Jumalan tunteminen ja käskyjen pitäminen (2:3-11).
Jakeissa 2:1-2 Johannes käsittelee kristillisyyden perusasioita (syntiä ei pidä tehdä, mutta syntiä tehnyt saa anteeksi Jeesuksen Kristuksen nimessä). Heti sen jälkeen Johannes käsittelee toista teemaa: Jumalan tuntemista. Siihen nojautuen Johannes kehottaa veljesrakkauteen ja hylkäämään maailmallisen ajattelutavan. Jumalan tunteminen merkitsee Jumalan käskyjen pitämistä (2:3-6). Jumala onkin antanut omilleen uuden käskyn, joka on rakkauden käsky –ja joka samalla on myös vanha käsky (2:7-11)!
Epäilemättä Johanneksen motiivina korostaa rakkaudesta nousevia tekoja ja moraalia johtuu valheopettajien päinvastaisesta opetuksesta. Todennäköisesti he korostivat mystiikkaa, joka nousi ihmisen omasta sisimmästä sekä ”Jumalalta saatuja näkyjä ja tietoa”, jotka saivat heidät käyttäyty-mään täysin päinvastaisesti kuin mikä on kristillinen päämäärä (=veljesrakkaus ja Jumalan käskyjen pitäminen). Valheopettajia ei kiinnostanut moraalinen elämä, mutta Johanneksen mukaan Jumalaa ei voinut oikeasti tuntea, jos ei pidä Hänen käskyjään.
Johanneksen sanoja käskyjen pitämisestä ei kuitenkaan pidä ymmärtää väärin niin, että lukijat luulisivat hänen tarkoittavan vanhurskauttamista tekojen kautta. Kysymys on Johanneksen mukaan siitä, että moraalia ei voida irrottaa jumalayhteydestä. Jumalan tunteminen merkitsee Johannekselle Hänen tunnustamistaan Jumalaksi, Hänen tahtonsa noudattamista ja Hänelle kaiken kunnian antamista. Johanneksen vastustajat väittivät itsellään olevan oikean tiedon, mutta Johanneksen mukaan todellisen tiedon ratkaiseva tuntomerkki onkin Jumalan hänen käskyjen pitäminen (2:3). Johannes saattaa kyllä ajatella yksittäisiä käskyjä kirjoittaessaan tämän monikossa (käskyt, jj.3-4), mutta hän ei mainitse niitä käskyjä. Sen sijaan 2:7-11:ssä hän ottaa esiin veljesrakkauden. Tässä hän käyttää yksikkömuotoa ”käsky”. Peruskäsky esitetään lyhyesti jakeessa 4:21, ja se sisältää rakkauden sekä Jumalaan että veljiin. Käskyä ei pidetä lakina eikä vaatimuksena, vaan Jumalasta lähteneen sanan olennaisena osana. Tämä sana, jonka Jeesus välitti meille, saa aikaan uskoa ja kuuliaisuutta. Käskyjen pitäminen ei siis ole perimmältään teko, vaan hedelmä.
Johannes saattaa tulla väärin ymmärretyksi selittäessään Jeesuksen olevan meidän esikuvamme: meidän tulee elää samalla tavalla kuin Hän eli (2:6). Nämä asiat eivät kuitenkaan ole ristiriidassa keskenään. Jeesus on samalla syntiemme sovittaja (2:2) ja esikuvamme (2:6). Johannekselle, kuten muillekin UT:n kirjoittajille, ajatukset Jeesuksesta sovittajana ja esikuvana liittyvät hyvin läheisesti yhteen. Esikuvallisuudesta nousee kuitenkin se ongelma, että näin pitkälle menevänä (=että uskova eläisi samalla tavalla kuin Jeesus eli) se tuskin on syntiselle uskovalle mahdollista. Mutta Johannes esittääkin toistuvasti paradokseja. Meitä ei kutsuta elämään vähemmän pyhää elämää kuin mitä Jeesus esikuvallaan meille osoitti. Joka tapauksessa tämäkin – kovin vaativalta tuntuva – käsky on Jumalan käsky meille.
Harhaopettajat sanoivat olevansa valossa, mutta vihasivat kanssaveljiään. Tämä oli Johannekselle selvä tuntomerkki siitä, että harhaopettajien ”valo” olikin pimeyttä (2:9). Koska heillä ei ollut rakkautta, heidän oppinsa oli valhetta. Viha ja sen mukaiset teot eivät todistaneet valosta vaan pimeydestä.
Tässä jaejaksossa Johanneksella on avainsanalle ”alusta” erilainen näkökulma kuin aiemmin avaussanoissaan. Tässä Johannes väittää myös rakkauden käskyn olleen olemassa alusta alkaen (2:7). Rakkaus on siten ikuista ja katoamatonta (niin opettaa Paavalikin, 1.Kor.13). Mitään jumalallista sanomaa ei ole koskaan ollut, joka ei olisi pitänyt sisällään myös tätä tärkeää puolta Jumalasta.
Sana isille ja nuorille (2:12-14).
Tässä jaejaksossa Johannes kirjoittaa melkeinpä runollisesti koko seurakunnalle: isille, nuorille ja lapsille. Ennen muuta viimeinen osoite, lapset, viittaa koko seurakuntaan. Jeesuksen nimessä on syntien anteeksiantamus ja siten yhteys Jumalaan. Tuntemalla Kristus seurakunta on myös voittajan puolella, koska Paha (Saatana) on jo voitettu. Seurakunta on voimakas, mutta vain siksi, että se elää Jumalan sanasta.
Älkää rakastako maailmaa (2:15-17).
Johannes muistuttaa, että rakkaus maailmaan tekee mahdottomaksi sen, että Jumalan rakkaus voisi samaan aikaan elää ihmisessä. Nämä kaksi ovat toisensa pois sulkevia asioita. Tässä kohdassa maailma mainitaan kuusi kertaa, mutta ihan päinvastaisessa merkityksessä kuin aiemmin (2:2; Joh.3:16; näissä ”maailma” on Jumalan hyväksi luoma maailma). Tässä maailma edustaa pahaa ja katoavaa. Maailma on Pahan vallassa. Tämä maailma ja rakkaus siihen ovatkin katoavia, mutta Jumalan rakkaus pysyy. Tässä kohdassa myös ”rakkaus” edustaa väärää rakkautta eikä Jumalan rakkautta. Rakkaus tähän turmeltuneeseen maailmaan merkitsee Jumalaa vastaan nousemista ja johtaa moraalittomaan, syntiseen elämään, jonka voi kiteyttää yhteen sanaan: ylpeys.
II Pääjakso: Taistelu antikristuksia, väärää Kristusoppia sekä syntiä vastaan (2:18-3:24).
Antikristus, Kristuksen vastustaja (2:18-27).
Tässä kappaleessa Johannes ei enää epäsuorasti torju harhaopettajia, vaan hyökkää suoraan heitä kohtaan: he ovat antikristuksia, jotka valehtelevat ja kieltävät Jeesuksen Kristuksen (2:22). Johanneksen mukaan viimeinen aika on käsillä ja hän viittaa Antikristuksen tuloon (2:18; vrt. 2.Tess.2:3-12, Ilm.13). Samalla kuitenkin on ilmaantunut monia antikristuksia (joita ovat valheopettajat); tämä vain osoittaa viimeisen ajan olevan käsillä. Kyseessä olevat harhaopettajat olivat olleet seurakunnan yhteydessä (2:19). Harhaopettajat katsoivat itse olevansa voideltuja tiedossa (mahdollisesti jonkin rituaalin kautta, jota ei voinut saada kuka hyvänsä); siksi Johannes käyttäen heidän omaa käsitteistöään katsoo oikeiden kristittyjen saaneen Hengen voitelun (2:20,27). Pyhä Henki antaa sen voitelun, jota kautta myös oikea tieto tulee.
Tässä jaejaksossa esiintyy myös Jumalan kolminaisuus: Isä ja Poika ovat yhtä eikä ole mahdollista tunnustaa vain toista ilman, että kieltääkin molemmat (2:23). Myös Pyhä Henki on mukana: Hän on se Pyhä (2:20), joka antaa oikean tiedon. Se oikea tieto on se, että Jeesus on Kristus. Pyhä Henki johtaa ihmisen tuntemaan Kristuksen (Joh.16:14). Pyhä Henki johtaa ihmisen Kristuksen luo, joka yksin on tie Isän luokse. Henki on myös se, joka opettaa meitä pysymään Hänessä (2:27).
Jumalan lapset ja heidän toivonsa (2:28-3:3).
Jumalan lapsilla on Johanneksen mukaan toivonsa Kristuksessa. Toivo on kuitenkin jotain sellaista, joka ei vielä näy. On tulossa parempaa emmekä vielä tiedä, mitä meistä tulee. Tämän hetken toivontäyteinen elämämme kuitenkin on oltava puhdasta ja pyhää. Tämä on myös tuntomerkkimme, koska ”jokainen, joka noudattaa vanhurskautta, on syntyisin Jumalasta” (2:29).
Kristitty ei tee syntiä (3:4-10).
Tämä jaejakso muodostanee Johanneksen ensimmäisen kirjeen suurimman ongelman ja tulkinnallisen haasteen: tässä väitetään, että kristitty ei tee syntiä. Syntikysymystä käsitellään kirjeessä kolme kertaa: jj.1:6-2:2, 3:4-10 ja 5:16-18. Näiden kohtien ulkopuolella sanaa synti ei kirjeessä esiinny. Näiden kolmen kohdan valossa syntikysymys voidaan ilmaista seuraavasti:
1. Kristitty tekee syntiä ja tarvitsee syntien anteeksiantamusta (1:6-2:2).
2. Kristitty ei tee syntiä eikä voi tehdä syntiä (3:4-10).
3. On syntiä, joka ei ole kuolemaksi ja syntiä, joka on kuolemaksi (5:16-18).
Nämä samassa kirjeessä esiintyvät ilmaisut ovat aiheuttaneet paljon tulkintaa, koska ne näyttävät olevan ristiriidassa keskenään. Tässä tilanteessa on aiheellista myöntää, että täysin pitävää ratkaisua ei voida löytääkään, koska ongelman ratkaisu edellyttäisi, että tunnettaisiin riittävän yksityiskohtai-sesti ne olosuhteet, missä kirje kirjoitettiin. Nämä olosuhteet joudutaan melko pitkälle kuvaamaan oletuksin, joskin jotkut ratkaisuehdotukset ovat parempia ja johdonmukaisempia kuin toiset. Lisäksi on hyvin mahdollista, että Johannes on itse kokenut asiaan liittyvän paradoksin ja halunnutkin, että hänet ymmärrettäisiin näin. Vaikka nykypäivän lukijat pyrimmekin selvyyteen, meidän ei tule yrittää tehdä tyhjäksi tähän asiaan liittyvää paradoksia. Parasta on, että tämän jaejakson taustaole-tuksena tiedostamme yleisesti nämä tulkintaan liittyvät ongelmat – mikä ei toisaalta voi tehdä alkuunkaan tyhjäksi sitä, että me voimme ja meidän pitääkin pyrkiä tulkitsemaan ja ymmärtämään Raamattua sen kirjoittajien tarkoittamalla tavalla (paradoksi on tämäkin!).
Yksi näkökulma on kuitenkin varsin helppo todeta: Johannes ei voi tarkoittaa täydellisyysoppia, uskovan täydellistä synnittömyyttä, koska kirje on ehyt kokonaisuus ja kirjeen kaikki osat ovat saman kirjoittajan laatimia. Jo 2:1 toteaa: ”Jos joku kuitenkin syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja…”. Uskovien synnintekemistä pidetään selviönä myös jakeissa 1:8,10 ja 2:2 sekä mahdollisesti myös jakeessa 5:16. Kirjeen kehotukset ja varoitukset olisivat aivan turhia, ellei Johannes ajattelisi, että kristittykin voi langeta syntisiin tekoihin. Johanneksen on vaikea ajatella tarkoittavan, että uusi luontomme tekisi meille mahdottomaksi elää tekemättä syntiä. Sinänsä on oikein todeta, että Kristuksessa pysyminen auttaa taistelemaan oikealla tavalla syntiä vastaan – ja Johanneksen kehotukset välttää syntiä ovat selvät – mutta on kyseenalaista, kattaako tämä kokonaan Johanneksen tarkoitusperän 3. luvun osalta.
Myös se näkökulma sopii huonosti kirjeen kokonaiskuvaan, että Johannes vain esittäisi kristityn ihannekuvan. Tällöin puhuttaisiin idealistisesta ihmiskuvasta, joka tosiasiassa jää haaveeksi. Mutta Johannes kirjoitti kriisitilanteessa, jolloin hänen tuskin olisi ollut järkevää puhua pelkästä ihanteesta tai teoreettisesta totuudesta. Se, että kristitty ei tee syntiä, on tässä kohdassa Johannekselle Jumalan lasten tuntomerkki vastakohtana Paholaisen lapsille.
Melko luotettavana voidaan pitää kreikan kieliopista johtuvaa aikamuotojen käyttöä Johanneksen kirjeessä. Kreikan kielessä on kaksi aikamuotoa, jotka vastaavat suomen imperfektiä (kreikassa ns. aoristi kuvaa hetkellistä tekemistä menneisyydessä, imperfekti taas jatkuvaa tai keskeytymätöntä tekemistä). Tällä kieliopillisella seikalla on tässä nimenomaisessa kirjeessä paljonkin merkitystä sikäli, että esim. kohdassa 2:1 käytetään aoristimuotoa, joka viittaa yksittäisiin syntisiin tekoihin. Sen sijaan preesensaikamuoto (nykyhetkessä tapahtuva tekeminen) ei tee eroa jatkuvan tai yksittäisen tekemisen välillä. Kohdassa 3:4-9 käytetään preesensmuotoja, jotka voidaan tulkita jatkuvaksi tekemiseksi. Tästä kaikesta voi päätellä, että kirjeen kohdissa, joissa puhutaan kristityn synneistä, tarkoitetaan yksittäisiä syntisiä tekoja, joihin uskovakin siis voi tilapäisesti langeta (eikä voikaan kokonaan välttää lankeamasta). Eri asia on sitten se, että kristitty ei voi jatkuvasti elää synnissä, sen vallassa, ts. hän ei voi jatkaa synnin tekemistä jatkuvasti, vaeltaa synnissä ja antautua synnin edessä. Hänen elämänsä ei voi näin olla synnin leimaamaa, vaan hän taistelee syntiä vastaan ja on aina langettuaan katumaan ja pyytämään anteeksi. Synti ei voi siten olla kristityn luonnollinen elämäntapa.
Nämä kielelliset havainnot ovat varmasti oikeellisia, mutta eivät kuitenkaan täysin aukottomia. Johanneksen kohteena voi tässäkin olla harhaopettajien suhtautuminen syntiin, mihin tilanteeseen Johannes kirjeessään vastaa. Luvussa 3 voikin olla kyseessä eri tilanne kuin luvuissa 1 ja 2. Harhaopettajat ovatkin saattaneet väittää, etteivät enää tee syntiä, he ovat saattaneet katsoa kuuluvansa johonkin ”valistuneiden” joukkoon. Harhaopettajilla on lisäksi saattanut olla väärä suhtautuminen langenneita kohtaan. Johannes tekeekin selväksi, että ei ole olemassa mitään ”korkeamman tiedon” omaavaa joukkoa, vaikka toiset ovat pidemmällä kilvoittelussa kuin toiset. Johannes suorastaan osoittaa valheopettajat syntisiksi: hehän vihaavat veljeään (2:11), mikä on Jumalan käskyn rikkomista ja pimeydessä elämistä.
Johanneksen ajatuksiin jää joka tapauksessa tietty paradoksi: (1) kristitty on syntinen eikä voi väittää päinvastaista ilman, että valehtelee; ja (2) kristitty ei voi tehdä syntiä, koska synnin tekeminen kuuluu Paholaisen valtakuntaan (3:8, Paholainen on tehnyt syntiä alusta asti, jolloin Johannes jälleen käyttää avainsanaansa ”alusta”: Saatana on langennut ennen maailman luomista ja jo paratiisissa johti ensimmäiset ihmiset tottelemattomuuteen Jumalaa kohtaan, 1.Moos.3:1-5). Johannes on ilmeisen tietoisesti kaksitahoinen syntikysymyksessä. Tässä on kuitenkin se johdon-mukainen ajatus, että samalla kun olemme väistämättä syntisiä ja synti on rehellisesti tunnustettava (ja saadaan myös anteeksi), syntiä on sen koko laajuudessaan vastustettava ja sitä vastaan määrä-tietoisesti taisteltava.
Johannekselle on täysin vieras sellainen ajatus, että tekisimme syntiä ja voisimme päästä siitä sillä, että kieltäisimme syntisten tekojemme olevan syntisiä. Syntiä ei voi kieltää vaan se tulee tunnustaa. Siksi hänen vastustajansa ovat valehtelijoita, kun kieltävät oman syntisyytensä. Johanneksen avainjae tässä jaejaksossa on jae 10. Joka ei noudata Jumalan tahtoa, ei voi olla Jumalasta. Tämä näkyy myös siinä, että ihminen ei rakasta veljeään.
Mutta Johannes tekee selväksi, että Jumalan lasten tuntomerkki on vanhurskaus eikä synti. Uskova on siten vanhurskas, mutta kuitenkin syntinen! Tämän kaksipäisen todellisuuden jännitteessä meidän on tänä päivänäkin elettävä!
Kristillinen rakkaus (3:11-18).
Jälleen Johannes käyttää avainsanaansa ”alusta” (3:11), tällä kertaa muistuttaakseen rakkauden käskystä. Ensimmäisen Johanneksen kirjeen yhtenä pääaiheena on rakkaus, joka kuitenkin on täysin yhteydessä ensimmäisen pääaiheen, oikean Kristususkon kanssa. Johannekselle veljesrakkaus ei ole mitään inhimillistä tunnetta. Rakkaus on jumalallista eikä inhimillistä. Juuri tämä jumalallinen rakkaus kielletään silloin kun veljesrakkautta ei pidetä arvossa.
Todellisten kristittyjen tuntomerkki on Johanneksen mielestä rakkaus kuten Jeesuskin selvästi opetti (Joh.13:34,35). Maailman ja samalla harhaopettajien tuntomerkki on puolestaan viha. Maailma ei muuta voikaan kuin vihata Jumalan omia (3:13; 2.Tim.3:12). Tässä on jälleen Johannekselle tyypillinen paradoksi: Uskovat rakastavat, mutta heitä vihataan! Viittaus Kainiin (3:12) osoittaa, että vihakin on ollut jo ”alusta.”
Tekstissä ei kuitenkaan ole mitään merkkejä siitä, että Johanneksen vastustajien viha olisi johtanut suoranaisiin vainoihin kirjeen lukijoiden kohdalla. Parhaiten harhaopettajat ovat ymmärrettävissä ylpeiksi, omatekoista hengellisyyttä ja tietoa korostaviksi ihmisiksi, jotka ovat eläneet moraalisesti välinpitämättöminä. Heille on riittänyt oma itsensä sekä tieto. Johanneksen mielestä uskon täytyy kuitenkin ilmetä käytännössä, arkielämässä, jossa veli kärsii hätää (3:16). Johanneksen etiikalle on tyypillistä, että Jeesus esitetään kristityn mallina: Hän antoi henkensä puolestamme (3:16). Samoin voidaan myös korostaa, että Johannes puhuu lisäksi ”veljestä.” UT:ssa tätä nimitystä käytetään yleensä kristitystä, uskonystävästä, eikä lähimmäisestä.
Sellaiset ilmaisut kuin rakastaa toinen toistaan (3:11,23) ja rakastaa Jumalan lapsia (5:2) viittaavat siihen, että Johannes ajattelee erityisesti uskonystäviä puhuessaan keskinäisestä rakkaudesta – sulkematta kuitenkaan pois sitä, että meidän tulee rakastaa kaikkia ihmisiä.
Jumalan lasten luottamus (3:19-24).
Jumalan lapsilla on luottamuksensa Jumalassa. Meidän sydämemme ei syytä meitä, kun olemme Hänen edessään. Tämä luottamus perustuu uskoomme Jeesukseen Kristukseen, joka on kuollut puolestamme ja joka on vuodattanut verensä syntiemme sovitukseksi. Hän on puolustajamme (2:1,2). Tämä on tärkeää meille tietää, koska epäilys ja syyllisyys niin helposti saavat meidät valtaansa. Tämä jaejakso kuitenkin vakuuttaa meille luottamusta, joka perustuu pelastusvarmuu-teemme Jeesuksen tähden.
Mutta tässäkään Johannes ei jätä mainitsematta käskyä keskinäisestä rakkaudesta (3:23)! Rakkaus on kerta kaikkiaan oikean luottavaisen uskon käytännöllinen tuntomerkki! Merkkinä Jumalan lapseudesta on myös Pyhä Henki, jonka Hän on meille antanut (3:24).
Lähteet:
Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
