KATOLISTEN JA ORTODOKSIEN OPINKOHTIA

Historiallinen katsaus

Ensimmäisen kristillisen vuosituhannen aikana kirkko oli muodollisesti vielä yhtenäinen, mutta evankeliumin levitessä yhä laajemmalle alueelle alkoivat paikalliset erityispiirteet vahvistua. Useita kansallisia kirkkokuntia syntyi. Lännessä ja idässä alkoivat kehittyä osittain erilaiset kirkolliset perinteet. Kirkolliskokoukset kuitenkin olivat vielä vuosisatojen ajan ainakin periaatteessa kaikille yhteiset ja kaikkia sitovat.

Orastavaa katolilaisuutta merkitsi se, että v. 256 kokoontui 87 Pohjois-Afrikan piispaa synodiin, jossa todettiin pelastuksen löytyvän vain katolisesta (=yleisestä) kirkosta; päätöksenä oli, että sen ulkopuolella kastetut oli siksi kastettava uudelleen.

Luostarilaitos syntyi varhain ja kehittyi siksi osaksi sekä läntistä että itäistä kirkkoa. Munkkien isäksi kutsutaan egyptiläistä Antoniusta, joka katsoi noudattavansa Jeesuksen kehotusta rikkaalle nuorukaiselle (Matt.19:21) ja myi v. 275 perintöomaisuutensa seuratakseen Jeesusta. Hän tuolloin 20-vuotiaana vetäytyi autiomaahan, jossa hänen ympärilleen kasvoi yhteisö. Pyhän Antoniuksen elämä näytti kiehtovan monia ja hän sai pian seuraajia. Ensimmäisen varsinaisen luostarin puolestaan perusti Pakomios vuonna 320 Tabennesiin Keski-Egyptiin. Hän määritteli yhteisönsä normiksi alkuseurakunnan uskon ja yhteisomistuksen sellaisena kuin se kuvataan Apostolien teoissa (Ap.4:32-35).

Luostarilaitoksen ohella kehittyi oppi pyhimyksistä (=erityisen pyhistä ihmisistä) sekä läntiseen että itäiseen kirkkoon.

Harhaopit koettelivat kirkkoa moneltakin suunnalta. Nikean konsiilissa v. 325 saatiin aikaan ensimmäinen selitys Isä-Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen suhteesta. Tuolloin torjuttiin areiolainen harhaoppi, joka väitti Jeesuksen olevan Isää alempi ja vähemmän kuin Jumala. Vuonna 381 Konstantinopolin konsiilissa laadittiin kristikunnan ensimmäinen dogmi, uskontunnustus (Nikean uskontunnustuksen laajennus, ns. Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus), jonka hyväksyvät tänä päivänäkin katolinen, ortodoksinen ja protestanttiset kirkot. Kristillisessä merkityksessä dogmi tarkoittaa sitovaa ja perustavaa uskon totuutta.

Vuonna 440 tuli Rooman piispaksi (paaviksi) Leo I, joka katsoi nojautuvansa Pietariin, joka oli saanut avainten vallan (Matt.16:18). Leon mukaan se mikä oli totta Pietarin kohdalla, oli pätevää myös paaville Pietarin seuraajana. Leon mukaan Pietari oli saanut haltuunsa niin ylimmän tuomarin viran kuin kirkon ylimmän hallintovallan (Joh.21:15-19) ja korkeimman opetusvirankin (Luuk.22:31,32). Paavi oli läntisen kirkon kiistaton hengellinen johtaja. Varsinainen Kirkkovaltio (nykyisin Vatikaanivaltio) sai alkunsa v. 754, jolloin paavista tuli myös poliittinen johtaja.

Idässä Konstantinopolissa (Itä-Roomassa eli Bysantissa) oli piispana patriarkka, joka kuitenkin oli keisarin vallan alainen maallisessa mielessä. Vuonna 988 Kiovan ruhtinas Vladimir ottaa kasteen ja vuoden kuluttua hän määrää ortodoksisen kristinuskon valtionuskonnoksi. Itä-Rooma (Bysantti) tuhoutui v.1453. Itäisen kirkon eli ortodoksisuuden painopiste siirtyi silloin Moskovaan.

V.1054 Rooma ja Bysantti lähtivät virallisestikin eri teille. Puolin ja toisin langetettiin kirkonkiroukset, jotka säilyivät voimassa vuoteen 1965.

Läntistä kirkkoa koetteli 1500-luvulla uskonpuhdistus (huom! erityisesti Luther, Zwingli, Calvin). Sen vaikutuksesta katolinen kirkkokin teki monia uudistuksia omassa keskuudessaan ja aloitti vastauskonpuhdistuksen. Siinä suhteessa oli merkittävä Trenton konsiili v. 1563, joka vahvisti mm. seuraavat päätökset:

1)Raamattu ja traditio: Konsiilin isät ottivat apostoliseen traditioon, siis kirkon perinteeseen, yhtä kunnioittavan kannan kuin Raamattuun. Näin he hylkäsivät Lutherin, joka piti ilmoituksen perustana yksin Raamattua.
2)Perisynti ja vanhurskauttaminen: Määrittelyn lähtökohtana oli protestanttisuudesta poikkeava käsitys, että ihminen ei ole luonnostaan täysin turmeltunut. Hänen pitää ja hän voi itse vaikuttaa pelastukseensa, hänen omat tekonsa voivat olla ”ansioksi”.
3)Sakramentit: Konsiili määräsi sakramenttien luvuksi seitsemän, vahvisti opin leivän ja viinin muuttumisesta ja totesi messun olevan uhritoimitus.

Vastauskonpuhdistukseen liittyi inkvisitio, joka valvoi oikeaa oppia ja totuutta. Se langetti rangaistuksia lievistä kuolemantuomioihin.

Vuosisatojen mittaan katolinen kirkko on kuitenkin muuttanut monia käsityksiään. Katolinen kirkko avautui kuitenkin (tosin varovasti) ekumeniaan vasta 1962-1965 pidetyn Vatikaanin toisen konsiilin tuloksena.

Itäinen kirkko eli varsin pitkälle omaa elämäänsä läntisestä kirkosta riippumatta. Tsaari Pietari loi ortodoksisen valtiokirkon v.1721 ja tsaari hallitsi kirkkoa. Ortodoksikirkko joutui vainon kohteeksi kommunistivallan alla v.1917 alkaen. Neuvostoliiton hajottua ortodoksinen kirkko on uudelleen muodostunut vahvaksi osaksi venäläisyyden identiteettiä.

Katolisen kirkon opinkohtia

Katolisen kirkon opin perustana ovat Raamattu ja (!) traditio.

Sakramentit: Katolinen kirkko tunnustaa seitsemän sakramenttia:

Kaste: ”Kasteessa ihminen syntyy uuteen elämään Jeesuksessa Kristuksessa, hänestä tulee Pyhän Hengen temppeli ja hänet liitetään Jumalan perheen, kirkon, jäseneksi. Herran tahdon mukaan kaste on tarpeen ihmisen pelastumiseksi, kuten on kasteen antava kirkko itse. Ihminen saa tässä sakramentissa anteeksi perisynnin ja kaikki henkilökohtaiset syntinsä.”
Eukaristia (ehtoollinen): ”Eukaristia on kirkon elämän lähde ja huippukohta, jossa kirkko kaikkine jäsenineen liittyy Kristuksen ristillä Isälle kantamaan ainutkertaiseen ylistys- ja kiitosuhriin. Kristus itse kantaa eukaristian uhrin pappien välityksellä ja tulee eukaristiassa todellisesti läsnä olevaksi leivän ja viinin muodoissa, joista tulee todellisesti hänen ruumiinsa ja verensä (Joh.6:51,54,56).”
Vahvistus (konfirmaatio): ”Vahvistuksen sakramentti vie täyttymykseen kasteessa saadun armon ja Jumalan Hengen vaikutuksen. Se antaa Pyhän Hengen lahjat, joita kastettu tarvitsee voidakseen juurtua syvemmin Jumalan lapseuteen, liittyä läheisemmin Kristukseen sekä vahvistua yhteydessään kirkkoon, jonka lähetystehtävästä hän on osallinen. Samalla se auttaa häntä todistamaan kirkon uskosta sanoin ja teoin. Kun on tullut aika, jolloin nuoren tulee kantaa vastuu omasta hengellisestä elämästään, hän saa vahvistuksen sakramentin. Sitä edeltää vanhempien ja seurakunnan antama opetus, joka johdattaa häntä kristilliseen elämään.”
Pappisvihkimys: ”Pappisvihkimyksessä saatu pappeus poikkeaa ratkaisevalla tavalla uskovien yleisestä pappeudesta, koska se antaa pyhän voiman palvella kirkkoa eli Jumalan kansaa opettamalla, pyhittämällä ja paimentamalla Kristuksen nimessä ja persoonassa. Piispa jakaa pappisvihkimyksen sakramentin niille miehille, jotka ovat saaneet Jumalalta kirkon kautta kutsun tähän palvelutehtävään, ovat valmistautuneet siihen useita vuosia kestänein opinnoin ja joiden kelvollisuus siihen on huolellisesti tutkittu. Tällaisen kutsumuksen saaneen on hyvä keskustella asiasta ensiksi jonkun papin kanssa, joka voi auttaa häntä neuvoin sekä tarvittavin tiedoin. Vihkimyksen sakramentilla on alusta alkaen ollut kolme astetta: piispuus, pappeus ja diakonaatti. Sen korkein aste on piispaksi vihkiminen. Siinä piispa saa toisten piispojen vihkimänä Kristuksen pappeuden täyteyden sekä sakramentaalisen paimentehtävän rakentaa ja johtaa kirkkoa. Papeiksi piispa voi latinalaisen riituksen piirissä vihkiä vain naimattomuuslupauksen tehneitä diakoneja.”
Avioliitto: ”Jumala on tahtonut perustaa avioliiton, jossa mies ja nainen solmivat keskenään läheisen elämän ja rakkauden liiton, sekä antaa sille omat sääntönsä jo maailman luomisessa.”
Parannus (rippi): ”Joh.20:22-23. Parannuksen sakramentissa eli ripissä kirkko antaa Kristuksen valtuutuksesta anteeksi uskovien kasteen jälkeen tekemät synnit. Syyllistymällä vakavan syntiin menetämme yhteytemme Jumalaan eli armon tilan ja haavoitamme kirkkoa. Laupeudessaan Jumala on valmis antamaan meille syntimme anteeksi ja palauttamaan menetetyn yhteytemme. Uskova valmistautuu parannuksen sakramenttiin tutkiskelemalla omaatuntoaan. Parannuksen sakramentissa hän katuu syntejään, tunnustaa ainakin kaikki vähänkin vakavammat syntinsä papille ja päättää vakaasti olla tekemättä niitä enää jatkossa. Pappi antaa ripittäytyjälle synninpäästön ja määrää katumustyön, jonka ripittäytyjä suorittaa myöhemmin. Näin kristitty pääsee sovintoon Jumalan ja kirkon kanssa sekä saa anteeksi kuolemansynnistä aiheutuvan iankaikkisen rangaistuksen. Hänen omatuntonsa saa rauhan ja hänen voimansa kristillisen elämän taistelussa lisääntyvät.”
Sairaiden voitelu: ”Jaak.5:14-15. Sairaiden voitelussa kirkko uskoo kärsivän ja kirkastetun Kristuksen huomaan ne, jotka sairastavat. Tämä sakramentti antaa sairaalle uskovalle erityisen armon yhdistämällä hänet Kristuksen kärsimykseen, antamalla hänelle hänen syntinsä anteeksi ja tuottamalla ruumiillisen parantumisen tai valmistautumisen iankaikkiseen elämään. Papin rukouksen ja sairaiden öljyllä voitelun kautta kirkko jättää tässä sakramentissa sairaan jäsenensä Herran rakastavan armon varaan ja rukoilee, että sairas parantuisi myös ruumiillisesti, jos se on Jumalan tahto.

Ane tarkoittaa vapauttamista syntejä seuraavasta maallisesta (=kirkon määräämästä) rangaistuksesta Jumalan edessä (sen sijaan synnin aiheuttama syyllisyys on synninpäästön sakramentissa jo pyyhitty pois). Kirkko katsoi, että sillä oli hallussaan Jeesuksen ja pyhien ihmisten Jumalan edessä hankkimat ansiot, josta se jakoi syntisille. Myöhäiskeskiajalla saattoi katumuksen yhä useammin suorittaa rahana. Tästä räikeästä aneiden kaupustelusta Luther sai sytykkeen käynnistää keskustelun, josta kehittyi sitten uskonpuhdistus.

Paavin erehtymättömyys vahvistettiin v.1870 Vatikaanin ensimmäisessä konsiilissa. Ns. erehtymättömyysoppi antaa paaville uskonkysymyksissä kiistattoman ratkaisuvallan. Paavi katsoo myös olevansa ”Kristuksen sijainen maan päällä.”

Maria-dogmit paavi vahvisti v. 1854 ja v. 1950. Nämä käytännössä vain vahvistivat jo pitkään vallinnutta käytäntöä katolisessa kirkossa.

Kiirastuliopin raamatullinen perusta on tulkinta 1.Kor.3:15:sta, mutta ennen muuta kirkollinen perimätieto. Kiirastuli on taivaan esiaste, jossa ne, jotka ovat tehneet anteeksiannettavia syntejä, puhdistuvat. Maanpäällinen seurakunta voi lyhentää kiirastulessa olevien vaivoja rukouksilla, sielunmessuilla tai aneilla.

Pelastus tapahtuu katolisen kirkon mukaan armosta ja teoista. Varsinainen pelastuksen lähtökohta on kaste, joka vapauttaa perisynnistä.

Ortodoksisen kirkon opinkohtia

Ortodoksien opillisena perustana ovat ekumeeniset kirkolliskokoukset vuoteen 787 asti, johon asti katsotaan kirkon olleen jakamaton. Katolisen kirkon tapaan ortodoksisen kirkon opin perustana ovat Raamattu ja traditio; jälkimmäinen vain on näissä kirkoissa osittain erilainen.

Ortodoksisen kirkon elämän keskus on jumalanpalvelus eli liturgia. Siihen kuuluu rukousta, kulkueita, papin ja kuoron vuorolaulua, suitsutusta sekä huipentumana eukaristia eli ehtoollinen. Ortodoksien tapahtumantäyteistä ja monimuotoista symboliikkaa sisältävää liturgiaa on luonnehdittu pyhäksi näytelmäksi. Ortodoksit seisovat jumalanpalveluksen aikana kirkossa ja osallistuvat jumalanpalvelukseen mm. polvistumalla ja tekemällä ristinmerkkejä.

Ortodoksisella kirkolla on seitsemän sakramenttia, joilla kaikilla on tärkeä asema uskonelämässä.
Kaste toimitetaan yleensä jo lapselle, ja sitä seuraa välittömästi mirhalla voitelunsakramentti Pyhän Hengen välittämiseksi. Ripissä eli katumuksen sakramentissa ripittäytyjä saa syntinsä anteeksi. Pappisvihkimyksessä pappi saa valtuudet sakramenttien hoitamiseen. Avioliiton sakramentissa saadaan kirkon siunaus vihittävien yhteiselämälle. Sairaanvoitelun sakramentissa sairas voidellaan öljyllä Herran nimessä. Ehtoollisessa uudistuu Kristuksen uhri maailman syntien tähden, ja se uudistaa seurakunnan jäsenet Kristukseen ja toinen toisiinsa.

Yleisesti voidaan sanoa, että idän kulttuuriperinnön mukaisesti ortodoksisuuden luonteeseen kuuluu runsaasti erilaista mystiikkaa. Tämä näkyy erityisen selvästi luostarielämässä. Katolista munkkihurskautta voi pitää käytännöllisempänä kuin ortodoksista, joka keskittyy enemmän mietiskelyyn. Samoin oikea oppi ei ole ortodoksisuudessa niin keskeisessä asemassa kuin katolilaisuudessa. Ortodoksinen kirkko onkin suhtautunut ekumeniaan paljon myönteisemmin kuin katolinen kirkko. Toisaalta ortodoksisen kirkon lähetystyö on heikkoa verrattuna katoliseen ja protestanttisiin kirkkoihin.  

Ortodoksien keskeinen kirkollinen juhla on pääsiäinen.

Ikonit. Kuvien kunnioittaminen oli ensimmäisinä vuosisatoina suuren erimielisyyden aiheena. Kristityt olivat juutalaisilta perineet kuvakiellon (2.Moos.20:4). Nikean toinen kirkolliskokous v. 787 päätti sallia kuvien hurskaan kunnioittamisen samoin kuin suitsukkeen ja kynttilöiden käytön Jumalalle otollisena. Eräässä Jerusalemin luostarissa elävä munkki Johannes Damaskolainen opetti, että Kristus oli tullut ihmiseksi ja häntä sai siksi kuvata; kuvaa ei saanut palvoa, mutta Kristus-ikoni saattoi auttaa ihmistä palvomaan todellista Kristusta. Ikonilla voi siis olla sama arvo kuin risti-symbolilla tai Raamatulla. Kiista kuitenkin vielä jatkui ja lopullisesti kuvien kunnioittajat voittivat v. 843. Myös Jumalanäiti-ikoneja alettiin maalata. Jotkut ikonit saivat mainetta myös ns. ihmeitä tekevinä ikoneina.

Lähteet:

Heino, Harri: Mihin Suomi uskoo (WSOY, Juva: 1984).

Kristinuskon historia 2000: Osat ”Alkukirkosta renesanssiin” ja ”Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan” (Weilin&Göös, Gütersloh: 1999).

Katolisen kirkon kotisivut http://www.catholic.fi

Ortodoksisen kirkon kotisivut http://www.ort.fi

JUUDAKSEN KIRJE

Tervehdys (jakeet 1-2) 

Kirje alkaa esittelemällä sen kirjoittajan: Hän on ”Juudas, Jeesuksen Kristuksen palvelija, Jaakobin veli” (j.1). Koska Juudas oli yleinen nimi kirjeen kirjoittamisen aikaan (kirje on kirjoitettu arviolta n. 40-80 jKr., mutta luultavimmin jossakin tämän aikajakson puolivälissä), ei voida varmuudella sanoa, kuka nimenomainen Juudas kirjoittaja oli. Koska Jeesuksen veli Jaakob oli Jerusalemin alkuseurakunnan johtaja (Gal.1:19) ja Jeesuksella UT:n mukaan olivat Juudas- ja Jaakob-nimiset veljet (Matt.13:55; Mark.6:3), on päätelty tämän kirjeen kirjoittajan olleen Jeesuksen veli Juudas. Jeesuksen veljet olivatkin apostolien seurassa jo ennen ensimmäistä kristillistä helluntaipäivää (Ap.t.1:14), mikä korostaa heidän merkitystään alkuseurakunnan elämässä. Jeesuksen veljien läheinen kosketus apostoleihin myös saattaa selittää sen, että Juudaksen kirje katsottiin voitavan liittää UT:n kirjakokoelmaan. Apostolisuus (Jeesuksen silminnäkijöiden todistus) olikin yleisesti edellytyksenä sille, että kirjoitus voitiin liittää UT:n kirjoihin. Apostolinen arvovalta näkyykin Juudaksen kirjeessä: usko ja elämä apostolien alkuperäisen opetuksen mukaan olivat aina se totuuden oikea mittapuu, jota uskovien tuli tinkimättä noudattaa (j. 17).

Kirjeen kirjoittamisen tarkoitus (jakeet 3-4)

Vastaanottavaa seurakuntaa ei mainita kirjeessä, joten on todennäköistä, että Juudaksen kirje on tarkoitettu kiertokirjeeksi usealle seurakunnalle. Tämä on johdonmukaista, koska Juudas varoittaa vääristä opettajista, jotka ovat ”luikerrelleet” sisälle seurakuntaan opettaen valheellista, muunneltua oppia ja jotka ovat tunnetusti olleet usean seurakunnan riesana. Luultavasti nämä väärät opettajat olivatkin kiertäviä ”valheapostoleja,” jotka pitivät Jumalan armoa halpana elämällä itse väärässä vapaudessa ilman moraalia ja jotka kielsivät Jeesuksen Kristuksen sellaisena kuin apostolit olivat Hänestä julistaneet. On mahdollista, että nämä väärät opettajat olivat saaneet vaikutteita tuolloin kasvavasta gnostilaisuudesta, johon juuri kuului vääristyneitä käsityksiä Jeesuksesta Kristuksesta. Juudas kirjoittaakin kirjeensä kehottaen vastaanottajia pysymään siinä uskonopissa (”taistelemaan sen uskon puolesta…”), joka on alkuperäistä (apostolista).

Kirje on ajankohtainen varoitus tänäkin päivänä kaikenlaisesta uskontotuuksien ja kristillisen elämän suhteellistamisesta ja sekoittumisesta vallitseviin käsityksiin ja yleiseen mielipiteeseen. Kaikkina aikoina ihminen on ollut avoin opetukselle, joka tukee ihmisen omia, inhimillisiä käsityksiä ja antaa hänelle vapauden elää oman, lihallisen halunsa mukaan.

Varoituksia vääristä opettajista (jakeet 5-16)

Juudas varoittaa lukijoitaan käyttäen esimerkkeinä VT:n esittämiä tapauksia. Ensimmäinen varoittava esimerkki on Israel, jonka Herra johdatti pois Egyptistä, mutta jonka piirissä monet eivät uskoneet (j.5; 4.Moos.14:29). Jumala piti kyllä uskollisesti huolta kansastaan, mutta osa siitä oli epäuskoinen ja Herra tuhosi nämä uskosta luopuneet.

Toinen esimerkki ovat enkelit, jotka kapinoivat Jumalaa vastaan ja joista tuli kapinansa kautta demoneja, pahoja henkiä. Osa langenneista enkeleistä on sidottuna vankeudessa (j.6; 2.Piet.2:4; vrt.Ilm.9:1-3), osa taas on vapaalla jalalla (Ef.2:2, 6:12). On mahdollista, että tässä kohtaa on viittaus 1.Moos.6:4:ään, jossa ”Jumalan pojat” tulivat maan päälle ja saivat lapsia naisten kanssa (apokryfinen Eenokin (Henokin; 1.Moos.5:18-24) kirjan mukaan kyse oli langenneista enkelistä, joiden kautta syntyivät nämä ”jättiläiset”). Koska Juudas viittaa Eenokin (Henokin) kirjaan jakeessa 14, on mahdollista, että hän tässäkin kohdassa tarkoittaa juuri tätä enkelien lankeemusta. Kannattaa silti panna merkille kaksi asiaa: (1) Juudas ei edellytä Eenokin kirjan olevan Jumalan sanaa eikä Raamatun veroinen, vaikka viittaakin siihen; ja (2) Eenokin kirjan tulkinta enkeleistä ja ”jättiläisistä” ei ole kiistaton.

On silmiinpistävää, että Juudaksen kirjeen ja 2.Pietarin kirjeen 2.luvun välillä on samankaltaisuutta laajassa mittakaavassa. Tämä viittaa siihen, että kirjoittajat tunsivat toisensa tai vähintään siihen, että kirjeet kirjoitettiin samankaltaisissa olosuhteissa.

Kolmas varoittava esimerkki ovat kaupungit Sodoma ja Gomorra, jotka Jumala tuhosi niiden synnin ja jumalattomuuden takia (1.Moos.19:1-30). Jumala antoi sataa näiden kaupunkien päälle tulta ja tulikiveä, mikä Juudaksen mukaan edelleen muistuttaa ikuisesta helvetin rangaistuksesta, ”ikuisesta tulesta” (jae 7).

Juudaksen mukaan väärät opettajat ovat ”hurmahenkiä” (j.8). Luultavasti heidän ”ruumiinsa saastuttaminen” viittaa homoseksuaalisuuteen. Väärät opettajat myös herjaavat henkivaltoja, mistä Juudas varoittaa käyttäen esimerkkinä ylienkeli Mikaelin sanoja Saatanalle (tämä tapaus kerrotaan apokryfisessä Mooseksen taivaaseenastuminen-kirjassa). Merkittävää ja esimerkillistä tuossa tapauksessa oli se, että Mikael ei herjannut eikä tuominnut Paholaista, vaan sanoi ainoastaan: ”Nuhdelkoon Herra sinua!” (j.9). Mikael oli tosin voimakas ylienkeli, mutta hänkään ei lähtenyt minkäänlaiseen voimankoitokseen Paholaisen kanssa. Tämän esimerkin valossa ei kristityn tule etsiytyä minkäänlaiseen yhteyteen eikä hyökkäystaisteluun pahan henkimaailman kanssa, vaan ainoastaan turvautua Kaikkivaltiaaseen.

Juudas vertaa toistamiseen valheopettajia VT:n varoittaviin esimerkkeihin, joiden tavasta toimia tulee sanoutua irti (Kain, 1.Moos.4:1-16; Bileam, 4.Moos.22:1-24:25, 31:16; Korah, 4.Moos.16:1-35).

On mahdollista, että viittaus rakkaudenaterioiden halventamiseen (j. 12) viittaa Jeesuksen ruumiillisen kuoleman väheksymiseen (ehtoollisleipä kuvaa Jeesuksen ruumista ja ehtoollisviini Hänen vertaan). Juudas käyttää sitten luonnosta otettuja rinnastuksia kuvaamaan vastustajiensa horjuvuutta (pilvet, hedelmättömät puut, meren aallot ja radaltaan harhautuneet tähdet). Nämä valheopettajat ovat yksinkertaisesti maallisia ilman Pyhää Henkeä (j.19), mikä näkyy heidän mielistelevässä opetuksessaan ja omassa moraalittomassa elämässään..  

Juudaksen viittaus Eenokin kirjaan jakeissa 14 ja 15 ei sinänsä tuo mitään uutta tietoa Raamatun sanan lisäksi, vaan tämä kohta viittaa Jeesuksen toiseen tulemukseen ja viimeiseen tuomioon. Tällä Juudas ennakoi valheopettajien lopulliseen tuomioon, joka tulee väistämättä olemaan heidän osansa (aiemmin sanottu myös jakeessa 4).

Kehotuksia uskoville (jakeet 17-23)

Juudas ei sinänsä näe mitään yllättävää siinä, että vääriä opettajia ilmaantuu. Näin piti tapahtua, koska jo apostolit olivat ilmoittaneet, että lopun aikoina tulee pilkkaajia, jotka elävät jumalattomasti (j. 18). Näillä väärillä opettajilla ei ole Henkeä, ts. he eivät ole kristittyjä lainkaan.

Jakeissa 20-21 esiintyy Jumalan kolminaisuus: Jumala, Poika ja Pyhä Henki. Tästäkin voi päätellä, että Juudaksen vastustamat väärät opettajat olivat (liberaalin siiven, ts. moraalista vapautta suosivia) gnostilaisia, joille Henki oli vieras ja Jeesus oli ruumiillisena ihmisenä pelkästään inhimillinen olento.

Lopuksi Juudas viittaa kolmeen ihmisryhmään, joihin tulee suhtautua eri tavalla. Ensimmäistä ryhmää tulee lähestyä armahtaen, ts. kärsivällisesti. Nämä ihmiset lienevät olleet epävarmoja ja ovat olleet aralla tunnolla kuunneltuaan vääriä opettajia. Heitä tulee varovasti rakkaudella ohjata takaisin oikeaan oppiin (j. 22). Toista ryhmää taas tulee lähestyä suoraviivaisesti. Heidät tulee terveellisellä ankaruudella pelastaa uhkaavasta tulesta (j. 23). Kolmas ihmisryhmä taas koostuu niistä, jotka väärät opettajat ovat jo saaneet lopullisesti kiedottua loukkuunsa valheopillaan ja jotka ovat ottaneet tietoisesti moraalittomuuden omaksi elämäntavakseen. Heitä tulee sääliä, mutta silti täysin erottautua heistä (j. 23).

Päätös: Jumalan ylistys (jakeet 24-25)

Juudas päättää kirjeensä ylistämällä Jumalaa, joka voi varjella omansa lankeamasta ja joka yksin pelastaa. Hän on Kaikkivaltias ja ikuinen Jumala aikojen alusta ikuisuuteen asti.

Lähteet:

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).