Jerusalemin alkuseurakunta oli kansainvälinen ja nykytermein sanottuna suorastaan globaali. Tämä johtui ensinnäkin siitä, että Rooman valtakunta oli todellinen suurvalta, joka sulki sisäänsä paljon kansoja, jotka saattoivat liikkua valtakunnan sisällä monistakin syistä: kaupankäynti, kulttuuri ja sotalaitos merkitsivät monenlaista liikkuvuutta valtakunnan sisällä. Mutta näiden lisäksi Jerusalemin kansainvälisyys johtui myös siitä, että juutalaiset oli jo satoja vuosia aikaisemmin hajotettu ympäri silloista tunnettua maailmaa ja heitä kokoontui suuriin juhliin Jerusalemiin kaikkialta eri puolilta suurta Rooman valtakuntaa. Näiden ”diasporajuutalaisten” elämää sävytti kaksijakoisuus: he olivat osa kulloistakin kulttuuriympäristöään, sopeutuen sen tapoihin, käytäntöihin ja kieleen; mutta samalla he kaikkialla olivat aina nimenomaan juutalaisia ja erottautuivat muista tuntien hyvin juurensa. Hajaannuksessakin juutalaiset tosin opettelivat lähes aina pyhien kirjoitusten kielen heprean, mutta käytännön arkikielenä he käyttivät useimmiten sitä paikallista kieltä, jota heidän asuinseudullaan puhuttiin. Valtakunnan itäosien yleinen kieli oli kreikka. Äidinkielenään kreikkaa puhuvia juutalaisia kutsuttiin ”hellenisteiksi.” Myös Palestiinan alueella heprea oli jo väistynyt puhekielenä ja se oli vaihtunut Lähi-idän pääkieleen arameaan, joka on heprean läheinen sukukieli (aramea oli alun perin Syyrian eli Aramin kieli). Yleensä ihmiset olivat kaksi- tai jopa monikielisiä. Tosiasia olikin, että juutalaisilla oli jo ajanlaskun taitteen tienoilla monia eri äidinkieliä, mikä aiheutti sitten joskus jännitteitä. Apostolien tekojen 6. luvun alussa on kuvattu yksi tällainen tilanne (6:1-7).
Tässä mainitut hepreankieliset olivat tosiasiassa arameankielisiä juutalaisia. Näiden Palestiinan juutalaiskristittyjen ja toisaalta muualta tulleiden kreikankielisten välille tuli kiistaa ihan arkisista asioista. Jo Ananiaksen ja Safiran tapaus oli osoitus siitä, että alkuseurakunnan jäsenet olivat vajavaisia ihmisiä, joilla saattoi olla kyseenalaisia motiiveja; tämä kiista avustusten jakamisesta osoittaa edelleen, että hyvinkin arkipäiväisistä asioista saattoi tulla riitaa (kuva siitä, että Pyhä Henki olisi tehnyt alkuseurakunnan täysin yksimieliseksi ja vapaaksi inhimillisistä riidoista, ei siten ole oikea!). Nyt syntyneen tilanteen taustana oli se, että koska kaikki olivat myyneet omaisuutensa, oli ruokarahatkin otettava yhteisestä kassasta. Koska avustusten jaossa syntyi erimielisyyttä, oli tähän tehtävään syytä valita erityiset ruoan jakoon keskittyvät virkamiehet. Tässä nimenomaisessa raamatunkohdassa on asioita, jotka meidän on erityisesti syytä panna merkille:
ü Apostolien (huom! 6:2: ”…apostolit, ne kaksitoista” -> Mattias oli kahdentenatoista tässä mukana apostolina, vaikka häntä ei enää nimeltä mainitakaan) tehtävä oli keskittyä sananpalveluun ja rukoukseen, siksi ruoan jakamiseen oli valittava toiset miehet. Tässä on siis näkyvissä orastava virkojen eriytyminen. Tätä nimenomaista tapahtumaa pidetään ennen muuta diakonin viran (vrt. 1.Tim.3:8-13) alkuna. Selvästikin alkuseurakunta näki aiheelliseksi huolehtia yhtä lailla niin ihmisten hengellisistä kuin aineellisista tarpeista.
ü Vaikka ruoan jakaminen oli käytännöllinen tehtävä, valintakriteereinä olivat hyvämaineisuus, viisaus ja Hengen täyteys. Näiden hengellisten edellytysten tuli näin täyttyä seurakunnan kaikkien virkojen kohdalla.
ü Valinta ei ollut pelkkä ihmisten suorittama vaali, vaan sen oli perustuttava ennen muuta Jumalan kutsuun. Siksi seitsemän miestä asetettiin virkaansa rukoillen ja kätten päälle panemisen kanssa.
ü Avustusten jakajien valinta osoittaa lisäksi, että seurakunnan tulee toimintatavoissaan olla valmis sopeutumaan kulloisiinkin tilanteisiin. Muuttuvat tilanteet voivat vaatia erilaisia järjestelyjä. Raamattu ei yleensäkään anna tyhjentävää vastausta siihen, millainen seurakunnan organisaation tulee olla (suuntaviivat kylläkin).
Kaikkien seitsemän avustusten jakajan nimi on kreikkalainen. Se ei välttämättä tarkoita, ettei mukana olisi voinut olla myös ”heprealaisia” miehiä, mutta joka tapauksessa kreikkalaisuus korostuu ja miehet olivat siten ilmeisesti ”hellenistejä.” Näistä seitsemästä Stefanos ja Filippos tulivat muita merkittävimmiksi. Stefanoksesta kerrotaan, että hän saarnasi Hengen voimalla, ja Filippos puolestaan oli menestyksellinen evankelista. Tämä on merkille pantavaa, koska heidät valittiin käytännölliseen tehtävään ruoan jakajiksi! Stefanos ja Filippos olivat kreikkaa taitavia miehiä, jotka saattoivat puhua tällä kielellä levittäessään evankeliumia. Valtakunnan itäosissa oli tosiasiassa lukuisa määrä paikallisia kieliä, jolloin yhteinen yleiskieli kreikka oli myös Jumalan käytössä, jotta evankeliumi voisi voimakkaasti edetä (roomalainen hyvä tieverkosto oli toinen evankeliumin leviämistä edesauttava yhteiskunnallinen piirre!).
Avustajien valinta osoittautui oikeaksi ratkaisuksi myös siksi, että seurakunnan kasvu jatkui. Tämän jälkeen tuli jopa monia pappeja uskoon! Kaikkiaan juutalaisia pappeja on laskettu olevan tuolloin kaikkiaan noin 8000 ja leeviläisiä noin 10000. Alkuseurakunta oli tuolloin kuitenkin vielä juutalaiskristillinen eivätkä papit ja leeviläiset millään muotoa luopuneet temppelipalveluksesta Jerusalemissa, vaikka olisivatkin tulleet uskoon.
Stefanos vangitaan
Stefanoksen tarina Apostolien teoissa on lyhyt, mutta vaikuttava. Vaikka Stefanos oli valittu käytännön tehtävään, hänet mainitaan välittömästi evankeliumin voimakkaana julistajana. Hänen armolahjansa ja saarnansa puhuivat sen puolesta, että hengellinen työ hänen kauttaan oli henkivoimaista (6:8-15). Jälleen kerran toteamme, että Apostolien teot kertoo oikeastaan Pyhän Hengen teoista Jeesuksen seuraajien kautta. Stefanoksen kautta tapahtui suuria ihmeitä ja tunnustekoja (6:8). Henki myös vaikutti hänen puheessaan niin voimakkaasti, ettei kukaan kyennyt pitämään puoliaan häntä vastaan (6:10). Alkuseurakunnan yleiset tunnusmerkit olivatkin juuri nämä: ihmeet, merkit ja tunnusteot sekä evankeliumin leviäminen rohkean ja voimakkaan todistuksen kautta. Nämä piirteet olivat näin todellisuutta myös Stefanoksen kohdalla.
Mutta kun Jumalan Henki toimii voimakkaasti, aina myös Saatana ja hänen välityksellään ihmiset nousevat vastarintaan. Näin kävi Stefanoksenkin tapauksessa. Ensin Stefanosta vastaan nousi väittelijöitä (6:9). Mutta nämä vastustajat olivat avuttomia Stefanoksen kautta vaikuttavaa Hengen voimaa vastaan. Siksi jälleen kerran otettiin avuksi valhe, ja Stefanosta syytettiin Mooseksen ja Jumalan herjaamisesta. Ja Stefanos pidätettiin ja vietiin Suuren neuvoston eteen. Siellä häntä sitten syytettiinkin Jeesuksen sanojen toistamisesta. Jeesushan oli sanonut Jerusalemin temppelistä: ”Hajottakaa tämä temppeli, niin minä saan sen nousemaan kolmessa päivässä” (Joh.2:19). Tällä Jeesus oli viitannut omaan ylösnousemukseensa kolmantena päivänä. Näin oli sitten myös tapahtunut, vaikka juutalaiset sen tietysti kiistivät. Nyt näitä Jeesuksen sanoja käytettiin Stefanosta vastaan. Sinänsä toki jo Jeesuksen julistamista Messiaana voitiin pitää juutalaisten taholta Jumalan, Mooseksen ja lain pilkkaamisena. Jumalanpilkka tulkittiin alkuseurakunnan aikaan yleisesti 4.Moos.15:30,31:n pohjalta.
Kun Stefanos seisoi neuvoston edessä, hänen kasvonsa näyttivät kuin ”enkelin kasvoilta” (6:15). Tämän on täytynyt merkitä sitä, että Stefanoksen olemus teki vaikutuksen hänen vastustajiinsa. Huolimatta kovista syytöksistä Stefanos osoitti joka hetki yliluonnollista rohkeutta, koska hän oli täynnä Henkeä (6:3,5,8). Samoin hän oli koko ajan luottavainen Jumalaan ja hän oli myös puhtaalla omallatunnolla. Kuten Jeesus oli opettanut, Hänen seuraajansa saisivat sanat suuhun, kun heidän tulee puolustautua. Siksi Stefanoksen puolustuspuhe oli Pyhän Hengen antama juuri sitä hetkeä varten.
Stefanoksen puhe
Ylipappi antoi Stefanokselle puheenvuoron ja tämä pitikin pitkän puheen (7:1-50). Meitä voi kummastuttaa, että Stefanoksen puhe ei oikeastaan ole hänen tekojensa ja puheittensa puolustusta, vaan hän kertaa VT:n kertomuksia ja profetioita, jotka sinänsä hänen vastustajansa hyväksyivät yhtä lailla. Yleensä juutalaisille suunnatut puheet Apostolien teoissa ovatkin vetoamista juutalaisten pyhiin kirjoituksiin, jotka myös kristityt tunnustavat ja joihin he vetoavat. VT:n todistus Abrahamista, Jaakobista, Joosefista, Mooseksesta, Daavidista ja Salomosta eivät aiheuttaneet mitään vastareaktioita Suuressa neuvostossa. Mutta tähän merkilliseen puolustuspuheeseen Stefanoksella kuitenkin olivat hyvät syyt. Kristillinen sanoma perustuu täysin VT:n todistukseen, josta nousee kolme juutalaisuudelle niin tärkeää asiaa: luvattu maa, laki ja temppeli. Mutta VT:ssa on myös runsaasti messiaanisia profetioita; siksi Stefanoksen puhe on ymmärrettävä nimenomaan puheena sen puolesta, että Jeesus on Messias. VT:n ennustusten mukaan Stefanos tähtää siihen, että Messias on jo tullut, koska juuri Jeesus Nasaretilainen oli Kristus, Jumalan Poika. Hän on se Mooseksen lupaama ja ennustama profeetta, joka oli tulossa (6:37; 5.Moos.18:15-19). Häntä kuitenkaan juutalaiset eivät tunteneet ja tappoivat Hänet – kuten olivat vainonneet ja tappaneet profeettojakin. Jo isien aikaan juutalaiset olivat luopuneet Jumalasta ja olleet valmiita epäjumalanpalvelukseen. Stefanoksen kuulijat eivät olleet isiään parempia, mistä syystä hän päättääkin puheensa tiukkaan ja rohkeaan nuhdesaarnaan kuulijoitaan kohtaan (7:51-53). Stefanos ei millään tavalla hyökännyt juutalaisten pyhiä asioita – luvattua maata, lakia ja temppeliä –vastaan, mutta hän syytti kuulijoitaan luopumuksesta! Tämä ”puolustuspuheen päätös” olikin sitten sama kuin hän olisi heittänyt tulta ruutitynnyriin!
Stefanos kivitetään
Stefanos saa neuvoston jäsenet suunniltaan ja seuraa spontaani väkivallanpurkaus (7:54-8:1). Stefanos näkee Pyhän Hengen täyteydessä taivaan avoinna yläpuolellaan ja samalla Jeesuksen seisomassa Jumalan oikealla puolella. Messiaan oli ennustettu istuvan Jumalan oikealla puolella (Ps.110:1) ja UT todistaa Jeesuksesta saman (Mark.12:36; Hepr.1:13, 10:12). Miksi Stefanos tässä näkee Jeesuksen nimenomaisesti ”seisovan”, on aiheuttanut paljon pohdiskelua. On mm. arveltu, että se liittyisi siihen, että Stefanos tuli hetken kuluttua olemaan Jeesuksen nimen ensimmäinen veritodistaja. Mutta joka tapauksessa Jeesus oli vain vähää aikaisemmin noussut taivaaseen ja oli jo ottanut kuninkaallisen paikkansa Isän vieressä (Jeesus on siellä siihen asti kun Hän saapuu toisen kerran maan päälle).
Juutalaiset olivat tappaneet Jeesuksen, joten Stefanoksen näky oli heille liikaa. Se oli viimeinen pisara neuvostolle, joka raivoissaan kivitti Stefanoksen. Tämä on merkille pantavaa, koska jo vuosia aikaisemmin roomalaiset olivat vieneet juutalaisilta oikeuden langettaa kuolemantuomioita, joten kaikki kuolemanrangaistukset piti vahvistaa ja hoidattaa roomalaisilla. Näinhän se oli Jeesuksenkin kohdalla. Mutta nyt juutalaiset raivostuivat niin, että suorittivat kuolemanrangaistuksen omin käsin. Pontius Pilatus ei yleensä ollut läsnä Jerusalemissa vaan oleskeli Kesareassa. Pilatuksen toiminta oli kuitenkin tässä vaiheessa jo lopuillaan ja roomalaisten tyytymättömyys häntä kohtaan kasvoi. Siksi Pilatus ei ollut enää kovin halukas puuttumaan juutalaisten toimiin eikä kiihdyttämään heidän mieliään. Jeesuksen tapauksessa hän oli antanut periksi juutalaisille ja tuominnut Jeesuksen kuolemaan; Stefanoksen tapauksessa taas hän ei puuttunut siihen, että juutalaiset ottivat oikeuden omiin käsiinsä.
Stefanoksen viimeiset sanat (7:60) muistuttavat Jeesuksen vetoomusta tapaajiaan kohtaan (Luuk.23:34). Kumpikaan ei ollut hyökännyt juutalaisia ja heille pyhiä asioita vastaan, mutta kummankin juutalaiset raivasivat pois tieltään vihollisenaan. Jeesus oli opettanut vihollisrakkautta (Matt.5:38-48), ja sekä Hän että ensimmäiset kristityt toteuttivat sitä vaikuttavalla tavalla.
Stefanoksesta tuli ensimmäinen kristitty veritodistaja. Juutalaisten vaino oli vähitellen kasvanut: he olivat ensin uhanneet apostoleja (4:1-22), sitten ruoskineet heidät (5:40) ja lopuksi langettaneet Stefanokselle kuolemanrangaistuksen. Tästä lähtien uskovat eivät voineet odottaa pitkämielisyyttä juutalaisten taholta.
Tässä kohdassa mainitaan ensimmäistä kertaa nuori henkilö nimeltä Saul, joka tulee sitten olemaan Apostolien teoissa keskeinen henkilö tästä eteenpäin.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
