JOHANNEKSEN ENSIMMÄINEN KIRJE (1:1-2:2)

Tausta 

Vaikka Johanneksen ensimmäistä kirjettä kutsutaan kirjeeksi, se poikkeaa sen kirjoittamisajan tavanomaisista kirjemuodoista. Etenkään sen aloitus ja päätös eivät ole ajan kreikkalaisen tavan mukaisia. Johanneksen kirje menee suoraan asiaan: sen alusta puuttuvat lähettäjän nimi, saajan nimi ja tervehdys sekä lopusta päätöstervehdys. Kuitenkin kirjoittajan on täytynyt olla kirjeen vastaan-ottajille tuttu; samoin kirjoittajan on täytynyt tuntea vastaanottaja. Vaikka kirjoittajaa ei kirjeessä mainita, varhaisen kirkkohistorian perimätiedon mukaan kirjeen kirjoitti apostoli Johannes, Sebe-deuksen poika Vähästä-Aasiasta (mahdollisesti Efesoksesta) joskus vuosina 80-90 jKr. Kirjeellä onkin paljon yhteistä etenkin Johanneksen evankeliumin käsitteistön kanssa. Lisäksi kirjeen sisältö viittaa siihen, että sen kirjoittaja on kuulunut Jeesuksen valitsemiin apostoleihin (vrt. esim.1:1).

Kirjeen tarkoitus käyvät parhaiten ilmi jakeesta 1:3: ”Minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme, jotta teilläkin olisi yhteys meihin” ja jakeesta 5:13: ”Tämän kaiken olen kirjoittanut teille, jotta tietäisitte, että teillä on iankaikkinen elämä.” Tämä käy yksiin Johanneksen evankeliumin kirjoittamisen syyn kanssa (Joh.20:31).

Kirje käsittelee ennen muuta kolmea pääaihetta, jotka ovat

(1) oikea usko Kristukseen,
(2) kristillinen rakkaus ja
(3) synti.

Näitä aiheita käsitellään kirjettä vastaanottavan seurakunnan (tai seurakuntien) ollessa vakavassa kriisitilanteessa. Ne, jotka Johanneksen mielestä edustivat väärää oppia, olivat kuitenkin omasta mielestään oikeita kristittyjä. Tilanteessa oli kyse oikean ja väärän opin välisestä taistelusta. Harhaopettajat olivat levittäneet synkretististä kristillisyyskäsitystään, jossa oli vaikutteita niin juutalaisista, hellenistisistä (kreikkalaisista) kuin kristillisistäkin ajatuksista. Harhaopettajien toiminta oli saanut aikaan kriisin, joka ei ollut kirjeen kirjoittamishetkellä ohi, vaan ainakin seurakunnan jäsenten sydämissä vallitsi yhä kriisitila.

On mahdotonta tietää edes jonkinlaisella varmuudella, keitä nämä harhaopettajat olivat. On kuitenkin esitetty, että kyseessä olisi ollut harhaopettaja nimeltä Kerintus, joka oli Johanneksen aikalainen ja joka myös asui Efesossa. Kerintus kiisti neitseestäsyntymisen ja väitti, että Kristus astui Jeesuksen hahmoon kasteen jälkeen, mutta poistui hänestä ennen kuolemaa. Tämä näkemys ei tietenkään voinut sellaisenaan perustua Raamattuun, vaan siihen oli sekoittunut muita uskonnollisia aineksia.

Keitä nämä harhaopettajat sitten ovatkaan olleet, Johannes pitää heitä kristinuskon väärentäjinä. Harhaopettajat eivät edusta totuutta, vaan valhetta. He eivät ole Jumalasta, vaan maailmasta. He ovat Johanneksen mukaan suorastaan antikristuksia (!) ja vääriä profeettoja. Itse nämä tosin pitävät itseään oikeina kristittyinä, jotka ovat päässeet muita pitemmälle etenkin ”oikeassa tiedossa.” Johannes ei puolestaan pidä tietoa sellaisenaan arvossa, jos se ei näy elämässä. Ei riitä, että tietää Jumalan oleva valo, pitää myös itse vaeltaa valossa. Ei riitä, että tietää Jumalan olevan vanhurskas, pitää myös itse vaeltaa vanhurskaudessa. Eikä riitä, että tietää Jumalan olevan rakkaus, pitää myös itse rakastaa Jumalaa ja kristittyä veljeä. Johannes näin viittaa, että oikea usko näkyy elämäntavassa.

Oikeassa opissa, joka koskee Kristuksen persoonaa ja työtä, Johannes korostaa sitä, että Jeesus on elämän Sana (1:1), Kristus (2:22, 5:1) ja Jumalan Poika (4:15, 5:5). Jeesus on Kristus, lihaan tullut (4:2) ja Hän on se, joka on tullut veden ja veren kautta (5:6). Jeesus syntyi käsin kosketeltavaksi (aineelliseksi) ihmiseksi, eli ja kuoli ruumiillisesti (lihassa). Johannes korostaa siten oikeaa oppia, oikeaa uskoa, joka Johanneksen mukaan ollakseen todellista ja elävää ehdottomasti liittyy myös siihen, miten elämme. Uskovalla tulee oikean opin mukainen usko ja sen mukainen oikea elämä. Johannekselle oikeaoppisuus ei merkinnyt  ulkokohtaista perinteissä pysymistä (mikä nykyisin on asiantila niin monissa kirkkokunnissa ja kristillisissä liikkeissä!), vaan elävää todellisuutta, joka oli olemassa jo ”alusta asti.”

Luultavasti Johanneksen vastustajat vääristivät sitä suhdetta, joka on Jeesuksen ihmisyyden ja hänen Jumalan Pojan asemansa välillä. Tästä voi päätellä, että harhaopettajat olivat saaneet vaikutteita synkretistisestä gnostilaisesta harhaopista. Harhaopettajien käsityksen mukaan Messias, Jumalan Poika, oli vain jonkin aikaa yhtä Jeesus-ihmisen kanssa. Tällä käsityksellään he ovat itse asiassa kieltäneet Jeesuksen lihaan tulemisen, inkarnaation. Samalla he ovat vastanneet kieltävästi Jumalan pelastustarjoukseen ja tehneet Hänestä Johanneksen mukaan valehtelijan.

Johannekselle ei siis ole samantekevää, mitä Jeesuksesta ajatellaan. Joka puhuu Hänestä harha-opettajien tavoin, on antikristus (huom! antikristus pienellä a:lla). Jos Jeesuksen ja Kristuksen identtisyys kiistetään - ja ellei tämän ykseyden katsota jatkuvan Jeesuksen kuolemaan asti - silloin Johanneksen mielestä ei ole enää ollenkaan kyse Jumalan rakkauden evankeliumista. Tämä puolestaan vaikuttaa kristilliseen etiikkaan, veljessuhteisiin. Johanneksella oikea usko ja oikea elämä liittyvät saumattomasti yhteen. Kristillinen etiikka on Johanneksella kokonaan sen ohjaamaa, mitä Kristuksen ajatellaan ja uskotaan olevan. Mm. sellaisia ilmaisuja kuin valossa vaeltaminen, Jumalan käskyjen pitäminen, keskinäinen rakkaus ja vanhurskauden harjoittaminen käytetään sen osoittamiseksi, että usko Jeesukseen liittyy erottamattomasti oikeaan elämään. Usko ja elämä ovat Johannekselle erottamattomia käsitteitä. Tämä on nähtävissä mm. sanan ”käsky” käytöstä jakeessa 3:23, jossa käsky merkitsee uskoa Jeesukseen ja sitä kautta keskinäistä rakkautta. Käsky tarkoittaa tässä samalla koko kristillistä uskoa. Jumalan tunteminen merkitsee hänen käskynsä pitämistä (2:3). Usko ja keskinäinen rakkaus ovat yksi kokonaisuus. Jos jätämme sivuun uskon Jeesukseen Kristuksena, halvennamme ja hylkäämme Jumalan rakkauden. Jos emme välitä keskinäisestä rakkaudesta, kiellämme vastaavasti myös Jumalan rakkauden.

Johannekselle oikea usko, oikea rakkaus ja oikea käsitys synnistä muodostavat yhden kokonaisuu-den. Johanneksen vastustajat vaikuttavat olleen tästä eri mieltä.

Kirjeen alkusanat (1:1-4). 

Johannes esittää alkusanoissaan (jotka muodostavat alkukielessä yhden ainoan virkkeen!) ytimekkäästi kirjeensä perustuksen ja keskeiset ajatukset. On kyse elämän Sanasta, jonka Johannes on henkilökohtaisesti kohdannut: Johannes on nähnyt, kuullut ja kohdannut elävän Jeesuksen. Silminnäkijänä Johannes on erityisasemassa harhaopettajiin verrattuna. Nämä harhaopettajat ovat hyökänneet Jeesuksen lihaksi tulemista vastaan, ja samalla myös niitä vastaan, jotka ovat edelleen vieneet eteenpäin sanomaa Jeesuksen lihaksi tulemisesta.  Johanneksen ajatus tuntuu olevan se, että jos joku haluaa tietää jotakin todellisesta kristillisyydestä, hänen on mentävä apostolien luo. Apostolit edustavat sitä parasta ja oikeellisinta tietoa Jeesuksesta, mitä on saatavissa. Samalla käy selväksi se, että Kristus ei ole pelkästään henki eikä Hän voi olla vain joku filosofinen, käsitteelli-nen todellisuus.  

Kirjeen ilmaisu ”alusta” esiintyy kirjeessä useita kertoja (1:1, 2:13,14) ja sitä voidaan pitää yhtenä kirjeen avainsanana. Kirjeen ensimmäisessä jakeessa sitä käytetään Sanasta (=Jeesuksesta, vrt. Joh.1:1-3). Tässä kirjeen avauksessa sen merkitys on se, että Jeesus on ollut olemassa ikuisesta alusta asti, iankaikkisuudesta. Elämän Sana on ollut olemassa ennen maailman luomista, ennen ajan ja historian  alkua. Jeesusta ei ole luotu, vaan Hän on itsestään olemassa oleva. Tähän kuitenkin sitten liittyy erottamattomasti se, että ikuisesta alusta olemassa ollut Sana tuli lihaan, ts., ihmiseksi. Myös tähän perustuva Jumalan ilmoitus on ikuinen, ollut alusta asti eikä Johannes ole sitä keksinyt.

Johanneksen vastustajat ovat kuitenkin menneet liian pitkälle omiin tulkintoihinsa eivätkä ole pysyneet siinä kristillisessä sanomassa, joka heillekin oli julistettu alussa. Sen tähden Johannes kehottaa lukijoitaan pysymään siinä, mitä hekin ovat kuulleet alusta asti, siis kristityn elämänsä alusta. Pysyminen siinä kristillisyydessä, joka alussa teki heistä kristittyjä, merkitsee apostolisessa opissa pysymistä. Se puolestaan on samaa kuin Jeesuksessa pysyminen.

Johannes ilmoittaa vielä yhden syyn kirjoittaa tämä kirje: jotta ”ilomme tulisi täydelliseksi” (1:4). Tätäkään ei voi pitää irrallisena ilmoituksena, vaan myös ilo on erottamaton osa oikeaa Kristus-uskoa. Ilo on Hengen hedelmää (Gal.5:22) ja se tulee täydelliseksi vain Jeesuksessa (vrt.Joh.15:11).


I Pääjakso: Yhteys Jumalaan ja valkeudessa vaeltaminen (1:5 - 2:17).

Yhteys Jumalaan ja synti (1:5-2:2). 

Taustana tälle jaejaksolle on harhaopettajien piittaamattomuus synnistä. He lienevät opettaneet, että synti uskovan elämässä on takana oleva vaihe ja että hän ei enää tee syntiä. Tämän liioitellun pyhitysopin, synnittömyysopin tai täydellisyysopin, Johannes torjuu.

Tämä jaejakso koskettaakin kristillisen uskon erästä peruskysymystä: Voiko kristitty tehdä syntiä, ja jos voi, mitä siitä seuraa? Jaejakso liittyy lisäksi merkittävällä tavalla asian käsittelyyn muualla kirjeessä (3:4-6). Tämän asian käsittelemiseksi Johannes kertoo tiivistetysti Jeesuksen täytetystä sovitustyöstä. Jeesus on ristillä vuodattanut verensä, joka nyt puhdistaa meidät Häneen uskovat kaikesta synnistä (1:7).

Johannes lähtee Jumalan ominaisuuksista: Jumala on valo eikä Hänessä voi olla mitään pimeyttä. Ilmaisu ”Jumala on valo” korostaa Hänen kirkkauttaan, vanhurskauttaan ja puhtauttaan. Me ihmiset puolestamme olemme Jumalan luomia; koska Jumala on valo, siitä seuraa, että mekin olemme velvolliset vaeltamaan valossa. Tämä ”valossa vaeltaminen” kulkee ajatuksena läpi Raamatun (mm. psalmi 36 ilmaisee tämän asian: ”…sinun valostasi me saamme valon” (j.10) ja psalmi 27: ”Herra on minun valoni ja apuni…” (j.1). Johannes puolestaan on evankeliumiinsa tallentanut Jeesuksen sanat: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo” (Joh.8:12). Kaikki pimeys on suljettu pois Jumalan läsnäolosta!

Mutta valossa vaeltaminen on enemmän kuin oikeiden tekojen tekeminen, se merkitsee myös, että meillä tulee olla rehellinen ja totuudenmukainen näkemys itsestämme: olemme uskovinakin syntisiä. Johannes kohtaakin harhaopettajien ajatukset kolmella ”jos sanomme/jos väitämme” –kysymyksellä. Samalla Johannes vastaa jokaiseen kysymykseen vastaväitteellä (1:6: vaellammekin pimeydessä; 1:8 petämmekin itseämme eikä totuus ole meissä; 1:10: teemme Jumalasta valehtelijan (!) eikä Hänen sanansa voi olla meissä).  

Pääajatus jaejaksosta tuntuu olevan se, että koska Jumala on valo, myös kristittyjen täytyy elää valossa ja samalla jatkuvassa synnintunnustuksessa (1:9). Tämä viimeinen ajatus on vieras Johanneksen vastustajille: harhaopettajilla on väärä käsitys synnistä; he suhtautuvat syntiin välinpitämättömästi (1:6). Jos joku puhuu yhteydestä Jumalan kanssa ja sanoo elävänsä valossa, mutta tekojensa mukaan elääkin pimeydessä, silloin hän on tehnyt valheesta totuuden. Johannek-selle kristillisyys ilman moraalia on harhakuvitelma. Teot kuvastavat sitä, mitä me uskomme; emme voi puhua yhtä ja tehdä toista. Johannes näkee tässä jyrkän kahtiajaon. Tässä jaejaksossa (kuten muuallakin kirjeessä, 2:8-11, 3:14, 5:12), onkin jyrkkä vastakkainasettelu valon ja pimeyden, totuuden ja valheen, elämän ja kuoleman välillä.

Jakeessa 8 syntiongelmaa tarkastellaan toisesta näkökulmasta. Harhaopettajat varmaankin myönsi-vät sen, että kaikki ihmiset ovat tehneet syntiä, ennen kuin he oppivat tuntemaan evankeliumin. Mutta jakeesta 10 voidaan kuitenkin päätellä, että jotkut harhaopettajat ovat kiistäneet itse (ainakaan enää) olevansa syntisiä. Johannes torjuu sen ajatuksen, että uskovatkaan olisivat vailla syntiä. Synnittömyys kuuluu tulevaan maailmaan. Synti tulee kohdata sellaisena kun sen on ja tunnustaa se. Syntien tunnustamisesta seuraa anteeksiantamus ja puhdistus vääryydestä.

Johannes ei julista tekovanhurskautta. Hän ei tarkoita, että jotakin tekemällä saisimme palkkioksi yhteyden Jumalan kanssa ja puhdistuksen synnistä. Kaikki puhdistus johtaa meidät etsimään sitä ristiltä. Jeesuksen kuolema on se perustava teko, joka saa aikaan yhteyden Jumalan kanssa. Jeesus on meidän syntiemme sovittaja (2:2).

On tärkeää nähdä se, että Johannes ei todellakaan julista synnittömyyttä, vaan syntien tunnustamista ja puhdistumista synnistä. Johannes käyttää jakeessa sanaa ”synti” yksikkömuodossa; silloin ei ole kyse vain yksittäisistä syntisistä teoista, vaan koko syntisyydestämme. Puhdistuminen synnistä merkitsee anteeksisaamista ja ihmisen ennalleen asettamista kaikessa jumalallisessa rakkaudessa. Synnin tunnustaminen on synnin tuomitsemista, mutta ei syntisen ihmisen tuomitsemista! Näillä kahdella asialla on iso ero. Johanneksen ajatuksenjuoksu onkin: uskomalla Jeesuksen sovitustyöhön kristitty on saanut synnit anteeksi. Tämä toki edellyttää valossa vaeltamista, niin että kristitty voi saada voimaa valossa elämiseen taistellessaan alituisesti syntiä vastaan. Mutta toisaalta syntien tunnustaminen on jo itsessään valossa vaeltamista, koska se johtaa ihmisen jumalasuhteen eheytymiseen.

Kristityllä on vaara kahdelta suunnalta: hän on aina vaarassa joko (1) lakata vastustamasta syntiä tai (2) harhautua synnittömyysoppiin. Kumpikin on yhtä kaukana Johanneksen opetuksesta. Me olemme syntisiä, mutta Jeesus Kristus on koko maailman syntien sovitus.

Synti on ihmisen vihollinen. Synti erottaa ihmisen valosta, estää ihmisen jumalayhteyttä ja lisäksi turmelee Jumalan lasten välisen yhteyden. Siksi synti pimeyden voimana on pantava syrjään ja myös yksittäisiä syntisiä tekoja on vältettävä. Mutta on tärkeää huomata, että Johanneksen mukaan syntiin langenneella uskovalla on aina myös avoinna paluu Jumalan luo: jos joku tekee syntiä, hän voi saada ne anteeksi Jeesuksen nimessä, jos hän tunnustaa ne ja on valmis tekemään parannuksen. Johanneksella ei voi havaita sovituksen halpana pitämistä (eläisimme tarkoituksella synnissä ja vetoaisimme silti Jumalan armoon). Katuvalla syntisellä on kuitenkin aina mahdollisuus palata Jumalan luokse Jeesuksen sovitustyön tähden. Jeesus on vanhurskas puolustajamme. Jeesus ei puolustajana kuitenkaan vakuuta syyttömyyttämme (synnittömyyttämme), vaan sitä, että synti on jo saanut rangaistuksensa: se tapahtui Golgatan ristillä. Jeesuksen veri riittää sovittamaan koko maailman synnin; mutta koko maailma myös tarvitsee veren pelastavaa voimaa.

Johanneksella vallitsee koko ajan tämä jännite: olemme syntisiä ja tarvitsemme anteeksiantamusta ja puhdistusta, mutta samalla meidän tulee kaikin voimin välttää syntiä, joka on pimeyttä.

Lähteet:

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).