JOHANNEKSEN ENSIMMÄINEN KIRJE (2:3-3:24)

Jumalan tunteminen ja käskyjen pitäminen (2:3-11). 

Jakeissa 2:1-2 Johannes käsittelee kristillisyyden perusasioita (syntiä ei pidä tehdä, mutta syntiä tehnyt saa anteeksi Jeesuksen Kristuksen nimessä). Heti sen jälkeen Johannes käsittelee toista teemaa: Jumalan tuntemista. Siihen nojautuen Johannes kehottaa veljesrakkauteen ja hylkäämään maailmallisen ajattelutavan. Jumalan tunteminen merkitsee Jumalan käskyjen pitämistä (2:3-6). Jumala onkin antanut omilleen uuden käskyn, joka on rakkauden käsky –ja joka samalla on myös vanha käsky (2:7-11)!

Epäilemättä Johanneksen motiivina korostaa rakkaudesta nousevia tekoja ja moraalia johtuu valheopettajien päinvastaisesta opetuksesta. Todennäköisesti he korostivat mystiikkaa, joka nousi ihmisen omasta sisimmästä sekä ”Jumalalta saatuja näkyjä ja tietoa”, jotka saivat heidät käyttäyty-mään täysin päinvastaisesti kuin mikä on kristillinen päämäärä (=veljesrakkaus ja Jumalan käskyjen pitäminen). Valheopettajia ei kiinnostanut moraalinen elämä, mutta Johanneksen mukaan Jumalaa ei voinut oikeasti tuntea, jos ei pidä Hänen käskyjään.

Johanneksen sanoja käskyjen pitämisestä ei kuitenkaan pidä ymmärtää väärin niin, että lukijat luulisivat hänen tarkoittavan vanhurskauttamista tekojen kautta. Kysymys on Johanneksen mukaan siitä, että moraalia ei voida irrottaa jumalayhteydestä. Jumalan tunteminen merkitsee Johannekselle Hänen tunnustamistaan Jumalaksi, Hänen tahtonsa noudattamista ja Hänelle kaiken kunnian antamista. Johanneksen vastustajat väittivät itsellään olevan oikean tiedon, mutta Johanneksen mukaan todellisen tiedon ratkaiseva tuntomerkki onkin Jumalan hänen käskyjen pitäminen (2:3). Johannes saattaa kyllä ajatella yksittäisiä käskyjä kirjoittaessaan tämän monikossa (käskyt, jj.3-4), mutta hän ei mainitse niitä käskyjä. Sen sijaan 2:7-11:ssä hän ottaa esiin veljesrakkauden. Tässä hän käyttää yksikkömuotoa ”käsky”. Peruskäsky esitetään lyhyesti jakeessa 4:21, ja se sisältää rakkauden sekä Jumalaan että veljiin. Käskyä ei pidetä lakina eikä vaatimuksena, vaan Jumalasta lähteneen sanan olennaisena osana. Tämä sana, jonka Jeesus välitti meille, saa aikaan uskoa ja kuuliaisuutta. Käskyjen pitäminen ei siis ole perimmältään teko, vaan hedelmä.

Johannes saattaa tulla väärin ymmärretyksi selittäessään Jeesuksen olevan meidän esikuvamme: meidän tulee elää samalla tavalla kuin Hän eli (2:6). Nämä asiat eivät kuitenkaan ole ristiriidassa keskenään. Jeesus on samalla syntiemme sovittaja (2:2) ja esikuvamme (2:6). Johannekselle, kuten muillekin UT:n kirjoittajille, ajatukset Jeesuksesta sovittajana ja esikuvana liittyvät hyvin läheisesti yhteen. Esikuvallisuudesta nousee kuitenkin se ongelma, että näin pitkälle menevänä (=että uskova eläisi samalla tavalla kuin Jeesus eli) se tuskin on syntiselle uskovalle mahdollista. Mutta Johannes esittääkin toistuvasti paradokseja. Meitä ei kutsuta elämään vähemmän pyhää elämää kuin mitä Jeesus esikuvallaan meille osoitti. Joka tapauksessa tämäkin – kovin vaativalta tuntuva – käsky on Jumalan käsky meille.

Harhaopettajat sanoivat olevansa valossa, mutta vihasivat kanssaveljiään. Tämä oli Johannekselle selvä tuntomerkki siitä, että harhaopettajien ”valo” olikin pimeyttä (2:9). Koska heillä ei ollut rakkautta, heidän oppinsa oli valhetta. Viha ja sen mukaiset teot eivät todistaneet valosta vaan pimeydestä.

Tässä jaejaksossa Johanneksella on avainsanalle ”alusta” erilainen näkökulma kuin aiemmin avaussanoissaan. Tässä Johannes väittää myös rakkauden käskyn olleen olemassa alusta alkaen (2:7). Rakkaus on siten ikuista ja katoamatonta (niin opettaa Paavalikin, 1.Kor.13). Mitään jumalallista sanomaa ei ole koskaan ollut, joka ei olisi pitänyt sisällään myös tätä tärkeää puolta Jumalasta.

Sana isille ja nuorille (2:12-14).

Tässä jaejaksossa Johannes kirjoittaa melkeinpä runollisesti koko seurakunnalle: isille, nuorille ja lapsille. Ennen muuta viimeinen osoite, lapset, viittaa koko seurakuntaan. Jeesuksen nimessä on syntien anteeksiantamus ja siten yhteys Jumalaan. Tuntemalla Kristus seurakunta on myös voittajan puolella, koska Paha (Saatana) on jo voitettu. Seurakunta on voimakas, mutta vain siksi, että se elää Jumalan sanasta.

Älkää rakastako maailmaa (2:15-17).

Johannes muistuttaa, että rakkaus maailmaan tekee mahdottomaksi sen, että Jumalan rakkaus voisi samaan aikaan elää ihmisessä. Nämä kaksi ovat toisensa pois sulkevia asioita. Tässä kohdassa maailma mainitaan kuusi kertaa, mutta ihan päinvastaisessa merkityksessä kuin aiemmin (2:2; Joh.3:16; näissä ”maailma” on Jumalan hyväksi luoma maailma). Tässä maailma edustaa pahaa ja katoavaa. Maailma on Pahan vallassa. Tämä maailma ja rakkaus siihen ovatkin katoavia, mutta Jumalan rakkaus pysyy. Tässä kohdassa myös ”rakkaus” edustaa väärää rakkautta eikä Jumalan rakkautta. Rakkaus tähän turmeltuneeseen maailmaan merkitsee Jumalaa vastaan nousemista ja johtaa moraalittomaan, syntiseen elämään, jonka voi kiteyttää yhteen sanaan: ylpeys.


II Pääjakso: Taistelu antikristuksia, väärää Kristusoppia sekä syntiä vastaan (2:18-3:24).

Antikristus, Kristuksen vastustaja (2:18-27).

Tässä kappaleessa Johannes ei enää epäsuorasti torju harhaopettajia, vaan hyökkää suoraan heitä kohtaan: he ovat antikristuksia, jotka valehtelevat ja kieltävät Jeesuksen Kristuksen (2:22). Johanneksen mukaan viimeinen aika on käsillä ja hän viittaa Antikristuksen tuloon (2:18; vrt. 2.Tess.2:3-12, Ilm.13). Samalla kuitenkin on ilmaantunut monia antikristuksia (joita ovat valheopettajat); tämä vain osoittaa viimeisen ajan olevan käsillä. Kyseessä olevat harhaopettajat olivat olleet seurakunnan yhteydessä (2:19). Harhaopettajat katsoivat itse olevansa voideltuja tiedossa (mahdollisesti jonkin rituaalin kautta, jota ei voinut saada kuka hyvänsä); siksi Johannes käyttäen heidän omaa käsitteistöään katsoo oikeiden kristittyjen saaneen Hengen voitelun (2:20,27). Pyhä Henki antaa sen voitelun, jota kautta myös oikea tieto tulee.

Tässä jaejaksossa esiintyy myös Jumalan kolminaisuus: Isä ja Poika ovat yhtä eikä ole mahdollista tunnustaa vain toista ilman, että kieltääkin molemmat (2:23). Myös Pyhä Henki on mukana: Hän on se Pyhä (2:20), joka antaa oikean tiedon. Se oikea tieto on se, että Jeesus on Kristus. Pyhä Henki johtaa ihmisen tuntemaan Kristuksen (Joh.16:14). Pyhä Henki johtaa ihmisen Kristuksen luo, joka yksin on tie Isän luokse. Henki on myös se, joka opettaa meitä pysymään Hänessä (2:27).

Jumalan lapset ja heidän toivonsa (2:28-3:3).

Jumalan lapsilla on Johanneksen mukaan toivonsa Kristuksessa. Toivo on kuitenkin jotain sellaista, joka ei vielä näy. On tulossa parempaa emmekä vielä tiedä, mitä meistä tulee. Tämän hetken toivontäyteinen elämämme kuitenkin on oltava puhdasta ja pyhää. Tämä on myös tuntomerkkimme, koska ”jokainen, joka noudattaa vanhurskautta, on syntyisin Jumalasta” (2:29).

Kristitty ei tee syntiä (3:4-10).

Tämä jaejakso muodostanee Johanneksen ensimmäisen kirjeen suurimman ongelman ja tulkinnallisen haasteen: tässä väitetään, että kristitty ei tee syntiä. Syntikysymystä käsitellään kirjeessä kolme kertaa: jj.1:6-2:2, 3:4-10 ja 5:16-18. Näiden kohtien ulkopuolella sanaa synti ei kirjeessä esiinny. Näiden kolmen kohdan valossa syntikysymys voidaan ilmaista seuraavasti:

1. Kristitty tekee syntiä ja tarvitsee syntien anteeksiantamusta (1:6-2:2).
2. Kristitty ei tee syntiä eikä voi tehdä syntiä (3:4-10).
3. On syntiä, joka ei ole kuolemaksi ja syntiä, joka on kuolemaksi (5:16-18).

Nämä samassa kirjeessä esiintyvät ilmaisut ovat aiheuttaneet paljon tulkintaa, koska ne näyttävät olevan ristiriidassa keskenään. Tässä tilanteessa on aiheellista myöntää, että täysin pitävää ratkaisua ei voida löytääkään, koska ongelman ratkaisu edellyttäisi, että tunnettaisiin riittävän yksityiskohtai-sesti ne olosuhteet, missä kirje kirjoitettiin. Nämä olosuhteet joudutaan melko pitkälle kuvaamaan oletuksin, joskin jotkut ratkaisuehdotukset ovat parempia ja johdonmukaisempia kuin toiset. Lisäksi on hyvin mahdollista, että Johannes on itse kokenut asiaan liittyvän paradoksin ja halunnutkin, että hänet ymmärrettäisiin näin. Vaikka nykypäivän lukijat pyrimmekin selvyyteen, meidän ei tule yrittää tehdä tyhjäksi tähän asiaan liittyvää paradoksia. Parasta on, että tämän jaejakson taustaole-tuksena tiedostamme yleisesti nämä tulkintaan liittyvät ongelmat – mikä ei toisaalta voi tehdä alkuunkaan tyhjäksi sitä, että me voimme ja meidän pitääkin pyrkiä tulkitsemaan ja ymmärtämään Raamattua sen kirjoittajien tarkoittamalla tavalla (paradoksi on tämäkin!).

Yksi näkökulma on kuitenkin varsin helppo todeta: Johannes ei voi tarkoittaa täydellisyysoppia, uskovan täydellistä synnittömyyttä, koska kirje on ehyt kokonaisuus ja kirjeen kaikki osat ovat saman kirjoittajan laatimia. Jo 2:1 toteaa: ”Jos joku kuitenkin syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja…”. Uskovien synnintekemistä pidetään selviönä myös jakeissa 1:8,10 ja 2:2 sekä mahdollisesti myös jakeessa 5:16.  Kirjeen kehotukset ja varoitukset olisivat aivan turhia, ellei Johannes ajattelisi, että kristittykin voi langeta syntisiin tekoihin. Johanneksen on vaikea ajatella tarkoittavan, että uusi luontomme tekisi meille mahdottomaksi elää tekemättä syntiä. Sinänsä on oikein todeta, että Kristuksessa pysyminen auttaa taistelemaan oikealla tavalla syntiä vastaan – ja Johanneksen kehotukset välttää syntiä ovat selvät – mutta on kyseenalaista, kattaako tämä kokonaan Johanneksen tarkoitusperän 3. luvun osalta.

Myös se näkökulma sopii huonosti kirjeen kokonaiskuvaan, että Johannes vain esittäisi kristityn ihannekuvan. Tällöin puhuttaisiin idealistisesta ihmiskuvasta, joka tosiasiassa jää haaveeksi. Mutta Johannes kirjoitti kriisitilanteessa, jolloin hänen tuskin olisi ollut järkevää puhua pelkästä ihanteesta tai teoreettisesta totuudesta. Se, että kristitty ei tee syntiä, on tässä kohdassa Johannekselle Jumalan lasten tuntomerkki vastakohtana Paholaisen lapsille.

Melko luotettavana voidaan pitää kreikan kieliopista johtuvaa aikamuotojen käyttöä Johanneksen kirjeessä. Kreikan kielessä on kaksi aikamuotoa, jotka vastaavat suomen imperfektiä (kreikassa ns. aoristi kuvaa hetkellistä tekemistä menneisyydessä, imperfekti taas jatkuvaa tai keskeytymätöntä tekemistä). Tällä kieliopillisella seikalla on tässä nimenomaisessa kirjeessä paljonkin merkitystä sikäli, että esim. kohdassa 2:1 käytetään aoristimuotoa, joka viittaa yksittäisiin syntisiin tekoihin. Sen sijaan preesensaikamuoto (nykyhetkessä tapahtuva tekeminen) ei tee eroa jatkuvan tai yksittäisen tekemisen välillä. Kohdassa 3:4-9 käytetään preesensmuotoja, jotka voidaan tulkita jatkuvaksi tekemiseksi. Tästä kaikesta voi päätellä, että kirjeen kohdissa, joissa puhutaan kristityn synneistä, tarkoitetaan yksittäisiä syntisiä tekoja, joihin uskovakin siis voi tilapäisesti langeta (eikä voikaan kokonaan välttää lankeamasta). Eri asia on sitten se, että kristitty ei voi jatkuvasti elää synnissä, sen vallassa, ts. hän ei voi jatkaa synnin tekemistä jatkuvasti, vaeltaa synnissä ja antautua synnin edessä. Hänen elämänsä ei voi näin olla synnin leimaamaa, vaan hän taistelee syntiä vastaan ja on aina langettuaan katumaan ja pyytämään anteeksi. Synti ei voi siten olla kristityn luonnollinen elämäntapa.

Nämä kielelliset havainnot ovat varmasti oikeellisia, mutta eivät kuitenkaan täysin aukottomia. Johanneksen kohteena voi tässäkin olla harhaopettajien suhtautuminen syntiin, mihin tilanteeseen Johannes kirjeessään vastaa. Luvussa 3 voikin olla kyseessä eri tilanne kuin luvuissa 1 ja 2. Harhaopettajat ovatkin saattaneet väittää, etteivät enää tee syntiä, he ovat saattaneet katsoa kuuluvansa johonkin ”valistuneiden” joukkoon. Harhaopettajilla on lisäksi saattanut olla väärä suhtautuminen langenneita kohtaan. Johannes tekeekin selväksi, että ei ole olemassa mitään ”korkeamman tiedon” omaavaa joukkoa, vaikka toiset ovat pidemmällä kilvoittelussa kuin toiset. Johannes suorastaan osoittaa valheopettajat syntisiksi: hehän vihaavat veljeään (2:11), mikä on Jumalan käskyn rikkomista ja pimeydessä elämistä.

Johanneksen ajatuksiin jää joka tapauksessa tietty paradoksi: (1) kristitty on syntinen eikä voi väittää päinvastaista ilman, että valehtelee; ja (2) kristitty ei voi tehdä syntiä, koska synnin tekeminen kuuluu Paholaisen valtakuntaan (3:8, Paholainen on tehnyt syntiä alusta asti, jolloin Johannes jälleen käyttää avainsanaansa ”alusta”: Saatana on langennut ennen maailman luomista ja jo paratiisissa johti ensimmäiset ihmiset tottelemattomuuteen Jumalaa kohtaan, 1.Moos.3:1-5). Johannes on ilmeisen tietoisesti kaksitahoinen syntikysymyksessä. Tässä on kuitenkin se johdon-mukainen ajatus, että samalla kun olemme väistämättä syntisiä ja synti on rehellisesti tunnustettava (ja saadaan myös anteeksi), syntiä on sen koko laajuudessaan vastustettava ja sitä vastaan määrä-tietoisesti taisteltava.

Johannekselle on täysin vieras sellainen ajatus, että tekisimme syntiä ja voisimme päästä siitä sillä, että kieltäisimme syntisten tekojemme olevan syntisiä. Syntiä ei voi kieltää vaan se tulee tunnustaa. Siksi hänen vastustajansa ovat valehtelijoita, kun kieltävät oman syntisyytensä. Johanneksen avainjae tässä jaejaksossa on jae 10. Joka ei noudata Jumalan tahtoa, ei voi olla Jumalasta. Tämä näkyy myös siinä, että ihminen ei rakasta veljeään.

Mutta Johannes tekee selväksi, että Jumalan lasten tuntomerkki on vanhurskaus eikä synti. Uskova on siten vanhurskas, mutta kuitenkin syntinen! Tämän kaksipäisen todellisuuden jännitteessä meidän on tänä päivänäkin elettävä!

Kristillinen rakkaus (3:11-18).

Jälleen Johannes käyttää avainsanaansa ”alusta” (3:11), tällä kertaa muistuttaakseen rakkauden käskystä. Ensimmäisen Johanneksen kirjeen yhtenä pääaiheena on rakkaus, joka kuitenkin on täysin yhteydessä ensimmäisen pääaiheen, oikean Kristususkon kanssa. Johannekselle veljesrakkaus ei ole mitään inhimillistä tunnetta. Rakkaus on jumalallista eikä inhimillistä. Juuri tämä jumalallinen rakkaus kielletään silloin kun veljesrakkautta ei pidetä arvossa.

Todellisten kristittyjen tuntomerkki on Johanneksen mielestä rakkaus kuten Jeesuskin selvästi opetti (Joh.13:34,35). Maailman ja samalla harhaopettajien tuntomerkki on puolestaan viha. Maailma ei muuta voikaan kuin vihata Jumalan omia (3:13; 2.Tim.3:12). Tässä on jälleen Johannekselle tyypillinen paradoksi: Uskovat rakastavat, mutta heitä vihataan! Viittaus Kainiin (3:12) osoittaa, että vihakin on ollut jo ”alusta.”

Tekstissä ei kuitenkaan ole mitään merkkejä siitä, että Johanneksen vastustajien viha olisi johtanut suoranaisiin vainoihin kirjeen lukijoiden kohdalla. Parhaiten harhaopettajat ovat ymmärrettävissä ylpeiksi, omatekoista hengellisyyttä ja tietoa korostaviksi ihmisiksi, jotka ovat eläneet moraalisesti välinpitämättöminä. Heille on riittänyt oma itsensä sekä tieto. Johanneksen mielestä uskon täytyy kuitenkin ilmetä käytännössä, arkielämässä, jossa veli kärsii hätää (3:16). Johanneksen etiikalle on tyypillistä, että Jeesus esitetään kristityn mallina: Hän antoi henkensä puolestamme (3:16). Samoin voidaan myös korostaa, että Johannes puhuu lisäksi ”veljestä.” UT:ssa tätä nimitystä käytetään yleensä kristitystä, uskonystävästä, eikä lähimmäisestä.

Sellaiset ilmaisut kuin rakastaa toinen toistaan (3:11,23) ja rakastaa Jumalan lapsia (5:2) viittaavat siihen, että Johannes ajattelee erityisesti uskonystäviä puhuessaan keskinäisestä rakkaudesta – sulkematta kuitenkaan pois sitä, että meidän tulee rakastaa kaikkia ihmisiä.

Jumalan lasten luottamus (3:19-24).

Jumalan lapsilla on luottamuksensa Jumalassa. Meidän sydämemme ei syytä meitä, kun olemme Hänen edessään. Tämä luottamus perustuu uskoomme Jeesukseen Kristukseen, joka on kuollut puolestamme ja joka on vuodattanut verensä syntiemme sovitukseksi. Hän on puolustajamme (2:1,2). Tämä on tärkeää meille tietää, koska epäilys ja syyllisyys niin helposti saavat meidät valtaansa. Tämä jaejakso kuitenkin vakuuttaa meille luottamusta, joka perustuu pelastusvarmuu-teemme Jeesuksen tähden.

Mutta tässäkään Johannes ei jätä mainitsematta käskyä keskinäisestä rakkaudesta (3:23)! Rakkaus on kerta kaikkiaan oikean luottavaisen uskon käytännöllinen tuntomerkki! Merkkinä Jumalan lapseudesta on myös Pyhä Henki, jonka Hän on meille antanut (3:24).

Lähteet:

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994). 

JOHANNEKSEN ENSIMMÄINEN KIRJE (1:1-2:2)

Tausta 

Vaikka Johanneksen ensimmäistä kirjettä kutsutaan kirjeeksi, se poikkeaa sen kirjoittamisajan tavanomaisista kirjemuodoista. Etenkään sen aloitus ja päätös eivät ole ajan kreikkalaisen tavan mukaisia. Johanneksen kirje menee suoraan asiaan: sen alusta puuttuvat lähettäjän nimi, saajan nimi ja tervehdys sekä lopusta päätöstervehdys. Kuitenkin kirjoittajan on täytynyt olla kirjeen vastaan-ottajille tuttu; samoin kirjoittajan on täytynyt tuntea vastaanottaja. Vaikka kirjoittajaa ei kirjeessä mainita, varhaisen kirkkohistorian perimätiedon mukaan kirjeen kirjoitti apostoli Johannes, Sebe-deuksen poika Vähästä-Aasiasta (mahdollisesti Efesoksesta) joskus vuosina 80-90 jKr. Kirjeellä onkin paljon yhteistä etenkin Johanneksen evankeliumin käsitteistön kanssa. Lisäksi kirjeen sisältö viittaa siihen, että sen kirjoittaja on kuulunut Jeesuksen valitsemiin apostoleihin (vrt. esim.1:1).

Kirjeen tarkoitus käyvät parhaiten ilmi jakeesta 1:3: ”Minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme, jotta teilläkin olisi yhteys meihin” ja jakeesta 5:13: ”Tämän kaiken olen kirjoittanut teille, jotta tietäisitte, että teillä on iankaikkinen elämä.” Tämä käy yksiin Johanneksen evankeliumin kirjoittamisen syyn kanssa (Joh.20:31).

Kirje käsittelee ennen muuta kolmea pääaihetta, jotka ovat

(1) oikea usko Kristukseen,
(2) kristillinen rakkaus ja
(3) synti.

Näitä aiheita käsitellään kirjettä vastaanottavan seurakunnan (tai seurakuntien) ollessa vakavassa kriisitilanteessa. Ne, jotka Johanneksen mielestä edustivat väärää oppia, olivat kuitenkin omasta mielestään oikeita kristittyjä. Tilanteessa oli kyse oikean ja väärän opin välisestä taistelusta. Harhaopettajat olivat levittäneet synkretististä kristillisyyskäsitystään, jossa oli vaikutteita niin juutalaisista, hellenistisistä (kreikkalaisista) kuin kristillisistäkin ajatuksista. Harhaopettajien toiminta oli saanut aikaan kriisin, joka ei ollut kirjeen kirjoittamishetkellä ohi, vaan ainakin seurakunnan jäsenten sydämissä vallitsi yhä kriisitila.

On mahdotonta tietää edes jonkinlaisella varmuudella, keitä nämä harhaopettajat olivat. On kuitenkin esitetty, että kyseessä olisi ollut harhaopettaja nimeltä Kerintus, joka oli Johanneksen aikalainen ja joka myös asui Efesossa. Kerintus kiisti neitseestäsyntymisen ja väitti, että Kristus astui Jeesuksen hahmoon kasteen jälkeen, mutta poistui hänestä ennen kuolemaa. Tämä näkemys ei tietenkään voinut sellaisenaan perustua Raamattuun, vaan siihen oli sekoittunut muita uskonnollisia aineksia.

Keitä nämä harhaopettajat sitten ovatkaan olleet, Johannes pitää heitä kristinuskon väärentäjinä. Harhaopettajat eivät edusta totuutta, vaan valhetta. He eivät ole Jumalasta, vaan maailmasta. He ovat Johanneksen mukaan suorastaan antikristuksia (!) ja vääriä profeettoja. Itse nämä tosin pitävät itseään oikeina kristittyinä, jotka ovat päässeet muita pitemmälle etenkin ”oikeassa tiedossa.” Johannes ei puolestaan pidä tietoa sellaisenaan arvossa, jos se ei näy elämässä. Ei riitä, että tietää Jumalan oleva valo, pitää myös itse vaeltaa valossa. Ei riitä, että tietää Jumalan olevan vanhurskas, pitää myös itse vaeltaa vanhurskaudessa. Eikä riitä, että tietää Jumalan olevan rakkaus, pitää myös itse rakastaa Jumalaa ja kristittyä veljeä. Johannes näin viittaa, että oikea usko näkyy elämäntavassa.

Oikeassa opissa, joka koskee Kristuksen persoonaa ja työtä, Johannes korostaa sitä, että Jeesus on elämän Sana (1:1), Kristus (2:22, 5:1) ja Jumalan Poika (4:15, 5:5). Jeesus on Kristus, lihaan tullut (4:2) ja Hän on se, joka on tullut veden ja veren kautta (5:6). Jeesus syntyi käsin kosketeltavaksi (aineelliseksi) ihmiseksi, eli ja kuoli ruumiillisesti (lihassa). Johannes korostaa siten oikeaa oppia, oikeaa uskoa, joka Johanneksen mukaan ollakseen todellista ja elävää ehdottomasti liittyy myös siihen, miten elämme. Uskovalla tulee oikean opin mukainen usko ja sen mukainen oikea elämä. Johannekselle oikeaoppisuus ei merkinnyt  ulkokohtaista perinteissä pysymistä (mikä nykyisin on asiantila niin monissa kirkkokunnissa ja kristillisissä liikkeissä!), vaan elävää todellisuutta, joka oli olemassa jo ”alusta asti.”

Luultavasti Johanneksen vastustajat vääristivät sitä suhdetta, joka on Jeesuksen ihmisyyden ja hänen Jumalan Pojan asemansa välillä. Tästä voi päätellä, että harhaopettajat olivat saaneet vaikutteita synkretistisestä gnostilaisesta harhaopista. Harhaopettajien käsityksen mukaan Messias, Jumalan Poika, oli vain jonkin aikaa yhtä Jeesus-ihmisen kanssa. Tällä käsityksellään he ovat itse asiassa kieltäneet Jeesuksen lihaan tulemisen, inkarnaation. Samalla he ovat vastanneet kieltävästi Jumalan pelastustarjoukseen ja tehneet Hänestä Johanneksen mukaan valehtelijan.

Johannekselle ei siis ole samantekevää, mitä Jeesuksesta ajatellaan. Joka puhuu Hänestä harha-opettajien tavoin, on antikristus (huom! antikristus pienellä a:lla). Jos Jeesuksen ja Kristuksen identtisyys kiistetään - ja ellei tämän ykseyden katsota jatkuvan Jeesuksen kuolemaan asti - silloin Johanneksen mielestä ei ole enää ollenkaan kyse Jumalan rakkauden evankeliumista. Tämä puolestaan vaikuttaa kristilliseen etiikkaan, veljessuhteisiin. Johanneksella oikea usko ja oikea elämä liittyvät saumattomasti yhteen. Kristillinen etiikka on Johanneksella kokonaan sen ohjaamaa, mitä Kristuksen ajatellaan ja uskotaan olevan. Mm. sellaisia ilmaisuja kuin valossa vaeltaminen, Jumalan käskyjen pitäminen, keskinäinen rakkaus ja vanhurskauden harjoittaminen käytetään sen osoittamiseksi, että usko Jeesukseen liittyy erottamattomasti oikeaan elämään. Usko ja elämä ovat Johannekselle erottamattomia käsitteitä. Tämä on nähtävissä mm. sanan ”käsky” käytöstä jakeessa 3:23, jossa käsky merkitsee uskoa Jeesukseen ja sitä kautta keskinäistä rakkautta. Käsky tarkoittaa tässä samalla koko kristillistä uskoa. Jumalan tunteminen merkitsee hänen käskynsä pitämistä (2:3). Usko ja keskinäinen rakkaus ovat yksi kokonaisuus. Jos jätämme sivuun uskon Jeesukseen Kristuksena, halvennamme ja hylkäämme Jumalan rakkauden. Jos emme välitä keskinäisestä rakkaudesta, kiellämme vastaavasti myös Jumalan rakkauden.

Johannekselle oikea usko, oikea rakkaus ja oikea käsitys synnistä muodostavat yhden kokonaisuu-den. Johanneksen vastustajat vaikuttavat olleen tästä eri mieltä.

Kirjeen alkusanat (1:1-4). 

Johannes esittää alkusanoissaan (jotka muodostavat alkukielessä yhden ainoan virkkeen!) ytimekkäästi kirjeensä perustuksen ja keskeiset ajatukset. On kyse elämän Sanasta, jonka Johannes on henkilökohtaisesti kohdannut: Johannes on nähnyt, kuullut ja kohdannut elävän Jeesuksen. Silminnäkijänä Johannes on erityisasemassa harhaopettajiin verrattuna. Nämä harhaopettajat ovat hyökänneet Jeesuksen lihaksi tulemista vastaan, ja samalla myös niitä vastaan, jotka ovat edelleen vieneet eteenpäin sanomaa Jeesuksen lihaksi tulemisesta.  Johanneksen ajatus tuntuu olevan se, että jos joku haluaa tietää jotakin todellisesta kristillisyydestä, hänen on mentävä apostolien luo. Apostolit edustavat sitä parasta ja oikeellisinta tietoa Jeesuksesta, mitä on saatavissa. Samalla käy selväksi se, että Kristus ei ole pelkästään henki eikä Hän voi olla vain joku filosofinen, käsitteelli-nen todellisuus.  

Kirjeen ilmaisu ”alusta” esiintyy kirjeessä useita kertoja (1:1, 2:13,14) ja sitä voidaan pitää yhtenä kirjeen avainsanana. Kirjeen ensimmäisessä jakeessa sitä käytetään Sanasta (=Jeesuksesta, vrt. Joh.1:1-3). Tässä kirjeen avauksessa sen merkitys on se, että Jeesus on ollut olemassa ikuisesta alusta asti, iankaikkisuudesta. Elämän Sana on ollut olemassa ennen maailman luomista, ennen ajan ja historian  alkua. Jeesusta ei ole luotu, vaan Hän on itsestään olemassa oleva. Tähän kuitenkin sitten liittyy erottamattomasti se, että ikuisesta alusta olemassa ollut Sana tuli lihaan, ts., ihmiseksi. Myös tähän perustuva Jumalan ilmoitus on ikuinen, ollut alusta asti eikä Johannes ole sitä keksinyt.

Johanneksen vastustajat ovat kuitenkin menneet liian pitkälle omiin tulkintoihinsa eivätkä ole pysyneet siinä kristillisessä sanomassa, joka heillekin oli julistettu alussa. Sen tähden Johannes kehottaa lukijoitaan pysymään siinä, mitä hekin ovat kuulleet alusta asti, siis kristityn elämänsä alusta. Pysyminen siinä kristillisyydessä, joka alussa teki heistä kristittyjä, merkitsee apostolisessa opissa pysymistä. Se puolestaan on samaa kuin Jeesuksessa pysyminen.

Johannes ilmoittaa vielä yhden syyn kirjoittaa tämä kirje: jotta ”ilomme tulisi täydelliseksi” (1:4). Tätäkään ei voi pitää irrallisena ilmoituksena, vaan myös ilo on erottamaton osa oikeaa Kristus-uskoa. Ilo on Hengen hedelmää (Gal.5:22) ja se tulee täydelliseksi vain Jeesuksessa (vrt.Joh.15:11).


I Pääjakso: Yhteys Jumalaan ja valkeudessa vaeltaminen (1:5 - 2:17).

Yhteys Jumalaan ja synti (1:5-2:2). 

Taustana tälle jaejaksolle on harhaopettajien piittaamattomuus synnistä. He lienevät opettaneet, että synti uskovan elämässä on takana oleva vaihe ja että hän ei enää tee syntiä. Tämän liioitellun pyhitysopin, synnittömyysopin tai täydellisyysopin, Johannes torjuu.

Tämä jaejakso koskettaakin kristillisen uskon erästä peruskysymystä: Voiko kristitty tehdä syntiä, ja jos voi, mitä siitä seuraa? Jaejakso liittyy lisäksi merkittävällä tavalla asian käsittelyyn muualla kirjeessä (3:4-6). Tämän asian käsittelemiseksi Johannes kertoo tiivistetysti Jeesuksen täytetystä sovitustyöstä. Jeesus on ristillä vuodattanut verensä, joka nyt puhdistaa meidät Häneen uskovat kaikesta synnistä (1:7).

Johannes lähtee Jumalan ominaisuuksista: Jumala on valo eikä Hänessä voi olla mitään pimeyttä. Ilmaisu ”Jumala on valo” korostaa Hänen kirkkauttaan, vanhurskauttaan ja puhtauttaan. Me ihmiset puolestamme olemme Jumalan luomia; koska Jumala on valo, siitä seuraa, että mekin olemme velvolliset vaeltamaan valossa. Tämä ”valossa vaeltaminen” kulkee ajatuksena läpi Raamatun (mm. psalmi 36 ilmaisee tämän asian: ”…sinun valostasi me saamme valon” (j.10) ja psalmi 27: ”Herra on minun valoni ja apuni…” (j.1). Johannes puolestaan on evankeliumiinsa tallentanut Jeesuksen sanat: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo” (Joh.8:12). Kaikki pimeys on suljettu pois Jumalan läsnäolosta!

Mutta valossa vaeltaminen on enemmän kuin oikeiden tekojen tekeminen, se merkitsee myös, että meillä tulee olla rehellinen ja totuudenmukainen näkemys itsestämme: olemme uskovinakin syntisiä. Johannes kohtaakin harhaopettajien ajatukset kolmella ”jos sanomme/jos väitämme” –kysymyksellä. Samalla Johannes vastaa jokaiseen kysymykseen vastaväitteellä (1:6: vaellammekin pimeydessä; 1:8 petämmekin itseämme eikä totuus ole meissä; 1:10: teemme Jumalasta valehtelijan (!) eikä Hänen sanansa voi olla meissä).  

Pääajatus jaejaksosta tuntuu olevan se, että koska Jumala on valo, myös kristittyjen täytyy elää valossa ja samalla jatkuvassa synnintunnustuksessa (1:9). Tämä viimeinen ajatus on vieras Johanneksen vastustajille: harhaopettajilla on väärä käsitys synnistä; he suhtautuvat syntiin välinpitämättömästi (1:6). Jos joku puhuu yhteydestä Jumalan kanssa ja sanoo elävänsä valossa, mutta tekojensa mukaan elääkin pimeydessä, silloin hän on tehnyt valheesta totuuden. Johannek-selle kristillisyys ilman moraalia on harhakuvitelma. Teot kuvastavat sitä, mitä me uskomme; emme voi puhua yhtä ja tehdä toista. Johannes näkee tässä jyrkän kahtiajaon. Tässä jaejaksossa (kuten muuallakin kirjeessä, 2:8-11, 3:14, 5:12), onkin jyrkkä vastakkainasettelu valon ja pimeyden, totuuden ja valheen, elämän ja kuoleman välillä.

Jakeessa 8 syntiongelmaa tarkastellaan toisesta näkökulmasta. Harhaopettajat varmaankin myönsi-vät sen, että kaikki ihmiset ovat tehneet syntiä, ennen kuin he oppivat tuntemaan evankeliumin. Mutta jakeesta 10 voidaan kuitenkin päätellä, että jotkut harhaopettajat ovat kiistäneet itse (ainakaan enää) olevansa syntisiä. Johannes torjuu sen ajatuksen, että uskovatkaan olisivat vailla syntiä. Synnittömyys kuuluu tulevaan maailmaan. Synti tulee kohdata sellaisena kun sen on ja tunnustaa se. Syntien tunnustamisesta seuraa anteeksiantamus ja puhdistus vääryydestä.

Johannes ei julista tekovanhurskautta. Hän ei tarkoita, että jotakin tekemällä saisimme palkkioksi yhteyden Jumalan kanssa ja puhdistuksen synnistä. Kaikki puhdistus johtaa meidät etsimään sitä ristiltä. Jeesuksen kuolema on se perustava teko, joka saa aikaan yhteyden Jumalan kanssa. Jeesus on meidän syntiemme sovittaja (2:2).

On tärkeää nähdä se, että Johannes ei todellakaan julista synnittömyyttä, vaan syntien tunnustamista ja puhdistumista synnistä. Johannes käyttää jakeessa sanaa ”synti” yksikkömuodossa; silloin ei ole kyse vain yksittäisistä syntisistä teoista, vaan koko syntisyydestämme. Puhdistuminen synnistä merkitsee anteeksisaamista ja ihmisen ennalleen asettamista kaikessa jumalallisessa rakkaudessa. Synnin tunnustaminen on synnin tuomitsemista, mutta ei syntisen ihmisen tuomitsemista! Näillä kahdella asialla on iso ero. Johanneksen ajatuksenjuoksu onkin: uskomalla Jeesuksen sovitustyöhön kristitty on saanut synnit anteeksi. Tämä toki edellyttää valossa vaeltamista, niin että kristitty voi saada voimaa valossa elämiseen taistellessaan alituisesti syntiä vastaan. Mutta toisaalta syntien tunnustaminen on jo itsessään valossa vaeltamista, koska se johtaa ihmisen jumalasuhteen eheytymiseen.

Kristityllä on vaara kahdelta suunnalta: hän on aina vaarassa joko (1) lakata vastustamasta syntiä tai (2) harhautua synnittömyysoppiin. Kumpikin on yhtä kaukana Johanneksen opetuksesta. Me olemme syntisiä, mutta Jeesus Kristus on koko maailman syntien sovitus.

Synti on ihmisen vihollinen. Synti erottaa ihmisen valosta, estää ihmisen jumalayhteyttä ja lisäksi turmelee Jumalan lasten välisen yhteyden. Siksi synti pimeyden voimana on pantava syrjään ja myös yksittäisiä syntisiä tekoja on vältettävä. Mutta on tärkeää huomata, että Johanneksen mukaan syntiin langenneella uskovalla on aina myös avoinna paluu Jumalan luo: jos joku tekee syntiä, hän voi saada ne anteeksi Jeesuksen nimessä, jos hän tunnustaa ne ja on valmis tekemään parannuksen. Johanneksella ei voi havaita sovituksen halpana pitämistä (eläisimme tarkoituksella synnissä ja vetoaisimme silti Jumalan armoon). Katuvalla syntisellä on kuitenkin aina mahdollisuus palata Jumalan luokse Jeesuksen sovitustyön tähden. Jeesus on vanhurskas puolustajamme. Jeesus ei puolustajana kuitenkaan vakuuta syyttömyyttämme (synnittömyyttämme), vaan sitä, että synti on jo saanut rangaistuksensa: se tapahtui Golgatan ristillä. Jeesuksen veri riittää sovittamaan koko maailman synnin; mutta koko maailma myös tarvitsee veren pelastavaa voimaa.

Johanneksella vallitsee koko ajan tämä jännite: olemme syntisiä ja tarvitsemme anteeksiantamusta ja puhdistusta, mutta samalla meidän tulee kaikin voimin välttää syntiä, joka on pimeyttä.

Lähteet:

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).