EHTOOLLINEN

Ehtoolliset nimet ja asettaminen 

Sakramentteja (joita usein kutsutaan armonvälineiksi) katsotaan Raamatun mukaan olevan kaksi: kaste ja ehtoollinen. Kumpikin on Jeesuksen nimenomaisesti asettama tapa seuraajilleen pysyvästi noudatettavaksi.

Ehtoolliseksi kutsutaan Jeesuksen asettamaa erityistä leivän ja viinin nauttimista. Nimitys ”ehtoolli-nen” johtuu sen asettamisajankohdasta ja ateriasta, jonka yhteydessä ensimmäinen ehtoollinen vietettiin (Matt.26:20,26). Ennen ehtoollisen asettamista Jeesus nautti opetuslapsiensa kanssa VT:n mukaisen pääsiäisaterian (Luuk.22:15-18). Tämän pääsiäisaterian tilalle tuli uuden liiton seura-kunnissa alkuaikoina rakkausateria (Juud.12), jolloin seurakunta kokoontui yhteisesti aterioimaan.

Raamatusta löytyy ehtoolliselle muitakin nimityksiä: leivän murtaminen (Ap.t.2:42) ja Herran ateria (1.Kor.11:20).

Jeesus asetti ehtoollisen seuraajiensa vietettäväksi (Matt.26:26-29; Mark.14:22-25; Luuk.22:19,20; Johanneksen evankeliumi ei nimenomaisesti mainitse ehtoollista, mutta Joh.13-16 mukainen jäähyväisateria tapahtui samalla kerralla kuin ensimmäinen ehtoollinen vietettiin). Paavali vahvisti ehtoollisen Jeesuksen käskyn mukaisesti tavaksi kaikille seurakunnille (1.Kor.11:23-26). Rakkausateriaa sen sijaan ei mainita käskynä, ja ilmeisesti siitä syystä se ajan mittaan jäi pois käytöstä.

Ensimmäisen ehtoollisen yhteydessä suoritettiin myös Lähi-idän tavan mukainen jalkojen pesu (Joh.13:2-15). Tämä tapahtui kuitenkin Jeesuksen osoittamana esikuvana keskinäisestä palvelemisesta (Joh.13:15), ja lisäksi jalkojen pesu tapahtui silloisissa olosuhteissa pelkästään käytännön syistä (tiellä kulkeminen oli pölyistä ja kenkinä olivat sandaalityyppiset avojalkineet). Jalkojen pesua ei siis vahvistettu seremoniaksi ehtoollisen yhteyteen. Paavalikaan ei mainitse jalkojen pesua ehtoollisohjeissaan (Paavalin ohjeet ovat melko seikkaperäiset, 1.Kor.11:17-34).

Ehtoollisen viettopäivä 

Jeesus asetti ehtoollisen kiirastorstain iltana, mutta pian ehtoollisen varsinaiseksi viettopäiväksi näyttää tulleen viikon ensimmäinen päivä eli sunnuntai (Ap.t.20:7). Riippumatta siitä, lasketaanko aika roomalaisen vai juutalaisen tavan mukaan, ehtoollisen viettopäivä tässä kohdassa tunnettiin sunnuntaina. Sunnuntaista tuli muutenkin seurakunnan kokoontumispäivä (1.Kor.16:2), jolloin kerättiin samana päivänä talteen pannut avustukset (kolehti).

Sunnuntai oli sekä Jeesuksen ylösnousemuksen (pääsiäisaamu) että Pyhän Hengen vuodatuksen (helluntai) päivä. Siitä tuli näin alkuseurakunnan pyhäpäivä juutalaisen sapatin sijaan (kannattaa panna merkille, että mikä oli lepopäivä, eivät esim. orjakristityt itse pystyneet määräämään). Jeesus oli työnteollaan kumonnut sapatin (Joh.5:18) VT:n asettamassa mielessä. Tosin Paavali salli juutalaiskristittyjen noudattaa sapattia (tähän viitannee Room.14:5,6), samoin kuin muita juutalaisia menoja; mutta pakanakristityille Paavali piti niiden noudattamista vaarana (Gal.4:10,11).

Myös varhaiset alkukristillisen ajan kirjoitukset osoittavat, että juutalainen sapattikäytäntö oli loppunut ja ehtoollista vietettiin Herran päivänä eli sunnuntaina.

Vaikka sekä Raamatun mukaan että varhaisen kirkkohistorian mukaan sunnuntai vakiintui kristittyjen pyhäpäiväksi, jolloin myös vietettiin leivän murtoa, ehtoollisen viettoa ei silti ehdottomasti voi rajoittaa vain sunnuntaina vietettäväksi. Paavalin käsky suvaitsevaisuuteen ulkonaisissa tavoissa (Kol.2:26) pitää sisällään myös tämän vapauden.  

Ehtoollisopin historiikkia 

Ehtoollinen on UT:n mukaan selvästi Jeesuksen asettama, ja Paavalikin kirjoittaa sen viettämisestä velvoittavasti. Siksi on luonnollista, että ehtoollisoppi on ollut ja on edelleen jatkuvasti kiinnostuk-sen kohteena. Ehtoollisoppi alkoi varhaisina kristillisinä vuosisatoina muuttua merkittävällä tavalla siitä, mitä alkuseurakunta siitä ajatteli ja miten se sitä vietti. Siksi erimielisyydet ehtoollisen sisällöstä alkoivat kasvaa. Ehtoollisen vietosta alettiin opettaa, että se on uhritoimitus, messu-uhri, jossa Kristuksen ruumis ja veri yhä uudelleen uhrattiin kansan edestä. Jotkut kirkkoisät alkoivat pitää ehtoollista symbolisena, toiset taas korostivat sen realistista puolta. Mutta vasta ilmeisesti 800-luvulla alkoi katolisessa kirkossa esiintyä ns. muuttumisoppia, jonka mukaan ehtoollisleipä ja –viini olemukseltaan muuttuvat siunattaessa Kristuksen ruumiiksi ja vereksi (vaikka ne ulkonaiselta muodoltaan ovatkin edelleen leipää ja viiniä). Tämä oppi hyväksyttiin kirkolliskokouksessa lopullisesti vuonna 1215 ja vahvistettiin merkittävässä Trenton kirkolliskokouksessa 1500-luvun puolivälissä (uskonpuhdistuksen ja vastauskonpuhdistuksen jo vaikuttaessa).

Uskonpuhdistajat hylkäsivät muuttumisopin, mutta jakautuivat keskenään kahteen leiriin kannassaan ehtoollisen merkityksestä. Lutherin mukaan Kristus on todellisesti läsnä ehtoollisen leivässä ja viinissä. Zwingli ei uskonut Jeesuksen ruumiilliseen läsnäoloon ehtoollisessa, vaan opetti, että leipä ja viini kuvaavat Kristuksen ruumista ja verta; Zwinglille ehtoollinen oli muistoateria. Calvin otti välittävän kannan: hän selitti Kristuksen olevan todellisesti läsnä hengellisesti ehtoollisessa ja että leipä ja viini merkitsevät Kristuksen ruumista ja verta. Nykyisin luterilainen kirkko seuraa Lutherin kantaa, reformoidut kirkot Calvinin kantaa.

Ehtoollisen merkitys 

Ehtoollinen on Raamatun mukaan muistoateria, Jeesuksen persoonan ja Hänen työnsä muisto. Jeesus sanoi leivästä: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne” (Luuk.22:19). Paavali toisti saman (1.Kor.11:24). Kannattaa panna merkille, että kun Jeesus lausui nämä sanat, Hänen ruumiinsa todellisesti oli ehtoollispöydän ääressä –eikä leivässä ja viinissä. Näin leipä ja viini edustivat hänen ruumistaan ja vertaan.

Ehtoollinen julistaa Jumalan uutta liittoa. Se on uuden liiton näkyvä muistutus ja vakuus (Luuk.22:20; 1.Kor.11:25). Uuden liiton Jumala on asettanut Jeesuksen Golgatan työn kautta. Ehtoolliselle osallistuja julistaa Herran kuolemaa (1.Kor.11:26). Osallistumalla ehtoolliselle uskova tunnustautuu Kristuksen hankkimaan pelastukseen ja osoittaa, mikä on oikea uhri (1.Kor.10:20,21). Ehtoollinen julistaa näkyvässä muodossa Jeesukseen uskovalle Jeesuksen ruumiin uhriin ja verenvuodatukseen perustuvaa anteeksiantamusta (Matt.26:28). Tätä kautta ehtoollinen julistaa siihen osallistuvalle myös Jumalan armoa: ihminen on täysin ansioton Jeesuksen täytettyyn työhön, mutta Jeesuksen työ lasketaan Häneen uskovan hyväksi. Ehtoollinen on ”yhteys Kristuksen vereen” ja ”yhteys Kristuksen ruumiiseen” (1.Kor.10:16). Tämä yhteys on sisäistä osallisuutta Kristukseen, Hänen ansionsa omistamista ehtoollisen vahvistamana ja samalla Kristuksen ansioon tunnustautu-mista (Joh.6:54-58). Jokaiselle, joka uskoo Kristuksen ruumiin uhriin ja Hänen sovintovereensä, ehtoollinen vakuuttaa syntien anteeksiantamusta. Uskon kohde on tällöin Jeesus Kristus ja Hänen Golgatan työnsä; mutta leipä ja viini, näkyvät aineet, kuitenkin vakuuttavat Golgatan työstä.

Ehtoollinen julistaa myös seurakunnan yhteyttä (1.Kor.10:17). Voidaan sanoa, että kuten leipä muodostuu monesta jyvästä, seurakuntakin muodostuu monesta jäsenestä. Ehtoollisen vietolla on näin seurakunnan yhteyttä vahvistava merkitys.

Lisäksi ehtoollisen nauttija julistaa Herran tulemusta (Matt.26:29; 1.Kor.11:26). Ehtoolliselle osallistuva Jumalan kansa ennakoi Jumalan kansan lopullista kokoontumista yhteiselle aterialle Jumalan valtakunnassa. Näin ehtoollinen viittaa sekä taaksepäin (Golgatalle) että eteenpäin (taivaselämään).

Ehtoolliselle kelpoisuus 

Ehtoolliselle osallistujan tulee olla Kristukseen uskova. Herra asetti ehtoollisen opetuslapsillensa (Matt.26:27). Ennen kuin ihminen voi vastaanottaa ehtoollisen sanomaa, hänen on vastaanotettava ja uskottava evankeliumi. Silloin ehtoollinen vahvistaa Sanan kautta jo aiemmin syntynyttä uskoa. Isän valtakuntaan, jossa ehtoollisviini nautitaan uutena (Matt.26:29), pääsevät vain Kristukseen uskovat. Vain uskovat pystyvät erottamaan ehtoollisen hengellisen merkityksen siunauksen (1.Kor.11:29).

Raamattu ei kuitenkaan aseta edellytystä, että ehtoollisvieraan tulisi olla uskovana kastettu. Uskosta seuraa oikeus ja velvollisuus ottaa kaste, ja samoin yksin uskosta seuraa myös oikeus osallistua ehtoolliselle. Koska ehtoollinen oli kuitenkin osa seurakunnan kokousta (1.Kor.11:18,19), käytän-nössä alkuseurakunnassa ehtoolliselle osallistujat kuitenkin olivat myös kastettuja (Ap.t.2:41-17).

Ehtoolliselle osallistujan tulee tutkia itseään (1.Kor.11:27-31). Kehotus on siten tutkia itseään, mutta ei jäädä ehtoolliselta pois! Tutkimisesta seuraa päinvastoin parannus ja sitten ehtoolliselle osallistuminen. Tuolloin ehtoollinen on siunaukseksi ja sillä on jopa parantava vaikutus (1.Kor.11:30,31; miten tämä sitten tarkkaan ottaen tulkintaankin).

Voidaan käytännössä sanoa, että jos ihminen epäilee omaa kelvollisuuttaan osallistua ehtoolliselle, hän todellisuudessa on juuri silloin kelvollinen! Tuolloin nimittäin hänen omatuntonsa toimii ja hänen mahdollisuutensa parannukseen ovat hyvät. Jos ihminen puolestaan on kovasydäminen ja mieli täynnä omaa kelvollisuuttaan, voidaan asettaa kyseenalaiseksi, onko ehtoolliselle osallistuminen hänen kohdallaan lainkaan mahdollista!

Lähteet:

Kuosmanen, Juhani: Raamatun opetuksia (Ristin Voitto, Vantaa, 1993). 

SEURAKUNNAN SISÄINEN JA ULKOINEN TYÖ

Alkuseurakunnan kokoukset 

Seurakunta on luonteeltaan ihmisistä koostuva yhteisö, joten seurakunnan säännöllinen yhteen-tuleminen on johdonmukainen seuraus siitä. UT puhuukin paljon seurakunnan kokoontumisista. Seurakunnan kokouksilla oli huomattavaa merkitystä myös palvelutehtäviin valmistautumisen kannalta.

Alkuseurakunnan esimerkkiä on pidettävä esimerkillisenä kaikille ajoille. Heti seurakunnan synnyttyä uskovien joukko antautui apostolien opetuksen kuulemiseen, rukoukseen, ylistykseen, antamiseen ja keskinäiseen yhteyteen (Ap.t.2:42-47). Kokoontumisten tarkoitus oli tuoda kunniaa Jumalalle ja rakentaa uskovia. Opetus auttoi hengellisen kasvun tuottamista, valmisti palvelukseen sekä kehitti hengellistä arvostelukykyä. Ilman hengellistä opetusta uskovilla on taipumusta pinnallisuuteen hengellisissä kokemuksissaan. Rukous puolestaan on tärkein väline tehtävämme täyttämiseen pyrkiessämme. Se merkitsee myös Jumalaan turvautumista ja avaa ihmisen hengelliset silmät näkemään olosuhteissaan Jumalan tahdon ja tarkoituksen. Ylistys (=laulamalla, antamalla) kuului yhteisiin kokouksiin, koska Jumalan kunnioittaminen ja pyhä pelko Häntä kohtaan liittyi siihen, mitä Jumala itsessään on: Kaikkivaltias, suuri, hyvä ja rakastava. Uskovien yhteys puolestaan merkitsi sitä, että he tarvitsivat toisiaan. Yhteydessä on sekä se puoli, että Jumala saa siitä kunnian, että se puoli, että ihminen sosiaalisena olentona kaipaa kaltaistensa seuraa. Uskovien seurustelulla on siten luonnostaan ihmistä vahvistava merkitys.

Seurakunnan sisäinen palvelutyö 

Seurakunnan sisäiset virat liittyvät siihen palveluun, joka tapahtuu seurakunnan keskuudessa uskovien palvellessa toisiaan. Se on seurakuntaruumiin rakentamista. Seurakunnan raamatullinen, luja sisäinen huolto on välttämätön, jotta turvataan maailman evankelioimistyöhön tarvittava raamatullinen perusta.

Kaikkien seurakunnan työmuotojen vaikuttimena tulee aina olla ensisijaisesti hengelliset päämäärät. Tämä pätee myös silloin kun on kyse käytännöllisestä auttamistyöstä. Mikäli seurakunta on jättänyt hengelliset näkökohdat sosiaalisten tai poliittisten näkökohtien varjoon, se ei ole täyttänyt tärkeintä tehtäväänsä, jonka vuoksi Jumala on asettanut sen maailmaan.

Seurakunnan sisäinen palvelutyö on yleistä siinä merkityksessä, että Jumala on antanut kaikille uskoville kutsun osallistua siihen. Kaikki uskovat eivät kuitenkaan tee samoja tehtäviä seurakunnan rakennukseksi (vrt. 1.Kor.12:28-31). Kuitenkin Jumala on osoittanut jokaiselle uskovalle jonkin tehtävän (tai joitakin tehtäviä) ja Hän odottaa, että uskovat tekevät osansa koko seurakunnan auttamiseksi – aivan kuten Hän on luonut jokaisen ihmisruumiin osan toimimaan koko ruumiin parhaaksi. Jokaisella uskovalla on näin paikkansa seurakunnan työssä, vaikka emme voikaan valita omaa työtehtäväämme: valinta tulee Jumalalta; ja asianomaisen ja koko seurakunnan tulisi tunnistaa tuo valinta. Voidaan sanoa niinkin pitkälle, että Jumala tahtoo kunkin uskovan tunnistavan sekä omansa että jokaisen toisen uskovan kutsun palveluvirkaan/-virkoihin.

Seurakunnan sisäisen palvelutyön päämäärät ovat (1) tuoda kunniaa Jumalalle, (2) rakentaa seurakuntaa ja (3) puhdistaa seurakuntaa.

Jumala on antanut uskoville palvelutehtävän/-tehtäviä ensinnäkin siksi, että Hänelle tulisi kunnia (2.Kor.8:23; Kol.3:17). Se on peruspäämäärä, jota varten Jumala loi ihmisolennot ja jonka perustalta Hän on heidän kanssaan tekemisissä. Jumala haluaa meidän kirkastavan Häntä palvonnan ilmaisemisen kautta. Lisäksi Jumala tahtoo meidän kirkastavan Häntä palvelevan elämän kautta (Room.12:1). Elämästämme tulee merkityksetöntä, jos me emme kirkasta Jumalaa sanoillamme ja töillämme. Meidän elämässämme tuo kunniaa Jumalalle se, että kannamme paljon hedelmää (Joh.15:8).

Toiseksi olemme saaneet palvelutyön, että sen kautta seurakunta rakentuisi. Tässä suhteessa avainraamatunkohta on Ef.4:11-16. Seurakunta rakentuu eri hengellisten virkojen kautta, joita Jumalan antamat ihmiset johtajina hoitavat seurakunnassa. Toisaalta 1.Joh.3:2 merkitsee, että seurakunta ei tule saavuttamaan täydellisyyttä Kristuksessa ennen kuin Hän tulee noutamaan sen taivaaseen. Seurakunnan tulee kuitenkin pyrkiä rakentumaan täydellisyyttä kohti. Sitä kautta tuo päämäärä vakuuttaa seurakuntaa siitä, että sen tulee jatkuvasti kasvaa siihen asti, kunnes Kristus vie sen kotiin. Rakentuminen kohti täydellisyyttä koskee yhtä lailla yksilöuskovaa kuin koko seurakuntaa. Hengen hedelmä kokonaisuudessaan (Gal.5:22,23) nimittäin koskee niin yksittäistä uskovaa kuin koko seurakuntaakin.

Kolmanneksi sisäisen palvelutyön päämääränä on puhdistaa seurakuntaa. Puhdistaminen liittyy läheisemmin pyhitykseen kuin rakentaminen. Tässäkin on tavoitteena täydellisyyden tila (Ef.5:26,27). Jeesuksen mukaan Hänen sanansa puhdistaa meitä (Joh.15:3). Uskovat eivät ole pyhityksen passiivisia vastaanottajia, vaan heidän tulee suostua Pyhän Hengen toimintaan elämässään. Jumalan sanan ravinto pitää yllä edistyvän pyhityksen kehitystä. Jumala on myös viinitarhuri, joka puhdistaa hedelmää tuottavan oksan liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän (Joh.15:2). Tämä koskee niin yksilöuskovaa kuin seurakuntaa. Seurakunnan on puhdistuttava omassa elämässään kohti Jumalan antamaa päämäärää. Korintin seurakunnaltakin Paavali löysi käytännöllisiä asioita, joista sen tuli puhdistua. Näitä asioita Korintissa olivat puoluehengen seurakuntaa hajottavan työn salliminen (1.Kor.1:10), ruumiillisen moraalittomuuden suvaitseminen (5:1,2) ja seurakuntalaisten keskinäisten riita-asioiden vieminen uskottomien tuomittaviksi (6:1). Seurakunnan tuli Paavalin mukaan hankkiutua eroon kaikesta tästä, ts. seurakunnan tuli puhdistautua.

Palvelutehtävät ovat sekä yliluonnollisia henkilahjoja että käytännöllisiä tehtäviä. UT:ssa on varsinaisesti neljä ns. armolahjaluetteloa, jotka ovat osittain päällekkäisiä (Room.12:6-8; 1.Kor.12:8-10; Ef.4:11,12; 1.Piet.4:10,11). Selvää kuitenkin on, että Raamattu ei mainitse kaikkia palvelutehtäviä, joita seurakunnassa on. Tärkeää on kuitenkin se, että lahjoja ja taitoja käytetään seurakuntayhteydessä.

Seurakunnan ulospäin suuntautuva työ 

Seurakunnan ulospäin suuntautuva työ on sen sisäisen palvelutyön tärkein päämäärä. Seurakunnan ulospäin suuntautuvan työn raamatulliset lähtökohdat eivät ole inhimillisiä; ne ovat jumalallisia. Nuo lähtökohdat ovat (1) Jeesuksen antama lähetyskäsky ja (2) rakkaus. Ulospäin suuntautuvaan työhön tarvittavan voiman kaikkein tärkein tekijä on jumalallinen apu. Jumala käyttää ihmisiä, jotka antavat Hänelle itsensä välineiksi viemään Hänen pelastussanomaansa maailmaan. Uskovien tulee näin antautua ”vanhurskauden aseiksi” Jumalalle (Room.6:13).

Ulospäin suuntautuvan työn perusteena on lähetyskäsky. Jeesus antoi ennen taivaaseen astumistaan opetuslapsilleen valtuudet maailmanevankeliointiin samalla kun voima siihen palvelukseen oli tulossa (Matt.28:18-20; Ap.t.1:8). Pyhä Henki tuli opetuslapsiin helluntaina antaakseen heille voiman täyttää Jeesuksen suurta käskyä: julistaa evankeliumia kaikille kansoille. Heti syntymisensä jälkeen seurakunta alkoi evankelioida (Ap.t.2:14). Lähetyskäskyä ei annettu ainoastaan ensimmäisille opetuslapsille, vaan se on kaikille kristityille kaikkina aikoina ja kaikkialla.

Kristuksen uhrautuva rakkaus ja sääli kaikkia ihmisiä kohtaan on toinen tärkeä perusta seurakunnan maailmaan suuntautuvalle työlle. Kristuksen uhrautuva rakkaus teki kaikkien pelastumattomien ihmisten lunastuksen mahdolliseksi, mutta Hän odottaa uskovien tekevän tuon tosiasian tunnetuksi. Ottaakseen osaa seurakunnan ulospäin suuntautuvaan työhön uskovilla tulee olla Kristuksen rakkaus, ja heidän tulee osoittaa tuota rakkauttaan hukkuvia kohtaan.

Jeesus on kutsunut uskovia olemaan sekä ”suolana” ja ”valona” maailmassa (Matt.5:13-16). Suola on äänetöntä, tehokasta ja johdonmukaista. Se säilyttää ja maustaa ruokaa. Se on vertauskuvana hiljaisesta, tehokkaasta tavasta, jolla uskovien tulee läpäistä ja vaikuttaa yhteiskunnassa. Olemalla suolana maailmassa uskovat osoittavat moraalista ryhtiä kaikessa, mihin osallistuvat. Olemalla puolestaan valona maailmassa uskovat julistavat avoimesti Kristuksen evankeliumia, todistavat henkilökohtaisesti Kristuksesta ja kaikella tavalla pitävät evankeliumia esillä pyrkimyksenään johtaa pelastumattomia uskoon.

Seurakunnan ulospäin suuntautuvaa työtä ei voi tehdä ilman Pyhän Hengen voimaa ja johdatusta. Ilman Pyhän Hengen apua uskova on voimaton. Mutta edellytyksenä ihmisen taholta työhön on alttius. Mikäli uskovat tahtovat olla Jumalan tehokkaista välikappaleita, heidän tulee antautua Hänen suunnitelmiinsa ja pyhittäytyä täysin sen tehtävän toteuttamiseen, jonka Hän on heille antanut. Uskovien tulee saada Jumalalta näky ulospäin suuntautuvaan työhön ja vastata siihen, kokien samalla asian kiireellisyyden Jeesuksen maallisen toimintansa aikana osoittamallaan tavalla (Joh.9:4). Alttiuteen liittyy sekin, että Jumala ei myöskään odota, kunnes me olemme saavuttaneet jonkin utopistisen valmiuden tason tai hengellisen täydellisyyden, ennen kuin kutsuu meidät. Hän vain käskee meitä olemaan Hengen täyttämiä ja hallitsemia – nyt.

Seurakunta tekee ulospäin suuntautuvaa työtä niin yksilöuskovien kuin seurakunnan kokonaisuuden kautta. Yksilöuskovien työ on jopa tehokkaampaa, koska se saavuttaa suuremmat ihmismäärät uskovien koko ihmissuhdeverkoston kautta. Mutta toisaalta seurakunta kokonaisuudessaan kykenee tavoittamaan pelastumattomia laajemmissa puitteissa. Tärkeää onkin nähdä, että erilaiset työmuodot ja lähestymistavat täydentävät toisiaan.

Seurakunnan tulevaisuus 

Seurakunta ei voi paeta sitä tosiasiaa, että se elää vähemmistönä maailmassa, jonka tila on yleisesti ottaen paha ja on edelleen pahenemassa. Eksyttävät opit saavat samalla lisää kannattajia. Seurakuntaa hajotetaan, ei vain ulkoa vaan myös sisältä käsin (Matt.24:11,12). Raamatun mukaan viimeisinä päivinä paha kehittyy yhä pahemmaksi (2.Tim.3:1-5), mutta samalla seurakunta voi olla täynnä rohkeutta ja voimaa, koska se on perustettu kalliolle (Matt.16:18) ja koska sen apuna on helluntaina alkanut Pyhän Hengen voima maan päällä. Seurakunta pahan maailman keskellä on näin maailmassa mutta ei maailmasta (Joh.15:19, 16:33, 17:15). Tämä luo ainutlaatuisen suhteen seurakunnan ja maailman välille. Maailman vihan seurauksena on usein vaino ja joskus yhteydestä pois sulkeminen, henkinen ja ruumiillinen kärsimys ja jopa marttyyrius. Tästä syystä uskovilla on joskus kiusaus tehdä myönnytyksiä maailmalle päästäkseen häpeästä ja saadakseen rauhan maailman kanssa. Jotkut yksilöt ja ryhmät seurakunnassa todella tekevät myönnytyksiä maailmalle, kokien kuitenkin tuloksena hengellisen tappion.

Seurakunnan haasteena on pitäytyä Kristuksen sille antamiin käskyihin, joista suurin on rakkauden käsky (Joh.13:34,35). Olosuhteista huolimatta uskovien tulee soveltaa tätä kristillistä periaatetta elämään. Kristittyjen tulee myös olla elämässään pyhiä, mihin heidät on kutsuttukin. Mutta ulkoisena haasteena seurakunnalla on vaikeiden aikojen keskelläkin julistaa evankeliumia maailmalle. Seurakunnan haasteena on tästä syystä myös voittaa sisäänpäin kääntymisen (uskoviin keskittymisen) haaste. Mutta kun paikallisseurakunnan jäsenet tekevät yhdessä työtä ulospäin suuntautuvassa työssä ja elävät tehokkaasti Kristus-elämää, heidän paikallisseurakuntansa kasvavat määrällisesti ja hengellisesti.

Seurakunnalla on toivo mitä parhaimman lupauksen täyttymisestä: Jeesus Kristus on luvannut tulla takaisin ja ottaa seurakuntansa luokseen. Vasta tuon hetken jälkeen seurakunnasta tulee täydellinen. ”Se toivo on elämämme ankkuri, luja ja varma” (Hepr.6:19). Tämän toivon tulee myös tuottaa meille iloa nykyhetkessä, jolloin maailma on paha ja seurakunta vielä vajavainen (1.Piet.1:8).  

Lähteet:

Kuosmanen, Juhani: Raamatun opetuksia (Ristin Voitto, Vantaa, 1993).

Roslim, Suwandoko ja Duncan, David: Raamattu ja seurakunta (International Correspondence Institute, Vantaa, 1989). 

SEURAKUNNAN RAKENNE JA TOIMINTA

Seurakunnan rakenne 

Seurakuntaa voidaan kuvata elimistöksi, koska sen tuntomerkkinä on Jumalan antama elämä ja kasvu. Mutta samalla seurakunta on ihmisyhteisö, organisaatio, joka voidaan määritellä rakenteeksi, joka yhdistää ihmisiä saavuttamaan erilaisissa tehtävissä yhteisen päämäärän. Ihmiset, toiminta ja päämäärä ovat sinänsä minkä tahansa enemmän kuin yhden henkilön käsittävän ihmisyhteisön välttämättömiä osia. Tämä pätee myös hengelliseen ihmisyhteisöön, joka kuitenkin on monessa suhteessa ainutlaatuinen. Seurakunnan pään, Kristuksen, päämääränä on, että seurakunnasta tulisi pyhä ja moitteeton (Ef.5:27); ja toiminta on Jumalan antamien hengellisten lahjojen ja virkojen harjoittamista Pyhässä Hengessä seurakunnan hengelliseksi kehittämiseksi (Ef.4:16).

Ihmisyhteisönä toimimiseen liittyy läheisesti toiminnan järjestäminen (seurakunnan organisoitu-minen). Jotkut vierastavat tätä järjestäytymistä pitäen sitä epähengellisenä. Mutta alusta asti seurakunnan toimintaa on järjestetty myös näkyvällä tavalla. Alkuseurakunnan esimerkki (Ap.t.6:1-7) avustusten jakajien valitsemiseksi ja virkaan asettamiseksi on yksi varhainen osoitus tästä. Tämä osoittaa, että on hyödyllistä järjestää yksilöuskovat suorittamaan erilaisia tehtäviä, jotka sopivat yhteen yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Jos ihmisyhteisö järjestelyillään (organisoinnillaan) auttaa saavuttamaan toivotun tavoitteen tehokkaammin, se on silloin hyvä järjestely. Tehokkaassa organisaatiossa kaikki tietävät, mitä heidän odotetaan tekevän, ja he myös alttiisti tekevät sen.

Löytyy kuitenkin paljon esimerkkejä siitä, että seurakunta, kirkkokunta tai herätysliike on alkanut pitää rakenteita kaikkein tärkeimpänä asiana (itse tarkoituksena), jolloin joustamattomat rakenteet ovat haitannut tehokasta hengellistä toimintaa.

Seurakunnan johtaminen 

Kaikissa ihmisyhteisöissä on kaksi ihmisryhmää: (1) ne, jotka johtavat, ja (2) ne, joita johdetaan. Seurakunnassakin ovat sekä johtajansa että jäsenistö. Kuitenkin molempiin ryhmiin pätee se, että heillä on sama asema Jumalan lapsina. Tämä on omiaan tekemään seurakunnan johtajien ja jäsenistön suhteen läheisemmäksi kuin mitä se on muissa ihmisyhteisöissä. Johtaja on kuin ”ensimmäinen vertaistensa joukossa.”

Huolimatta em. jaosta yksikään Kristuksen ruumiin jäsen ei ole vähemmän tärkeä kuin toinen! Kristuksen ruumiin jokainen jäsen on vastuussa suoraan Kristukselle, ruumiin päälle. Sellaisessa vastuusuhteessa kenelläkään uskovalla ei ole lopullisessa mielessä valtaa toiseen uskovaan nähden. Mutta nykyisenäkin aikana, jolloin kaikenlainen johtajuus kyseenalaistetaan, pätee Jumalan kutsu, jolloin Hän valitsee ihmisiä toimimaan johtajina (1.Kor.12:28). Näitä johtajia seurakunnan jäsenten tulee myös tukea ja kunnioittaa (1.Tim.5:17). Johtajien valta on kuitenkin kaikkea muuta kuin rajaton. Seurakunnan johtajien tulee ensinnäkin olla alamaisia toisilleen (vrt. esim. Gal.2:11-14). Lisäksi yleinen esivallan kunnioitus (Room.13:1) pitää sisällään myös sen, että niin seurakunnan johtajien kuin jäsentenkin tulee olla alamaisia seurakunnan hallinnolle.

Seurakunnan johtaminen ei alkuseurakunnassa ollut sen paremmin ihmisten demokratiaa kuin heidän diktatuuriaankaan. Seurakunnassa tuli olla Jumalan hallintavalta, mutta Herra valtuutti muutamat toimimaan johtajina. Seurakunnan johto oli luonteeltaan karismaattista, ts. seurakuntaa johtivat ne, jotka Pyhä Henki oli kutsunut ja valtuuttanut sille paikalle. Tämä jalo periaate ei kuitenkaan käytännössä estänyt sitä, etteikö seurakunnan johtopaikalle saattanut joskus tulla väärä henkilö (3.Joh.9,10).
Raamattu mainitsee seurakunnan johtajien nimityksinä ainakin seuraavat:

- kaitsija (1.Tim.3:1,2; Tiit.1:7)
- vanhin (Ap.t.20:17; Tiit.1:5,6)
- paimen (Ef.4:11; pastori)

Nämä kaikki viittaavat seurakunnan ylimpään johtoon. On jossakin määrin epäselvää, tarkoitetaanko näillä samoja vai eri henkilöitä (ainakin kaitsija ja vanhin tarkoittanevat kokonaan tai osittain samoja henkilöitä). Tärkeää on kuitenkin huomata, että nämä sanat on esitetty monikossa: seurakunnalla on aina ollut monta johtajaa. Lisäksi – oli nimitys mikä hyvänsä – vaatimukset seurakunnan johtajien ominaisuuksille ovat aina olleet samat (1.Tim.3:1-7). Hänen tulee olla

- moitteeton
- yhden vaimon mies
- raitis
- harkitseva
- rauhallinen
- vieraanvarainen
- taitava opettamaan
- ei juomiseen taipuvainen
- ei väkivaltainen
- ei rahanahne
- lempeä
- sopuisa
- perheestään huolehtiva
- lapsensa tottelevaisuuteen kasvattava
- muitten kunnioittama
- ei vastakääntynyt
- ulkopuolisten arvonantoa nauttiva

Näihin vaatimuksiin on inhimillisesti huomautettu, että niitä tuskin kukaan kykenee täyttämään. Mutta kannattaa muistaa, että kyseessä on tärkeä asema. Mitä tärkeämpi asema on, sitä korkeammat ovat pääsyvaatimukset. Seurakunnan johtajan tehtävä merkitsee kiistatta pyhää asemaa. Näin tärkeä tehtävä edellyttää korkeiden vaatimusten täyttämistä.

Seurakunnanpalvelijat   

Seurakunnanpalvelijoiden (diakonien) pääsyvaatimukset ovat monessa mielessä samat kuin seurakunnan johtajien (1.Tim.3:8-13). Palvelijoilta ei kuitenkaan vaadittu taitoa opettamiseen. Nämäkin vaatimukset on nähtävä viran suurta merkitystä vastaan: seurakunnanpalvelijat tekevät pyhää työtä seurakunnassa.

Mitä kaikkea seurakunnanpalvelijoiden toimenkuvaan kuuluu, on vaikea sanoa tarkkaan Raamatun valossa. Mutta seurakunnanpalvelijoiden työ oli useimmiten käytännönläheistä kuten Ap.t.6:1-7 esimerkki osoittaa. Tämä ei estänyt sitä, että myös seurakunnanpalvelija saattoi palvella sananjulistajana (Ap.t.6:8-10) ja evankelistana (Ap.t.8:5).

Seurakunnan opetus 

Paikallisseurakunnassa toteutuu opetus erityisenä virkana. Opetuksen kautta Jumala on pannut Kristuksen ruumiiseen sellaisen tukijärjestelmän, jota tarvitaan kristillisen kasvun edistämisessä. Opetusvirka tarjoaa rakentumismahdollisuuden, joka auttaa meitä olemaan hedelmällisiä palveluksen työssä ja kasvamaan kohti Kristuksen täyteyttä vastaavaa kypsyyttä (Ef.4:11-16). Hepr.5:11-14 merkitsee, että uskovien tulee ottaa vastaan opetusta, panna oppimansa käytäntöön ja jopa edistyä tullakseen itse opettajiksi. Avaimena kasvuun opetuksen kautta näyttää olevan se, että Raamatun sanaa sisäistettäessä ja sovellettaessa Pyhän Hengen avulla omaan elämään kasvetaan yhä enemmän Hengen hallittaviksi. Room.8:5-17 ja Gal.5:16-25  tarkoittavat, että kun antaudumme yhä enemmän ja enemmän Pyhälle Hengelle, tulemme samassa määrin Hänen hallittavikseen. Tuon tapahtumaketjun aikana, seurakunnan opetusviran vaikutuksen alaisuudessa ja Hengen vaikutuspiirissä, sovellamme elämään sitä, mitä olemme oppineet, ja samalla edistymme kohti kypsyyttä.

Kaste ja ehtoollinen 

Alkuseurakunnassa pidettiin selvänä, että uskova kastettiin heti uudestisyntymisensä jälkeen (Ap.t.2:38,41). Tätä kautta kaste oli kaikkia seurakuntalaisia yhdistävä kokemus. Seurakunta myös kokoontui murtamaan leipää ja aterioimaan, mistä myöhemmin sitten kehittyi tapa viettää Herran ehtoollista. Myös ehtoollinen liittyi – paitsi Jeesuksen käskyyn – seurakunnan keskinäistä yhteyttä vahvistaviin käytäntöihin (Ap.t.2:42).

Seurakuntakurin harjoittaminen. 

UT puhuu selkeästi seurakuntakurista (Matt.18:15-18; 1.Kor.5:1-13), joten se kuuluu Raamattua kunnioittavan seurakunnan toimivaltaan. Seurakuntakuri käsittää monenlaisia toimenpiteitä yksityisestä nuhtelusta seurakunnasta erottamiseen. Kysymys on kuitenkin niin vakavasta asiasta, että kurinpitotoimia ei pidä käyttää kevyesti. Seurakuntakurin harjoittamisen tarkoituksena on seurakunnan rakentamisen ja puhtauden vaalimisen lisäksi sen jäsenen auttaminen, joka on loukkaukseksi ja ojennettavana (2.Kor.2:5-11). Tavoitteena on palauttaa langennut jälleen oikealle tielle. Seurakuntakurin vaikuttimena tulee olla rakkaus, ja seurakunnan tulee kohdata vaikeatkin lankeemukset Kristuksen hengessä. Yleissääntönä voitaneen pitää seuraavaa: terve seurakuntakurin periaate on käyttää kevyintä mahdollista kurinpitomenettelyä, joka todella ratkaisee asian kaikkien asianosaisten parhaaksi. Seurakuntakurin tarkoitus on siis auttaa eikä rangaista.

Lähteet:

Kuosmanen, Juhani: Raamatun opetuksia (Ristin Voitto, Vantaa, 1993).

Roslim, Suwandoko ja Duncan, David: Raamattu ja seurakunta (International Correspondence Institute, Vantaa, 1989). 

SEURAKUNNAN PERUSTA

Sana seurakunta on käännetty kreikan kielen sanasta ekklesia (kirjaimellisesti johdettuna: ”ulos-kutsuttu”), jonka merkitys ei alun perin ollut pelkästään uskonnollinen. Se tarkoitti mitä tahansa väenkokousta, joka oli kutsuttu kokoon erityistä tarkoitusta varten asianmukaisen viranomaisen toimesta. Alkukielen sanan merkitys seurakuntana pohjautuu VT:n kreikankieliseen käännökseen (joka tehtiin vähän ennen Kristuksen syntymää), minkä jälkeen kristillisestä seurakunnasta alettiin käyttää samaa sanaa. 

Seurakunnan raamatullinen perusta 

VT:ssa ”seurakunta” liittyy erottamattomasti Israelin kansaan. Israelin ”kansallisseurakunta” oli kutsuttu ulos Egyptin orjuudesta kaikkivaltiaan Jumalan toimesta (Hoos.11:1). Jumalan kutsu oli samalla erityisesti kutsu luvattuun maahan (2.Moos.3:8,17). Seurakunta viittasi Israelin kansan kokoukseen, joka oli kutsuttu yhteen erityistä tarkoitusta varten hopeatorven soitolla (4.Moos.10:2,7), ja se merkitsi Jumalan kansaa, joka on kokoontunut yhteen Hänen käskystään.

VT:n seurakunnan tuli pysyä erossa ympäröivästä pakanuudesta, josta se erotettiin ympärileikkauksen, lain ja ainoan Jumalan palvelemisen avulla. Tällä tavalla Israelin seurakuntaan synnyttiin eikä siihen liittyminen edellyttänyt minkäänlaista henkilökohtaista kääntymistä tai parannuksentekoa. Israelin seurakunta oli kutsuttu yhteyteen läheiseen ja uskolliseen suhteeseen Jumalan kanssa. Yksilökin oli yhteisössä tärkeä, mutta nimenomaan yhteisö oli se kokonaisuus, jonka kanssa Jumala loi liittosuhteen. Jumalan kansana olemiseen sisältyi lisäksi joitakin vakavia velvollisuuksia: kansan tuli olla kaikessa kuuliainen Jumalalleen. Tässä kuitenkin Israelin kansa epäonnistui ja joutui siksi väliaikaisesti (mutta vain väliaikaisesti, Ap.t.15:16; Room.11:24,26) sivuun Jumalan suunnitelmista.

Kuitenkin UT osoittaa, että epäonnistumisestaan huolimatta VT:n Israelilla on suuri ja pysyvä merkitys. Israelin seurakunnalle annettiin eläviä sanoja (Ap.t.7:38) ja kansasta tuli ilmoituksen välittäjäkansa. Tämän seurakunnan keskellä Jumalan ilmoitus (=Raamattu) varjeltui (Room.3:1,2), kansan hurskaat valmistuivat Messiaan tuloa varten (esim. Luuk.2:25-38) ja itse Messias syntyi (Room.9:5).

VT ei kuitenkaan opeta nimenomaisesti seurakunnasta sen kristillisessä merkityksessä, vaan se keskittyy Israelin kansallisseurakuntaan. VT:ssa voidaan kuitenkin nähdä esikuva kristilliselle seurakuntanäkemykselle.

Jeesus itse puhui suoranaisesti seurakunnasta hyvin vähän. Tämä on ymmärrettävää, koska Hän ei vielä maanpäällisen toimintansa aikana perustanut seurakuntaa. Seurakunta-sanaa käytetään evankeliumeissa vain kahdesti (Matt.16:18, 18:17). Matt.16:16-18 mukaan Jumalan seurakunta ensinnäkin koostuu Pietarin vakaumuksen omaavista ihmisistä, joka tulisi olemaan niin voimakas, että edes näkymättömän maailman petokset ja hyökkäykset eivät voittaisi sitä tai tekisi turhaksi Jumalan suunnitelmaa sen suhteen. Jeesuksen tavoite oli tehdä seurakunta voimalliseksi, tehokkaaksi ja toimivaksi. Jeesus viittaa tässä sellaiseen ihmisten yhteisöön, jonka Hän kutsuisi ulos maailmasta. Jeesus rakentaa seurakunnan näin itsensä varaan, tukevalle kalliolle, eikä Pietarin varaan, joka on heikko ihminen.

Matt.18:15-20 puolestaan käsittelee kristillisen yhteisön tapaa lähestyä sovittelevasti syntiä tehnyttä jäsentään, ts. seurakuntakurin soveltamista.

UT puhuu uudesta liitosta, jonka piirissä seurakunta toteuttaa Jumalan suunnitelmia. Uuden liiton aikana kulmakivenä on Jeesus Kristus, Jumalan Poika. Simeonin profetian (Luuk.2:30-32) mukaan Jeesus on pelastus kaikille kansoille, sekä Israelille että pakanakansoille. Uudessakin liitossa päämääränä oli tuoda kunniaa Jumalalle (1.Piet.2:9,12). UT:n Jumalan kansa on kutsuttu Hänen luokseen Kristuksen kautta ja erotettu palvelusta varten. Jumala odottaa meidän ilmentävän Häntä yhteisömme tai yhteiselämämme kautta niille, jotka eivät tunne Häntä (Joh.13:34,35; 1.Kor.14:24,25). Lisäksi Paavali osoittaa, että meidät on kutsuttu olemaan pyhiä (”erotettuja”) palvelukseen maailmassa (2.Kor.6:16-18; Tiit.2:11-14). Seurakunta, joka on uloskutsuttujen joukko, kutsuu jatkuvasti jäsentensä kautta yksilöitä ulos maailmasta. Maanpäällisen toimintansa aikana Jeesus kutsui ihmisiä ulos tulemaan erilaisiksi kuin ne maailmalliset ihmiset, joiden parissa he elivät ja toimivat. Rakkauden Jumalaan tulisi ilmetä tasapainoisina asenteina, esimerkillisenä käytöksenä, hengellisenä kypsyytenä ja innokkaana palvelutyönä.

Seurakunta on Jumalan perustama laitos, jolla on Jumalan laskema perustus. Vaikka Jeesus puhuu seurakunnan perustamisesta (”kirkon rakentamisesta”) Matt.16:18:ssa, Hän ei vielä tuossa vaiheessa perustanut seurakuntaa. Seurakunta perustettiin vasta helluntaipäivänä (Ap.t.2). Samalla tuolloin alkoi Pyhän Hengen aikakausi. Seurakunnan perustamiseen liittyi olennaisesti se, että Pyhä Henki varusti ja antoi voiman uskoville palvelutyöhön.

Seurakunnan jumalallinen luonne ja tarkoitus sulkevat pois mahdollisuuden, että sen perustus olisi pelkästään inhimillinen. Seurakunnan tulee kehittyä kirkastetuksi seurakunnaksi, ”pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa, ryppyä tai virhettä” (Ef.5:27). Tämä on mahdollista vain, koska seurakunnalla on luja ja muuttumaton perustus, Jeesus Kristus (Hepr.13:8). Tästä syystä seurakunta ei voi olla perustettu jonkun ihmisen (esim. apostolin tai profeetan) varaan, koska seurakunta olisi silloin alttiina erehdyksille, tunteille ja aikojen muutoksille. Kuitenkin seurakunnan olemukseen kuuluu myös inhimillinen puoli, koska sen jäsenet ovat ihmisiä. Tuo inhimillinen puoli on usko siihen, että Jeesus on Kristus, elävän Jumalan Poika (Joh.3:16-18).

Seurakunnan luonne 

Seurakunnan luonne ilmenee sen kahdessa ilmenemismuodossa: on olemassa maailmanlaajuinen seurakunta ja paikallisseurakunta. Kun Raamattu puhuu seurakunnasta, se voi viitata Kristuksen omien koko ruumiiseen (esim. Ef.3:21) tai merkitä määrätyssä paikassa olevaa seurakuntaa (esim. Jerusalemin seurakunta, Ap.t.8:1 tai Antiokian seurakunta, Ap.t.11:19-26).

Maailmanlaajuinen seurakunta. Maailmanlaajuiseen seurakuntaan kuuluvat kaikki, jotka ovat tulleet osaksi Jumalan perhettä uskon kautta Kristukseen. Se pitää sisällään kaikkien aikojen kaikki uskovat ensimmäisestä helluntaipäivästä tähän päivään. Se käsittää Kristuksessa kuolleet sekä ne, jotka tänään elävät Hänen ominaan. Uskovilla kautta koko maailmanajan on yksi yhteinen asia: heidän uskonsa Jeesukseen Kristukseen Pelastajana. Tämä on ehdoton jäsenvaatimus Kristuksen ruumiissa, maailmanlaajuisessa seurakunnassa. Vaikka emme voi nähdä koko tätä seurakuntaa kokoontuneena yhteen paikkaan, se on kutsuttu kokoon Hänen arvovallallaan erityistä tarkoitusta varten, ja se pyrkii saavuttamaan määrätyn tavoitteen. Maailmanlaajuinen seurakunta on Jumalan valitsema yhteisö Hänen suunnitelmiensa toteuttamiseksi maan päällä. Tämän seurakunnan jäsenyyden raja kulkee kuitenkin ihmisten sydämissä, joten vain Jumala tietää tarkalleen maailmanlaajuiseen seurakuntaan kuuluvien luvun.

Paikallisseurakunta. On vain yksi maailmanlaajuinen seurakunta, mutta monta sen seurakunnan  ilmentymää ajassa ja paikassa. Paikallisseurakunta erottuu muista seurakunnista sijaintinsa ja aikansa vaikutuksesta; Raamatun kirjoittamisen aikanakin oli jo monta paikallisseurakuntaa – kuten aina sen jälkeenkin. Paikallisseurakunnan tehtävänä on olla sellainen yhteisö, jossa uskova voi kehittyä hengellisesti, ts. hänen hengellinen elämänsä tulee ruokituksi sen piirissä. Kuten maailmanlaajuinen seurakunta, myös paikallisseurakunta on Jumalan valitsema yhteisö Hänen suunnitelmiensa toteuttamiseksi maan päällä. Koska sen tehtävänä on viedä sovituksen sanomaa, se vetää puoleensa ihmisiä, jotka eivät ole vielä uskovia. Paikallisseurakunnan jäsenyyden edellytyksenä on uudestisyntyminen. Koska uudestisyntyminen on kuitenkin ennen muuta sydämen tasolla tapahtuva asia, joka ei aina yksiselitteisesti näy ulospäin, paikallisseurakunnassa voi olla jäsenyydessä ja aktiivitoiminnassakin myös niitä, jotka eivät ole antaneet elämäänsä Kristukselle (maailmanlaajuiseen seurakuntaan taas ei voi kukaan missään nimessä kuulua, jos ei ole uudestisyntynyt).

Seurakunnan jäsenistö koostuu maailmanlaajuisessa seurakunnassa kaikista, jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen pelastajanaan. Raamattu kuitenkin kehottaa kaikkia ottamaan osaa myös paikallisseurakunnan elämään (Hepr.10:25). Paikallisseurakuntaan kuuluminen tarjoaa tilaisuuden hengelliseen kasvuun, yhteyteen ja palvelutyöhön. Silti on tärkeää havaita, että jäsenyys paikallisseurakunnassa ei pelasta! Siksi ei voida myöskään sanoa, että pitää olla paikallisseurakunnan jäsen, jotta voisi pelastua. Mutta jo pelastuneiden tulisi Raamatun mukaan olla aktiivisesti mukana paikallisseurakunnan yhteydessä.

Raamattu ei puhu paikallisseurakuntien muodostavan minkäänlaista kirkkokuntaa. Alussa Jerusalemin seurakunnalla näyttää olleen jonkinlainen auktoriteettiasema (Ap.t.15:2, 16:4), mutta varsin pian kaikki seurakunnat olivat itsenäisiä. Seurakunnilla oli kuitenkin yhdistäviä tekijöitä, kuten apostolisen opin (1.Tim.2:7, 6:3,4; 2.Tim.2:2, 3:14-17; Tiit.1:9), Hengen (Ef.2:22, 4:3), työn (2.Kor.9:13) ja virkojen (Ef.4:11-16) yhteys.

Seurakunnan vertauskuvia ja ominaisuuksia 

Raamattu käyttää seurakunnasta monia vertauskuvia.

Seurakunta on ensinnäkin rakennus (1.Kor.3:9,16,17; 6:19; Ef.2:19-22; 1.Piet.2:5). Seurakuntalaiset ovat yksilöllisiä rakennuskiviä ja jokainen kivi on tärkeä hengellisessä rakennuksessa. Yhteisöllisessä mielessä kaikki seurakunnan uskovat muodostavat Jumalan temppelin, mutta yksilöllisessä merkityksessä seurakunnan jokaisen jäsenen ruumis on Pyhän Hengen temppeli (1.Kor.6:19).

Toiseksi, seurakunta on morsian (2.Kor.11:2; Ilm.19:7,8). Tämä vertauskuva viittaa seurakunnalta vaadittavaan elämän ja opin puhtauteen, uskollisuuteen ja ennen muuta elämän ja opin voimana olevaan rakkauteen.

Kolmanneksi, seurakunta on elävä ruumis (Room.12:4-8; Ef.1:23; 4:15,16). Kuten ruumis ja pää muodostavat yhden elävän elimistön, samoin myös Kristuksen ja Hänen seurakuntansa välinen suhdekin on tarkoitettu elimelliseksi yhteydeksi. Sen tulee olla sellaista yhteyttä Häneen, joka tulee meidän tahtomme, päämääriemme ja vaikuttimiemme sulauttamisesta Häneen. Ruumiissa vallitsee sopusointu. Kristus on tuon elävän elimistön pää. Seurakunnan päänä Hän antaa sen toiminnalle oikean suunnan, painotuksen, vaikuttimet ja päämäärän.

Seurakunnan ominaisuuksista on tärkeä sen kasvu. Seurakunnan tulee kasvaa ja kehittyä, kypsyen ja saavuttaen ”aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden” (Ef.4:13). Helpottaakseen tuota kasvua Herra antoi seurakunnalle lahjoja erilaisten seurakuntavirkojen muodossa. Apostolit, profeetat, evankelistat, paimenet ja opettajat annettiin valmistamaan Jumalan kansaa palveluksen työhön, että Kristuksen ruumis voisi kehittyä, kypsyä ja yhdistyä tehokkaaseen elämään ja palveluun Kristuksessa (Ef.4:11-13). Sen lisäksi kullekin Kristuksen ruumiin jäsenelle on annettu yksi tai useampia hengellisiä lahjoja toisten seurakunnan jäsenten rakentamiseen (Room.12:3-8; 1.Kor.12:4-13). Hengellisen kasvun välitön tarkoitus on päästä hengellisestä alaikäisyydestä (avuttomuudesta hengellisessä taistelussa) tehokkaan ja rakastavan palvelemisen paikalle (Ef.4:14-16). Hengellinen kasvu edustaa kuuliaisuutta ratkaisulle, joka tehdään Kristuksen seuraajaksi tultaessa. Lopuksi, hengellisestä kasvusta seuraa myös seurakunnan määrällistä kasvua uusien jäsenten muodossa, koska jokainen seurakunnan jäsen on Kristuksen todistaja Pyhän Hengen avulla.

Kasvun ohella toinen seurakunnan tärkeä ominaisuus on pyhitys. Seurakunnan tulee olla pyhitetty eli erotettu maailmasta. Samalla seurakunta on erotettu Jumalalle. Kristuksen päämääränä on pyhittää seurakunta (Ef.5:26,27). Meitä kutsutaan pyhitykseen (Hepr.12:14), ja meidän tulee oppia elämään Hengen hallinnassa ja pysymään Hänen askelissaan (Room.8:5-17; Gal.5:16-18,25). Seurakunnalta vaaditaan sisäinen toive olla Kristuksen kaltainen. Tämä ei toki voi merkitä täydellisyyttä tässä elämässä (Fil.3:12), mutta luovuttaessamme elämämme Hänelle kokonaan ja ollessamme enemmän Hänen hallinnassaan muutumme enentyvässä määrin Hänen kaltaisikseen.

Lisäksi seurakunnan ominaisuus on sen jäsenten keskinäinen rakkaus (Joh.13:34,35). Tämä ilmenee kaikkinaisena toisen huomioon ottamisena ja luopumista itsekkyydestä ja oman edun tavoittelusta. Lisäksi se ilmenee uhrautuvana alttiutena toisen jäsenen hyväksi. Keskinäinen rakkaus on myös ilmoituksena uskosta osattomille toisenlaisesta arvomaailmasta, mikä maailmassa vallitsee. Koska rakkauden todistusvoima on suorastaan riisuvaa, se on siten myös seurakunnan evankelioiva ominaisuus.

Lähteet:

Kuosmanen, Juhani: Raamatun opetuksia (Ristin Voitto, Vantaa, 1993).

Roslim, Suwandoko ja Duncan, David: Raamattu ja seurakunta (International Correspondence Institute, Vantaa, 1989). 

UUSI LIITTO

VT:n ennustukset uudesta liitosta 

Herra oli tehnyt liiton Israelin kansan kanssa Siinainvuorella (2.Moos.19:5). Kyseessä oli lakiliitto, joka edellytti, että kansa omalta puoleltaan piti Jumalan antaman lain. Israelin kansa ei kuitenkaan kyennyt lakia noudattamaan, vaan toistuvasti rikkoi Jumalan käskyt. Lain tehtävänä olikin osoittaa, millainen elämä oli Jumalan mielen mukainen; mutta väistämätöntä oli, että ihminen ei kyennyt vajavaisena ja syntiin langenneena Jumalan lakia täyttämään. Siksi lakiliitto oli Jumalan suunnitelmissa väliaikainen. Hän olikin jo aikojen alussa päättänyt tehdä uuden liiton, joka oli monin verroin parempi kuin mitä vanha liitto oli ollut.

Erityisesti profeetta Jeremia ennusti nimenomaisesti tulevan uuden liiton (Jer.31:31-34). Jeremian ennustuksen mukaan tulee aika, jolloin Herra tekee uuden liiton Israelin kansan ja Juudan kansan kanssa. Uusi liitto on erilainen kuin vanha liitto, koska Herra kirjoittaa lakinsa kansansa sisimpään ja sydämeen (ei enää kivitauluihin). Uusi liitto saa aikaan aivan uuden jumalasuhteen, jossa toisen ihmisen ei tarvitse saada opetusta toiselta, koska kaikki tuntevat Herran. Jumala myös antaa anteeksi kaikki kansansa rikokset eikä muista heidän syntejään (Jer.31:34; Hepr.8:8-12). Uusi liitto pitää sisällään paremmat ja kestävät lupaukset, jotka tulevat niiden ehdollisten lupausten tilalle, jotka Herra voi rikkoa, jos hänen kansansa ei pidä lupaustaan.

Uusi liitto sisältyy ajatuksena myös Jesajan ennustuksissa Herran palvelijasta, joka tekee uuden liiton (Jes.42:6, 49:8), koska Israel on rikkomuksillaan tehnyt mitättömäksi Siinainvuoren liiton. VT:n profeetat koskettelevat tulevaa Messiaan aikaa, joka tuo pelastuksen niin Israelille kuin koko ihmiskunnalle (Jes.55:3, 61:8; Jer.50:4,5; Hes.16:60,62, 34:25, 37:25-28).

Uusi liitto sisältyi itse asiassa jo Jumalan Abrahamille antamaan lupaukseen, jonka mukaan Abrahamin saama siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille (1.Moos.12:3). Uusi liitto on yleismaailmallinen ja siihen pääsevät myös ensimmäisen liiton ulkopuolelle jätetyt (Jes.56:3-8).

Uudessa liitossa henkilökohtaiseen kokemukseen ja ilmoitukseen perustuva Jumalan tunteminen on yleistä, ja jumalayhteys pohjautuu täydelliseen anteeksiantoon. Uuden liiton etuihin kuuluu myös Hengen lahja (Jes.59:21), mitä ei vanhassa liitossa ollut luvattu. Ihminen tulee kokemaan uuden liiton rauhan liittona (Hes.34:25). Uuden liiton hedelmiä ovat hengelliset ja aineelliset siunaukset (Jer.32:36-44).

Uusi liitto 

UT:ssa ”liittoa” merkitsevä alkukielen sana merkitsee Jumalan itsensä määräämää ja asettamaa, Hänen kaikkivaltiaaseen tahtoonsa ja arvovaltaansa perustuvaa liittoa (sinänsä ”liittoa” merkitsevällä sanalla on sekä vanhassa että uudessa liitossa sama perusmerkitys eikä uusi liitto ratkaisevasti muuttanut liiton käsitettä). Uudessa liitossa Jumala tuo julki ja toteuttaa ihmiskuntaa koskevat, armoon perustuvat pelastusajatuksensa. Uuden liiton järjestys ja sisältö on annettu kaikille ihmisille ilmoitettavaksi ja julistettavaksi.

Vanha liitto oli selvästikin vajavainen ja epätäydellinen, se oli pelkkä todellisen ja taivaallisen varjokuva (Hepr.8:5). Luonteensa vuoksi ei lain kirjaimeen perustuva Siinainvuoren liitto voinut synnyttää lapsia muuhun kuin lain orjuuteen (Gal.4:21-31). Uusi liitto (testamentti) tulee siksi selkeästi vanhan tilalle: ensimmäinen liitto vanhenee (Hepr.8:13), uusi kestää ikuisesti eikä sitä horjuta ihmisten tottelemattomuus.

Vanhan liiton taustaa vasten uuden liiton täydellisyys näkyy sitäkin kirkkaampana ja selvempänä. Uusi liitto on Jumalan isien kanssa tekemän liiton täyttymys (Luuk.1:72; Ap.t.3:25) sekä myös Israelin kanssa tehdyn liiton (Room.9:4) ja liittojen lupausten (Ef.2:12) täyttymys – kuten VT:n profeetat olivat ennustaneetkin.

Mutta vanhalla ja uudella liitolla on myös yhteisiä piirteitä. Ratkaisevin yhdenmukaisuus on ”uhri.” Liiton solmimiseen kuuluu uhri (Hepr.9:14;  2.Moos.24:4-8). Käsite ”testamentti” edellyttää, että testamentin tekijä kuolee (Hepr.9:16-17). Vanhaa liittoakaan ei perustettu ilman verenvuodatusta, sillä Mooses vihmoi verta lain kirjalle sekä kaiken kansan ylle, ilmestysmajaan ja kaikille jumalanpalveluksessa käytettäville esineille (Hepr.9:18-22). Vanhassa liitossa uhri ja uhraaminen olivat keskeisessä asemassa.

Uusi liittokin edellyttää uhria. Uusi liitto solmitaan Jeesuksen uhrikuoleman perusteella. Kristuksen oli välttämätöntä kuolla, jotta uusi liitto voisi astua voimaan. Kristuksen uhri on parempi kuin vanhatestamentilliset uhrit. Tämän osoittaa Kristuksen täydellisen uhrin todellinen laajuus (Hepr.9:12-14,23-28). Uhrina on Kristuksen oma veri ja se annettiin yhden kerran kaikkien puolesta synnin poistamiseksi. Viimeisellä aterialla Jeesus mainitsee itsekin liiton veren, joka vuodatetaan kaikkien edestä (Mark.14:24).

Uusi liitto kertoo siitä uudesta pelastusjärjestyksestä, joka perustuu Kristuksen täytettyyn sovitustyöhön. Sen ansiosta ihmiset voivat astua Jumalan eteen ja palvella häntä Hänen mielensä mukaan (Hepr.10:19-25). Kristus on välimies ihmisten ja Jumalan välillä. Hän on myös parempi välimies kuin Mooses oli ollut vanhassa liitossa, koska uusi liitto perustuu suurempiin ja kestävämpiin lupauksiin (8:6). Kristus on ”vahvemman liiton” takaaja (7:22). Uusi liitto ei siksi katoa vanhan liiton tavoin, vaan se kestää ikuisesti (13:20).

Paavali vertaa vanhaa ja uutta liittoa vertauskuvallisesti kahden naisen, Saaran ja Hagarin kautta (Gal.4:21-31). Uusi liitto lahjoittaa uskovalle lapseuden ja vapauden, koska se on olemukseltaan elämää ja saattaa jäsenensä osallisiksi Jumalan Hengestä. Ainoastaan elävä Jumala ja Hänen Henkensä voi tehdä ihmisen kelvolliseksi palvelukseen tällaisessa liitossa (2.Kor.3:5,6).

Mutta uudella liitolla on erityisiä vaikutuksia myös Israelille. Jumala ei ole hylännyt omaisuuskansaansa uudenkaan liiton aikana, vaan Israelilla on ikuisesti erikoisasema kansojen joukossa. Patriarkoista polveutuva Israel on osallinen Jumalan Abrahamin kanssa solmimasta liitosta, joka astui lopullisesti voimaan Jeesuksessa Kristuksessa (huom! ennustus, 1.Moos.12:3) ja nimenomaan Jeesuksen kautta. Ehtona uuden liiton etujen saamiseksi on, että Israelin kansa tekee parannuksen ja lakkaa olemasta uskoton Jumalalleen. Silloin – mikä tapahtuu ennustuksen mukaan aikojen lopulla – koittavat virvoituksen ajat Jumalan omaisuuskansalle (Room.11:26: ”koko Israel on pelastuva”), ja samalla koko ihmiskunnalle. Tämä tapahtuu profeettojen ennustusten mukaisesti.

Lähteet 

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Iso Raamatun Tietosanakirja 4 (Raamatun Tietokirja, Vantaa, 1990). Ss. 62-63. 

VANHAN TESTAMENTIN LIITOT

”Liitto” on VT:n tärkeimpiä käsitteitä. Liiton käsitteeseen perustuu sekä Raamatun Israelin jumalasuhteen että sen oikeuskäsityksen ymmärtäminen. VT:n alkutekstissä sana ”liitto” on johdettu alun perin sanasta, joka merkitsee ”syödä jonkun kanssa” tai hieman väljemmin ymmärrettynä ”olla yhteydessä jonkun kanssa.” Alkutekstin sanaa ”liitto” voidaan käyttää myös säädöksestä, joka annetaan toiselle osapuolelle noudatettavaksi tai joka sisältää tämän osapuolen sitoutumisen tiettyihin velvollisuuksiin.   

Liitossa onkin kyse (juhlallisesta) sopimuksesta, jossa kaksi osapuolta sitoutuu tiettyihin yhteyden perustana oleviin velvoitteisiin. Liitto edellyttää aina itsenäisiä osapuolia, joiden välille liitto luo uuden suhteen tai tekee jo olemassa olevan suhteen uskonnollisesti, eettisesti ja/tai uskonnollisesti päteväksi ja sitovaksi. Perusluonteeltaan liitto on ystävällismielinen.

Raamatussa kerrotaan sekä ihmisten välisistä että Jumalan ja ihmisen välisistä liitoista. Ihmisten väliset liitot, joista Raamattu puhuu, ovat perimmältään pelkkiä inhimillisiä sopimuksia. Tällaisen liiton ovat voineet sopia yksityiset henkilöt (esim. Daavid ja Joonatan, 1.Sam.18:1,3, 20:8, 23:18), suvut, heimot tai kansat (tällöin yksityiset henkilöt tekivät liiton suurempien joukkojen kanssa; esim. Joosua ja gibeonilaiset, Joos.9:1-27; tämä oli esimerkki liitosta, joka oli Jumalan tahdon vastainen, 2.Moos.34:12). Joosuan tekemä liitto Israelin kansan kanssa oli siinä mielessä merkittävä, että liiton mukaan kansan tuli palvella yksin Herraa (Joos.24:24-27). Sitten esiintyi vielä yksittäisten ihmisten ja Israelin kansan tekemiä liittoja Herran kanssa (Hiskia, 2.Aik.29:10; Joosia, 2.Kun.23:1-3).

Ihmisten tekemät liitot olivat kuitenkin merkitykseltään huomattavasti vähäisempiä verrattuna niihin liittoihin, jotka ovat Jumalan ja ihmisten välisiä ja joissa Jumala on ollut aloitteellinen. Tällaisia liittoja mainitaan VT:ssa viisi:

a) Liitto Nooan kanssa
b) Liitto Abrahamin kanssa
c) Liitto Israelin kanssa (Siinain vuoren liitto)
d) Liitto Pinehaan kanssa
e) Liitto Daavidin kanssa

Näissä liitoissa Jumala ei ole pelkkä takaaja, vaan Hän on osapuoli. Jumala ei kuitenkaan ole mikään tasa-arvoinen osapuoli, vaan Jumala on liitossa suvereeni. Ihminen ei voi koskaan vaatia mitään itselleen kuuluvana oikeutena, vaan ihminen saa Jumalan ehdoilla luottaa Hänen liittouskollisuuteensa. Herran kanssa tehdyt liitot ovat aina armoliittoja. Liiton solmimisen perimmäinen tavoite on Jumalan pelastushistoriallisten suunnitelmien toteutuminen. Jumalakeskeisen pelastusjärjestyksen kannalta kolme tärkeintä liittoa ovat liitto Abrahamin kanssa, Siinain liitto ja liitto Daavidin kanssa.

Liitto Nooan kanssa 

Jumala tuhosi maailman vedenpaisumuksessa maailman luopumuksen tähden (1.Moos.7:1-24). Nooa kuitenkin oli Herralle mieluinen (6:8). Jumala antoi Nooalle ohjeet arkin rakentamisesta. Arkissa pelastui vedenpaisumukselta kahdeksan ihmistä (Nooa ja hänen vaimonsa sekä kolme hänen poikaansa vaimoineen) sekä eläinkunta (pari kutakin eläintä). Vedenpaisumuksen jälkeen maailma ikään kuin aloitti alusta. Nooa oli vanhurskas mies, joka veden väistyttyä rakensi alttarin Herralle ja uhrasi siinä polttouhrin Herralle (8:20). Kun Herra tunsi uhrisavun tuoksun, Hän päätti, ettei enää koskaan hävitä elävää vedenpaisumuksella.

Tällöin Jumala teki liiton Nooan kanssa (1.Moos.9:1-17), ja Nooa jälkeläisineen sai käskyn olla hedelmällinen ja täyttää maa (vrt.1.Moos.1:28). Tämä liitto takaa ihmis- ja eläinkunnan säilymisen (9:8-12). Kaikki nykyään elävät ihmiset ovat Nooan jälkeläisiä ja sitä kautta mukana tässä liitossa. Liiton merkiksi Herra antoi sateenkaaren (9:13-17).

Liitto Abrahamin kanssa 

Abram (”korotettu isä,” myöhemmin Abraham, ”kansojen paljouden isä”) sai käskyn lähteä isänsä kodista vieraaseen maahan, jonka Herra hänelle osoittaa (1.Moos.12:1). Abram oli Jumalan valinta täyttämään Hänen suunnitelmiaan. Tärkeää tässä lähtökäskyssä näyttää olleen Abramin lähteminen erilleen isiensä asuinsijoilta, jossa palveltiin epäjumalia (Joos.24:2). Tämä erottautuminen merkitsi Abramille Herralle pyhittäytymistä. Herra tekikin Abramin kanssa liiton, johon sisältyi myös lupaus jälkeläisestä Saaran kanssa, vaikka Saara oli Abrahamin tapaan jo vanha. Lapsen saaminen näytti inhimillisesti mahdottomalta, mutta tässä vaiheessa Jumala muuttikin Abramin nimen Abrahamiksi, joka viittasi hänen jälkeläistensä suunnattomaan lukumäärään (1.Moos.17:5, 15:5).  

Liitto Abrahamin kanssa (1.Moos.15:18-21, 17:1-16) on varhaisin niistä liitoista, joihin pelastusjärjestys perustuu; tämä liitto on siten perusliitto. Liiton merkki on ympärileikkaus (17:10-14). Herra lupasi antaa Abrahamille pojan, josta polveutuu monta kansaa ja jonka jälkeläiset tulevat perimään maan (17:19). Liittoon Abrahamin kanssa liittyi myös lupaus Abrahamille ja hänen jälkeläisille Kanaaninmaasta, joka tulisi olemaan heidän omansa ikiajoiksi (1.Moos.12:7, 13:14-17, 15:18; 5.Moos.34:4; Ap.t.7:5). Tähän liittoon sisältyi myös koko maailmaa koskeva lupaus: Aabrahamin siemenessä tulevat kaikki sukukunnat maan päällä siunatuiksi (1.Moos.12:3; tämä oli messiaaninen lupaus).

Liitto Abrahamin kanssa kautta periytyi Iisakille (1.Moos.26:2-5) ja Jaakobille (28:13-15), ja se oli lopulta Israelin valinnan perusta (Ps.105:8-11; Ap.t.3:25, 7:8).

Liitto Abrahamin kanssa on selkeästi armoliitto, ja sen ainut ehto on usko. Tätä asiantilaa ei myöhemmin annettu lakikaan voinut muuttaa (Gal.3:15-19). Jumala hyväksyi Abrahamin yhteyteensä tämän osoittaman uskon perusteella (1.Moos.15:6). Abrahamin pitikin osoittaa uskonsa vaeltamalla Herran edessä nuhteettomasti (17:1,2). Abraham osoittikin kuuliaisuutta Jumalalle ja samalla liittouskollisuutta.

Liitto Israelin kanssa (Siinainvuoren liitto) 

Liitto Abrahamin ja hänen jälkeläistensä kanssa on voimassa ikuisesti. Mutta perustuen tähän liittoon Herra solmi liiton myös Israelin kansan (Abrahamin jälkeläisten) kanssa sen jälkeen, kun Hän oli lukuisten ihmeitten ja voimatekojen kautta vapauttanut suureksi kasvaneen kansan Egyptin orjuudesta Mooseksen johdolla.

Jumalan liitto Israelin kanssa Siinain vuorella merkitsee Israelin kansan valintaa Herran omaisuuskansaksi (2.Moos.19:5,6). Tämä liitto on kaiken vanhatestamentillisen Jumalan hallintavallan ja ilmoituksen perustana. Liitto teki sitovaksi Herran ja Israelin välillä jo olemassa olleen suhteen, jonka ansiosta kansa oli vapautunut Egyptistä. Liiton solmiminen paljasti, miksi Jumala oli voimatekojensa kautta pelastanut kansan Egyptistä: Jumala halusi antaa Israelin kansalle pysyväksi lahjaksi voimansa, apunsa ja uskollisuutensa (2.Moos.34:10). Liitossa Jumala ilmoitti kansalle, että Hän myös tulevaisuudessa auttaa sitä ja on sen pelastaja. Jumala tahtoi myös saattaa liittosuhteessa elävän Israelin pysyvään rauhaan.

Liitto on kuitenkin molemminpuolinen: kansalle asetettiin velvoitteet. Sen tuli elää Jumalan pelastushistoriallisten suunnitelmien toteuttamiseksi ja vaeltaa Hänen pyhyytensä arvon vaatimalla tavalla. Jotta tämä olisi mahdollista, Hän itse lupaa pyhittää kansan, jos se pysyy uskon kuuliaisuudessa ja palvelee yksin Häntä (5.Moos.7:6). Israelin jumalasuhde riippuu Herran vapaasta valinnasta ja toisaalta siitä, haluaako kansa vapaasti valita Herran Jumalakseen. Kyse oli näin paitsi Jumalan, myös kansan tekemästä valinnasta (5.Moos.26:17; Joos.24:16-18).

Liittoon sisältyi Mooseksen kautta Siinain vuorella annettu laki. Vuorella Mooses sai Jumalan lain, jonka hän kirjoitti kivitauluihin (2.Moos.34:28). Laintauluja piti säilyttää liitonarkissa (25:16). Laissa tähdennettiin yhden Jumalan palvelemista (20:3). Yhden Jumalan palvelemisesta ja vain yhden Jumalan olemassaolon tunnustamisesta tuli hyvin keskeinen asia: ”Kuule, Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin” (5.Moos.6:4). Tästä viimeksi mainitusta tuli Israelin uskontunnustus ja ainoa oppilause. Jumala on persoonallinen, Hän on elävä ja voimallinen. Hän on Jumala, joka on tehnyt nimensä tunnetuksi suorittaessaan valtavat historialliset tekonsa, joiden kautta kantaisät ja koko kansa pelastuivat. Liitossa Herra ilmestyy pyhänä, mahtavana, historiaa luovana ja hallitsevana Jumalana.

Kymmenen käskyn laki (Dekalogi) on Siinain liitossa Jumalan tahdon ilmoituksen ydin (2.Moos.20:1-17). Nämä käskyt ovat elämän peruslait kaikkina aikoina. Käskyjen pääsisältö voitiin ilmaista kaksikertaisessa rakkauden käskyssä (5.Moos.6:5; 3.Moos.19:18; vrt. Mark.12:30,31).

Liiton antamisen yhteydessä Herra antoi myös jumalanpalvelusta, liitonarkkia, pyhäkköä, pappispalvelusta, sapattia, puhtautta ja pyhyyttä koskevat säädökset. Mutta suuri merkitys oli uhreilla (3.Moos.1-7). Herran oikeudenmukainen viha lepytettiin sovitusuhreilla, ja pyhä Jumala pyhitti kansansa niin, että se voi pysyä liittoyhteydessä Hänen kanssansa. Aaronin sukuisten pappien tärkein tehtävä olikin sovituksen välittäminen ja Herran lain opettaminen kansalle.  

Siinain laki ei tehnyt tyhjäksi vanhurskautta uskon kautta. Juutalaiset tosin myöhemmin ymmärsivät lain merkityksen väärin ja pyrkivät pystyttämään omaa vanhurskauttaan. Todellisuudessa Israel oli Jumalan kansa jo ennen kuin Siinain lakiliitto tehtiin, siksi Israel ei voinut tulla Jumalan kansaksi vasta lakiliiton kautta. Ennen lain antamista Jumala muistutti Israelia armosta, jota Hän oli jo siihen mennessä kansalle osoittanut. Mooseksen laki ei voinut olla eläväksi tekevä laki (Gal.3:21), vaan laki, jonka johdolla kansan oli määrä elää. Jos Israel hylkää Jumalan lain ja tahdon, Jumalan laki ei enää ollut kansalle elämäksi (Hes.20:24,25).

Vaikka Herra oli tehnyt Siinainvuorella liiton kansansa kanssa, kansa kuitenkin toistuvasti kapinoi Herraa vastaan. Siksi Herra antoi kansan jäädä autiomaahan 40 vuodeksi. Sen jälkeen liitto Israelin kanssa uudistettiin Mooabin maassa sen sukupolven kanssa, joka oli valmiina valtaamaan luvatun Kanaanin maan (5.Moos.29).

Siinain liitto on pohjalla Israelin rukouksissa (Jer.14:21), ylistyslauluissa (Ps.105:8-11) ja luottamuksen ilmaisuissa (Ps.111:5,9). Toistuvasti Herra kuitenkin varoittaa Israelia väärästä luottamuksesta: liitto ei auta kansaa, jos se hylkää Jumalan käskyt (Ps.50:16,17). Israel ei voi liittoon vedoten mielivaltaisesti käyttää Jumalan valtaa ja lupauksia. Mutta Jumalan lupaukset ovat kansan käytettävissä silloin, kun se antautuu Jumalan liittotahdon hallittavaksi (Ps.25:10).

Liitto Pinehaan kanssa 

Pappi Pinehas, joka oli Aaronin pojanpoika, lauhdutti Herran vihan Sittimissä (4.Moos.25:1-9). Siksi Herran teki liiton Pinehaan ja hänen jälkeläistensä kanssa vahvistaen heidän pappeutensa ikuiseksi ajaksi (4.Moos.25:11-13). Tämä liitto pysyy Jumalan lupauksen perusteella lujana samoin kuin liitto Daavidin kanssa (Jer.33:21,22).

Liitto Daavidin kanssa 

Israelin ensimmäinen kuningas Saul ei totellut Jumalan käskyjä. Saulin jälkeen tuli kuninkaaksi Daavid, joka oli Jumalan mielen mukainen kuningas. Daavidin kanssa Jumala teki liiton ikiajoiksi. Herran liitto Daavidin kanssa antoi sekä hänelle itselleen että hänen jälkeläisilleen erityisaseman suhteessa Israelin Jumalaan ja Jumalan hallitsemaan kuningaskuntaan, joka on huipentuva Messiaan iankaikkiseen valtakuntaan (2.Sam.7:1-29; 1.Aik.17:1-27; Jes.8:23-9:6, 16:5, 55:3,4; Jer.33:21,22). Jeesus olikin sekä isänsä Joosefin että äitinsä Marian kautta Daavidin jälkeläinen (Matt.1:6-16; Luuk.2:4, 3:23-31). Jeesus oli näin Messias, Daavidin Poika (Matt.21:9, 22:41-46). Jeesuksen kautta toteutui Daavidille annettu lupaus ikuisesta kuningaskunnasta hänen jälkeläisilleen.

Lähteet: 

Iso Raamatun Tietosanakirja 4 (Raamatun Tietokirja, Vantaa, 1990). Ss. 58-63.

Schulz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. A complete survey of Old Testament history and literature (San Francisco, 1980). 

ERI ARMOLAHJOJA

Usko 

”Usko” merkitsee yleisessä kielenkäytössä luonnollista luottamusta johonkin, joskus myös lähes samaa kuin luuleminen. Raamatussa puolestaan uskolla ymmärretään moniakin eri asioita. Se on ensinnäkin pelastavaa uskoa: ihmisellä tulee olla pelastava usko ennen kuin hän voi olla kristitty (=”uskova”) lainkaan. Pelastava usko on tarkoitettu jokaiselle ihmiselle (Ef.2:8,9; 2.Piet.3:9). Usko Jumalaan ja luottamus Häneen on toisaalta myös Hengen hedelmää (”uskollisuus”, Gal.5:22), joka on tarkoitettu jokaiselle uskovalle ja jonka tulisi kasvaa jokaisen kohdalla.

Usko on kuitenkin myös armolahja (1.Kor.12:9), jolloin sen luonteeseen kuuluu, että Henki antaa sen toiselle, toiselle taas ei. Ei ole kuitenkaan täysin selvää, onko uskon armolahja sama asia kuin ”vuoria siirtävä usko.” 1.Kor.13:2 voisi merkitä, että tällainen usko on armolahja; Matt.17:20 puolestaan tuntuisi viittaavan siihen, että tällainen usko olisi mahdollista kaikkien omistaa ja että tällainen usko olisi pikemmin Hengen hedelmää. On myös tulkinnanvaraista, onko uskon armolahja samaa, joka oli VT:n ajan sankareilla Heprealaiskirjeen luvun 11 mukaan; nämä sankarit olivat toki erityisiä uskon sankareita, mutta toisaalta heidät asetetaan esikuviksi meille jokaiselle. Joka tapauksessa meillä jokaisella tulisi olla vahva usko Jumalaan ja Hänen mahdollisuuksiinsa meissä ja meidän kauttamme.

Suppeammassa mielessä uskon armolahjalla voidaan tarkoittaa hieman samantyyppistä asiaa kuin esim. viisauden sanoilla, jotka annetaan tiettyyn tilanteeseen tuomaan esille erityistä Jumalan viisauden ilmoitusta; niinpä voi uskon armolahjakin osoittaa tapauskohtaista, erityistä uskon ilmaisua. Tällöin usko saa aikaan suuren, Jumalan tahdon mukaisen vaikutuksen erityisessä tilanteessa. Se ilmenee varmuutena esim. seuraavaan tapaan: ”Uskon, että Jumalan tahto meidän kohdallamme on, että…”. Onkin mahdollista, että uskon armolahja on ollut käytössä silloin, kun on tarvittu voimaa ja luottamusta suorittaa erilaisia palvelutehtäviä tai Jumalan jollekin antamia erityistehtäviä. Silloin on tullut esille uskon armolahjan luonne: se on varmuutta siitä, mikä on Jumalan tahto ja että Hän tulee toimimaan juuri tietyllä tavalla.

Uskon armolahjan avulla ihminen toimii Hengen valtaamana ja johdatuksessa. Kyse ei ole silloin luonnollisesta optimismista, ei toivosta ihmisen omien toiveiden täyttymisestä eikä inhimillisestä herkkäuskoisuudesta (jos on kyse viimeksi mainitusta, sellaista ihmistä voisi kutsua hengellisesti lapsen asteella olevaksi!).

Pyhä Henki voi käyttää uskon kanavana rukousta, laulua, todistusta tai saarnaa, jotta usko ilmenisi seurakunnan keskellä. Tällainen uskon ilmeneminen (luottamus) teki Paavalista kykenevän olemaan uuden liiton palvelija (2.Kor.3:4-6). Tämä usko varusti Paavalin auttamaan muita saamaan Pyhän Hengen uskossa kuulemalla (Gal.3:2,5). Selvästikin uskon lahja oli toiminnassa myös silloin, kun seurakunta oli yhtä rukouksessa Jerusalemissa ja jolloin Pyhä Henki erityisesti täytti seurakunnan (Ap.t.4:31).

Usko lahjoitetaan hetkessä tietyssä tilanteessa (Matt. 17:18-20). Se voi olla yhtä pieni kuin sinapinsiemen (Luuk.17:5,6), mutta sellaisenakin se sisältää koko tarvittavan määrän voimaa (1.Kor.13:2). Uskoon ei liity epäily (Matt.21:21,22), vaan usko tarttuu Jumalan voimaan.

Kuten pätee muidenkin armolahjojen suhteen, uskon armolahjakaan ei tee ihmisestä täydellistä eikä ”korkeasti hengellistä.” Vaikka ihmisellä olisi voimakas uskon armolahja, hänestä ei tule täydellistä edes uskon suhteen!

Lahja arvostella henkiä 

Raamattu puhuu monenlaisista hengistä. On ensinnäkin Jumalan Henki, ja toiseksi on ihmisen henki. Sitten ovat enkelit, jotka ovat palvelevia henkiä (Matt.4:11; Hepr.1:14). Enkeleistä kuitenkin osa on langennut pois Jumalasta (2.Piet.2:4; Ilm.12:7,8). Lankeemuksen kautta Saatanasta tuli Jumalan päävastustaja (Jes.14:12-21). Hänen seurassaan on pahoja henkiä, demoneja. Pahan valta on kuitenkin aina pienempi kuin Jumalan valta (1.Joh.4:4; Ilm.20:1-3,10). Pahat henget voivat ilmestyä valon enkeleinä tai minkälaisina tahansa eksyttääkseen ihmisiä.

Lahja arvostella henkiä merkitsee sitä, että armolahjan avulla ihminen kykenee erottamaan henget toisistaan. Lahja on Pyhän Hengen antama kyky nähdä henkien maailmaan. Se on eri asia kuin hengellisten aistien harjaantuminen (Hepr.5:14), joka on hengellisen kasvun tulosta. Armolahja ei myöskään ole Sanan tuntemuksen tai ko. henkien osoittamien merkkien perusteella tapahtuva hengen erottaminen (1.Joh.4:1-3; tosin, tämä viimeksi mainittu tilanne ei ole suinkaan aina varsinaisen armolahjan käytön poissulkeva). Mm. Jeesuksella (Matt.8:16, 9:4, 16:23), Pietarilla (Ap.t.8:20-23) ja Paavalilla (Ap.t.13:10, 16:16-18) oli lahja erottaa henkiä.

Kuten muidenkin armolahjojen suhteen pätee, tässäkin on kyseessä on lahja erityisiä tilanteita varten (Ap.t.5:3, 8:20-23, 13:10, 16:16-18). Lahjan käyttö ilmenee silloin, kun sille on erityinen tarve.

Nykyinen maailmanaika käsittää kasvavaa okkultismia, spiritismiä ja muuta valhetta ja harhaa, joten henkien arvostelemisen ja erottamisen lahjoilla on erityinen tarve olla palavasti seurakunnan käytössä.

On eri tulkintoja siitä, rajoittuuko henkien arvostelun tai toisistaan erottamisen lahja nimenomaan yliluonnollisen henkimaailman tunnistamiseen vai kuuluuko siihen edellisen lisäksi myös erityisten hengellisten asioiden arviointia. Koska lahja mainitaan seurakunnan eri jäsenten saamien lahjojen joukossa (1.Kor.12:10), on esitetty, että lahjan pääasiallinen käyttö voisi kohdistua ”ihmisen henkeen”; kyseessähän on lahja, jota tulee käyttää seurakunnan kokoontuessa yhteen. Jos tämä laajempi tulkinta on oikea, lahjan avulla voitaisiin erottaa ihmisen oman tunne-elämän asettamat vaatimukset (joita ihminen voi pitää ”Pyhän Hengen ilmoituksina”). Lahjan avulla voitaisiin myös erottaa aito Pyhän Hengen työ siitä, mitä ihmisen oma henki saa aikaan inhimillisellä innolla tai tietämättömyydellä.  

Lahjan nimi on itse asiassa monikossa (kyseessä ovat ”henkien arvostelemiset”), joten tämä lahja voi selvästikin ilmetä monella tavalla; se pitää sisällään ”henkien erottamisia”. Koska tämä lahja mainitaan 1.Kor.12:10:ssa heti profetoimisen jälkeen, on arveltu sen liittyvän myös profetian arvostelemiseen (1.Kor.14:29). Yhtäläisyyttä voidaan nähdä sikäli, että arvostelu pitää aina sisällään jonkinlaisen ratkaisun hyväksymisen ja hylkäämisen välillä (sisältäen näiden välimuodot). Yhtäläisyys näkyy siinäkin, että kyseessä on yliluonnollisen viisauden antama tulkinta hyvän ja pahan, oikean ja väärän välillä ratkaisun aikaansaamiseksi.

Kuten muutkaan armolahjat, henkien arvostelemisen lahjakaan ei kohota ihmistä korkeammalle hengellisen kyvykkyyden tasolle, vaan kyseessä on lahja vajavaiselle ihmiselle Hengen yliluonnollisen ilmoituksen vastaanottamiseksi. Tämän lahjan väärinkäyttöä on ihmisten järjestelmällinen arvostelu ”tietämällä”, mistä ”hengestä” kukin ihminen on. Samoin on lahjan väärinkäyttöä nähdä ”henkiä” sielläkin, missä niitä ei ole. Henkiä ei myös tule etsimällä etsiä. Melkein jokaisessa tapauksessa päteekin se, että tämän armolahjan omistajasta ei voi tulla hengellisen sodankäynnin ”voideltua spesialistia”, vaan tilanteet tulevat eteen niitä sen kummemmin etsimättä tai odottamatta.

Huolimatta aiheellisesta kritiikistä lahjan väärää käyttöä kohtaan henkien arvostelemisten lahjaa tulisi ilmetä entistä runsaampana seurakunnan keskellä, jotta pahat henget paljastettaisiin ja ajettaisiin ulos.

Terveeksitekemisen tai parantamisen lahjat 

Parantamisen perustana voidaan erityisesti pitää kahta asiaa. Ensinnäkin, Jeesuksen ruumiillinen ristinkuolema merkitsee meille paitsi pelastusta, myös parantumista (1.Piet.2:24). Toiseksi, Jeesuksen oman maanpäällisen työn todistus on selvästi se, että Jumalan valtakunnan työhön kuuluu sairauksista parantaminen. Jeesuksen parantamistoiminta oli niin systemaattista, että sitä on pidettävä kuuluvana evankeliumin työhön.

Tätä armolahjaa merkitsevää sanaa käytetään nimenomaan monikossa (1.Kor.12:9; molemmat sanat ovat alkukielessä monikossa, sekä ”lahjat” että ”terveeksitekemiset”). On siten täysin mahdollista, että lahjoja on monenlaisia ja että eri sairauksia varten tarvitaan eri lahjat. Jotkut ovat sitä mieltä, että jollekin ihmiselle annetaan lahja parantaa juuri tietynlaisia sairauksia, toiselle taas jotain erilaista sairautta (Filippoksesta väitetään, että hän olisi lahjansa avulla parantanut erityisesti halvaantuneita ja rampoja; Ap.t.8:7). Toiset taas sanovat, että eri aikoina ja eri tilanteissa Henki antaa lahjan parantaa tietynlaisia sairauksia, joilla on erityistä merkitystä juuri ko. aikana tai tilanteessa. Toisena aikakautena tai toisessa tilanteessa taas Henki antaisi erilaisen parantamisen lahjan tai lahjoja (esimerkkinä tällaisesta toiminnasta olisi ramman miehen parantaminen Kauniin portin luona, Ap.t.3:6,7, sillä seurauksella että Pietari sai julistaa evankeliumia kansalle). Jotkut ovat lisäksi näkemässä jokaisen parantumistapahtuman niin ainutlaatuisena, että jokaiseen parantamiseen tarvittaisiin oma, erillinen lahjansa.

Tämä lahja kuului erityisesti apostolin ja evankelistan valtuuksiin (Ap.t.8:5-7; 14:8-10), ja usein armolahja toimiikin evankelioimistilanteessa. Tällöin voidaan parantamisen lahjaa pitää yhtenä kanavana pelastumattomien kiinnostuksen herättämiseksi evankeliumin sanomaa kohtaan. Mutta parantaminen luvattiin kuitenkin lisäksi armolahjana uskoville, vaikka näillä ei olisikaan evankelistan lahjaa tai virkaa.

Mikään ei viittaa siihen, että Jeesuksen seuraajat olisivat kyenneet parantamaan kenet hyvänsä ja missä hyvänsä. Parantaminen ei myöskään ollut heidän päätehtävänsä. Ihmeitä kyllä tapahtui apostolien kätten kautta, mutta ikään kuin valikoivasti. Joskus ihmeitä ja parantumisia tapahtui silmiin pistävän runsaasti, kuten Paavalin toiminnassa Efesoksessa (Ap.t.19:11). Tuolloin saivat alkunsa Aasian maakunnan seurakunnat (joita ainakin Ilmestyskirjassa mainitaan seitsemän), joiden perustamisessa tarvittiin erityistä voimaa. Tässä yhteydessä mainitaan parantaminen erityisellä tavalla ja voimalla (välineinä pääliinat ja Paavalin käyttämät vaatekappaleet). Kuitenkaan tällaista ihmeiden määrää ja voimaa ei tapahtunut aina ja kaikkialla. Parantaminenkaan ei siten ilmennyt Paavalin toiminnassa automaattisesti.

Usein uskon ja terveeksitekemisen lahjat toimivat yhdessä (Ap.t.3:6,7; tässä tapauksessa oli kyseessä lahjan käyttäjän usko). Paavalin toiminnassa näkyy, että parantaminen oli jotenkin yhteydessä sairaan omaan uskoon (Ap.t.14:9). Jeesuksenkin toiminnassa parantamiseen liittyi joskus sairaan usko (Jeesus käski toisinaan sairaan tehdä jotain erityistä uskon osoittamiseksi ja sen vahvistamiseksi, esim. Joh.9:7; tämä näyttää viitanneen Jeesuksenkin odottaneen jonkinlaista vastausta sairaalta). Pietarin toiminnassa taas näkyi, että sairaat uskoivat Pietarin varjonkin parantavan heidät (Ap.t.5:15). Pietarin esimerkki osoittaa, että valikoiduissa tilanteissa saattoi tapahtua se, että kaikki tulivat terveiksi. Mutta huolimatta näistä joistakin erityisistä tavoista parantaa (vaatekappaleiden käyttö, varjon kohtaaminen) koskaan ei Raamatun parantumiskeinoista tullut mitään rituaalia, seremoniaa tai toistuvaa tapaa, joka automaattisesti olisi parantanut sairaita. Pyhä Henki toimi aina eri tavoin miten halusi ja miten näki parhaaksi. Pääasia oli se, että paranemisen uskottiin tulevan Jumalalta eikä ihmiseltä.

Mitä 1.Kor.12:9 sanoo parantamisen lahjoista, ei välttämättä kuitenkaan ole täsmälleen sama asia kuin mitä Apostolien teot puhuvan apostolien parantamistyöstä. Nimittäin,1.Kor.12:9 puhuu armolahjoista seurakunnan kokoontuessa yhteen, jolloin armolahja toimi eri yksilöiden kautta. Tällaiselle tilanteelle oli täysin vieras ajatus hakeutua jonkun ”parantajaevankelistan” luo (sitä paitsi evankelista työkin kohdistuu seurakunnan ulkopuolelle syntisten pariin). Kyse on siten armolahjoista, jotka toimivat runsaslukuisten, ”tavallisten” seurakuntalaisten kautta.

Rukouksella ja öljyllä voitelun kautta parantaminen (Jaak.5:14,15) katsotaan usein eri asiaksi kuin parantamisen lahja. Öljy on Raamatussa Pyhän Hengen vertauskuva ja sillä voi katsoa olevan myös ihmisen uskoa vahvistava luonne. Jumala voi siten vastata ihmisen rukoukseen vaikka ihmisellä ei olisi terveeksitekemisen lahjaa lainkaan.

Parantamisesta on lopuksi huomattava se tosiasia, että tässä ajassa kaikki eivät parane. Tämä näkyy Paavalinkin toiminnassa, koska hän mainitsee jättäneensä Trofimoksen sairastamaan Miletokseen (2.Tim.4:20). Vaikka uskovan saama parantamisen armolahja olisi miten vahva, vajavaisen ihmisen käytössä sekään ei ole täydellinen. Lisäksi on torjuttava sellainen kaavamainen ajattelutapa, että sairaan parantumattomuus johtuisi hänen epäuskostaan. Sairaan epäuskolla voi toki olla joissakin tapauksissa jotain merkitystä sille, ettei hän parane. Mutta yhtäläisyysmerkkejä näiden asioiden välille ei voi vetää. Paranemista voi pitää tulevan maailmanajan välähdyksenä täällä maan päällä (saamme ikään kuin maistaa tulevan maailmanajan voimia). Mutta täydellinen sairauden poissaolo on vasta tulevaisuutta, jonka koemme taivaassa (Ilm. 22:2).

Lähteet: 

Horton, Stanley M.: What the Bible says about the Holy Spirit (Springfield, Missouri, 1986).

Kuosmanen, Juhani: Raamatun opetuksia (Ristin Voitto, Vantaa, 1993). 

PROFETOIMINEN

Korkein profetian muoto on ns. ”Sanan profetia”, jonka kautta Raamattu on syntynyt ja joka eroaa muusta profeetallisuudesta siinä, että profeetallinen Sana oli täydellistä (Ps.19:8, 119:160; Joh.17:17). Sanan profetian täydellisyyden testasivat toiset Sanan profeetat (2.Piet.3:15,16; Juudas 17,18). On tärkeää tehdä ero ”Sanan profetian” ja muun profeetallisuuden välillä, koska muu profetoiminen on vajavaista (1.Kor.13:9). Sanan profetia on erehtymätöntä, mutta muu profetia on alistettava arvostelun alle (ja todetaan toisinaan osittain tai kokonaan vääräksi). Lisäksi Sanan profetia on loppunut eikä Raamattuun voi enää lisätä yhtään kirjaa eikä jaetta. Kun puhutaan profetoimisesta tänä päivänä, sille ei voi siten antaa jumalallisen erehtymättömyyden leimaa. 

Profeettoja on ollut niin vanhan kuin uudenkin liiton aikana. VT:n profeetat olivat Hengen täyttämiä Jumalan sanansaattajia, joille Jumala nimenomaisesti sanoi tai näytti, mitä tulee sanoa tai tehdä (2.Moos.4:14-17; 7:1; Miika 3:8; Aamos 3:7,8). Jeesus puolestaan oli suuri profeetta, jonka VT ennusti tulevan (5.Moos.18:15).

Uuden liiton aikana profeettojen tehtävä on monessa mielessä sama kuin vanhan liiton aikana: he ilmoittavat Jumalan sanoja tai Jumalan tahtoa ihmisille. Mutta vanhan liiton aikana profeetat olivat Jumalan valitsemia yksittäisiä ihmisiä rajattuun tehtävään. Helluntain jälkeen tämä asetelma muuttui niin, että kaikki uskovat ovat saman profeetallisen Hengen vaikutuksen piirissä. Laajemmassa merkityksessä voidaan sanoa, että kaikki uskovat ovat profeettoja. Kaikilla uskovilla ei kuitenkaan ole välttämättä erityistä profetian armolahjaa tai virkaa.

Paavali luettelee 1.Kor.12:8-10 yhdeksän lahjan luettelossa neljä lahjaa, joita voidaan pitää ”profeetallisina ilmoituslahjoina”: viisauden sanat, tiedon sanat, profetoimisen lahjan ja kielten selittämisen/tulkitsemisen lahjan. Viimeksi mainittu on kuitenkin aina sidoksissa toiseen lahjaan, kielillä puhumiseen, jota selittäminen tulkitsee. Viisauden sanat, tiedon sanat ja profetoimisen lahja voivat toimia itsenäisinä (mutta toisinaan kuitenkin yhdessä, toisiaan täydentäen). Melko usein on vaikea vetää yksiselitteistä rajaa sille, mistä lahjasta on tarkkaan ottaen kyse. Tämä on kuitenkin ongelma vain ihmisen omalle älylliselle pyrkimykselle nähdä systemaattinen järjestys kaikessa – sen sijaan Pyhän Hengen toiminta ei suostu rajoittumaan ihmisen ajatuskyvyn puitteisiin.

Viisauden sanat 

Henki antaa viisauden sanat täyttämään jotakin tarvetta tietyssä tilanteessa tai ongelmassa. Lahja on Hengen ilmoitus, joka annetaan hetkessä eikä sitä voi ”tilata”(pyytää sitä tosin voi ja sen voi sitä kautta saadakin). Kyse ei ole inhimillisestä kyvystä tai luonnollisesta viisaudesta, vaan erityisestä jumalallisesta ilmestyksestä tai ilmoituksesta. Lahja ei korota ihmistä uudelle tasolle viisaudessa (viisauden sanojen armolahja ei tee ihmisestä itsestään viisasta!), vaan lahjan avulla Henki ilmoittaa vain sen, mikä on tarpeellista kussakin tapauksessa. Jumalan viisaus on ääretön, mutta viisauden sanat sallivat ihmisen saada hetkellisesti jonkin osuuden tästä Jumalan rajattomasta viisaudesta.  

Lahja on enemmän kuin opittu Sanan tuntemus, jota Henki kylläkin saattaa käyttää (Matt.22:29-33). Tämä lahja oli käytössä Jeesuksella (Matt.22:18-22). VT:n aikana tämä lahja toimi korostetulla tavalla kuningas Salomolla (1.Kun.3:23-28). Usein viisauden sanat tulevat seurakunnan rakennukseksi (Ap.t.6:2-4; 15:13-21), mikä on myös perimmäinen tarkoitus Paavalin mainitsemilla viisauden sanoilla (1.Kor.12:8). Joskus taas viisauden sanat voivat olla tarkoitetut vastustajille (Luuk.21:13-15). Tämä toteutuikin jo alkuseurakunnan aikana (Ap.t.4:8-14,19-21; 6:10).

Viisauden sanat ovat vastaus ennemmin kysymykseen ”miten” kuin kysymyksiin ”mitä” tai ”mikä.”

Tiedon sanat 

Tiedon sanat puolestaan ovat ennemmin vastaus kysymyksiin ”mitä” tai ”mikä” kuin kysymykseen ”miten.” Kyse on tiedosta ja tosiasioista. Tiedon sanat keskittyvät erityisesti tietoon Jumalasta, Kristuksesta, evankeliumista ja evankeliumin soveltamiseen kristillisessä elämässä. Mutta ne voivat esiintyä jumalallisena ilmoituksena arkipäiväiseltäkin näyttävässä tilanteessa.

Tiedon sanat ovat usein viisauden sanojen käytännön tulkintaa, joten viisauden ja tiedon sanat ovat toisinaan molemmat käytössä toisiaan täydentäen. Ero tiedon sanojen ja viisauden sanojen välillä ilmeni mm. Joosefin vastauksissa faaraolle. Tiedon sanojen avulla Joosef ilmoitti nälänhädästä (1.Moos.41:25-32; huom! vastaus kysymykseen ”mitä tapahtuu”) ja viisauden sanojen välityksellä tarvittavista toimenpiteistä (1.Moos.41:33-36; huom! vastaus kysymykseen ”miten kannattaa menetellä”).

Jeesus käytti tätä lahjaa usein (mm. Matt.9:4; Luuk.22:9-12). Jeesuksen tiedon sanojen voima oli niin suuri ja ilmeinen, että yksitoista opetuslasta tunnustivat Jeesuksen tietävän kaiken (Joh.16:30).

Tiedon sanat on armolahja ja se on erityisen voimakas Jumalan Hengen tämän lahjan haltijoiksi valitsemalla ihmisellä. Enemmän tai vähemmän se voi kuitenkin toimia kenellä hyvänsä uskovalla, joka on avoin Hengen vaikutukselle. Jumala voi ilmoittaa kenelle hyvänsä uskovalle tosiasioita jotain tarkoitusta varten. Tiedon sanat voivat olla hyödyksi ihmiselle itselleen, toiselle ihmiselle, seurakunnalle tai jopa koko yhteiskunnalle.  

Usein profeettoja pidetään tulevaisuuden ennustajina. Sitä he ovat kuitenkin vähemmässä määrin. Tulevaisuuskin on kuitenkin asia, jonka Jumala valitsemissaan tilanteissa voi ihmisille ilmoittaa. Tulevien tapahtumien etukäteen ilmoittamista on kuitenkin itse asiassa pidettävä tiedon sanoina (Ap.t.11:27,28) eikä varsinaisesti profetiana. Tässä ilmenee vaikeus tehdä selvää rajanvetoa eri lahjojen välillä.  

Profetoiminen 

Kun Paavali kehottaa tavoittelemaan ennen kaikkea profetian lahjaa, hän tarkoittanee kaikkia kolmea ”profeetallista ilmoituslahjaa” (viisauden sanoja, tiedon sanoja ja profetian lahjaa). On oikein kutsua näitä kolmea ”profetian lahjaksi.” Koska tämä erotus kolmeen lahjaan kuitenkin tehdään, on tavallista, että viisauden ja tiedon sanoja pidetään korkeampina lahjoina kuin varsinaista profetian lahjaa. Viisauden ja tiedon sanat ovat täsmällisempiä, kuin ”täsmäohjuksia”. Sen sijaan varsinainen profetian lahja on luonteeltaan yleisempi ja sen merkityskin voi olla tulkinnanvaraisempi. Profetoiminen onkin puhumista seurakunnalle rakennukseksi, kehotukseksi ja lohdutukseksi (1.Kor.14:3). Tätä on pidettävä profetoimisen perusmuotona.

Edellä mainittua eroa ei kuitenkaan tule nähdä kovin jyrkkänä, ja em. eron tekemistä on myös kyseenalaistettu.

Profetia esiintyy toisinaan siten, että sitä edeltää puhe kielillä. Tämä ei kuitenkaan ole edellytys, vaan profetia voi tulla suoraan, ilman edellä käyvää kielilläpuhumista, minkä voi todeta sillä, että profetian lahja toimi jo VT:n aikana, jolloin kielilläpuhumista ei esiintynyt. Profetia saadaan Jumalalta, mutta se tulee ihmishengen kautta. Profetian tavanomainen ilmenemismuoto ovat sanat. Mutta profetia voi myös tulla näkyinä tai unina (1.Moos.28:12-16; 4.Moos.12:6; sen sijaan Paavalin näky Troaksessa lienee nähtävä viisauden sanoina, Ap.t.16:9) tai kuormana (”voi”-huudot, esim. Jer.22:13-19; Matt.23:13-36). Profetian kautta voidaan myös paljastaa asioita (1.Kor.14:24,25 mainitsee profetian sydämen salaisuuksien paljastajaksi; tosin tässä tapauksessa on jo luultavimmin kyse tiedon sanoista).

Profeetallisten lahjojen käyttö 

Seurakunnan rakentamisessa profetian lahja on tärkeä ja sitä tulee tavoitella (1.Kor.14:1,3-5). UT:n valossa näyttää siltä, että kenellä tahansa saattoi olla profetoimisen lahja (1.Kor.14:31; ehkä tämä tarkoittaa samaa kuin nykyään puhutaan siitä, että kaikki voivat olla ”profeetallisia” ja kuulla Jumalan äänen). Toiset kuitenkin olivat varsinaisia profeettoja, ja he olivat nähtävästi myös sananjulistajia (Ef.4:11), jotka ennustamisen, ilmestysten ja profetioiden lisäksi puhuivat Sanaa profeetallisessa hengessä. Profetia saattoi toisaalta olla jollakin säännöllisessä, pysyvässä käytössä; tai sitten profetia ilmeni vain tilannekohtaisesti yhteisessä kokoontumisessa.

Lahjat on annettu jumalallisessa tarkoituksessa siksi, että kaikki hyötyisivät niistä (1.Kor.12:7). Profetian lahja on erityisesti tavoittelemisen arvoinen, koska profetoiminen rakentaa Kristuksen ruumista, seurakuntaa. Tätä ei vastaavalla tavalla tee kielilläpuhuminen, joka on tarkoitettu rakentamaan ko. ihmistä itseään. Jälkimmäisessä ei toki ole mitään väärää; mutta profetoiva on suurempi kuin kielilläpuhuva, koska profetoiva palvelee koko seurakuntaa.

Sama asetelma, jota Paavali kehottaa korinttilaisia tavoittelemaan, on Jumalan tahtona tänäänkin. Profetian lahjan tulee olla seurakunnassa runsas, suppeammassa mielessä jopa jokaisella uskovalla. Profetoimisen lahjaa tulee tavoitella, sitä tulee tukea ja arvostaa. Mutta toisilla lahja on ilmeinen ja voimakas, toisten profeetallisuus on vähäisempää.

Lahjoja tulee käyttää rakkauden hengessä (1.Kor.13). Tämä tulee ottaa huomioon, kun profeetallisia lahjoja käytetään. Rakkaus ei ole vaihtoehto lahjoille, vaan se on tapa, jolla lahjoja käytetään. Paavali asettaa 1.Kor.13:ssa vastakkain – ei rakkautta ja armolahjoja – vaan lahjojen käytön rakkaudessa tai ilman rakkautta. Rakkaus on Hengen hedelmää, mutta armolahja rakkaus ei ole.

Profeetta hallitsee armolahjaansa (1.Kor.14:32) eikä hän ole siten lahjansa vietävissä tiedostamatta, mitä on sanomassa tai tekemässä. UT ei esitä profeetan olevan hurmoksessa tai muuten itsensä hallitsemattomissa. Jumalan Hengen kosketus tai Hänen antamansa ilmestys voi toki viedä ihmisen tajunnankin (Ilm.1:17), mutta profeetallisuuden ja hurmoksellisuuden yhdistäminen ei ole UT:n valossa oikeutettua.

Yleinen väärinkäsitys on, että koska Jumala siunaa tai käyttää jotakin ihmistä (esim. juuri profeetallisesti), se tarkoittaisi myös sitä, että Jumala hyväksyy kaiken muun, mitä ihminen on, mitä hän tekee tai mitä hän opettaa. Näin ei asia suinkaan ole. Profeetta on aina vajavainen ja syntinen ihminen. Profeetta ei ole profeetta siksi, että hän olisi muita parempi, hengellisempi, puhtaampi tai viisaampi. Tämä vakava varaus voi koskea sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat suorastaan voideltuja. Esimerkiksi Apollos oli Jumalan käytössä voimallisesti, mutta häntä piti vielä opastaa sellaisessa, joka häneltä puuttui. Aquila ja Priscilla selittivätkin hänelle Jumalan tien tarkemmin (Ap.t.18:25,26).

Paavali opettaa, että profetoiminen on vajavaista (1.Kor.13:9). Tästä syystä profetia on alistettava seurakunnan arvosteluun. Paavali antaa tässä suhteessa korinttilaisille ohjeita profetian käytöstä hyvässä järjestyksessä. Kaksi tai kolme profeetoista saattoi esiintyä (järjestyksessä vuorollaan) ja muiden tuli arvostella (1.Kor.14:29; 1.Tess.5:21). Arvostelu merkitsi (ja merkitsee!) profetian tutkimista Jumalan Sanan valossa; se merkitsi myös sanoman raitista harkintaa ja tervettä järjen käyttöä (!). Arvostelun tuli tapahtua saman Hengen vaikutuksessa kuin mikä on profetiankin käyttövoimana. Profetiaa tulee arvostella samalla tavalla kuin opetustakin (Ap.t.17:11). Tämä johtuu monestakin syystä. Profetia voi olla kokonaan väärä (esim. sanoma voi olla sinänsä oikean profeetan oman tahdon tai pelkotilan mukainen; tai sitten kyseessä on kokonaan väärä profeetta, joka puhuu omiaan). Toisinaan taas (ja useimmiten) itse sanoma on oikea, mutta profetian sanoman tullessa ihminen (sanoman välikappale) voi muotoilla sitä tai muuttaa ”profeetan itsensä näköiseksi” (usein tämän huomaa siitä, että tietty henkilö saa aina ”tietynlaisia” profetioita); tai sitten profetiassa voi olla muuten tavalla tai toisella ”astian makua” (ts., ihmisen persoona vaikuttaa siihen). Arvostelu on lisäksi erityisen arvokasta siitä syystä, että täysin oikean profetian tapauksessa se raittiin arvostelun kautta todetaan täysin Jumalalta tulleeksi, johon siihen voidaan ikään kuin lyödä leima ”Oikea profetia”.

Arvostelua ei tule koskaan estää. Väärän profetian tunnistaa monesti siitä, että sitä ei saa arvostella. Vain ”Sanan profetia” on ollut täydellistä, ja sellaista ei nykyään enää ole.

Mutta yhtä lailla arvostelukin tulee alistaa arvostelun alle! Kaikki arvostelu ei ole totuuden mukaista. Profetia voidaan monesta syystä hylätä väärin perustein. Sanoma voi olla liian vaikea vastaanotettavaksi tai se ei muuten vain kelpaa inhimillisistä syistä vastaanottajille. Paavali opettaakin, että profetiaa ei saa halveksia eikä henkeä sammuttaa (1.Tess.5:19,20).

Kaikki edellä mainittu huomioon ottaen ei ole kannatettavaa käyttää profetoidessa ennen muuta vanhatestamentillisia sanoja: ”Näin sanoo Herra…” On parempi joko tuoda Hengen antamat sanat esille joko sellaisenaan tai sanoa: ”Minusta tuntuu, että Herra sanoo” – tai jotain vastaavaa. Profeetan tulee olla nöyrä lahjansa käyttämisessä. Samoin arvostelijoiden tulee alistua saman nöyryyden alle.

Lähteet: 

Horton, Stanley M.: What the Bible says about the Holy Spirit (Springfield, Missouri, 1986).

Kuosmanen, Juhani: Raamatun opetuksia (Ristin Voitto, Vantaa, 1993).