Vaino
Stefanos oli ensimmäinen kristitty veritodistaja (Ap.t.7:54-60). Välittömästi tämän jälkeen koko Jerusalemin alkuseurakunta joutui ankaran vainon kohteeksi (8:1-3). Tämäkin koettelemus toteutti lopulta Jumalan päämääriä. Jo ennen Stefanoksen surmaamista alkuseurakunnan johtajia oli painostettu ja ruoskittukin. Mutta Stefanoksen tappaminen nostatti lopulta kokonaisvaltaisen vihan ja vainoaallon seurakuntaa kohtaan. Seurakunnan elämään tuli tästä lähtien kuulumaan ihmisten viha niiden taholta, jotka eivät halunneet seurata Jeesusta (kuten Jeesus oli ennustanutkin, Matt.10:32-39). Kaikki paitsi apostolit poistuivat tästä syystä Jerusalemista (kuitenkin puhutaan myös ”muutamista hurskaista miehistä”, 8:2, jotka hautasivat Stefanoksen ja pitivät hänelle suuret valittajaiset; kyseessä olivat ilmeisesti muutamat hurskaat heprealaiset juutalaiset, jotka olivat avoimia evankeliumille Jeesuksesta ja jotka tässä suhteessa muistuttivat Joosef Arimatialaista ja Nikodemosta, Joh.19:38-42). Apostolien jääminen paikalleen johtui varmaan ensinnäkin siitä, että he kokivat henkensä uhalla velvollisuudekseen jäädä Jerusalemiin; ja toiseksi vaino varmasti kohdistui ennen muuta kreikkaa puhuviin diasporajuutalaisiin, jotka eivät olleet syntyperäisiä (heprealaisia) paikkakuntalaisia. Kristittyjen vihamieheksi numero yksi nousi tässä vaiheessa Saul Tarsolainen, joka myöhemmin Apostolien teoissa tulee olemaan keskeinen henkilö ja joka tulee olemaan elävä osoitus Jumalan armosta, kun Jeesuksen fanaattisin vastustaja saa kokea kääntymyksen ja tulla Hänen apostolikseen (Ap.t.9).
Ylipäätään tämä vaino, joka oli ankara, toteutti niitä Jumalan suunnitelmia, jotka Hänellä oli ollut jo ennen maailman luomista. Jos vainoa ei olisi syntynyt, alkuseurakunta olisi ilmeisesti alkanut mukavasti kokoontua Jerusalemissa ja seurakunnasta olisi tullut sisäänpäin lämpiävä ja pelkästään juutalaiskristillinen. Lähetyskäskyn noudattaminen olisi varmaankin saanut jäädä. Mutta uskovien hajaantuessa eri puolille Juudeaa ja Samariaa nämä levittivät samalla evankeliumia, siellä missä itse kukin oleskeli. Tämä oli osa Jumalan viisasta lähetysstrategiaa. Jeesus oli sanonut seuraajilleen: ”Menkää!” (Matt.28:18-20, Mark.16:15,16). Mutta harva olisi osannut (ja viitsinytkään!) lähteä, jos vaino ei olisi pakottanut heitä siihen. Lisäksi näemme tässä tärkeän syyn siihen, miksi silloin alussa kaikkien oli ollut pakko myydä omaisuutensa. Tässä vaiheessa ei omaisuudesta enää ollut mitään hyötyä, ja lisäksi omaisuus olisi voinut hillitä monen lähtöhaluja. Mutta Jumala olikin suunnitellut myös lähetystyön alkamisen kaikkia yksityiskohtia myöten. Hajaantuneet kristityt levittivät evankeliumia kaikkialla (8:4).
Filippos Samariassa
Yksi seitsemästä ruoka-avustusten jakajasta, jotka Jerusalemin seurakunta oli valinnut, oli Filippos (6:5). Stefanoksen lailla myös Filippos oli käytännön tehtävänsä lisäksi myös muuta: hän oli evankelista, ja nyt hän julisti evankeliumia Samariassa (8:5-13). Filippoksen evankelistan työ ei rajoittunut sanan julistamiseen, vaan hänen kauttaan myös tapahtui tunnustekoja. Sairaita parani ja saastaiset henget lähtivät ihmisistä. Seurauksena Samarian kaupungin (=Samarian pääkaupunki) väestön kääntymyksestä oli, että kaupungin täytti ilo ja riemu. Tämä osoittaa sen, että missä ihmiset ottavat evankeliumin vastaan, siellä myös iloitaan. Turhaan ei evankeliumia kutsuta ilosanomaksi, koska se on nimenomaan vapautuksen sanomaa. Jos ihminen on ollut synnin ja Saatanan kahleissa, ja sitten ihminen vapautuu, siinä on todellista ja syvällistä aihetta iloon. Niin sitten tapahtui Samarian kaupungissakin.
Samarialaiset eivät olleet juutalaisten näkökulmasta täysin pakanoita, mutta eivät toisaalta aitoja juutalaisiakaan. Samarian historia osoittaa tämän kaksijakoisuuden. Kun kuningas Salomon jälkeen valtakunta jakautui kahtia, Israeliin ja Juudaan, tuli Samarian alue sijaitsemaan Israelissa, pohjoisvaltakunnassa. Samaria oli alun perin Israelin kuninkaan Omrin puolustuksen kannalta edulliselle vuorelle rakentama pääkaupunki (1.Kun.16:23,24), joka sitten antoi nimen koko alueelle. Samarian kukistuttua vuonna 722 eKr. Israelin asukkaat vietiin pakkosiirtolaisuuteen Assyriaan, jonka kuningas toi ihmisiä muista kukistetuista kansoista asumaan Samarian kaupunkeihin (2.Kun.17:24), joten rodullisesti samarialaiset eivät olleet juutalaisia. Tästä ajasta lähtien alkoi muodostua sekakansa, jonka jäseniä sanottiin samarialaisiksi. Siirretyt kansat toivat mukanaan Samariaan omat jumalansa ja jumalanpalvelustapansa. Uudet asukkaat eivät siten tässä vaiheessa palvelleet Israelin Jumalaa. Kun Assyrian kuningas sai tietää, että Herra oli antanut leijonien tehdä Samarian asukkaiden keskuudessa hävitystä, kuningas lähetti takaisin yhden pakkosiirtolaisuuteen viedyistä papeista opettamaan, ”miten sen maan jumalaa palvellaan” (2.Kun.17:27). Pappi tulikin ja opetti kansaa. Tuloksena kansa tosin pelkäsi Herraa, mutta palveli Hänen ohellaan edelleen myös omia jumaliaan.
Kuitenkin vähitellen pakanauskonnollinen aines väistyi ja samarialaisten uskonnosta kehittyi ankara, israelilaistyyppinen ja yksijumalainen. Samarialaiset pitivät tiukasti kiinni Mooseksen laista ja viidestä Mooseksen kirjasta, mutta hylkäsivät muut VT:n kirjoitukset. Samarialaisten uskontunnustus käsitti kuusi uskon kohdetta: 1) yksi Jumala, 2) profeetta Mooses, 3) laki, 4) Garisimin vuori (Jumalan valitsema uhripaikka; huom! 5.Moos.27:12), 5) tuomion ja koston päivä ja 6) Messiaan tulo. Näissä uskonkohdissa oli osittain erilaisia korostuksia kuin juutalaisuudessa.
Vähitellen Baabelin vankeudesta palanneiden juutalaisten ja samarialaisten välit muodostuivat kireiksi. Juutalaiset vähitellen synnyttivät joukon rajoittavia sääntöjä, jotka pitivät heidät erossa samarialaisista. Seka-avioliitot kiellettiin ja samarialaisten ei sallittu ottaa osaa jumalanpalvelukseen Jerusalemin temppelissä. Kanssakäyminen juutalaisten ja samarialaisten välillä tuli mahdottomaksi (Joh.4:9). ”Samarialainen” oli juutalaiselle haukkumanimi (Joh.8:48).
Jeesuksen suhtautuminen samarialaisiin oli toisenlainen kuin juutalaisten, vaikka vielä hänen aikanaan Samariassa ei varsinaisesti julistettu hyvää sanomaa kuin poikkeustapauksissa. Samariasta tuli kuitenkin ensimmäinen ei-juutalainen alue, johon evankeliumia levitettiin helluntain jälkeen.
Filippos oli ilmeisesti taustaltaan kreikkalainen (”hellenistijuutalainen”), joten hänen oli luultavasti helpompi asennoitua työhön Samariassa kuin jos hän olisi ollut ”heprealainen” juutalainen. Silti hänen oli ylitettävä ”kulttuurinen silta” Samarian työn suhteen: yhtä lailla kuin juutalaiset vihasivat samarialaisia, myös samarialaiset suhtautuivat samoin juutalaisiin. Kyse oli siten siitäkin, miten samarialaiset voivat kuunnella juutalaista julistajaa. Mutta Filippoksen työ menestyi. Filippoksen voimakkaat sanat ja hänen tekemänsä tunnusteot toivat hänelle paljon kuulijoita (8:6). On arveltu, että Filippos julistuksessaan tukeutui samarialaisten uskonkäsitysten perusteisiin, kuten siihen, että Moosesta kunnioitettiin profeettana. Juuri Mooses oli ennustanut itsensä kaltaisen profeetan nousevan kansan joukosta, jota tuli kuulla (5.Moos.18:15-19). Mutta myös tunnusteot puhuivat Filippoksen sanoman puolesta. Alkuseurakunnan julistusta ei voinut erottaa ihmeiden ja merkkien ilmenemisestä. Ihmeiden suhteen Samariassa oli kuitenkin otettava huomioon yksi erityinen seikka: Samariassa oli vaikuttanut myös noita nimeltä Simon, joka oli kiistattomilla noitakonsteillaan saanut vaikutusvaltaa väestössä. Filippoksen tunnusteot ja hänen julistamansa evankeliumi saivat kuitenkin Samarian väestön uskomaan Jeesukseen, ja jopa Simon itse uskoi. Paljon miehiä ja naisia kääntyi ja otti kasteen, ja lopulta myös Simon kastettiin.
Pietari ja Johannes Samariassa
Samariassa oli näin Filippoksen toiminnan kautta tullut paljon ihmisiä uskoon, mutta yksi asia oli jäänyt uupumaan: Samarian uskovat eivät olleet täyttyneet Pyhällä Hengellä. Täytyy korostaa, että koska uuden liiton aikana jokaisessa uskovassa on Pyhä Henki (Room.8:9), on todella tässä tilanteessa täytynyt olla kyse siitä, että se, mitä uskoon tulleilta samarialaisilta puuttui, oli Hengellä täyttyminen. Ainakin osittain juuri tästä syystä Pietari ja Johannes lähtivät Jerusalemista Samariaan (8:14-25). Samarian uskovat oli kastettu Jeesuksen nimeen, mutta kokemus Pyhästä Hengestä heiltä vielä puuttui. Pietarin ja Johanneksen pantua kätensä uskovien päälle nämä saivat Pyhän Hengen. Vaikka tässä ei mainita kielilläpuhumista ja profetoimista, ilmeisesti juuri nämä näkyvät Hengen ilmentymät saivat ulkopuoliset näkemään, että Pyhä Henki oli todella tullut näihin uskoviin (Simonkin tämän pani merkille).
Tästä tapahtumasta voidaan tehdä kaksi erityistä johtopäätöstä. Ensinnäkin, tässä tapahtumassa ensi kertaa evankeliumi levisi Juudean ulkopuolelle. Siksi tarvittiin erityinen ”Samarian helluntai”, jossa Juudean ulkopuolella Pyhä Henki täytti uskovat. Pyhän Hengen vuodatus eteni näin asteittain. Samarialaiset olivat kuitenkin ns. puolijuutalaisia eivätkä täysin pakanoita, mistä syystä vielä varsinainen pakanoiden helluntai tapahtui sadanpäällikkö Corneliuksen kodissa (Ap.t.10). Jostakin syystä nämä kolme vaihetta Pyhän Hengen vuodattamisessa tapahtuivat: ensin helluntaina Jerusalemissa, sitten Samariassa Filippoksen toiminnan jälkeen ja lopuksi Corneliuksen kodissa pakanoiden keskellä.
Toinen merkille pantava seikka oli noita Simonin tapaus. Jälleen kerran näemme tässä, että seurakuntaan tuli alusta alkaen myös ihmisiä, joiden sydän ei ollut vilpitön. Ananiaan ja Safiran järkyttävä tapaus oli ollut ensimmäinen osoitus tästä. Kuitenkin molemmissa tapauksissa seurakunnan – tai pikemminkin Pyhän Hengen – reaktio oli suoraviivainen: seurakunnassa ei sallita vilppiä. Jumalan viha syntiä kohtaan tulee näissä tapauksissa selvästi esille.
Raamattu ei kerro noita Simonin myöhemmistä vaiheista mitään (vaikka Simonin usko vaikuttaakin jo heti alkuunsa teeskentelyltä, 8:19-24). Mutta perimätieto kertoo, että samainen Simon olisi myöhemmin ollut kristinuskon ja seurakunnan yksi fanaattisimpia vihollisia (tämä viittaus löytyy mm. samarialaistaustaiselta kirkkoisä Justinus Marttyyrilta, joka eli n. 100 – n. 165 jKr). Perimätiedon mukaan Pietari ja Simon olivat myöhemmin olleet Roomassakin toistensa vastustajia. Tämä kaikki perimätieto on kuitenkin pääasiassa epävarmaa. Noita Simon onkin ollut houkutteleva persoona erilaisille mielikuvituksellisille legendoille.
Palatessaan Jerusalemiin Pietari ja Johannes julistivat matkalla evankeliumia Samarian kylissä (8:25). Samarian tapahtumat siten saivat apostolitkin julistamaan hyvää sanomaa myös Jerusalemin ulkopuolella.
Filippos ja etiopialainen hoviherra
Kahdeksas luku päättyy kertomukseen Filippoksesta ja etiopialaisesta hoviherrasta (8:26-40). Tässä näkyy selvästi, että alun perin ruoan jakajaksi valittu Filippos oli käytännöllisyydestään huolimatta ennen muuta juuri evankelista. Ensin hänen kauttaan Samariassa syntyi suoranainen massaherätys, mutta sitten hän on yhtä henkivoimainen johdattaessaan yhden yksittäisen ihmisen tuntemaan Jeesus Kristus. Etiopialainen hoviherra oli joko proselyytti (juutalaisuuteen kääntynyt pakana) tai ns. jumalaapelkäävä, jota ei ympärileikattu mutta joka sitoutui noudattamaan juutalaista lakia tiettyyn pisteeseen asti (hän oli ollut Jerusalemissa pyhiinvaellusmatkalla, 8:27 ja luki VT:a, 8:30). Mielenkiintoinen kysymys on se, voiko eunukki olla kelvollinen palvelemaan Jumalaa VT:n mukaan (5.Moos.23:2; toisaalta se tuntuu olevan mahdollista Jes.56:3-5 mukaan). Etniseltä taustaltaan hän oli ilmeisesti afrikkalainen ja hänen virkansa Etiopian kuningattaren hovissa oli korkea.
Pyhän Hengen johdatus on tässä koko ajan kouriintuntuva ja Henki johdatti Filipposta askel askeleelta, ensin Herran enkelin puheen kautta Jerusalemin ja Gazan väliselle tielle, sitten vaunujen luo ja sitten sisälle vaunuihin. Ei ollut sattumaa sekään, että hoviherra luki Jesajasta juuri lukua 53, joka kertoo Herran kärsivästä palvelijasta, joka oli kristillisen tulkinnan mukaan ristiinnaulittu Jeesus Kristus! Lopulta sitten Filippos sai Jesajan kirjasta alkaen selittää hoviherralle evankeliumia, jonka sitten hoviherra ottikin iloiten vastaan.
Hoviherra pyysikin sitten empimättä myös kastetta. Kannattaa panna merkille, että hoviherran kaste tapahtui ilman muitten ihmisten läsnäoloa. Ei ollut sen kummempaa kastekokousta, kuin että Filippos ja hoviherra astuivat veteen ja Filippos kastoi hoviherran. Näin hoviherran kaste ei tapahtunut ihmistodistajien läsnä ollessa, mutta sydämessään hoviherra halusi ottaa tämän askeleen Herran edessä ja Herran nimeen. Ja lopuksi kun kaikki tämä oli tehty, Henki taas puuttui erikoisesti asiaan ja tempasi Filippoksen pois jatkamaan taas evankeliumin työtä Asdodissa ja Kesareassa, ts. rannikkoalueella.
Jae 8:37 (”Filippos sanoi hänelle: "Jos koko sydämestäsi uskot, se on mahdollista."Hoviherra vastasi: "Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika.”) puuttuu monista vanhimmista ja luotettavimmista UT:n alkutekstilaitoksista ja se ei mahdollisesti ole kuulunut alkuperäiseen Filippoksen ja hoviherran keskusteluun. Siksi useimmat käännökset eivät sisällä sitä lainkaan. Jakeen sisältämät ajatukset ovat sinänsä sopusoinnussa muun Raamatun ilmoituksen kanssa.
Väitetään, että tämä hoviherra vei sitten evankeliumin mukanaan Etiopiaan, josta historiakin todistaa, että siellä on ollut kristillinen kirkko jo aivan ajanlaskumme alusta asti. Liekö tosiaan tämä hoviherra se, joka ensimmäisenä siellä oli evankeliumia julistanut.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
