristus, seurakunnan pää
Efesolaiskirjeen kantavana teemana on seurakunnan ykseys Kristuksessa. Kristus on kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan yhdistänyt keskenään kaiken sellaisen, minkä syntiinlankeemus oli hajottanut. Kristus on työnsä päätettyään korotettu taivaaseen Isän oikealle puolelle ja Hän on nyt ylempänä kaikkia muita valtoja. Niinpä Kristus on nyt myös asetettu seurakunnan pääksi (Ef.1:15-23). Seurakunta on Kristuksen ruumis, joten Jeesukseen uskovat ovat seurakunnan kautta yhteen liitettyjä Hänen kanssaan. Vertauskuva seurakunnasta Kristuksen ruumiina esiintyy muuallakin Paavalin kirjoituksissa. Kuten efesolaiskirjeessä, myös kolossalaiskirjeessä (Kol.1:15-20) seurakunta nähdään – ei instituutiona ja organisaationa, vaan – elävänä organismina Kristuksessa, jossa koko elämä riippuu sen jäsenien yhteydestä päähän. Ristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus on seurakunnan pää, jonka avulla seurakunta on olemassa ja jonka kautta se toimii.
Paavali käsittelee muuallakin seurakuntaa Kristuksen ruumiina (Room.12:4,5; 1.Kor.12:12-31), mutta niissä korostuu ennemmin jäsenien keskinäinen yhteys toimia yhteiseksi hyödyksi.
Kristus, seurakunnan yhdistäjä
Efesoksen seurakunta oli ns. pakanakristillinen seurakunta, jossa oli vähän tai ei lainkaan juutalaiskristittyjä (Ef.2:11). Tällä seikalla oli paljon merkitystä aikana, jolloin efesolaiskirje oli kirjoitettu. Alun perin kristillinen seurakunta oli ollut kokonaan juutalaiskristillinen (Ap.t.2), jolloin juutalaiset uskonnolliset tavat ja kulttuuri siirtyivät sellaisenaan kristilliseen seurakuntaan. Tuossa vaiheessa juutalaiskristillisellä seurakunnalla oli tuskin aikomustakaan saarnata evankeliumia muille kuin juutalaisille. Vuosituhantinen perinne esti juutalaisten yhteyden pakanoiden kanssa. Tarvittiin monenlainen Jumalan puuttuminen asiaan, että evankeliumia alettiin julistaa myös pakanataustaisille ihmisille. Paavalin pakanalähetystyön edetessäkin hän sai kokea monenlaista vastustusta juutalaisten taholta. Myös kristityiksi kääntyneet juutalaiset edelleen yrittivät pakottaa myös pakanat noudattamaan juutalaisia tapoja. Erityisesti tämä koski ympärileikkausta, joka oli juutalaisen lakihurskauden perusasioita. Kuitenkin Jerusalemin kokouksessa (Ap.t.15) päätettiin, että pakanoita ei tule vaatia ympärileikkaamaan poikalapsiaan eikä pakanoita tule ylipäätään vaatia noudattamaan juutalaisten tapoja voidakseen pelastua; pakanoiden tuli vain olla suvaitsevaisia juutalaisia ja heidän tapojaan kohtaan. Varhaiset seurakunnat siis yrittivät löytää tapoja, joilla juutalais- ja pakanakristityt voivat elää rinta rinnan kristillisessä seurakunnassa vaikka kummankaan ei ole pakko noudattaa toisen perinnäisiä, ulkonaisia tapoja. Keskenään siis haettiin puolin ja toisin suvaitsevaisuutta, onnistuen välillä paremmin ja välillä huonommin.
Kuitenkin vuosituhantinen perintö oli puolin ja toisin ollut vihollisuus. Juutalaiset olivat pyrkineet eristäytymään muista kansoista ja he ylenkatsoivat näitä. Juutalaisten Jumala oli heille vain heidän omaisuuttaan. Samoin pakanakansoilla ovat pitkät perinteet vainota juutalaisia. Vaikka kristillinen seurakunta jo varhain pyrki yhteyteen näiden kahden väestöryhmän välillä, vihollisuudella olivat niin pitkät juuret, jotka eivät vähällä hävinneet.
Paavali kuitenkin tähtää efesolaiskirjeessään siihen, että näiden kahden ihmisryhmän (juutalaiset, pakanat) välillä vallitsee nyt rauha, koska Kristus on yhdistänyt heidät (Ef.2:11-22). Paavali itse oli juutalainen (Fil.3:5), mutta hänet Jumala oli valinnut julistamaan evankeliumia juuri pakanoille (Gal.2:9). Paavali kehottaakin efesolaisia (=pakanoita) muistamaan, mikä oli heidän tilansa ennen kuin he olivat ottaneet Kristuksen vastaan (2:11,12). Mutta kun he ottivat Kristuksen vastaan, he pääsivät Jumalan yhteyteen (2:13). Niinpä Kristus on tuonut rauhan ja yhteyden kahden aikaisemman vihollisryhmän välille (2:14-19). Tämän ajatuksen voi katsoa olleen hyvin radikaalin molempien väestöryhmien näkökulmasta! Kuitenkin juuri seurakunnassa nämä kaksi väestöryhmää tulevat yhdeksi ja Kristus on avannut tien yhteyteen kaikille. Ristillä myös juutalaisten lakihurskaus koki lopun (2:15), koska vanha liitto oli korvattu uudella liitolla Kristuksessa (huom! Jerusalemin temppelin väliverho, esirippu, repesi kahtia, Matt.27:51, eikä mikään erottanut enää ihmisiä temppelin kaikkeinpyhimmästä; Jeesus on ylipappimme, jota voimme kaikki erotuksetta lähestyä, Ef.3:12). Juutalaiset ja pakanat ovat nyt Kristuksessa yhtä.
Paavali sanoo, että hänen lukijansa ovat kiviä siinä rakennuksessa, jossa Kristus on kulmakivenä (oikeammin: huippukivenä; 2:20,21). Seurakunta rakentuu siten Kristuksen varassa ja Hän pitää sitä koossa. Alkuseurakunnan apostolit ja profeetat olivat ”perustuksena” kun seurakunta rakentui (tämä oli alkuajan seurakunnalle välttämätöntä, mutta sama malli ei sellaisenaan ole siirrettävissä myöhemmän ajan seurakuntaan; eri asia on se, että kaikkien armolahjojen ja seurakuntavirkojen tulee olla käytössä). Seurakunta rakentui näin ”temppeliksi”, joka on yksi seurakunnan vertauskuvista, joka perustuu VT:n aikaiseen temppeliin. Tähän (pyhään temppeliin) Kristus liittää kristityt ”Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen” (2:22). Jeesus on temppelin kulmakivi; Hän on perustanut seurakunnan ja Hänen varaansa se rakentuu.
Kristuksen seurakunnan ykseys
Efesolaiskirjeen kappaleet 1-3 on kirjoitettu rukouksen ja ylityksen muotoon, ja niiden sisältö oli ennen muuta opillinen. Tämän jälkeen Paavali kääntyy kirjoittamaan käytännölliseen, lähinnä kehottavaan sävyyn. Ensimmäinen Paavalin esille ottama teema on kuitenkin sama kuin aiemmin efesolaiskirjeessä: seurakunnan ykseys Kristuksessa. Käytännölliseen sävyyn Paavali kertoo, mitä ykseys on, kehottaen lukijoita keskinäiseen yhteyteen (4:1-3). Nöyryys, lempeys, kärsivällisyys ja rakkaus ovat neljä ominaisuutta, joissa seurakunnan jäsenten keskinäisen yhteyden tulisi käytännöllisellä tavalla näkyä. Nämä ominaisuudet ovat välttämättömiä keskinäisten, hyvien suhteiden syntymiselle ja säilymiselle. Nämä ovat myös Kristuksen itsensä ominaisuuksia, joten on luonnollista, että niiden tulee näkyä myös Hänen seuraajiensa elämässä. Jos näitä ominaisuuksia puuttuu, on seurakunnan yhteyskin uhattuna. Hengen yhteys on myös asia, johon tulee tietoisesti pyrkiä, jotta ihmisten välillä vallitsee rauha. Seurakunnassa ei tulekaan sallia eripuraisuutta. Kristuksen ruumiissa meidän näkymättömän yhteytemme tulisi ilmetä näkyvällä tavalla. Yhteys on asia, johon tulee tietoisesti pyrkiä.
Paavali ottaa esille kaksi ”kolminaisuutta,” joissa yhteys ilmenee. Ensimmäinen on yksi ruumis, yksi Henki ja yksi toivo (4:4). Jo aiemmin Paavali on käyttänyt seurakunnasta vertauskuvaa ”Kristuksen ruumis,” jonka ykseys efesolaiskirjeen keskeinen teema. Myös Henki on yksi, koska sama Henki on kastanut Jeesuksen seuraajat yhdeksi ruumiiksi (1.Kor.12:13). Myös seurakunnan toivo on yksi, koska seurakunnan toivona on olla osallinen kaikesta siitä tulevasta, mikä seurakunnalla on Kristuksessa (1:18; vrt. 1.Joh.3:2). Tämä toivo on vielä tulevaisuutta, siksi onkin juuri kyse toivosta.
Toinen Paavalin esille ottama kolminaisuus on yksi Herra, yksi usko ja yksi kaste (4:5). Seurakunnan pää on Kristus, joka on seurakunnan kulmakivi, sen Herra. Seurakuntaa yhdistää myös yhteinen usko kaikkeen siihen, mitä Kristus on ihmiskunnan puolesta tehnyt (1:7). Mutta seurakuntaa yhdistää myös yksi kaste, joka on myöhempinä aikoina aiheuttanut enemmän hajaannusta kuin yhteyttä! Paavalin mainitsema kaste on selvästikin vesikaste, koska Henki mainitaan kuuluvaksi edelliseen kolminaisuuteen (kyseessä ei siis voi olla henkikaste). Mainintaa ”yksi kaste” on käytetty perusteluna sille, että sylilapsena kastettuja ei tulisi enää kastaa ”uudelleen.” Kuitenkaan tuossa vaiheessa, kun Paavali on kirjoittanut efesolaiskirjeensä, ei vielä ollut olemassa oppiriitaa siitä, tuleeko ihminen kastaa sylilapsena vai myöhemmin. Tuohon aikaan sylilasten kastamista ei vielä esiintynyt. Ei myöskään ole mitään viitettä siitä, että kristityksi kääntynyt ei olisi ottanut kastetta. Niinpä olivat olemassa edellytykset sille, että kaste oli yhdistävä tekijä. Seurakunta oli Kristukseen uskovien ja Häneen uskovana kastettujen yhteisö, joiden tuli nähdä kaste yhteisenä asiana, joka oli yhteyttä luova asia.
Seurakunta oli myös paikka, jossa seurakuntavirat ja armolahjat olivat toiminnassa (4:7,11-16). Nämä armoitukset auttoivat seurakuntaa kasvamaan hengellisesti ja ne lujittivat seurakunnan yhteyttä.
Paavali lainaa jakeessa 4:8 psalminkohtaa (Ps.68:19; lainaus ei kuitenkaan ole sanatarkka!), jonka hän selittää tarkoittavan Kristusta (4:9,10): Kristus tuli alas ja syntyi keskellemme ihmiseksi. Työnsä suoritettuaan Hän nousi taivaisiin ja nykyiseen asemaansa. Hän on maailman hallitsija, Hän on kaikki kaikessa. Hän on tätä kaikkea siten myös seurakunnalle.
Seurakunta, Kristuksen morsian
Jakeet 5:21-33 on ymmärrettävä kahtalaisesti. Ne ovat käytännöllisiä ohjeita avioelämään, miehen ja naisen välisiin suhteisiin. Mutta Paavali rinnastaa tämän tarkoittavan myös jotain paljon suurempaa: avioliitto on vertauskuva Kristuksen (miehen) ja seurakunnan (Kristuksen morsian) välisestä suhteesta. Kuten mies on vaimonsa pää, on Kristuskin seurakunnan pää. Kuten miehen tulee rakastaa vaimoaan, on Kristuskin rakastanut seurakuntaa. Kuten vaimon tulee suostua miehen tahtoon, on seurakunnankin suostuttava Kristuksen tahtoon (tämä voi aidosti tapahtua vain rakkaudellisessa ilmapiirissä; Kristus osoitti suurinta mahdollista rakkautta antamalla henkensä seurakunnan puolesta). Kristuksen sanotaan pyhittäneen seurakunnan ja pesseen sen puhtaaksi ”vedellä ja sanalla” (5:26). Tässä on nähty yhtäläisyyksiä kristilliseen kasteeseen, joskaan kasteen ei voi UT:n mukaan nähdä sellaisenaan tuovan ihmiselle uudestisyntymistä. Kaste kuuluu kuitenkin uskonelämän alkutaipaleelle (tulkinta kasteesta ”veden” merkityksenä on tässä epäselvä; samoin Joh.3:5 ja Tiit.3:5 saattavat viitata uskoontulon/uudestisyntymisen puhdistavaan vaikutukseen, jossa ihminen tulee osalliseksi Kristuksen sovintotyöstä ja pelastuksesta, ja siten uskova ikään kuin pestään puhtaaksi syntivelastaan).
Seurakunta on näin Kristuksen morsian. Tämä on UT:n kauneimpia vertauksia seurakunnasta. Niin kuin VT:ssa sanotaan Jumalan olevan Israelin aviomies (Jes.54:1-8), vastaavasti UT:ssa Paavali vertaa Kristusta seurakunnan aviomieheen. Kristuksen morsiamen tulevaisuus on ikuinen taivaallinen loisto ja Jumalan läsnäolo (Ilm.19:6-9; 21:2).
Lähteet
Gumbel, Nicky: Alfa: Hyvä kysymys! (Päivä, Hämeenlinna, 2006).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
