Usko
”Usko” merkitsee yleisessä kielenkäytössä luonnollista luottamusta johonkin, joskus myös lähes samaa kuin luuleminen. Raamatussa puolestaan uskolla ymmärretään moniakin eri asioita. Se on ensinnäkin pelastavaa uskoa: ihmisellä tulee olla pelastava usko ennen kuin hän voi olla kristitty (=”uskova”) lainkaan. Pelastava usko on tarkoitettu jokaiselle ihmiselle (Ef.2:8,9; 2.Piet.3:9). Usko Jumalaan ja luottamus Häneen on toisaalta myös Hengen hedelmää (”uskollisuus”, Gal.5:22), joka on tarkoitettu jokaiselle uskovalle ja jonka tulisi kasvaa jokaisen kohdalla.
Usko on kuitenkin myös armolahja (1.Kor.12:9), jolloin sen luonteeseen kuuluu, että Henki antaa sen toiselle, toiselle taas ei. Ei ole kuitenkaan täysin selvää, onko uskon armolahja sama asia kuin ”vuoria siirtävä usko.” 1.Kor.13:2 voisi merkitä, että tällainen usko on armolahja; Matt.17:20 puolestaan tuntuisi viittaavan siihen, että tällainen usko olisi mahdollista kaikkien omistaa ja että tällainen usko olisi pikemmin Hengen hedelmää. On myös tulkinnanvaraista, onko uskon armolahja samaa, joka oli VT:n ajan sankareilla Heprealaiskirjeen luvun 11 mukaan; nämä sankarit olivat toki erityisiä uskon sankareita, mutta toisaalta heidät asetetaan esikuviksi meille jokaiselle. Joka tapauksessa meillä jokaisella tulisi olla vahva usko Jumalaan ja Hänen mahdollisuuksiinsa meissä ja meidän kauttamme.
Suppeammassa mielessä uskon armolahjalla voidaan tarkoittaa hieman samantyyppistä asiaa kuin esim. viisauden sanoilla, jotka annetaan tiettyyn tilanteeseen tuomaan esille erityistä Jumalan viisauden ilmoitusta; niinpä voi uskon armolahjakin osoittaa tapauskohtaista, erityistä uskon ilmaisua. Tällöin usko saa aikaan suuren, Jumalan tahdon mukaisen vaikutuksen erityisessä tilanteessa. Se ilmenee varmuutena esim. seuraavaan tapaan: ”Uskon, että Jumalan tahto meidän kohdallamme on, että…”. Onkin mahdollista, että uskon armolahja on ollut käytössä silloin, kun on tarvittu voimaa ja luottamusta suorittaa erilaisia palvelutehtäviä tai Jumalan jollekin antamia erityistehtäviä. Silloin on tullut esille uskon armolahjan luonne: se on varmuutta siitä, mikä on Jumalan tahto ja että Hän tulee toimimaan juuri tietyllä tavalla.
Uskon armolahjan avulla ihminen toimii Hengen valtaamana ja johdatuksessa. Kyse ei ole silloin luonnollisesta optimismista, ei toivosta ihmisen omien toiveiden täyttymisestä eikä inhimillisestä herkkäuskoisuudesta (jos on kyse viimeksi mainitusta, sellaista ihmistä voisi kutsua hengellisesti lapsen asteella olevaksi!).
Pyhä Henki voi käyttää uskon kanavana rukousta, laulua, todistusta tai saarnaa, jotta usko ilmenisi seurakunnan keskellä. Tällainen uskon ilmeneminen (luottamus) teki Paavalista kykenevän olemaan uuden liiton palvelija (2.Kor.3:4-6). Tämä usko varusti Paavalin auttamaan muita saamaan Pyhän Hengen uskossa kuulemalla (Gal.3:2,5). Selvästikin uskon lahja oli toiminnassa myös silloin, kun seurakunta oli yhtä rukouksessa Jerusalemissa ja jolloin Pyhä Henki erityisesti täytti seurakunnan (Ap.t.4:31).
Usko lahjoitetaan hetkessä tietyssä tilanteessa (Matt. 17:18-20). Se voi olla yhtä pieni kuin sinapinsiemen (Luuk.17:5,6), mutta sellaisenakin se sisältää koko tarvittavan määrän voimaa (1.Kor.13:2). Uskoon ei liity epäily (Matt.21:21,22), vaan usko tarttuu Jumalan voimaan.
Kuten pätee muidenkin armolahjojen suhteen, uskon armolahjakaan ei tee ihmisestä täydellistä eikä ”korkeasti hengellistä.” Vaikka ihmisellä olisi voimakas uskon armolahja, hänestä ei tule täydellistä edes uskon suhteen!
Usko on kuitenkin myös armolahja (1.Kor.12:9), jolloin sen luonteeseen kuuluu, että Henki antaa sen toiselle, toiselle taas ei. Ei ole kuitenkaan täysin selvää, onko uskon armolahja sama asia kuin ”vuoria siirtävä usko.” 1.Kor.13:2 voisi merkitä, että tällainen usko on armolahja; Matt.17:20 puolestaan tuntuisi viittaavan siihen, että tällainen usko olisi mahdollista kaikkien omistaa ja että tällainen usko olisi pikemmin Hengen hedelmää. On myös tulkinnanvaraista, onko uskon armolahja samaa, joka oli VT:n ajan sankareilla Heprealaiskirjeen luvun 11 mukaan; nämä sankarit olivat toki erityisiä uskon sankareita, mutta toisaalta heidät asetetaan esikuviksi meille jokaiselle. Joka tapauksessa meillä jokaisella tulisi olla vahva usko Jumalaan ja Hänen mahdollisuuksiinsa meissä ja meidän kauttamme.
Suppeammassa mielessä uskon armolahjalla voidaan tarkoittaa hieman samantyyppistä asiaa kuin esim. viisauden sanoilla, jotka annetaan tiettyyn tilanteeseen tuomaan esille erityistä Jumalan viisauden ilmoitusta; niinpä voi uskon armolahjakin osoittaa tapauskohtaista, erityistä uskon ilmaisua. Tällöin usko saa aikaan suuren, Jumalan tahdon mukaisen vaikutuksen erityisessä tilanteessa. Se ilmenee varmuutena esim. seuraavaan tapaan: ”Uskon, että Jumalan tahto meidän kohdallamme on, että…”. Onkin mahdollista, että uskon armolahja on ollut käytössä silloin, kun on tarvittu voimaa ja luottamusta suorittaa erilaisia palvelutehtäviä tai Jumalan jollekin antamia erityistehtäviä. Silloin on tullut esille uskon armolahjan luonne: se on varmuutta siitä, mikä on Jumalan tahto ja että Hän tulee toimimaan juuri tietyllä tavalla.
Uskon armolahjan avulla ihminen toimii Hengen valtaamana ja johdatuksessa. Kyse ei ole silloin luonnollisesta optimismista, ei toivosta ihmisen omien toiveiden täyttymisestä eikä inhimillisestä herkkäuskoisuudesta (jos on kyse viimeksi mainitusta, sellaista ihmistä voisi kutsua hengellisesti lapsen asteella olevaksi!).
Pyhä Henki voi käyttää uskon kanavana rukousta, laulua, todistusta tai saarnaa, jotta usko ilmenisi seurakunnan keskellä. Tällainen uskon ilmeneminen (luottamus) teki Paavalista kykenevän olemaan uuden liiton palvelija (2.Kor.3:4-6). Tämä usko varusti Paavalin auttamaan muita saamaan Pyhän Hengen uskossa kuulemalla (Gal.3:2,5). Selvästikin uskon lahja oli toiminnassa myös silloin, kun seurakunta oli yhtä rukouksessa Jerusalemissa ja jolloin Pyhä Henki erityisesti täytti seurakunnan (Ap.t.4:31).
Usko lahjoitetaan hetkessä tietyssä tilanteessa (Matt. 17:18-20). Se voi olla yhtä pieni kuin sinapinsiemen (Luuk.17:5,6), mutta sellaisenakin se sisältää koko tarvittavan määrän voimaa (1.Kor.13:2). Uskoon ei liity epäily (Matt.21:21,22), vaan usko tarttuu Jumalan voimaan.
Kuten pätee muidenkin armolahjojen suhteen, uskon armolahjakaan ei tee ihmisestä täydellistä eikä ”korkeasti hengellistä.” Vaikka ihmisellä olisi voimakas uskon armolahja, hänestä ei tule täydellistä edes uskon suhteen!
Lahja arvostella henkiä
Raamattu puhuu monenlaisista hengistä. On ensinnäkin Jumalan Henki, ja toiseksi on ihmisen henki. Sitten ovat enkelit, jotka ovat palvelevia henkiä (Matt.4:11; Hepr.1:14). Enkeleistä kuitenkin osa on langennut pois Jumalasta (2.Piet.2:4; Ilm.12:7,8). Lankeemuksen kautta Saatanasta tuli Jumalan päävastustaja (Jes.14:12-21). Hänen seurassaan on pahoja henkiä, demoneja. Pahan valta on kuitenkin aina pienempi kuin Jumalan valta (1.Joh.4:4; Ilm.20:1-3,10). Pahat henget voivat ilmestyä valon enkeleinä tai minkälaisina tahansa eksyttääkseen ihmisiä.
Lahja arvostella henkiä merkitsee sitä, että armolahjan avulla ihminen kykenee erottamaan henget toisistaan. Lahja on Pyhän Hengen antama kyky nähdä henkien maailmaan. Se on eri asia kuin hengellisten aistien harjaantuminen (Hepr.5:14), joka on hengellisen kasvun tulosta. Armolahja ei myöskään ole Sanan tuntemuksen tai ko. henkien osoittamien merkkien perusteella tapahtuva hengen erottaminen (1.Joh.4:1-3; tosin, tämä viimeksi mainittu tilanne ei ole suinkaan aina varsinaisen armolahjan käytön poissulkeva). Mm. Jeesuksella (Matt.8:16, 9:4, 16:23), Pietarilla (Ap.t.8:20-23) ja Paavalilla (Ap.t.13:10, 16:16-18) oli lahja erottaa henkiä.
Kuten muidenkin armolahjojen suhteen pätee, tässäkin on kyseessä on lahja erityisiä tilanteita varten (Ap.t.5:3, 8:20-23, 13:10, 16:16-18). Lahjan käyttö ilmenee silloin, kun sille on erityinen tarve.
Nykyinen maailmanaika käsittää kasvavaa okkultismia, spiritismiä ja muuta valhetta ja harhaa, joten henkien arvostelemisen ja erottamisen lahjoilla on erityinen tarve olla palavasti seurakunnan käytössä.
On eri tulkintoja siitä, rajoittuuko henkien arvostelun tai toisistaan erottamisen lahja nimenomaan yliluonnollisen henkimaailman tunnistamiseen vai kuuluuko siihen edellisen lisäksi myös erityisten hengellisten asioiden arviointia. Koska lahja mainitaan seurakunnan eri jäsenten saamien lahjojen joukossa (1.Kor.12:10), on esitetty, että lahjan pääasiallinen käyttö voisi kohdistua ”ihmisen henkeen”; kyseessähän on lahja, jota tulee käyttää seurakunnan kokoontuessa yhteen. Jos tämä laajempi tulkinta on oikea, lahjan avulla voitaisiin erottaa ihmisen oman tunne-elämän asettamat vaatimukset (joita ihminen voi pitää ”Pyhän Hengen ilmoituksina”). Lahjan avulla voitaisiin myös erottaa aito Pyhän Hengen työ siitä, mitä ihmisen oma henki saa aikaan inhimillisellä innolla tai tietämättömyydellä.
Lahjan nimi on itse asiassa monikossa (kyseessä ovat ”henkien arvostelemiset”), joten tämä lahja voi selvästikin ilmetä monella tavalla; se pitää sisällään ”henkien erottamisia”. Koska tämä lahja mainitaan 1.Kor.12:10:ssa heti profetoimisen jälkeen, on arveltu sen liittyvän myös profetian arvostelemiseen (1.Kor.14:29). Yhtäläisyyttä voidaan nähdä sikäli, että arvostelu pitää aina sisällään jonkinlaisen ratkaisun hyväksymisen ja hylkäämisen välillä (sisältäen näiden välimuodot). Yhtäläisyys näkyy siinäkin, että kyseessä on yliluonnollisen viisauden antama tulkinta hyvän ja pahan, oikean ja väärän välillä ratkaisun aikaansaamiseksi.
Kuten muutkaan armolahjat, henkien arvostelemisen lahjakaan ei kohota ihmistä korkeammalle hengellisen kyvykkyyden tasolle, vaan kyseessä on lahja vajavaiselle ihmiselle Hengen yliluonnollisen ilmoituksen vastaanottamiseksi. Tämän lahjan väärinkäyttöä on ihmisten järjestelmällinen arvostelu ”tietämällä”, mistä ”hengestä” kukin ihminen on. Samoin on lahjan väärinkäyttöä nähdä ”henkiä” sielläkin, missä niitä ei ole. Henkiä ei myös tule etsimällä etsiä. Melkein jokaisessa tapauksessa päteekin se, että tämän armolahjan omistajasta ei voi tulla hengellisen sodankäynnin ”voideltua spesialistia”, vaan tilanteet tulevat eteen niitä sen kummemmin etsimättä tai odottamatta.
Huolimatta aiheellisesta kritiikistä lahjan väärää käyttöä kohtaan henkien arvostelemisten lahjaa tulisi ilmetä entistä runsaampana seurakunnan keskellä, jotta pahat henget paljastettaisiin ja ajettaisiin ulos.
Lahja arvostella henkiä merkitsee sitä, että armolahjan avulla ihminen kykenee erottamaan henget toisistaan. Lahja on Pyhän Hengen antama kyky nähdä henkien maailmaan. Se on eri asia kuin hengellisten aistien harjaantuminen (Hepr.5:14), joka on hengellisen kasvun tulosta. Armolahja ei myöskään ole Sanan tuntemuksen tai ko. henkien osoittamien merkkien perusteella tapahtuva hengen erottaminen (1.Joh.4:1-3; tosin, tämä viimeksi mainittu tilanne ei ole suinkaan aina varsinaisen armolahjan käytön poissulkeva). Mm. Jeesuksella (Matt.8:16, 9:4, 16:23), Pietarilla (Ap.t.8:20-23) ja Paavalilla (Ap.t.13:10, 16:16-18) oli lahja erottaa henkiä.
Kuten muidenkin armolahjojen suhteen pätee, tässäkin on kyseessä on lahja erityisiä tilanteita varten (Ap.t.5:3, 8:20-23, 13:10, 16:16-18). Lahjan käyttö ilmenee silloin, kun sille on erityinen tarve.
Nykyinen maailmanaika käsittää kasvavaa okkultismia, spiritismiä ja muuta valhetta ja harhaa, joten henkien arvostelemisen ja erottamisen lahjoilla on erityinen tarve olla palavasti seurakunnan käytössä.
On eri tulkintoja siitä, rajoittuuko henkien arvostelun tai toisistaan erottamisen lahja nimenomaan yliluonnollisen henkimaailman tunnistamiseen vai kuuluuko siihen edellisen lisäksi myös erityisten hengellisten asioiden arviointia. Koska lahja mainitaan seurakunnan eri jäsenten saamien lahjojen joukossa (1.Kor.12:10), on esitetty, että lahjan pääasiallinen käyttö voisi kohdistua ”ihmisen henkeen”; kyseessähän on lahja, jota tulee käyttää seurakunnan kokoontuessa yhteen. Jos tämä laajempi tulkinta on oikea, lahjan avulla voitaisiin erottaa ihmisen oman tunne-elämän asettamat vaatimukset (joita ihminen voi pitää ”Pyhän Hengen ilmoituksina”). Lahjan avulla voitaisiin myös erottaa aito Pyhän Hengen työ siitä, mitä ihmisen oma henki saa aikaan inhimillisellä innolla tai tietämättömyydellä.
Lahjan nimi on itse asiassa monikossa (kyseessä ovat ”henkien arvostelemiset”), joten tämä lahja voi selvästikin ilmetä monella tavalla; se pitää sisällään ”henkien erottamisia”. Koska tämä lahja mainitaan 1.Kor.12:10:ssa heti profetoimisen jälkeen, on arveltu sen liittyvän myös profetian arvostelemiseen (1.Kor.14:29). Yhtäläisyyttä voidaan nähdä sikäli, että arvostelu pitää aina sisällään jonkinlaisen ratkaisun hyväksymisen ja hylkäämisen välillä (sisältäen näiden välimuodot). Yhtäläisyys näkyy siinäkin, että kyseessä on yliluonnollisen viisauden antama tulkinta hyvän ja pahan, oikean ja väärän välillä ratkaisun aikaansaamiseksi.
Kuten muutkaan armolahjat, henkien arvostelemisen lahjakaan ei kohota ihmistä korkeammalle hengellisen kyvykkyyden tasolle, vaan kyseessä on lahja vajavaiselle ihmiselle Hengen yliluonnollisen ilmoituksen vastaanottamiseksi. Tämän lahjan väärinkäyttöä on ihmisten järjestelmällinen arvostelu ”tietämällä”, mistä ”hengestä” kukin ihminen on. Samoin on lahjan väärinkäyttöä nähdä ”henkiä” sielläkin, missä niitä ei ole. Henkiä ei myös tule etsimällä etsiä. Melkein jokaisessa tapauksessa päteekin se, että tämän armolahjan omistajasta ei voi tulla hengellisen sodankäynnin ”voideltua spesialistia”, vaan tilanteet tulevat eteen niitä sen kummemmin etsimättä tai odottamatta.
Huolimatta aiheellisesta kritiikistä lahjan väärää käyttöä kohtaan henkien arvostelemisten lahjaa tulisi ilmetä entistä runsaampana seurakunnan keskellä, jotta pahat henget paljastettaisiin ja ajettaisiin ulos.
Terveeksitekemisen tai parantamisen lahjat
Parantamisen perustana voidaan erityisesti pitää kahta asiaa. Ensinnäkin, Jeesuksen ruumiillinen ristinkuolema merkitsee meille paitsi pelastusta, myös parantumista (1.Piet.2:24). Toiseksi, Jeesuksen oman maanpäällisen työn todistus on selvästi se, että Jumalan valtakunnan työhön kuuluu sairauksista parantaminen. Jeesuksen parantamistoiminta oli niin systemaattista, että sitä on pidettävä kuuluvana evankeliumin työhön.
Tätä armolahjaa merkitsevää sanaa käytetään nimenomaan monikossa (1.Kor.12:9; molemmat sanat ovat alkukielessä monikossa, sekä ”lahjat” että ”terveeksitekemiset”). On siten täysin mahdollista, että lahjoja on monenlaisia ja että eri sairauksia varten tarvitaan eri lahjat. Jotkut ovat sitä mieltä, että jollekin ihmiselle annetaan lahja parantaa juuri tietynlaisia sairauksia, toiselle taas jotain erilaista sairautta (Filippoksesta väitetään, että hän olisi lahjansa avulla parantanut erityisesti halvaantuneita ja rampoja; Ap.t.8:7). Toiset taas sanovat, että eri aikoina ja eri tilanteissa Henki antaa lahjan parantaa tietynlaisia sairauksia, joilla on erityistä merkitystä juuri ko. aikana tai tilanteessa. Toisena aikakautena tai toisessa tilanteessa taas Henki antaisi erilaisen parantamisen lahjan tai lahjoja (esimerkkinä tällaisesta toiminnasta olisi ramman miehen parantaminen Kauniin portin luona, Ap.t.3:6,7, sillä seurauksella että Pietari sai julistaa evankeliumia kansalle). Jotkut ovat lisäksi näkemässä jokaisen parantumistapahtuman niin ainutlaatuisena, että jokaiseen parantamiseen tarvittaisiin oma, erillinen lahjansa.
Tämä lahja kuului erityisesti apostolin ja evankelistan valtuuksiin (Ap.t.8:5-7; 14:8-10), ja usein armolahja toimiikin evankelioimistilanteessa. Tällöin voidaan parantamisen lahjaa pitää yhtenä kanavana pelastumattomien kiinnostuksen herättämiseksi evankeliumin sanomaa kohtaan. Mutta parantaminen luvattiin kuitenkin lisäksi armolahjana uskoville, vaikka näillä ei olisikaan evankelistan lahjaa tai virkaa.
Mikään ei viittaa siihen, että Jeesuksen seuraajat olisivat kyenneet parantamaan kenet hyvänsä ja missä hyvänsä. Parantaminen ei myöskään ollut heidän päätehtävänsä. Ihmeitä kyllä tapahtui apostolien kätten kautta, mutta ikään kuin valikoivasti. Joskus ihmeitä ja parantumisia tapahtui silmiin pistävän runsaasti, kuten Paavalin toiminnassa Efesoksessa (Ap.t.19:11). Tuolloin saivat alkunsa Aasian maakunnan seurakunnat (joita ainakin Ilmestyskirjassa mainitaan seitsemän), joiden perustamisessa tarvittiin erityistä voimaa. Tässä yhteydessä mainitaan parantaminen erityisellä tavalla ja voimalla (välineinä pääliinat ja Paavalin käyttämät vaatekappaleet). Kuitenkaan tällaista ihmeiden määrää ja voimaa ei tapahtunut aina ja kaikkialla. Parantaminenkaan ei siten ilmennyt Paavalin toiminnassa automaattisesti.
Usein uskon ja terveeksitekemisen lahjat toimivat yhdessä (Ap.t.3:6,7; tässä tapauksessa oli kyseessä lahjan käyttäjän usko). Paavalin toiminnassa näkyy, että parantaminen oli jotenkin yhteydessä sairaan omaan uskoon (Ap.t.14:9). Jeesuksenkin toiminnassa parantamiseen liittyi joskus sairaan usko (Jeesus käski toisinaan sairaan tehdä jotain erityistä uskon osoittamiseksi ja sen vahvistamiseksi, esim. Joh.9:7; tämä näyttää viitanneen Jeesuksenkin odottaneen jonkinlaista vastausta sairaalta). Pietarin toiminnassa taas näkyi, että sairaat uskoivat Pietarin varjonkin parantavan heidät (Ap.t.5:15). Pietarin esimerkki osoittaa, että valikoiduissa tilanteissa saattoi tapahtua se, että kaikki tulivat terveiksi. Mutta huolimatta näistä joistakin erityisistä tavoista parantaa (vaatekappaleiden käyttö, varjon kohtaaminen) koskaan ei Raamatun parantumiskeinoista tullut mitään rituaalia, seremoniaa tai toistuvaa tapaa, joka automaattisesti olisi parantanut sairaita. Pyhä Henki toimi aina eri tavoin miten halusi ja miten näki parhaaksi. Pääasia oli se, että paranemisen uskottiin tulevan Jumalalta eikä ihmiseltä.
Mitä 1.Kor.12:9 sanoo parantamisen lahjoista, ei välttämättä kuitenkaan ole täsmälleen sama asia kuin mitä Apostolien teot puhuvan apostolien parantamistyöstä. Nimittäin,1.Kor.12:9 puhuu armolahjoista seurakunnan kokoontuessa yhteen, jolloin armolahja toimi eri yksilöiden kautta. Tällaiselle tilanteelle oli täysin vieras ajatus hakeutua jonkun ”parantajaevankelistan” luo (sitä paitsi evankelista työkin kohdistuu seurakunnan ulkopuolelle syntisten pariin). Kyse on siten armolahjoista, jotka toimivat runsaslukuisten, ”tavallisten” seurakuntalaisten kautta.
Rukouksella ja öljyllä voitelun kautta parantaminen (Jaak.5:14,15) katsotaan usein eri asiaksi kuin parantamisen lahja. Öljy on Raamatussa Pyhän Hengen vertauskuva ja sillä voi katsoa olevan myös ihmisen uskoa vahvistava luonne. Jumala voi siten vastata ihmisen rukoukseen vaikka ihmisellä ei olisi terveeksitekemisen lahjaa lainkaan.
Parantamisesta on lopuksi huomattava se tosiasia, että tässä ajassa kaikki eivät parane. Tämä näkyy Paavalinkin toiminnassa, koska hän mainitsee jättäneensä Trofimoksen sairastamaan Miletokseen (2.Tim.4:20). Vaikka uskovan saama parantamisen armolahja olisi miten vahva, vajavaisen ihmisen käytössä sekään ei ole täydellinen. Lisäksi on torjuttava sellainen kaavamainen ajattelutapa, että sairaan parantumattomuus johtuisi hänen epäuskostaan. Sairaan epäuskolla voi toki olla joissakin tapauksissa jotain merkitystä sille, ettei hän parane. Mutta yhtäläisyysmerkkejä näiden asioiden välille ei voi vetää. Paranemista voi pitää tulevan maailmanajan välähdyksenä täällä maan päällä (saamme ikään kuin maistaa tulevan maailmanajan voimia). Mutta täydellinen sairauden poissaolo on vasta tulevaisuutta, jonka koemme taivaassa (Ilm. 22:2).
Tätä armolahjaa merkitsevää sanaa käytetään nimenomaan monikossa (1.Kor.12:9; molemmat sanat ovat alkukielessä monikossa, sekä ”lahjat” että ”terveeksitekemiset”). On siten täysin mahdollista, että lahjoja on monenlaisia ja että eri sairauksia varten tarvitaan eri lahjat. Jotkut ovat sitä mieltä, että jollekin ihmiselle annetaan lahja parantaa juuri tietynlaisia sairauksia, toiselle taas jotain erilaista sairautta (Filippoksesta väitetään, että hän olisi lahjansa avulla parantanut erityisesti halvaantuneita ja rampoja; Ap.t.8:7). Toiset taas sanovat, että eri aikoina ja eri tilanteissa Henki antaa lahjan parantaa tietynlaisia sairauksia, joilla on erityistä merkitystä juuri ko. aikana tai tilanteessa. Toisena aikakautena tai toisessa tilanteessa taas Henki antaisi erilaisen parantamisen lahjan tai lahjoja (esimerkkinä tällaisesta toiminnasta olisi ramman miehen parantaminen Kauniin portin luona, Ap.t.3:6,7, sillä seurauksella että Pietari sai julistaa evankeliumia kansalle). Jotkut ovat lisäksi näkemässä jokaisen parantumistapahtuman niin ainutlaatuisena, että jokaiseen parantamiseen tarvittaisiin oma, erillinen lahjansa.
Tämä lahja kuului erityisesti apostolin ja evankelistan valtuuksiin (Ap.t.8:5-7; 14:8-10), ja usein armolahja toimiikin evankelioimistilanteessa. Tällöin voidaan parantamisen lahjaa pitää yhtenä kanavana pelastumattomien kiinnostuksen herättämiseksi evankeliumin sanomaa kohtaan. Mutta parantaminen luvattiin kuitenkin lisäksi armolahjana uskoville, vaikka näillä ei olisikaan evankelistan lahjaa tai virkaa.
Mikään ei viittaa siihen, että Jeesuksen seuraajat olisivat kyenneet parantamaan kenet hyvänsä ja missä hyvänsä. Parantaminen ei myöskään ollut heidän päätehtävänsä. Ihmeitä kyllä tapahtui apostolien kätten kautta, mutta ikään kuin valikoivasti. Joskus ihmeitä ja parantumisia tapahtui silmiin pistävän runsaasti, kuten Paavalin toiminnassa Efesoksessa (Ap.t.19:11). Tuolloin saivat alkunsa Aasian maakunnan seurakunnat (joita ainakin Ilmestyskirjassa mainitaan seitsemän), joiden perustamisessa tarvittiin erityistä voimaa. Tässä yhteydessä mainitaan parantaminen erityisellä tavalla ja voimalla (välineinä pääliinat ja Paavalin käyttämät vaatekappaleet). Kuitenkaan tällaista ihmeiden määrää ja voimaa ei tapahtunut aina ja kaikkialla. Parantaminenkaan ei siten ilmennyt Paavalin toiminnassa automaattisesti.
Usein uskon ja terveeksitekemisen lahjat toimivat yhdessä (Ap.t.3:6,7; tässä tapauksessa oli kyseessä lahjan käyttäjän usko). Paavalin toiminnassa näkyy, että parantaminen oli jotenkin yhteydessä sairaan omaan uskoon (Ap.t.14:9). Jeesuksenkin toiminnassa parantamiseen liittyi joskus sairaan usko (Jeesus käski toisinaan sairaan tehdä jotain erityistä uskon osoittamiseksi ja sen vahvistamiseksi, esim. Joh.9:7; tämä näyttää viitanneen Jeesuksenkin odottaneen jonkinlaista vastausta sairaalta). Pietarin toiminnassa taas näkyi, että sairaat uskoivat Pietarin varjonkin parantavan heidät (Ap.t.5:15). Pietarin esimerkki osoittaa, että valikoiduissa tilanteissa saattoi tapahtua se, että kaikki tulivat terveiksi. Mutta huolimatta näistä joistakin erityisistä tavoista parantaa (vaatekappaleiden käyttö, varjon kohtaaminen) koskaan ei Raamatun parantumiskeinoista tullut mitään rituaalia, seremoniaa tai toistuvaa tapaa, joka automaattisesti olisi parantanut sairaita. Pyhä Henki toimi aina eri tavoin miten halusi ja miten näki parhaaksi. Pääasia oli se, että paranemisen uskottiin tulevan Jumalalta eikä ihmiseltä.
Mitä 1.Kor.12:9 sanoo parantamisen lahjoista, ei välttämättä kuitenkaan ole täsmälleen sama asia kuin mitä Apostolien teot puhuvan apostolien parantamistyöstä. Nimittäin,1.Kor.12:9 puhuu armolahjoista seurakunnan kokoontuessa yhteen, jolloin armolahja toimi eri yksilöiden kautta. Tällaiselle tilanteelle oli täysin vieras ajatus hakeutua jonkun ”parantajaevankelistan” luo (sitä paitsi evankelista työkin kohdistuu seurakunnan ulkopuolelle syntisten pariin). Kyse on siten armolahjoista, jotka toimivat runsaslukuisten, ”tavallisten” seurakuntalaisten kautta.
Rukouksella ja öljyllä voitelun kautta parantaminen (Jaak.5:14,15) katsotaan usein eri asiaksi kuin parantamisen lahja. Öljy on Raamatussa Pyhän Hengen vertauskuva ja sillä voi katsoa olevan myös ihmisen uskoa vahvistava luonne. Jumala voi siten vastata ihmisen rukoukseen vaikka ihmisellä ei olisi terveeksitekemisen lahjaa lainkaan.
Parantamisesta on lopuksi huomattava se tosiasia, että tässä ajassa kaikki eivät parane. Tämä näkyy Paavalinkin toiminnassa, koska hän mainitsee jättäneensä Trofimoksen sairastamaan Miletokseen (2.Tim.4:20). Vaikka uskovan saama parantamisen armolahja olisi miten vahva, vajavaisen ihmisen käytössä sekään ei ole täydellinen. Lisäksi on torjuttava sellainen kaavamainen ajattelutapa, että sairaan parantumattomuus johtuisi hänen epäuskostaan. Sairaan epäuskolla voi toki olla joissakin tapauksissa jotain merkitystä sille, ettei hän parane. Mutta yhtäläisyysmerkkejä näiden asioiden välille ei voi vetää. Paranemista voi pitää tulevan maailmanajan välähdyksenä täällä maan päällä (saamme ikään kuin maistaa tulevan maailmanajan voimia). Mutta täydellinen sairauden poissaolo on vasta tulevaisuutta, jonka koemme taivaassa (Ilm. 22:2).
Lähteet:
Horton, Stanley M.: What the Bible says about the Holy Spirit (Springfield, Missouri, 1986).
Kuosmanen, Juhani: Raamatun opetuksia (Ristin Voitto, Vantaa, 1993).
