JERUSALEMIN KOKOUS

Jerusalemin kokouksen tausta 

Apostolien ja vanhinten kokous Jerusalemissa (Ap.t.15) suunnilleen vuonna 49 jKr. on kristillisen kirkon historiassa yksi tärkeimpiä merkkipaaluja. Kokouksessa käsitellyn ongelman merkittävyyttä ei ole aivan helppoa käsittää tämän päivän tilanteessa, jossa juutalaiskristityt ovat pieni murto-osa kaikista maailman kristityistä. Mutta tuossa nimenomaisessa kokouksessa kohdattiin se vääjäämättä eteen tuleva tilanne, jossa kristityiksi kääntyi yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, jotka olivat taustaltaan juutalaisten näkökulmasta katsoen kokonaan pakanoita. Sinänsä jo VT ennustaa, että tulee aika, jolloin pakanatkin pääsevät osallisiksi niistä siunauksista, jotka on luvattu Israelille (1.Moos.22:18, 26:4, 28:14; Jes.49:6, 55:5; Sef.3:9,10; Sak.8:22). Tämän kuitenkin käytännössä ymmärrettiin toteutuvan niin, että muista kansoista ihmisiä kääntyi juutalaisuuteen. Kautta aikojen on pakanataustaisia ihmisiä kääntynyt juutalaisuuteen ja jonkinlaista lähetystyötäkin juutalaiset olivat tehneet (vrt. Matt.23:15), jolloin ihminen otti samalla kaikki VT:n lain ja muut juutalaisuuden velvoitteet harteilleen noudattaakseen niitä. Myös alkuseurakunnan toiminnan taustalla näyttää pitkään vaikuttaneen ajatus, jonka mukaan Israel oli Jumalan erityinen välikappale, jolloin pakanat voivat tulla Jumalan lunastuksesta ja siunauksista osallisiksi vain Israelin kansan ja sen eri instituutioiden (kuten ympärileikkauksen) kautta. Alkuseurakunnassa ei näytä olleen mitään epäilyksiä sen suhteen, ettei kristinusko merkitsisi jatkossakaan muuta kuin nimenomaan juutalaiskristillisyyttä. Alkuvaiheessa tämä johtikin siihen, että kristityiksi kääntyneet olivat juutalaisia tai ns. jumalaa pelkääväisiä. Samarialaisten (Ap.t.8) ja roomalaisen Corneliuksen huonekunnan (Ap.t.10) kääntymyskään ei vielä merkinnyt kristinuskon murtautumista ulos juutalaisuudesta. Joitakin poikkeuksia oli käännynnäisten joukossa, joitten kosketus juutalaisuuteen oli olematon. Kuitenkin vasta Paavalin ensimmäinen lähetysmatka (Ap.t.13,14) toi kristilliseen seurakuntaan mukanaan huomattavia määriä käännynnäisiä, joiden tausta oli täysin pakanallinen.         

Juutalaiskristillisen seurakunnan synty helluntaina (Ap.t.2) ei voinut syrjäyttää vuosituhantista Israelin kansan perintöä. Jerusalemin seurakunnan ajatuksena oli, että se muodostaa kansan uskollisen jäännöksen (tämä ajatus esiintyy usein VT:ssa, esim.1.Kun.19:18, Sef.3:11-13). Jerusalemin seurakunta kuvittelikin Jumalan toimivan edelleen niitten suuntaviivojen mukaan, jotka Hän oli asettanut aikoja sitten. Tämä merkitsi juutalaiskristillisen seurakunnan mielestä sitä, että tulemalla kristityksi juutalainen ei lakkaa vähimmässäkään määrin olemasta juutalainen. Alkuseurakunnan aikana pakanan kääntyessä kristityksi tämä samalla ainakin jossakin määrin omaksui juutalaisten tapoja ja etiikkaa. Sinänsä onkin selvää, että kristinuskon juuret ovat syvällä Israelin kansan historiassa. Jerusalemin seurakunnan juutalainen luonne kuitenkin syvensi juutalaisuuden ja kristinuskon yhteyttä tavalla, joka joutui uusien haasteiden ja tulkintojen eteen Paavalin lähetysmatkojen saavuttaessa täyspakanallisia ihmisiä, jotka ottivat evankeliumin vastaan. Jerusalemin seurakunnan johtoasema oli siihen asti ollut kaikille lähes selviö, mutta uudet pakanakristilliset seurakunnat näyttivät haastavan tämän asiantilan. Tilanne juutalaiskristittyjen ja pakanakristittyjen välillä oli paikoitellen voimakkaasti jännittynyt, ja Paavali näyttää saamansa pakanalähetysnäyn perusteella asettuneen voimakkaasti sen puolelle, että pakanakristittyjen ei tule alistua noudattamaan juutalaisia tapoja. Tämä näkyy voimakkaasti mm. hänen kirjeessään galatalaisille. Paavalin ensimmäinen lähetysmatka (Ap.t.13,14) oli suuntautunut Galatiaan, johon syntyi kristillisiä seurakuntia. Kirjeessään galatalaisille Paavali hyökkää voimakkaasti juutalaista uskonnollisuutta vastaan (erityisesti Paavali vastusti pakanoiden ympärileikkausta, Gal.5:2,3,11,12). Ilmeisesti kirje galatalaisille on kirjoitettu ennen Jerusalemin kokousta (Ap.t.15), koska kirjeen sisältö on niin hyökkäävä eikä vaikuta lainkaan tuntevan Jerusalemin kokouksen sovinnollista päätöstä (huom! galatalaiskirjeen vastaanottajista ja ajankohdasta on erilaisia teorioita, joista mikään ei täysin kykene selvittämään, milloin ja kenelle kirje on kirjoitettu; yleisestikin Raamatun kirjojen taustaa ei useimmissa tapauksissa kyetä lopullisesti selvittämään). 

Voidaan sanoa, että käsillä olevan ongelman räjähtäminen ilmiriidaksi oli vain ajan kysymys. Lopullisen sytykkeen Jerusalemin kokoukselle antoi tilanne, jossa Juudeasta (Jerusalemista) tuli Antiokiaan juutalaiskristittyjä, jotka opettivat periaatetta, jonka mukaan ympärileikkaus Mooseksen lain mukaan oli ihmisen pelastumiselle välttämätön (Ap.t.15:1). Tämä merkitsi vastakohtaa Paavalin opetukselle, jonka mukaan ihmisen ei tarvinnut tulla ensin juutalaiseksi, vaan hän pelastuu vain uskomalla evankeliumin. Selvästikin tämä tilanne Antiokiassa oli sama asetelma, joka tapahtui Galatian seurakunnissa, johon oli tullut juutalaiskristillisiä opettajia vaatimaan pakanoiden ympärileikkausta. On arveltu, että Johannes Markuksen eroaminen Paavalista tämän ensimmäisellä lähetysmatkalla (Ap.t.13:13) olisi voinut johtua juuri siitä, että Johannes olisi ollut levoton Jerusalemin seurakunnan suhtautumisesta Paavalin pakanalähetystyöhön, jolloin Johannes olisi samalla ollut raportoimassa Jerusalemissa Paavalin ”epäjuutalaisesta” opetuksesta; tällöin Johannes voisi olla samalla ollut aiheuttamassa juutalaisten opettajien tulemisen Antiokiaan. Johanneksen rooli tässä suhteessa on arvailua, mutta voisi selittää Paavalin myöhemmän jyrkän suhtautumisen häneen (Ap.t.15:36-41). Vaikka Johannekselle ei olisikaan ollut mitään osaa tässä konfliktissa, oli kuitenkin odotettavissa, että Jerusalemin seurakunnan johto pyrki minimoimaan jännitettä juutalaisuuden ja juutalaiskristillisyyden välillä. Jerusalemin seurakunnan johtaja, Jeesuksen veli Jaakob sekä Pietari olivat konservatiivisia juutalaisia (esim. Ap.t.21:17-26), vaikka kumpikaan ei toisaalta halunnut uhrata evankeliumin sanomaa sen missään kohdin. Paavali näki tilanteen kuitenkin heitä jyrkemmin ja hänelle Jeesuksen risti merkitsi tinkimättömästi pakanoiden ympärileikkauksen loppua (Gal.6:12). 

Antiokian seurakunnassa asettuivat Paavali ja Barnabas vastustamaan juutalaisia opettajia, jolloin päätettiin lähettää Antiokian seurakunnasta lähetystö (Paavali, Barnabas ja muutamat muut) Jerusalemiin keskustelemaan syntyneestä riitakysymyksestä. Antiokian seurakunnalla oli omalta puoleltaan tavoitteena saada selvyys tähän kiistakysymykseen, joka oli heidän sekaseurakunnassaan akuutti. Epäilemättä myös Jerusalemin seurakunta halusi selvyyttä tähän kysymykseen, vaikka itse asia oli Juudean juutalaisessa ympäristössä toinen (juutalaisille itselleen oli itsestään selvyys, että juutalainen on aina vanhoja tapoja myöten juutalainen vaikka kääntyy kristityksi). Myös Jerusalemin seurakunnan asema muitten seurakuntien yläpuolella oli asia, joka kaipasi kaikkien kristittyjen yhteistä kokousta. Sinänsä pakanalähetystyö oli tässä vaiheessa jo laajalti ymmärretty kuuluvaksi Jumalan suunnitelmiin. Kuvaavaa kuitenkin on, että pakanoiden kääntymisestä iloittiin Foinikiassa ja Samariassa (15:3), mutta Jerusalemin seurakunnan ei suoraan sanota iloinneen tästä asiasta (15:4). Ehkä pakanoiden kääntymys ei vielä saanut ”täysjuutalaiskristittyjen” kokosydämistä hyväksyntää.     


Jerusalemin kokouksen kulku 

Kokouksen myötä eri näkökannat tuotiin esiin niiden kaikessa jyrkkyydessään – tämä kertoo alkuseurakunnan inhimillisestä puolesta. Kristityt, taustaltaan juutalaiset fariseukset, esittivätkin kantanaan, että uskoon tulleet pakanat oli myös ympärileikattava ja heidät oli velvoitettava noudattamaan Mooseksen lakia; ts. pakanoiden oli tultava juutalaisiksi sen kaikkia yksityiskohtia myöten (15:5). Tämän he sanoivat käsityksenään Jumalan muuttumattomasta tahdosta sellaisena kuin VT asian tuntuu esittävän. Heidän tulkintansa mukaan VT puhuu pakanoiden pelastumisesta viimeisinä aikoina kun Israel on palautettu ennalleen (Jes.2:2,3, 11:10, 25:6-10, 60:1-3; Sak.8:23). Pakanoiden lähetystyö oli myös näiden jyrkkien juutalaiskristittyjen mielestä sinänsä kannatettavaa, mutta sen tulisi tapahtua sitä perinteistä tietä, jonka mukaan pakanat kääntyvät myös juutalaisuuteen eivätkä muodosta siten itsenäistä, Mooseksen laista riippumatonta ryhmää. Epäilemättä näiden juutalaisten kantaan vaikutti sekin, että viimeisinä päivinä pakanakansat suorastaan tulvivat Jerusalemiin, eivät suinkaan sieltä pois (Sak.8:22). Ottaen huomioon näiden kristittyjen fariseusten kunnioituksen VT:n kirjoituksia kohtaan heidän ajattelunsa vaikutti sen hetkisessä tilanteessa johdonmukaiselta. 

Nyt oli tilanne selvitetty ja kummankin osapuolen näkemykset oli esitetty. Apostolit ja vanhimmat asettuivat tämän jälkeen pohtimaan kysymystä ja etsimään siihen ratkaisua (15:6). Myöhemmässä historiantulkinnassa Jerusalemin kokousta onkin nimitetty ”ensimmäiseksi kirkolliskokoukseksi”, jonka mallin mukaan myöhemmissä vaiheissa on pyritty ratkaisemaan kiistakysymyksiä. 

Väittelyä, jonka sisältöä Raamattu ei kerro, jatkui pitkään, kunnes Pietari alkoi puhua (15:7-11). Pietari ei ollut enää seurakunnan johtaja, vaan seurakunnan johtaja oli Jaakob, Jeesuksen veli (vrt. 12:17). Pietari oli kuitenkin juutalaiskristillisen lähetystyön päähenkilö, joka vastasi työstään Jerusalemin seurakunnalle. Pietari puhuikin lähetystyöntekijän roolissa ja muistutti kokousta, kuinka Jumala oli valinnut hänen suustaan pakanat kuulemaan evankeliumin ja ottamaan sen vastaan (vrt. tapahtumat n. 10 vuotta aikaisemmin Corneliuksen kodissa, Ap.t.10). Näin Jumala oli osoittanut hyväksyvänsä pakanat yhteyteensä uskon kautta. Siksi johdonmukaisesti myös Paavalin työ pakanoiden parissa kuului Jumalan suunnitelmiin. Siksi Pietarin mukaan juutalaisen ja pakanan välillä ei ollut eroa ja Mooseksen laki oli ies, jota eivät edes juutalaiset itse olleet jaksaneet kantaa.  Pietarin puhe on näin Paavalin ja Barnabaksen puolustuspuhe, jonka jälkeen nämä itse tekivät selkoa työstään ”kansojen keskuudessa” (15:12). Kyse ei kuitenkaan ollut heidän oman työnsä hedelmästä, vaan kysymys oli Jumalan suurista tunnusteoista ja ihmeistä. 

Jaakob alkoi sitten puhua ja hänen ehdotuksensa ratkaisuksi oli selvästikin avarakatseinen, sovinnollisuutta etsivä kompromissi (15:13-21). Jaakobin syvä juutalainen uskonnollisuus näkyy hänen puheessaan, mutta samalla siihen sisältyy luottamus siihen, että Jumala on todella suunnitellut hyväksyvänsä pakanat yhteyteensä. Todennäköisesti jyrkät juutalaiset olivat tässä tilanteessa panneet toivonsa Jaakobiin, mutta he saivat pettyä. Jaakob etsi vastauksessaan sekä keskinäistä sovittelua että Jumalan tahdon mukaista ratkaisua. Viittaamatta Paavalin ja Barnabaksen työhön (!) hän muistutti Simon Pietarin työstä pakanoiden parissa. Jaakobin ajatuksena tuntuu olleen sivuuttaa proselytismi eli juutalaisuuteen kääntyminen ja korostaa lopunajallista ennuskuvaa, jossa Daavidin sortunut maja (Israel) ennallistetaan ja se tulee olemaan vahva, mutta samalla pakanakansat ympäröivät sitä Jumalan omina (Aam.9:11,12). Jaakobin tulkinnan mukaan näin pakanakansat tulevat Jumalan omiksi tulematta juutalaisiksi. Tämän Jumala on suunnitellut jo ammoisista ajoista asti. On huomattava, että Jaakob ei tosiaankaan viitannut Paavalin pakanalähetystyöhön, vaan selvitti juutalais- ja pakanakristillisyyden välisiä yleisiä periaatteita. Joka tapauksessa Jaakob ymmärsi, että pakana voi pelastua tulematta juutalaiseksi, mikä merkitsi asettumista Antiokiaan tulleita juutalaisia opettajia vastaan (15:1). 

Jaakobin ehdotus ratkaisuksi (15:20,21) on herättänyt paljon pohdiskelua. Toisaalta se voi vaikuttaa olevan ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä hän aikaisemmin sanoi. Mutta toisaalta se sisälsi huomattavasti vähemmän vaatimuksia kuin jyrkät juutalaiskristityt olivat aiemmin esittäneet. Koska Paavalikaan myöhemmin kirjeissään ei aseta kieltoa esim. epäjumalille uhratun lihan syömiselle muuten kuin omantunnon kysymyksenä (1.Kor.8:1-13), lienee Jaakobin ehdotus tulkittava käytännön myönnytyksenä juutalaisille. Juutalaista väestöä asui laajalti kaikkialla Rooman valtakunnassa, joten Jaakob halusi ehdotuksellaan kehottaa pakanoita kunnioittamaan juutalaisille pyhiä asioita. Tällaisenaan Jaakobin suvaitsevainen ehdotus on kelvollinen toimintamalli kaikkina aikoina vastaavissa kiistakysymyksissä. 


Kokouksen päätös   

Jaakobin ehdotus hyväksyttiin (ilmeisesti yksimielisesti, koska kirjeessä viitattiin myös Pyhän Hengen nähneen hyväksi kirjeessä esitetyt asiat) ja kokouksen päätös ilmoitettiin Antiokiaan kirjeellä (15:22-29). Kirjeen toimittivat perille Paavali ja Barnabas sekä Jerusalemin seurakunnan valtuuttamat Juudas Barsabbas ja Silas. Näiden kahden jälkimmäisen johtavan henkilön mukanaolo ilmoitti kirjeen vastaanottajille Jerusalemin seurakunnan hyväksyneen ne menettelyt, jotka kirjeessä kerrottiin. Tämä kirje sisälsi kristinuskon leviämisen kannalta merkittäviä kannanottoja, jotka toisaalta olivat voimakkaasti pakanalähetystä tukevia ja toisaalta edellyttivät kristillisen seurakunnan sisäistä sovinnollisuutta eri taustoista tulevien ihmisten kesken. Aivan ilmeisesti myös juutalaiskristittyjen Paavalin lähetystyöhön kohdistuneet ennakkoluulot vähenivät kirjeen ilmoittamien päätösten myötä. Samalla on mahdollista, että kirjeen julkituoma tietty etääntyminen juutalaisuuden vaatimuksista nosti ei-kristittyjen juutalaisten vastarintaa Paavalia kohtaan, koska tämä oli saanut entistä vapaammat valtuudet pakanalähetystyöhön. Olihan jo kirjeen vastaanottajiksi mainittu Antiokian veljien lisäksi Syyrian ja Kilikian veljet, ts. kyseessä oli Antiokiaa laajempi maantieteellinen alue. Selvästikin Jerusalemin kokouksen päätöksen vaikutus oli laaja-alainen. 

Kirje tuotiin Antiokiaan, jossa sen sisältö otettiin ilahtuneena vastaan (15:30,31). Paavali jäi tässä vaiheessa Antiokiaan (15:32-35), josta myöhemmin alkoi hänen toinen lähetysmatkansa (15:40-18:22). 


Paavalin ja Barnabaksen ero 
   
Paavali ja Barnabas olivat olleet työtovereita jo pitkään. Barnabas oli heti Paavalin kääntymyksen jälkeen auttanut Paavalia saamaan seurakunnan luottamuksen (9:27). Huolimatta heidän pitkästä ystävyydestään ja työtoveruudestaan heidän välille tuli riita siitä, voiko Johannes Markus tulla heidän mukaansa uudelle lähetysmatkalle (15:36-41). Paavali ei hyväksynyt Johannesta, koska tämä oli lähtenyt heidän luotaan kesken lähetysmatkan (13:13). On mahdollista, että alun perin Johannes ei ollut hyväksynyt Paavalin ei-juutalaisia menettelytapoja pakanoiden keskuudessa, mutta Jerusalemin kokouksen päätöksen myötä Johannes olisi katsonut voivansa taas olla Paavalin työyhteydessä. Paavali ei kuitenkaan enää luottanut Johannekseen, jolloin Barnabas otti Johanneksen mukaansa ja Paavali otti uudeksi työtoverikseen Silaksen (Silvanuksen, 1.Tess.1:1). Tämä oli Jerusalemin seurakunnan johtavia miehiä, kreikkaa taitava Rooman kansalainen (16:37). 

Apostolien tekojen kerronnassa ei karteta tuomasta esille alkukristittyjen inhimillisiä piirteitä, kuten Paavalin ja Barnabaksen riitaa. Toisaalta Jumala myös käyttää erilaisia ihmisiä erilaisissa tehtävissä, joten todennäköisesti Herra oli suunnitellut myös sen, että Paavalin ja Barnabaksen oli lähdettävä työhön toisistaan erillään. Luultavasti myös Johannes Markus saattoi palvella Jumalan valtakunnan työtä menestyksellä Barnabaksen kanssa, joten syntynyt tilanne mahdollisti kaikille osapuolille uudenlaisen, menestyksellisen työrupeaman. 


Lähteet 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994). 

PAAVALIN ENSIMMÄINEN LÄHETYSMATKA

Paavalin kutsu lähetystyöhön 

Saul eli Paavali oli Jumalan valitsema lähetti viemään evankeliumia pakanakansojen keskuuteen. Ensimmäisen kerran Paavali sai kuulla tästä, kun opetuslapsi Ananias tuli hänen luokseen hänen olleessa sokeutuneena (Ap.t.9:15,17). Tuolloin Paavali sai näkönsä takaisin ja alkoi kohta julistaa evankeliumia. Kesti kuitenkin reilusti yli kymmenen vuotta, ennen kuin Jumala erityisesti erotti Paavalin lähetystyöhön. Jälkikäteen on mahdotonta asettaa Paavalin elämän tapahtumia tarkkaan aikajanalle, mutta suunnilleen seuraavat tapahtumat ennen lähetysmatkoja on katsottu voitavan ajoittaa: (1) kääntymys Damaskoksen tiellä (34 jKr, Ap.t.9:1-19); (2) käynti Jerusalemissa (36 jKr, Gal.1:18); (3) Tarsoksessa (37-42 jKr., Ap.t.9:30); (4) Barnabas noutaa Paavalin Antiokiaan (42 jKr., Ap.t.11:25,26); ja (5) Paavali ja Barnabas tuovat avustusta Juudean seurakunnille (44 jKr., Ap.t.11:29,30). Paavalin ensimmäisen lähetysmatkan (Ap.t.13-14) arvellaan alkaneen n. v. 46 jKr. 

Lähetysmatkan tukipiste oli Antiokian seurakunnassa, jossa mainitaan olleen viisi nimeltä mainittua profeettaa ja opettajaa (Ap.t.13:1). Barnabas mainitaan ensimmäisenä ja hänen roolinsa lienee ollut merkittävä (hän oli myös ollut vaikutusvaltainen jo Jerusalemin alkuseurakunnan silmissä, 4:36,37, 9:27, 11:22-30). Ei ole mahdotonta, että ”Simeon” eli ”Niger” olisi sama henkilö kuin Jeesuksen ristiä kantanut Simon Kyreneläinen (Luuk.23:26).  Saul mainitaan tässä vaiheessa viimeisenä. Opettajien ja profeettojen palvellessa ja paastotessa Pyhä Henki puhui seurakunnalle Barnabaksen ja Saulin erottamisesta siihen tehtävään, johon Henki oli heidät kutsunut (13:2,3). Miten Pyhä Henki puhui seurakunnalle, ei mainita. Ilmeisesti kyseessä oli profetia jonkun kautta. 

Tässä tapahtumassa on montakin seikkaa, jotka on syytä panna erityisesti merkille. Ensinnäkin, seurakunta kuuli Pyhän Hengen nimenomaisen sanoman, jonka mukaan Barnabas ja Saul oli erotettava Jumalan tarkoittamaan tehtävään. Henki näyttää tässä todellakin puhuneen seurakunnalle, ei (!!!) suoraan ao. henkilöille (ts. Barnabakselle ja Saulille). Kyseessä ei siten ollut tilanne, jossa Henki olisi esittänyt kutsunsa henkilöille, joita tehtävä koski, vaan sanoma merkitsi kehotusta seurakunnalle erottaa nämä kaksi miestä Jumalan määräämään tehtävän. Toiseksi, seurakunta myös kuuliaisesti ojentautui tämän sanoman mukaan. Kukaan ei vastustellut ajatellen, että näitä miehiä ei voi luovuttaa pois seurakunnasta. Kaikki päinvastoin tajusivat, että tämä oli nimenomaan Jumalalta tullut käsky ja että tätä käskyä on toteltava. Lopuksi nämä miehet valtuutettiin lähtemään kätten päälle panemisen ja rukouksen kautta. Pyhän Hengen johdatuksen kokeminen oli kaikissa vaiheessa silmiinpistävä ja tuntuva. Kyseessä ei ollut ihmisen itsensä kokema lähetystyöhön lähteminen pelkän Jeesuksen lähetyskäskyn perusteella, vaan aika, paikka ja lähtijöiden valinta tuli täysin Hengen kautta. Henki erotti lähtijät ja seurakunta toimi lähettäjänä.   

Barnabaksen ja Saulin erottaminen (pyhittäminen) tehtäväänsä on esimerkki hengelliseen tehtävään asettamisesta kaikkina aikoina. Tehtävään erotetulla ihmisellä tulee olla (1) Jumalan Hengen antama kutsu (seurakunnan kautta, jolloin muutkin kuin asianomainen itse vakuuttuvat kutsusta), (2) seurakunnan ojentautuminen Jumalan Hengen kutsun mukaisesti (luovuttaa kutsutut ja samalla sallia näiden luopua aikaisemmista tehtävistään seurakunnassa), ja (3) kutsuttujen valtuuttaminen tehtävään siunaamisen ja rukouksen kautta (lähettäminen). 

Hengen puheessa (13:1-3) ei sinänsä mainita sitä, mikä Barnabaksen ja Saulin tehtävä oli. Mutta näille näyttää asia valjenneen nopeasti (ehkä Hengen eri sanoman kautta) ja he lähtivät sitten matkalleen, jota on ollut tapana nimittää Paavalin ensimmäiseksi lähetysmatkaksi. Näitä pitkiä matkoja hänelle kertyi sitten kolme, ennen kuin hänet lopulta vangittiin ja lähetettiin Roomaan keisarin eteen. Ensimmäinen lähetysmatka kohdistui Kyprokseen ja nykyisen Turkin sisäosiin silloisen Galatian alueelle. Paavali toki julisti evankeliumia juutalaisten synagogissa milloin vain mahdollista (yleensä Paavali aloitti synagogista). Mutta sittenkin kyseessä oli ennen muuta pakanalähetystyö: Paavali julisti evankeliumia kaikille kansoille, ketä vain tapasi. Tämä ensimmäinen lähetysmatka alkoi Syyrian Antiokiasta ja myös päättyi sinne. Tämä matka kesti kaikkiaan noin kaksi vuotta (ilmeisesti vuosina 46-48 jKr.).   


Apostolit Kyproksessa 

Henki johti apostolien matkaa joka hetki. Aluksi apostolit menivät Antiokian satamakaupunkiin Seleukiaan, josta he purjehtivat Kyprokseen (13:4; huom! Barnabas oli kotoisin Kyproksesta, 4:36). He julistivat evankeliumia ensin saaren itäpäässä Salamiissa. Siellä heidän sanotaan julistaneen evankeliumia vain juutalaisten synagogassa (13:5). Mukana Barnabaksella ja Saulilla oli Johannes Markus, joka oli heidän seurassaan aina Pamfylian Pergeen (nyk. Turkin eteläosassa sen rannikolla) asti. Kaikki kolme matkasivat Kyproksen läpi sen länsipäähän Pafokseen saakka (13:6). Ilmeisesti apostolit olivat tähän asti julistaneet evankeliumia vain juutalaisille ja jumalaapelkääville. Pafoksessa he kuitenkin kohtasivat juutalaisen miehen, joka osoittautui olevan vihollisen palveluksessa (vrt. apostolien kohtaaminen Simon-noidan kanssa Samariassa, 8:9-13,18-24). Kyseessä oli Barjesus eli Elymas, varsinainen pimeyden palvelija, noita ja väärä profeetta (noituus oli ehdottomasti kielletty Mooseksen laissa, 3.Moos.19:26, mutta silti juutalaisten parissa harjoitettiin sitä, vrt. Ap.t.19:13-16).  Käskynhaltija Sergius Paulus oli täysin pakanallinen mies, joka kuitenkin oli mielenlaadultaan vastaanottavainen ja viisas. On mahdollista, että käskynhaltijan kutsun taustalla oli myös halu tutustua apostolien oppiin siksi, että käskynhaltija halusi saada tietoa juutalaisten evankelistojen taustoista kyetäkseen yleisesti käsittelemään heitä koskevia asioita. Varmaankin tiettyä vaikutusvaltaa oli Elymaksella ollut käskynhaltijaan. Mutta kun alkoi näyttää siltä, että käskynhaltija on tulossa apostolien julistuksen kautta uskoon, silloin Elymas alkoi avoimesti vastustaa apostoleja. Tässä tulee ilmi se, että pimeyden vallat voivat kyllä sietää ulkonaista uskonnollisuutta, myös kristinuskoa; mutta sitä Saatanan valtakunnan on mahdoton hyväksyä, että joku ihminen todella tulee uskoon. Silloin pimeyden vallat käyvät vastahyökkäykseen. Niin kävi tässäkin tapauksessa. Noita alkoi vastustaa apostoleja (13:8). 

Jumalan valtakunta on kuitenkin voimakkaampi kuin pimeyden valta (13:9-11). Tämän sai käskynhaltijakin nimenomaisesti nähdä. Paavali sanoi tiukat sanat Elymakselle, joka sokeutui siinä paikassa. Käskynhaltija näki mitä Elymakselle tapahtui ja ihmetteli Herran opin voimaa. Evankeliumi oli selvästikin noitakonsteja vahvempi. Juuri siksi käskynhaltijasta sanotaan, että hän uskoi (13:12). Tässä on yksi Apostolien tekojen osoittama esimerkki siitä, että ihmeet olivat omalta osaltaan auttamassa evankeliumin leviämistä. Saarnattu sana oli se evankeliumin ydin, mutta ihmeet vahvistivat sitten sanan.     

Jotkut ovat epäilleet käskynhaltijan todellista kääntymystä, koska tässä ei mainita mitään hänen kasteestaan. Tähän voidaan ensinnäkin huomauttaa, että vaikeneminen ei merkitse, että kastetta ei tapahtunut (Apostolien tekojen yleinen malli on kaste heti kääntymyksen jälkeen). Toiseksi voidaan todeta, että kaste itsessään ei pelasta, vaan usko pelastaa. Siksi se tärkein asia – eli uskoontulo – korostuu. 

Sergius Pauluksen kääntymys merkitsi Paavalin työssä käännekohtaa siinä mielessä, että tämä tapahtuma ei enää tapahtunut juutalaisuuden puitteissa vaan kyseessä oli täysin pakanataustaisen ihmisen kääntymys. Tässä yhteydessä myös ikään kuin ”vaihtuu” Saulin nimi Paavaliksi (13:9). Tosiasiassa hänellä olivat molemmat nimet, heprealainen Saul (Saul-kuninkaan mukaan; Paavali korosti juutalaisuuttaan, vrt. Ap.t.22:3; Fil.3:5) ja kreikkalainen Paavali (Paulus). Jälkimmäistä käytetään tästä eteenpäin, koska näin samalla korostuu hänen roolinsa pakanoiden apostolina. Mitä ilmeisimmin Paavalilla oli myös roomalainen kaksoisnimi, koska hän oli Rooman kansalainen (Ap.t.16:37,38, 25:10-12), vaikka näitä hänen roomalaisia nimiä ei Raamatussa mainitakaan. 



Apostolit Pisidian Antiokiassa 

Kyproksesta apostolit jatkoivat sitten mantereelle Pamfylian Pergeen (13:13-15). Näin olivat Paavali ja Barnabas tulleet taas mantereelle, tällä kertaa Vähään-Aasiaan. Johanneksesta mainitaan, että hän erosi tässä vaiheessa apostoleista ja palasi Jerusalemiin (tällä oli myöhemmin merkitystä Barnabaksen ja Paavalin työn eriytymiseen, Ap.t.15:36-40). Apostolit aloittivat tapansa mukaan työnsä julistamalla evankeliumia synagogassa (13:16-41). Synagoga-jumalanpalvelus rukousten ja lain lukemisen jälkeen mahdollisti myös synagogan esimiehen luvalla vapaan sanan. Mahdollisesti Paavalin pukeutuminen oli osoittanut hänet fariseukseksi, mikä edesauttoi hänelle annettua mahdollisuutta puhua.  Paavalin puheen alkuosa on tyypillistä vetoamista Israelin kansan historiaan ja Jumalan huolenpitoon kansan elämän eri vaiheissa. Mutta Paavali ottaa sitten esiin profeettojen ennustuksia Messiaasta, jotka toteutuivat Jeesuksessa, joka ristiinnaulittiin, mutta joka sitten nousi kuolleista. Juuri tämä Jeesus on se, jonka ansioista synnit annetaan anteeksi ja jonka kautta yksin ihminen tulee vanhurskaaksi. 

Kuulijoiden reaktiot olivat samanlaisia kuin sitten usein toistui myöhemminkin: toiset uskoivat, toiset eivät (13:42-52). Aivan aluksi juutalaiset taisivat ajatella, että se, mitä apostolit puhuivat, oli sinänsä ihan mielenkiintoista. Mutta apostolien menestys oli niin suuri, että seuraavana sapattina ”melkein koko kaupunki kerääntyi kuulemaan Herran sanaa” (13:44). Tuossa kaupungissa oli tapahtumassa hengellinen herätys, joka alkoikin olla vaarallinen juutalaisten perinteiselle uskonnollisuudelle. Silloin juutalaiset nousivat vastarintaan. Seurauksena oli se, että Paavali ja Barnabas kääntyivät julistamaan evankeliumia nimenomaan pakanoille. Tässä heillä olikin huomattavaa menestystä niin, että Herran sanan sanotaan levinneen yli koko Pamfylian maakunnan (13:49). Juutalaisten vastarinta nousi sitten koko ajan, mistä syystä apostolit siirtyivät sisämaahan Ikonioniin. Epäilemättä myös uusia käännynnäisiä vainottiin, mutta Pyhä Henki vahvisti heitä (13:52). Tässä nimenomaan mainitaan opetuslasten olleen täynnä sekä (pelastuksen) iloa että Pyhää Henkeä. 


Apostolit Ikonionissa 

Paavali ja Barnabas jatkoivat sitten työtään Ikonionissa (14:1-7). Juutalaiset vastustivat kaikkialla ankarasti evankeliumia. Kuitenkin aina löytyi myös niitä, jotka uskoivat. Seurakuntia syntyi kaupunkeihin, vaikka apostolit harvemmin edes kykenivät jäämään sinne pitkäksi aikaan vastarinnasta johtuen. Paavalin lähetysstrategia kuitenkin tulee tässä näkyviin: hän julisti evankeliumia alueen kaupungissa ja siirtyi sitten itse taas seuraavaan kaupunkiin; mutta uskoon tulleet sitten puolestaan levittivät evankeliumia kaikkialle ympäristöön. Paavali itse ei voinut tavoittaa kaikkia; mutta seurakunta yhdessä oli tehokkaampi kuin mitä yksi ihminen olisi ollut. 

Jae 14:3 on tärkeä yhdessä mielessä. Jo käskynhaltija Sergius Pauluksen tapauksessa Jumalan ihme vahvisti sen sanan, mitä Paavali oli saarnannut. Mutta nyt tässä nimenomaisesti mainitaan: ”Herra vahvisti armonsa sanan tunnusteoin ja ihmein.” Järjestys on se, että evankeliumia on ensin saarnattava. Mutta sitten tunnusteot ja ihmeet vahvistavat sen sanan, joka on saarnattu. Missään ei sanota – niin kuin jotkut opettavat – että asia oli näin silloin alkuseurakunnan aikana, mutta sen jälkeen ei enää tapahtuisi ihmeitä. Tänäänkin tarvittaisiin paljon enemmän uskoa ihmeisiin, jotka vahvistaisivat saarnattua sanaa, jotta myös näkisimme ihmisten kääntymyksiä ja uskoon tuloja paljon enemmän kuin mitä nykyisin näemme. Koska Raamattu on ohjeemme kaikissa asioissa, meidän tulisi olla nykyistä avoimempia myös Jumalan Hengen tekemille ihmeille. 


Apostolit Lystrassa 

Apostolien matka jatkuu sitten vastustajien ahdistuksen vuoksi Lystraan, jossa jälleen evankeliumi jatkaa voittokulkuaan (14:8-20). Ensin rampa mies paranee (14:10). Tässä paranemisihmeessä on yksi mielenkiintoinen yksityiskohta. Rammasta miehestä sanotaan: ”… mies uskoi voivansa parantua” (14:9). Tätä ei toki pidä tulkita siten kuten jotkut sanovat, että jos sairas ei parane, se johtuu tämän epäuskosta. Se on liian pitkälle viety yleistys. Mutta toisaalta emme voi tehdä sitä johtopäätöstä, että sairaan omalla uskolla ei voisi tietyissä tapauksissa olla jotain merkitystäkin. Tässä tapauksessa näyttää olevan niin, että sairaan uskolla oli vaikutusta ja että Paavali saattoi parantaa hänet, koska hän uskoi parantumiseensa. Kun katsomme eri kertomuksia Raamatussa, huomaamme parantumistapausten olevan keskenään kovin erilaisia. Toisessa tapauksessa korostui jokin tietty seikka, toisessa taas toinen. 

Mutta sitten pakanallinen yleisö reagoi oman epäjumalanpalvontansa mukaisella tavalla luullen, että tapahtunut paranemisihme johtui siitä, että Paavali ja Barnabas olisivat itse olleet jumalia (14:11-13). Tuon ajan pakanallinen ympäristö tulkitsi asioita oman taustansa mukaisella tavalla eikä heille ollut vaikeaa ymmärtää ihmeitä tekeviä ihmisiä kreikkalaisiksi jumaliksi, jotka olivat tulleet ihmishahmossa maan päälle. Niinpä ihmiset halusivat kunnioittaa apostoleja toimittamalla heidän kunniakseen uhrin. Koska nämä pakanat puhuivat asioita omalla kielellään, jota apostolit eivät ymmärtäneet, apostolit eivät ensin käsittäneet, mitä oli tapahtumassa. Väärinkäsitys kuitenkin oikaistiin (14:14-18; huom! kaikki ymmärsivät myös kreikkaa). Samalla apostolit saivat myös tilaisuuden julistaa evankeliumia niillä käsitteillä ja ilmaisuilla, joita paikalliset pakanat ymmärsivät. 

Sen jälkeen juutalaiset vastustajat saapuivat Pisidian Antiokiasta ja Ikonionista, jolloin Paavali kivitettiin tajuttomaksi (14:19; Paavali viittaa tähän tapahtumaan myöhemmin, 2.Kor.11:25). Opetuslasten ympäröimänä hän kuitenkin nousi ylös ja jatkoi matkaansa Derbeen (14:20). 


Paluu Syyrian Antiokiaan 

Apostolit jatkoivat menestyksellä evankelioimistyötään Derbessä, mutta sitten kääntyivät kotimatkalle (14:21-28). Paluumatkalla he rohkaisivat istuttamiaan seurakuntia ja niiden uusia uskovia. Apostolien sanotaan myös valinneen seurakunnille vanhimmat (14:23; vrt. Tiit.1:5). Kyseessä lienee ollut nuoren seurakunnan tilanne, jolle kokeneen seurakunnan istuttajan, apostolin, on ollut syytä valita seurakunnan johtajat. Tässä tilanteessa ei ole nähtävä, että seurakunta olisi itse keskuudestaan voinut valita vanhimpiaan. 

Antiokian seurakunta oli lähettänyt apostolit matkaan (13:3) ja sinne he myös palasivat (14:26-28). Paavalin ensimmäinen lähetysmatka oli kestänyt noin kaksi vuotta, mutta sen tuloksena oli paljon ihmisiä tullut uskoon ja oli syntynyt lukuisia kristillisiä seurakuntia. Tässä vaiheessa Paavali ei ollut vielä tullut Euroopan puolelle, mutta se vaihe lähetystyössä olikin sitten jo hyvin lähellä. 


Lähteet 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).