Seurakunnan rakenne
Seurakuntaa voidaan kuvata elimistöksi, koska sen tuntomerkkinä on Jumalan antama elämä ja kasvu. Mutta samalla seurakunta on ihmisyhteisö, organisaatio, joka voidaan määritellä rakenteeksi, joka yhdistää ihmisiä saavuttamaan erilaisissa tehtävissä yhteisen päämäärän. Ihmiset, toiminta ja päämäärä ovat sinänsä minkä tahansa enemmän kuin yhden henkilön käsittävän ihmisyhteisön välttämättömiä osia. Tämä pätee myös hengelliseen ihmisyhteisöön, joka kuitenkin on monessa suhteessa ainutlaatuinen. Seurakunnan pään, Kristuksen, päämääränä on, että seurakunnasta tulisi pyhä ja moitteeton (Ef.5:27); ja toiminta on Jumalan antamien hengellisten lahjojen ja virkojen harjoittamista Pyhässä Hengessä seurakunnan hengelliseksi kehittämiseksi (Ef.4:16).
Ihmisyhteisönä toimimiseen liittyy läheisesti toiminnan järjestäminen (seurakunnan organisoitu-minen). Jotkut vierastavat tätä järjestäytymistä pitäen sitä epähengellisenä. Mutta alusta asti seurakunnan toimintaa on järjestetty myös näkyvällä tavalla. Alkuseurakunnan esimerkki (Ap.t.6:1-7) avustusten jakajien valitsemiseksi ja virkaan asettamiseksi on yksi varhainen osoitus tästä. Tämä osoittaa, että on hyödyllistä järjestää yksilöuskovat suorittamaan erilaisia tehtäviä, jotka sopivat yhteen yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Jos ihmisyhteisö järjestelyillään (organisoinnillaan) auttaa saavuttamaan toivotun tavoitteen tehokkaammin, se on silloin hyvä järjestely. Tehokkaassa organisaatiossa kaikki tietävät, mitä heidän odotetaan tekevän, ja he myös alttiisti tekevät sen.
Löytyy kuitenkin paljon esimerkkejä siitä, että seurakunta, kirkkokunta tai herätysliike on alkanut pitää rakenteita kaikkein tärkeimpänä asiana (itse tarkoituksena), jolloin joustamattomat rakenteet ovat haitannut tehokasta hengellistä toimintaa.
Ihmisyhteisönä toimimiseen liittyy läheisesti toiminnan järjestäminen (seurakunnan organisoitu-minen). Jotkut vierastavat tätä järjestäytymistä pitäen sitä epähengellisenä. Mutta alusta asti seurakunnan toimintaa on järjestetty myös näkyvällä tavalla. Alkuseurakunnan esimerkki (Ap.t.6:1-7) avustusten jakajien valitsemiseksi ja virkaan asettamiseksi on yksi varhainen osoitus tästä. Tämä osoittaa, että on hyödyllistä järjestää yksilöuskovat suorittamaan erilaisia tehtäviä, jotka sopivat yhteen yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Jos ihmisyhteisö järjestelyillään (organisoinnillaan) auttaa saavuttamaan toivotun tavoitteen tehokkaammin, se on silloin hyvä järjestely. Tehokkaassa organisaatiossa kaikki tietävät, mitä heidän odotetaan tekevän, ja he myös alttiisti tekevät sen.
Löytyy kuitenkin paljon esimerkkejä siitä, että seurakunta, kirkkokunta tai herätysliike on alkanut pitää rakenteita kaikkein tärkeimpänä asiana (itse tarkoituksena), jolloin joustamattomat rakenteet ovat haitannut tehokasta hengellistä toimintaa.
Seurakunnan johtaminen
Kaikissa ihmisyhteisöissä on kaksi ihmisryhmää: (1) ne, jotka johtavat, ja (2) ne, joita johdetaan. Seurakunnassakin ovat sekä johtajansa että jäsenistö. Kuitenkin molempiin ryhmiin pätee se, että heillä on sama asema Jumalan lapsina. Tämä on omiaan tekemään seurakunnan johtajien ja jäsenistön suhteen läheisemmäksi kuin mitä se on muissa ihmisyhteisöissä. Johtaja on kuin ”ensimmäinen vertaistensa joukossa.”
Huolimatta em. jaosta yksikään Kristuksen ruumiin jäsen ei ole vähemmän tärkeä kuin toinen! Kristuksen ruumiin jokainen jäsen on vastuussa suoraan Kristukselle, ruumiin päälle. Sellaisessa vastuusuhteessa kenelläkään uskovalla ei ole lopullisessa mielessä valtaa toiseen uskovaan nähden. Mutta nykyisenäkin aikana, jolloin kaikenlainen johtajuus kyseenalaistetaan, pätee Jumalan kutsu, jolloin Hän valitsee ihmisiä toimimaan johtajina (1.Kor.12:28). Näitä johtajia seurakunnan jäsenten tulee myös tukea ja kunnioittaa (1.Tim.5:17). Johtajien valta on kuitenkin kaikkea muuta kuin rajaton. Seurakunnan johtajien tulee ensinnäkin olla alamaisia toisilleen (vrt. esim. Gal.2:11-14). Lisäksi yleinen esivallan kunnioitus (Room.13:1) pitää sisällään myös sen, että niin seurakunnan johtajien kuin jäsentenkin tulee olla alamaisia seurakunnan hallinnolle.
Seurakunnan johtaminen ei alkuseurakunnassa ollut sen paremmin ihmisten demokratiaa kuin heidän diktatuuriaankaan. Seurakunnassa tuli olla Jumalan hallintavalta, mutta Herra valtuutti muutamat toimimaan johtajina. Seurakunnan johto oli luonteeltaan karismaattista, ts. seurakuntaa johtivat ne, jotka Pyhä Henki oli kutsunut ja valtuuttanut sille paikalle. Tämä jalo periaate ei kuitenkaan käytännössä estänyt sitä, etteikö seurakunnan johtopaikalle saattanut joskus tulla väärä henkilö (3.Joh.9,10).
Raamattu mainitsee seurakunnan johtajien nimityksinä ainakin seuraavat:
- kaitsija (1.Tim.3:1,2; Tiit.1:7)
- vanhin (Ap.t.20:17; Tiit.1:5,6)
- paimen (Ef.4:11; pastori)
Nämä kaikki viittaavat seurakunnan ylimpään johtoon. On jossakin määrin epäselvää, tarkoitetaanko näillä samoja vai eri henkilöitä (ainakin kaitsija ja vanhin tarkoittanevat kokonaan tai osittain samoja henkilöitä). Tärkeää on kuitenkin huomata, että nämä sanat on esitetty monikossa: seurakunnalla on aina ollut monta johtajaa. Lisäksi – oli nimitys mikä hyvänsä – vaatimukset seurakunnan johtajien ominaisuuksille ovat aina olleet samat (1.Tim.3:1-7). Hänen tulee olla
- moitteeton
- yhden vaimon mies
- raitis
- harkitseva
- rauhallinen
- vieraanvarainen
- taitava opettamaan
- ei juomiseen taipuvainen
- ei väkivaltainen
- ei rahanahne
- lempeä
- sopuisa
- perheestään huolehtiva
- lapsensa tottelevaisuuteen kasvattava
- muitten kunnioittama
- ei vastakääntynyt
- ulkopuolisten arvonantoa nauttiva
Näihin vaatimuksiin on inhimillisesti huomautettu, että niitä tuskin kukaan kykenee täyttämään. Mutta kannattaa muistaa, että kyseessä on tärkeä asema. Mitä tärkeämpi asema on, sitä korkeammat ovat pääsyvaatimukset. Seurakunnan johtajan tehtävä merkitsee kiistatta pyhää asemaa. Näin tärkeä tehtävä edellyttää korkeiden vaatimusten täyttämistä.
Huolimatta em. jaosta yksikään Kristuksen ruumiin jäsen ei ole vähemmän tärkeä kuin toinen! Kristuksen ruumiin jokainen jäsen on vastuussa suoraan Kristukselle, ruumiin päälle. Sellaisessa vastuusuhteessa kenelläkään uskovalla ei ole lopullisessa mielessä valtaa toiseen uskovaan nähden. Mutta nykyisenäkin aikana, jolloin kaikenlainen johtajuus kyseenalaistetaan, pätee Jumalan kutsu, jolloin Hän valitsee ihmisiä toimimaan johtajina (1.Kor.12:28). Näitä johtajia seurakunnan jäsenten tulee myös tukea ja kunnioittaa (1.Tim.5:17). Johtajien valta on kuitenkin kaikkea muuta kuin rajaton. Seurakunnan johtajien tulee ensinnäkin olla alamaisia toisilleen (vrt. esim. Gal.2:11-14). Lisäksi yleinen esivallan kunnioitus (Room.13:1) pitää sisällään myös sen, että niin seurakunnan johtajien kuin jäsentenkin tulee olla alamaisia seurakunnan hallinnolle.
Seurakunnan johtaminen ei alkuseurakunnassa ollut sen paremmin ihmisten demokratiaa kuin heidän diktatuuriaankaan. Seurakunnassa tuli olla Jumalan hallintavalta, mutta Herra valtuutti muutamat toimimaan johtajina. Seurakunnan johto oli luonteeltaan karismaattista, ts. seurakuntaa johtivat ne, jotka Pyhä Henki oli kutsunut ja valtuuttanut sille paikalle. Tämä jalo periaate ei kuitenkaan käytännössä estänyt sitä, etteikö seurakunnan johtopaikalle saattanut joskus tulla väärä henkilö (3.Joh.9,10).
Raamattu mainitsee seurakunnan johtajien nimityksinä ainakin seuraavat:
- kaitsija (1.Tim.3:1,2; Tiit.1:7)
- vanhin (Ap.t.20:17; Tiit.1:5,6)
- paimen (Ef.4:11; pastori)
Nämä kaikki viittaavat seurakunnan ylimpään johtoon. On jossakin määrin epäselvää, tarkoitetaanko näillä samoja vai eri henkilöitä (ainakin kaitsija ja vanhin tarkoittanevat kokonaan tai osittain samoja henkilöitä). Tärkeää on kuitenkin huomata, että nämä sanat on esitetty monikossa: seurakunnalla on aina ollut monta johtajaa. Lisäksi – oli nimitys mikä hyvänsä – vaatimukset seurakunnan johtajien ominaisuuksille ovat aina olleet samat (1.Tim.3:1-7). Hänen tulee olla
- moitteeton
- yhden vaimon mies
- raitis
- harkitseva
- rauhallinen
- vieraanvarainen
- taitava opettamaan
- ei juomiseen taipuvainen
- ei väkivaltainen
- ei rahanahne
- lempeä
- sopuisa
- perheestään huolehtiva
- lapsensa tottelevaisuuteen kasvattava
- muitten kunnioittama
- ei vastakääntynyt
- ulkopuolisten arvonantoa nauttiva
Näihin vaatimuksiin on inhimillisesti huomautettu, että niitä tuskin kukaan kykenee täyttämään. Mutta kannattaa muistaa, että kyseessä on tärkeä asema. Mitä tärkeämpi asema on, sitä korkeammat ovat pääsyvaatimukset. Seurakunnan johtajan tehtävä merkitsee kiistatta pyhää asemaa. Näin tärkeä tehtävä edellyttää korkeiden vaatimusten täyttämistä.
Seurakunnanpalvelijat
Seurakunnanpalvelijoiden (diakonien) pääsyvaatimukset ovat monessa mielessä samat kuin seurakunnan johtajien (1.Tim.3:8-13). Palvelijoilta ei kuitenkaan vaadittu taitoa opettamiseen. Nämäkin vaatimukset on nähtävä viran suurta merkitystä vastaan: seurakunnanpalvelijat tekevät pyhää työtä seurakunnassa.
Mitä kaikkea seurakunnanpalvelijoiden toimenkuvaan kuuluu, on vaikea sanoa tarkkaan Raamatun valossa. Mutta seurakunnanpalvelijoiden työ oli useimmiten käytännönläheistä kuten Ap.t.6:1-7 esimerkki osoittaa. Tämä ei estänyt sitä, että myös seurakunnanpalvelija saattoi palvella sananjulistajana (Ap.t.6:8-10) ja evankelistana (Ap.t.8:5).
Mitä kaikkea seurakunnanpalvelijoiden toimenkuvaan kuuluu, on vaikea sanoa tarkkaan Raamatun valossa. Mutta seurakunnanpalvelijoiden työ oli useimmiten käytännönläheistä kuten Ap.t.6:1-7 esimerkki osoittaa. Tämä ei estänyt sitä, että myös seurakunnanpalvelija saattoi palvella sananjulistajana (Ap.t.6:8-10) ja evankelistana (Ap.t.8:5).
Seurakunnan opetus
Paikallisseurakunnassa toteutuu opetus erityisenä virkana. Opetuksen kautta Jumala on pannut Kristuksen ruumiiseen sellaisen tukijärjestelmän, jota tarvitaan kristillisen kasvun edistämisessä. Opetusvirka tarjoaa rakentumismahdollisuuden, joka auttaa meitä olemaan hedelmällisiä palveluksen työssä ja kasvamaan kohti Kristuksen täyteyttä vastaavaa kypsyyttä (Ef.4:11-16). Hepr.5:11-14 merkitsee, että uskovien tulee ottaa vastaan opetusta, panna oppimansa käytäntöön ja jopa edistyä tullakseen itse opettajiksi. Avaimena kasvuun opetuksen kautta näyttää olevan se, että Raamatun sanaa sisäistettäessä ja sovellettaessa Pyhän Hengen avulla omaan elämään kasvetaan yhä enemmän Hengen hallittaviksi. Room.8:5-17 ja Gal.5:16-25 tarkoittavat, että kun antaudumme yhä enemmän ja enemmän Pyhälle Hengelle, tulemme samassa määrin Hänen hallittavikseen. Tuon tapahtumaketjun aikana, seurakunnan opetusviran vaikutuksen alaisuudessa ja Hengen vaikutuspiirissä, sovellamme elämään sitä, mitä olemme oppineet, ja samalla edistymme kohti kypsyyttä.
Kaste ja ehtoollinen
Alkuseurakunnassa pidettiin selvänä, että uskova kastettiin heti uudestisyntymisensä jälkeen (Ap.t.2:38,41). Tätä kautta kaste oli kaikkia seurakuntalaisia yhdistävä kokemus. Seurakunta myös kokoontui murtamaan leipää ja aterioimaan, mistä myöhemmin sitten kehittyi tapa viettää Herran ehtoollista. Myös ehtoollinen liittyi – paitsi Jeesuksen käskyyn – seurakunnan keskinäistä yhteyttä vahvistaviin käytäntöihin (Ap.t.2:42).
Seurakuntakurin harjoittaminen.
UT puhuu selkeästi seurakuntakurista (Matt.18:15-18; 1.Kor.5:1-13), joten se kuuluu Raamattua kunnioittavan seurakunnan toimivaltaan. Seurakuntakuri käsittää monenlaisia toimenpiteitä yksityisestä nuhtelusta seurakunnasta erottamiseen. Kysymys on kuitenkin niin vakavasta asiasta, että kurinpitotoimia ei pidä käyttää kevyesti. Seurakuntakurin harjoittamisen tarkoituksena on seurakunnan rakentamisen ja puhtauden vaalimisen lisäksi sen jäsenen auttaminen, joka on loukkaukseksi ja ojennettavana (2.Kor.2:5-11). Tavoitteena on palauttaa langennut jälleen oikealle tielle. Seurakuntakurin vaikuttimena tulee olla rakkaus, ja seurakunnan tulee kohdata vaikeatkin lankeemukset Kristuksen hengessä. Yleissääntönä voitaneen pitää seuraavaa: terve seurakuntakurin periaate on käyttää kevyintä mahdollista kurinpitomenettelyä, joka todella ratkaisee asian kaikkien asianosaisten parhaaksi. Seurakuntakurin tarkoitus on siis auttaa eikä rangaista.
Lähteet:
Kuosmanen, Juhani: Raamatun opetuksia (Ristin Voitto, Vantaa, 1993).
Roslim, Suwandoko ja Duncan, David: Raamattu ja seurakunta (International Correspondence Institute, Vantaa, 1989).
Lähteet:
Kuosmanen, Juhani: Raamatun opetuksia (Ristin Voitto, Vantaa, 1993).
Roslim, Suwandoko ja Duncan, David: Raamattu ja seurakunta (International Correspondence Institute, Vantaa, 1989).
