KASTE RAAMATUSSA (jatkoa)

Kasteen edellytys

Raamattu ei kehota kastamaan kaikkia ihmisiä, vaan se asettaa kasteelle useitakin edellytyksiä.

Sanan opetus. Vain niitä voidaan kastaa, joille on ensin opetettu Jumalan sanaa (Mark.16:15,16;  Ap.t.2:37,38, 16:32,33). Tämä ei kuitenkaan aseta kasteen edellytykseksi laajaa Raamatun tuntemista, vaan kysymys on siitä, että ensin tulee tapahtua evankeliumin julistamisen ennen kuin voi syntyä pelastavaa uskoa, ja tämän jälkeen vasta voidaan kastaa. Evankeliumin julistuksen on aina kaikkialla ja kaikkina aikoina kuljettava kastamisen edellä. 

Sanan vastaanottaminen ja usko. UT:n mukaan järjestys on: julistus (sana), usko ja kaste. Kasteen ensimmäisenä edellytyksenä on siten sanan vastaanottaminen. Jumalan sana on uudestisyntymisen välikappale (1.Piet.1:23; ts., sana uudestisynnyttää, ei kaste). Kaste edellyttää myös parannusta (Ap.t.2:38) ja lopulta uskoa julistettuun sanaan (Ap.t.2:41). UT ei ylipäätään tunne kastetta ilman uskoa. Usko ei merkitse passiivisuutta, vaan se on omakohtaista uskoa evankeliumiin (Mark.16:16) ja sanan henkilökohtaista vastaanottamista (Room.10:17). Kaste näin edellyttää sitä uskoa, jota Raamattu opettaa, ts. UT:n mukaan henkilökohtainen usko on kasteen ehdoton edellytys (Ap.t.2:41, 8:12,37, 15:8,9, 16:31, 18:8; Kol.2:12; erityisen selvästi tämä tapahtui Corneliuksen luona: ensin tuli usko ja sitten uskovat kastettiin, Ap.t.10:43-48). Alkukristillisenä aikana kaste merkitsi ihmisen kääntymistä kristinuskoon: uskoontulo ja itsensä kastattaminen liittyvät välittömästi ja erottamatto-masti yhteen. Koska uskon kautta kasteessa kastettava herätetään (Kol.2:12), uskon tulee olla ennen kastetta.

Edellä esitetyn mukaisesti, raamatunmukainen järjestys on: ensin usko, sitten kaste. Mutta tässä yhteydessä kannattaa painottaa, että kastetta edeltävä usko ei ole ihmisen ansio, jonka palkkana olisi kaste, vaan usko on Jumalan vaikutusta (Kol.2:12,13) –niin kuin koko pelastuskin. Kysymys ei myöskään ole kastettavan ihmisen iästä (ihminen voi olla vanha, nuori tai tietynikäinen lapsikin) tai uskon-elämän kypsyydestä, vaan kasteen asettumisesta sille paikalle, johon se Raamatun mukaan kuuluu ja jossa sillä on merkitystä (huom! ilman kastettavan omaa uskoa kasteella ei ole merkitystä).

Uudestisyntyminen. Kaste ei ole uudestisynnyttävä eikä uskoa luova pelastava tapahtuma, vaan kaste vahvistaa jo syntynyttä uskoa; kaste kuuluu näin osana pelastuksen kokonaisuuteen. Ennen kastetta uusi ihminen on jo syntynyt ja vanha ihminen on naulittu ristille. Kasteessa tämä uusi ihminen sitten haudataan Kristuksen kanssa (Room.6:4) ja ihminen kasteen kautta tunnustautuu Kristukseen. Kaste vertauskuvallisesti kuvaa sitä, kuinka Jeesuksen elämässä ensin oli risti, sitten hauta ja sen jälkeen ylösnousemus. Kasteessa tämä näkyy ihmisessä siten, että ensin vanha ihminen ristiinnaulitaan (Room.6:6), sitten haudataan ja tapahtuu kuolleista herättäminen (Room.6:4,5). Uudestisyntyminen on tapahtunut ennen kastetta siten, että ihminen on uskonut Jeesuksen ristintyöhön omalla kohdallaan; silloin on tapahtunut syntisen luonnon pois riisuminen (Kol.2:11).

Vaikka VT ei opeta kasteesta eikä selosta kastetapahtumia, sieltä löytyy esikuva em. asetelmasta (ensin pelastus ja uudestisyntyminen, sitten kaste; kasteen vertauskuvallinen tulkinta löytyy 1.Kor.10:1-11):

-          Ensin Israel vanhurskautettiin karitsan veren kautta Egyptissä juuri ennen lähtöä sieltä (2.Moos.12:13,23)

-          Sitten Israel sai kasteen Mooseksen pilvessä (2.Moos.13:20-21) ja Mooseksen meressä (2.Moos.14:21,22)

Em. esikuvasta käy vertauskuvallisesti ilmi, että ennen kastetta ihmisen tulee olla uskon kautta Kristuksessa (ts., uskovan tulee olla vanhurskautettu), mikä tapahtuu samanaikaisesti uudestisyntymisen kanssa.

Toinen VT:ssa oleva esikuva kasteesta on Nooa, arkki ja vedenpaisumus. Siinäkin vahvistuu sama edellytys (1.Piet.3:20,21; Hepr.11:7). Nooa meni ensin arkkiin (Kristuksen vertauskuva) ja sitten tuli vesi (kasteen vertauskuva, 1.Piet.3:21). Nämä molemmat vanhatestamentilliset esikuvat todistavat UT:n tulkinnan mukaisesti, että kaste ei ole uskoa synnyttävä vaan vahvistava tapahtuma.

Kannattaa kuitenkin korostaa, että vaikka eräitä kasteeseen liittyviä esikuvallisia tapahtumia löytyy VT:sta, ne on selkeästi tulkittava UT:n sanomaa vasten. VT:n jumalanpalvelusmenot ja puhdistus-toimitukset olivat puhdistamassa ihmistä (Hepr.9:13) kun taas UT:n kasteella on selvä hengellinen ja henkilökohtainen merkitys.

Toisinaan ympärileikkaus ymmärretään kasteen vanhatestamentillisena esikuvana. Ympärileikkaus on kuitenkin ihan muuta kuin kasteen vastine. Se on sydämen ympärileikkaus eli uudestisyntymisen esikuva. Sydämen ympärileikkauksen (uudestisyntymisen) jälkeen ihminen tulee kuitenkin kastaa (Kol.2:11,12).

Toimiva omatunto. Kaste on ”hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta” (1.Piet.3:21 vuoden 1938 käännöksen mukaan; Hepr.10:22) tai hyvän omantunnon vastaus Jumalan pyyntöön. Kasteen edellytys on evankeliumin herättämä omatunto ja usko Jeesukseen. Kun uskoon tullut ihminen kastattaa itsensä, kasteen merkitys vanhan ihmisen hautana pääsee toteutumaan, mikä merkitsee uudestisyntyneelle ihmiselle hyvää omaatuntoa. Jeesuksen käskyn noudattaminen ja hyvä omatunto kuuluvat yhteen.

Kasteen merkitys

Kasteen merkitystä määriteltäessä kannattaa ensin todeta, mitä kaste ei merkitse. Kaste ei:

-          poista perisynnin turmelusta (1.Piet.3:21).

-          puhdista sydäntä, vaan sen tekee usko (Ap.t.15:8,9).

-          tuo Kristusta ja Hänen vanhurskauttaan ihmiselle (Room.6:1-14 ei ole tulkittavissa em. tavalla!). 

-          ei pelasta eikä uudestisynnytä, vaan esim. Cornelius tuli uskoon ja sai Pyhän Hengen ennen vesikastetta (Ap.t.10:47). Pelastus tapahtuu sitä kautta, että ihminen uskoo Jeesukseen Kristukseen Pelastajanaan (Joh.3:16; Ef.1:13). Ne, jotka ”uskovat Hänen nimeensä,” ovat Jumalasta syntyneitä. Paavaliakaan ei ollut lähetty kastamaan vaan julistamaan evankeliumia (1.Kor.1:17). Lisäksi missään Raamatussa ei sanota, että pelastus tapahtuisi kasteen hetkellä.

Vaikka kaste ei pelasta, se silti kuuluu pelastuskokonaisuuteen, ja on oikein käsittää kaste osana pelastuksen vastaanottamista. Kasteen päämerkitys tässä kokonaisuudessa on olla ”hauta” (Room.6:4; Kol.2:12). Kun kasteen merkitystä tulkitaan, tämä perustava lähtökohta tulee ottaa huomioon.

Kasteen merkitykset voidaan luetteloida seuraavasti.

1. Kaste on vertauskuva. Kaste kuvaa ulkonaisesti sitä, minkä ihminen uskon kautta on jo sisäisesti kokenut; uskon kautta ihminen on jo tullut osalliseksi Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Kaste on ikään kuin vertauskuvallinen saarna, evankeliumin esittävä vertauskuva, joka viittaa Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Kaste kuvaa näin uskovan samaistumista Kristukseen (Room.6:1-14).

2. Kaste on vakuus. Kaste vakuuttaa, että ihminen, joka on uudestisyntynyt uskon kautta (Gal.3:26) ja on pukenut Kristuksen päällensä (Gal.3:27). Kaste vakuuttaa uskovalle lahjavanhurskaudesta (Ef.2:4-6), syntien anteeksiantamuksesta (Ap.t.2:38, 22:16; Hepr.10:22) ja uudesta elämästä (Room.6:8). Kaste on vakuutuksena uskoa vahvistava väline; kaste kuuluu anteeksiantamuskokonaisuuteen vakuuttavana osana. UT:ssa mainitut kasteet eivät tuoneet syntien anteeksiantamusta, mutta kaste seurasi välittömästi syntien anteeksisaamista (Ap.t.10:43-48). Anteeksiantamuksen merkiksi kääntyneet ihmiset antoivat kastaa itsensä (Ap.t.2:38-41).

3. Kaste on Jeesukseen tunnustautumista. Kaste sinänsä merkitsee uskon tunnustamista ja uskon ilmaisemista. Kasteesta tulee tunnustus, jossa uskova tunnustaa olevansa kuollut synnille, maailmalle ja turmelukselle ja kuuluvansa Kristukselle. Kasteessa ihminen tunnustautuu Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen osallisuuteen (Room.6:3-6; Gal.3:27; Kol.2:11,12; 1.Piet.3:21). Kasteelle menoa ei tule ymmärtää ansiona Kristuksen edessä vaan se merkitsee osallisuutta Kristukseen (Room.6:3,5) ja tunnustautumista Kristuksen täytettyyn työhön Jumalan edessä. Kaste merkitsee näin samalla kastettavan oman henkilökohtaisen pelastuksen tunnustamista. Kaste sinetöi pelastuksen suun tunnustuksen tavoin (Room.10:9,10), koska molemmissa uskova tunnustaa Kristuksen Herrakseen. Vaikka kasteella ei olekaan tehtynä tekona pelastavaa merkitystä, kaste merkitsee pelastusta uskon tunnustamisen kautta. Kaste merkitsee sen pelastavan tosiasian julkista vahvistamista, että uskova on henkilökohtaisessa opetuslapsisuhteessa Pelastajaansa (Matt.28:19).

4. Kaste on kutsu pyhityselämään. Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen tunnustaminen kasteessa on lähtökohta pyhityskilvoitukseen (Room.6:6-14). Kaste UT:n opetuksen mukaan erottaa uskovan maailmasta. Kaste ei tosin tehtynä tekona tee uskovasta täydellistä pyhityksessä, mutta siitä tulee apu ja voima pyhitykseen. Kaste on siten uskoa varjeleva toimenpide. Raamattu käyttää sanaa ”pelastus” myös varjelevassa mielessä. Kasteen pelastus näkyy myös siinä, että se katkaisee maailman voiman vaikutuksen (Room.6:11). Nooa pelastui veden kautta muinaisen maailman turmeluksesta ja Israel pelastui Punaisenmeren läpi Egyptin sotajoukon hyökkäykseltä. Kasteessa uskova vihkiytyy Kristukselle ja haluaa (sekä ulkonaisesti että sisäisesti) erottautua maailmasta. Näin hänen uskonsa vahvistuu Kristusta seuratessa (tosin tämä edellyttää, että uskova pääsee syvällisesti tuntemaan kasteen merkityksen Raamatun sanan kautta; usein kaste ymmärretään liian pinnallisesti eikä sen varjeleva vaikutus pääse toteutumaan). Kaste vahvistaa uskoa –mutta kaste ei voi koskaan korvata uskoa.

  

Lähteet

Kuosmanen, Juhani: Raamatun opetuksia (Ristin Voitto, Vantaa, 1993). Ss. 126-134.

Iso Raamatun Tietosanakirja 3 (Raamatun Tietokirja, Vantaa, 1989). Ss. 53-64.

Juhani Nikula, 21.6.2015

KASTE RAAMATUSSA

Kristillisen kasteen edeltäjät

UT asettaa eräät VT:n kohdat esikuvallisiksi kristillisen kasteen merkitystä selitettäessä. Nämä VT:n tapahtumat eivät kuitenkaan itsessään vielä olleet ”kasteita” siinä merkityksessä, mitä UT kasteesta opettaa. VT:n vertauskuvallisten tapahtumien lisäksi kasteen lähtökohdaksi voidaan Raamatussa ottaa vanhimmat puhdistautumista koskevat VT:n lain säädökset (4.Moos.19:1-22), mutta nämäkin on ymmärrettävä omina tapahtuminaan –joilla tosin on tietty uusitestamentillinen tulkintansa.  

Vesikastetta konkreettisessa merkityksessä alkoi esiintyä juutalaisten keskuudessa (1) eräiden virallisesta juutalaisuudesta irtautuneiden yhdyskuntien piirissä ja (2) ei-juutalaisten ihmisten kääntymisen yhteydessä pakanuudesta Jumalan valitun kansan joukkoon; viimeksi mainitussa tapauksessa oli kyseessä juutalainen ns. proselyyttikaste (käännynnäisen kaste)(Jeesus viittaa kerran tällaiseen käännynnäiseen, Matt.23:15). Juutalainen proselyyttikaste yhdessä ympärileikkauksen ja uhrien kanssa vihki ihmisen kansalliseen ja uskonnolliseen yhteyteen. Samalla kasteeseen liittyi voimakkaasti ajatus puhdistuksesta, kuten kaikkialla missä juutalaiset käyttivät vettä uskonnollisiin tarkoituksiin. Ajatus puhdistautumisesta kasteessa käy ilmi myös kasteen suorittamistavasta: kastettava upotettiin veteen. Samassa kun proselyyttikaste tapahtui, miespuoliset perheenjäsenet lisäksi ympärileikattiin.

Johannes Kastajan toiminnassa vesikaste oli keskeisessä osassa. Jeesuksen kysymyksestä kansan johtajille voi päätellä, että Johanneksen kaste oli taivaasta (Matt.21:25; Mark.11:30,31; Luuk. 20:4,5); ts. se perustui Jumalalta saatuun valtuutukseen. Johanneksen kaste oli parannuksen kaste (Matt.3:2), jonka tunnustus viittasi tulevaan Messiaaseen (Ap.t.19:4). Johannes kasteellaan erotti joukon, joka odotti Messiasta ja joka oli valmis vastaanottamaan Hänet ja Jumalan valtakunnan (Luuk.1:16,17,76,77). Messiaan tulo oli lähellä, ja ilman perinpohjaista parannusta ja kääntymystä Israel ei ollut valmis ottamaan pelastusta vastaan. Siten Jumalan lähettiläänä Johannes oli saanut tehtäväkseen julistaa ja kastaa, jotta ”synnit annettaisiin heille anteeksi” (Luuk.3:3). Kasteen edellytyksenä oli syntien tunnustaminen (Matt.3:6): kaste kuvaa kääntymistä, jolle ovat tunnus-omaisia parannuksen hedelmät (Luuk.3:8). 

Johanneksen kaste toimitettiin upottamalla, ja ainoastaan aikuisia juutalaisia kastettiin.

Merkittävä yksittäinen Johanneksen suorittama kaste oli Jeesuksen kastaminen: Jeesus itse meni toimintaansa aloittaessaan Johanneksen kasteelle. Jeesus tunnusti Johanneksen kastajantoiminnan Jumalan tahdoksi. Johannes itse kuitenkin epäröi Jeesuksen tullessa kasteelle (Matt.3:14). Mutta vaikka Jeesus ei suinkaan tarvinnut parannuksen kastetta (!!!), Hän alistui siihen osana Jumalan pelastussuunnitelman toteuttamista. Jeesuksen kaste on käsitettävä sen valossa, mitä Hän sanoo Johannekselle: ”Älä nyt vastustele. Näin meidän on tehtävä, jotta täyttäisimme Jumalan vanhurs-kaan tahdon” (Matt.3:15).

Jeesuksen Johannekselta saamalla kasteella oli kuitenkin syvällisempikin merkitys: kasteessa Hän sai vihkimyksen elämäntehtäväänsä Herran kärsivänä palvelijana (Jes.53). Jeesuksen kaste Jordanilla ennakoi Hänen ristinkuolemaansa ja hautaamistaan Jumalan tuomion alaisena (Luuk.12:50). Jeesuksen kaste merkitsi myös Hänen siirtymistään julkiseen toimintaan. Juuri kasteen yhteydessä taivaasta tuleva ääni kuuluttaa: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt” (Matt.3:17; vrt. Jes.42:1).

Jeesus asettui syntisten rinnalle antaessaan kastaa itsensä, ei ainoastaan Israelin vaan myös koko ihmissuvun sijaisena. Johanneksen kaste säilytti vielä selvän rajan juutalaisten ja pakanoiden välillä. Mutta siirryttäessä kristilliseen kasteeseen tämä raja särkyi.

Johanneksen kanssa samanaikaisesti myös alkoivat Jeesuksen opetuslapset kastaa (Joh.3:22, 4:1,2; inhimillisesti tästä oli syntyä kilpailuasetelma, minkä Johannes itse torjui Joh.3:27-36). On mahdol-lista tulkita tämä tilanne siten, että Johanneksen opetuslapsia siirtyi Jeesuksen opetuslapsiksi ja Jeesuksen toiminnan alkuvaiheessa opetuslapset vielä jatkoivat kastamista Johanneksen tavalla eikä Jeesus vastustanut tätä. Kuitenkin kastekäskynsä Jeesus antoi vasta ennen taivaaseenastumistaan.

Kannattaa painottaa, että Johanneksen kaste ei vielä ollut sellaisenaan kristillinen kaste, koska Jeesus asetti kasteen vasta ylösnousemuksensa jälkeen. Tästä syystä ei ollut väärin kastaa kristillisellä kasteella niitä, jotka olivat aikaisemmin kastetut Johanneksen kasteella (Ap.t.19:3-5).

Kasteen asettaminen

Kaste on Jeesuksen itsensä asettama kaikkia aikoja varten (Matt.28:18-20; Mark.16:15,16). Jeesus antoi kastekäskyn vähän ennen taivaaseen astumistaan. Kastekäsky perustuu Hänen jumalalliseen auktoriteettiinsa (Matt.28:18). Apostolit puolestaan noudattivat Jeesuksen käskyä kirjaimellisesti; tämä käy ilmi lukuisista Apostolien tekojen kohdista. Kaste on siten sekä Jeesuksen käskyn määräämä että johdonmukaisen apostolisen käytännön vahvistama. Apostolinen käytäntöhän oli, että ensin saarnattiin evankeliumia, sitten tehtiin parannus ja uskonratkaisu ja lopuksi uskoon tulleet kastettiin välittömästi (Ap.t.8:12; huom! ei tunnettu ”odottelua” tai ”asian kypsymistä”!).

Kristus antoi kastekäskyn ylösnousseena Vapahtajana sen jälkeen kun Hänen työnsä maan päällä oli tehty. Tämä kasteen asettamisen ajankohta osoittaa, että Kristuksen täytetty työ on kristillisen kasteen todellinen perusta.

Jeesuksen kastekäskyyn sisältyy julistusvelvoitus. Seurakunnan tulee paitsi kastaa, myös julistaa pyhitystä (Matt.28:20). Kaste ei ole millään tavalla irrallaan käskystä julistaa evankeliumia. Pelkkä kaste ei ole tehtynä tekona kenellekään avuksi. Sama ajatus sisältyy Paavalin korinttilaisille suuntaamaan varoitukseen, jonka mukaan kaste ei hyödytä, ellei uskovan käytännön elämä todista uskosta (1.Kor.10:1-11).

Kasteen muoto

 Jeesus kastekäskyssään määräsi kasteen asetussanoiksi: ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” (Matt.28:20). Kuitenkin Apostolien teoissa puhutaan vaihtelevasti kastamisesta Jeesuksen Kristuksen nimeen (2:38; 10:48) tai Herran Jeesuksen nimeen (8:16; 19:5). Nämä sanat eivät ole ristiriidassa keskenään. Kaste tapahtui aina Herran, Jeesuksen Kristuksen nimeen, koska siinä samaistuttiin Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen ja koska kaste suoritettiin Herran Jeesuksen auktoriteetilla; mutta samalla kaste tapahtui Jumalan kolminaisuuden (Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen) nimeen. Näitä asioita ei tule nähdä toistensa vastakohtina eikä vaihtoehtoina.

Jeesuksen antamat asetussanat ovat käskyn muodossa. Se oli kastajalle (evankeliumin julistajalle) annettu uskon ja opin ilmaus. Kasteen asetussanat eivät kuitenkaan ole merkitykseltään taianomaisia eivätkä ne vaikuta lausuttuina sanoina, vaan ne ilmaisevat uskon kolmiyhteiseen Jumalaan.

Apostolien tekojen kastekertomukset kuvaavat kasteen edellytyksiä ja kastettavia, mutta niissä ei määrätä kasteen asetussanoja. Kuitenkin Ap.t.19:1-3 osoittaa, että Jeesuksen kolminaisuuteen viittaavilla kasteen asetussanoilla oli merkitystä. Nuo kaksitoista Efesoksen miestä eivät olleet kuulleet nimeä ”Pyhä Henki,” joten Paavali aavisti vian olevan kasteessa. Jos efesolaiset opetuslapset olisi kastettu Jeesuksen antamien asetussanojen mukaisesti, he olisivat sekä kuulleet nimen ”Pyhä Henki” että saaneet opetusta Hänestä.

Em. tapaus on yksi viite siihen, että seurakunnan tulee kasteessa korostaa sekä Jeesuksen asetussanoja (Jumalan kolmiyhteyden tunnustamista) että apostolista käytäntöä (tunnustautumista Jeesuksen tuomaan pelastukseen). Siksi kasteen tulee tapahtua ”Jeesuksen nimessä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.”

Raamattu tuntee kasteen muotona ainoastaan upotuskasteen. Tähän voidaan osoittaa seuraavat syyt:

1)      Lähtökohtaisesti jo Raamatussa esiintyvä sana ”kaste” pitää sisällään alkukielessä (kreikan kielessä) merkityksen ”veteen upottaminen” tai ”upottaa, painaa alas.”

2)      Raamatussa kuvatut kastetapahtumat olivat upotuskasteita. Raamatusta käy ilmi, että kastettava astui veteen, että hänet kastettiin ja että hän sen jälkeen nousi vedestä (Ap.t.8:38,39). Tässä suhteessa myös Johanneksen kasteella oli esikuvallista merkitystä (Matt.3:16; Mark.1:10). Johannes Kastaja kastoi Ainonissa, koska siellä kerrotaan olleen paljon vettä (Joh.3:23).

3)      Upotuskaste on Raamatun osoittama kasteen muoto myös kasteen merkityksen takia: kasteen merkitys hautaamisena ja ylösnousemisena (Room.6:4; Kol.2:12) tulee havainnollisesti esille juuri upotuskasteessa: ainoastaan veteen upotettaessa ja sieltä ylös noustessa kaste pystyi kuvaamaan Kristuksen kanssa hautaamista ja ylösnousemista.

Eräitä huomioita kasteesta

Kasteeseen liittyen voidaan tehdä seuraavat Raamatusta esiin tulevat huomiot:

-          Kasteeseen sisältyy lupaus Pyhän Hengen lahjasta (Ap.t.2:38, 19:1-6). Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ihminen ei voisi täyttyä Pyhällä Hengellä ennen vesikastetta (Ap.t.10:45-48).

-          Mm. Ap.t. 2:41 viittaa kasteen ja seurakunnan jäsenyyden kuuluvan yhteen. Tämä on luon-nollista erityisesti sen valossa, että kristittyjä ei ole kutsuttu eristäytymään ja ylikorostamaan yksilöllisyyttä, vaan elämää Jumalan kanssa eletään nimenomaan seurakuntayhteyden puitteissa.

-          Raamattu kertoo perhekuntakasteista. Kaikkia niitä edelsi evankeliumin julistus ja sanan opetus (Ap.t.16:14,15,31-33, 18:8; 1.Kor.1:16, 16:15). Kun Raamattu sanoo ”kaikkien” saavan kasteen, se tulee johdonmukaisesti ottaa käsittämään ”samaa” joukkoa: ne ”kaikki,” joille sanaa puhuttiin (Ap.t.16:32) ja jotka uskoivat, myös kastettiin (Ap.t.16:33,34).

-          Toisinaan Raamatussa esiintyvät maininnan ”vedestä” yhdistetään automaattisesti kasteeseen. Näin ei suinkaan aina ole, ei edes vertauskuvallisesti. Ne raamatunkohdat, jotka puhuvat pesemisestä ”puhtaaksi vedellä ja sanalla” (Ef.5:26), ”pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät” (Tiit.3:5), ”anna pestä pois syntisi” (Ap.t.22:16) ja ”vedestä ja Hengestä” syntymisestä (Joh.3:5) viittaavat kuvaannollisina ilmaisuina lähinnä sanan ja rukouksen puhdistavaan vaikutukseen (vrt.Joh.15:3; Hes.36:25-27). Ko. kohdat eivät yksinkertaisesti puhu kasteesta.

-          Ef.4:5:n maininta ”yksi kaste” ei ota kantaa kysymykseen ”uudestikastamisesta” vaan se merkitsee sitä, että kaste on uskovia yhdistävä ulkonainen merkki, joka erottaa uskovat kaikista muista ihmisistä. Tämän mukaan kaste on nimenomaan tunnusmerkki, joka yhdistää Jumalan kansan.

Lähteet

Kuosmanen, Juhani: Raamatun opetuksia (Ristin Voitto, Vantaa, 1993). Ss. 126-134.

Iso Raamatun Tietosanakirja 3 (Raamatun Tietokirja, Vantaa, 1989). Ss. 53-64.

Juhani Nikula, 24.5.2015

RAAMATUN TULKINNAN PERIAATTEET

Lähtökohta 1: Raamattukäsityksemme

Raamatun tulkintaamme vaikuttaa peruslähtöisesti se, onko Raamattu meille arvovaltaista Jumalan sanaa vai ei.

Jos Raamattu ei ole meille arvovaltainen, tulkitsemme sitä seuraavasti:

·         Raamattu pitää sisällään ennen muuta ihmisten kirjoittamia ajatuksia ja käsityksiä, joten se ei ole (ainakaan kokonaan) Jumalan sanaa ja me voimme siten ”tietää asiat paremmin” kuin Raamatun kirjoittajat

·         Oma maailmankuvamme, tietomäärämme, asenteemme ja arvomaailmamme menevät Raamatun ilmoituksen edelle

Edellä mainittu johtaa seuraavaan lähtökohtaan Raamatun tulkinnassa: Voimme hyväksyä Raamatusta oman ratkaisumme mukaan sen, minkä katsomme oikeaksi; ja samalla voimme oman mittapuumme mukaan hylätä sen, mitä emme katso voivamme hyväksyä.

Jos taas Raamattu on meille arvovaltainen, tulkitsemme sitä seuraavasti:

·         Raamattu on kokonaan Jumalan sanaa (vaikka ihmiset ovatkin sen Hengen innoittamina kirjoittaneet), joten Raamattu ”tietää asiat paremmin” kuin me

·         Oma maailmankuvamme, tietomäärämme, asenteemme ja arvomaailmamme ovat alamaisia Raamatun ilmoitukselle

Edellä mainittu johtaa seuraavaan lähtökohtaan Raamatun tulkinnassa: Emme voi valita sitä, mitä hyväksymme Raamatusta ja mitä taas emme; Raamattu on meille kokonaan Jumalan arvovaltaista sanaa, jota meidän tulee yrittää tulkita, ymmärtää ja soveltaa Jumalan tarkoittamalla tavalla.

Raamattu itse pitää itseään arvovaltaisena Jumalan sanana (Ps.119:89, Matt.5:17-19, Luuk.24:44, Joh.10:35, Ilm.22:18,19) ja koko Raamattu on annettu meille arvovaltaiseksi ohjeeksi (Ps.119:105,130, Room.15:4, 2.Tim.3:16,17).

Lähtökohta 2: Jumalan Henki

Kuka hyvänsä ihminen voi ymmärtää Raamatusta jotain, ainakin enemmän tai vähemmän. Mutta Raamatun mukaan sen todelliseen ymmärtämiseen tarvitaan Jumalan Hengen apua: 1.Kor.2:14. Tämä tarkoittaa seuraavia asioita:

• Vain uudestisyntynyt ihminen voi tulkita Raamattua Jumalan Hengen tarkoittamalla tavalla. Vaikka ihminen olisi miten älykäs ja oppinut, ilman Jumalan Henkeä hänen tulkintansa on ratkaisevasti vajavaista.
• Jumalan Henki ohjaa uskovaa tulkitsemaan Raamattua, mutta tämä on vasta lähtökohta: tulkintaan tarvitaan Hengen ohjausta, mutta Hengen avullakin se onnistuu vasta kun tulkinnassa noudatetaan oikeita, yleispäteviä periaatteita.

Kun siis toteamme, että meidän tulee yrittää tulkita, ymmärtää ja soveltaa Raamattua Jumalan tarkoittamalla tavalla, meidän on oltava a) uudestisyntyneitä ja b) noudatettava oikeita, yleispäteviä raamatuntulkinnan periaatteita.

Raamatun tulkinnan yleispätevät periaatteet

1) Raamattu tulkitsee Raamattua. Raamattu itse on Raamatun paras selittäjä. Raamatun kokonaisuus selittää usein sitä, missä yksittäinen raamatunkohta jää epäselväksi tai vajaaksi. Tämä merkitsee myös sitä, että selvät raamatunkohdat selittävät epäselviä. Esim. Joh.10:34 (Ps.82:6) viittaisi pinnallisella tulkinnalla siihen, että ihminen olisi Jumala. Mutta tämä olisi jo ensimmäisen käskynkin vastaista (2.Moos.20:2,3). Jeesus puolustaakin tässä omaa jumaluuttaan eikä ihmisen.

2) Raamatun tulkinnassa on annettava etusija kirjaimelliselle tulkinnalle, jollei raamatunkohta itsessään vaadi vertauskuvallista tms. tulkintaa. Raamatun kertoma historia on otettava sellaisenaan, mukaan lukien ihmeet. Kirjaimellinen tulkinta voi panna uskomme ja käsityksemme monesti lujille, mutta Raamattu onkin yliluonnollinen kirja, joka kertoo yliluonnollisista asioista. Kun siis Jeesuksen kerrotaan ruokkineen 5000 miestä, sitä ei saa selittää siten, että kaikki ottivat Jeesuksen käskystä eväänsä esille ja alkoivat syödä! –Mutta Raamatussa on myös yhtä ja toista, jota ei ole tarkoitettukaan otettavaksi kirjaimellisesti. Jeesuksen vertaukset eivät ole historiaa, vaan Jeesuksen taitavia, kuvitteellisia opetuskertomuksia. Kun Jeesus kutsui Herodesta ketuksi (Luuk.13:32), hän ei tarkoittanut sitä biologisesti vaan ironisesti. Ylipäätään kuvakieli, vertaukset, profetiat ja runous vaativat asian luonteen mukaisen tulkinnan. –Mutta kirjaimellinen tulkinta on aina se ensimmäinen, jota pidetään tulkinnan lähtökohtana.

3) Raamatun tulkitsijan on otettava huomioon Raamatun käytännöllinen, universaalinen luonne.

Raamattu ei käytä tieteellistä, vaan käytännöllistä kieltä kaikille ihmisille kaikkina aikoina. Vaikka 3.Moos.11:4-6 väittää jäniksen märehtivän (jota se ei todellisuudessa tee), tämän raamatunkohdan tarkoitus oli erotella puhtaat ja saastaiset eläimet –eikä oikaista sen aikaisten ihmisten biologisia harhakäsityksiä.

4) Raamattua on tulkittava ottamalla huomioon kielellinen asiayhteys. Asiayhteyden korkeimpana ohjenuorana on koko Raamattu, sitten ko. Raamatun kirja ja lopuksi välittömästi edeltävä ja/tai seuraava tekstijakso. 1.Kor.15:29 erikseen luetettuna näyttäisi hyväksyvän kasteen ottamisen kuolleitten puolesta. Mutta kyseinen kappale käsitteleekin ylösnousemusta, ja Paavali itse asiassa kertookin kasteesta kuolleitten puolesta ennemmin ironiseen sävyyn. Puhumattakaan siitä, että ei 1.Korinttilaiskirje eikä koko Raamattu tue lainkaan kastetta kuolleitten puolesta.  

5) Raamattua on tulkittava ottamalla huomioon kulttuuriset, historialliset ja maantieteelliset tosiasiat. Vaikein näistä on yleensä suhtautuminen ns. kulttuuriseen kuiluun. Silloin Raamattua on osattava ”kääntää” kulttuurista toiseen. Jeesuksen vertaukset ovat yleensä kertomuksia sen aikaisesta arkikulttuurista, jonka ihmiset hyvin ymmärsivät. Mutta nykyihmiselle jotkut seikat voivat tuottaa vaikeuksia ymmärtää. Esim. Jeesuksen kuvaannollinen maininta vanhoista ja uusista viinileileistä (Matt.9:17) ei välittömästi kerro meille Jeesuksen sanojen tarkoitusta: että Hänen oppinsa, persoonansa ja toimintansa ei mahdu vanhojen juutalaisten tapojen ja sääntöjen sisälle, vaan ”uusi viini” on osittain erilaista kuin ”vanha viini” ja tarvitsee uudenlaiset leilit. –Myönnetään suoraan, että ihan kaikkea emme edes tule ymmärtämään Raamatun sanomassa, koska kulttuurinen kuilu on liian leveä! –Samalla kulttuurinäkökulma merkitsee myös sitä, että emme saa lukea Raamattua oman kulttuurimme ehdoilla. Niinpä esim. homoseksuaalinen käyttäytyminen ei tule hyväksyttäväksi, vaikka kulttuurimme sen hyväksyykin.

6) Raamattu ilmoittaa meille ennen muuta yleiset periaatteet ennemmin kuin yksityiskohtaisia ohjeita. Kun Jeesus käski opetuslasten pestä toistensa jalat (Joh.13:14), se ei ollut yksityiskohtainen kaikille uskoville kaikkina aikoina, vaan toinen toistemme palvelemiseen liittyvä periaate.

7) Kaikki mitä Raamattu kertoo, ei ole meille esimerkillistä. Osa siitä, mitä Raamattu kertoo, on meille varoittavaa, osa taas pelkkää historiaa. Esim. Matt.26:69-75. Pietari kielsi Jeesuksen, mikä on tosiasia, mutta ei meille esimerkillinen (sen sijaan esimerkillistä on, että Pietari katui ja itki!). Lisäksi ihan kaikki, mitä Jumala käskee tai lupaa Raamatun mukaan jollekin henkilölle, ei ole lupaus meille. Jeesuksen sanotaan eräissä tapauksissa parantaneen kaikki sairaat (Matt.12:15), mutta tämä ei ole automaattisesti lupaus jokaiselle sairaalle tulla terveeksi Jeesuksen nimessä.

8) Raamattu etenee Vanhasta testamentista Uuteen testamenttiin siten, että Jumalan ilmoitus kehittyy. Vanha testamentti on lupauksen aikaa, Uusi testamentti täyttymyksen aikaa. Ilmoitus etenee ja selvenee siirryttäessä Vanhasta Uuteen testamenttiin. Sama eteneminen näkyy myös moraalin alueella. Esim. Jaakobilla oli neljä vaimoa, mutta Uudessa testamentissa yksiavioisuus oli jo kristillisenä, moraalisena vaatimuksena selviö.

9)Raamatuntulkinta ei voi rakentua sen varaan, mitä Raamattu ei nimenomaisesti kerro. Tulkinnan perustaksi tulee ottaa Raamatun selvä ilmoitus eikä se mistä Raamattu vaikenee. Esim. lapsikastetta perustellaan Ap.t.16:33:lla, jonka mukaan Filippin vanginvartija ja hänen perhekuntansa kastettiin; mutta kuitenkaan tässä kohdassa ei mainita, että perhekuntaan olisi kuulunut sylilapsia. Tämä perustelu siis rakentuu asiaan, josta ko. raamatunkohta vaikenee.

10) Raamatun ilmoitus menee kirkkohistorian ja perinteiden edelle. Noin 2000 vuoden ajan eri kirkonmiehet ovat jättäneet jälkensä nykyiseenkin raamatuntulkintaan. Eri kirkkokunnat tulkitsevat Raamattua omien perinteittensä valossa, joillakin oma traditio on jopa osa virallista oppia. Jeesus vastusti voimakkaasti aikansa juutalaista perinnäissäännöstöä. Myös Paavali varoittaa uskonnollisuudesta (2.Tim.3:5). Raamattua tulee kuitenkin tulkita siitä itsestään käsin eikä niiden (Raamattuun perustumattomien) perinteiden mukaan, joita kirkot ovat vuosisatojen mukaan omaksuneet. Perinteet muuttuvat, mutta Raamattu ei muutu!

Lopuksi: Raamattua ei tule tulkita kiihkomielisesti eikä ahdaskatseisesti. Ehkä tämä periaate on se kaikkein tärkein itse kunkin muistaa! Ihminen alkaa helposti tulkita Raamattua joko hengellistäen tai järjellistäen sen sanoman, ja sitten ihminen pitää siitä tiukasti kiinni eikä suvaitse omaan tulkintaansa kohdistuvaa arvostelua. Raamattu tosin on arvovaltainen ja meidän ajatuksiamme äärettömän paljon ylempänä, mutta meidän kykymme tulkita (edes silloin kuin olemme Pyhällä Hengellä täytettyjä!) on vajavainen!   


Juhani Nikula, 9.3.2015