Samuel oli voidellut Daavidin kuninkaaksi (1.Sam.16:11-13),
minkä jälkeen Daavid joutui vielä kauan pakenemaan Saulia, joka oli edelleen
vallassa. Juudan heimo tunnusti ensimmäisenä Daavidin kuninkaaksi
(2.Sam.2:1-4), minkä jälkeen Daavid hallitsi oman heimonsa kuninkaana seitsemän
ja puoli vuotta. Vasta tämän ajan jälkeen koko Israel (sen kaikki 12 heimoa)
tunnusti Daavidin kuninkuuden.
Jerusalemin valtaus
Daavid oli jo ennen muodollista kuninkuuttaan toiminut
Saulin ja koko Israelin sotapäällikkönä. Saulin pojan Isbosetin murha (2.Sam.4)
jätti Israelin kokonaan vaille kuningasta, jolloin Israelin heimot saapuivat
Hebroniin Daavidin luo. Vanhimmat voitelivat siellä Daavidin Israelin
kuninkaaksi (5:1-5). Kyseessä oli pitkän tapahtumasarjan huipentuma. Jo Saulin
aikana Herra oli osoittanut valintansa Daavidiin. Herran tahdon toteutuminen kuitenkin
vie monesti aikaa, jonka kuluessa Herran valittu saattaa joutua kokemaan vainoa
ja vastoinkäymisiä.
Daavidin kuninkuuden alkaessa koko luvattu maa ei vielä
ollut israelilaisten hallussa. Osa Kanaaninmaasta oli jäänyt valloittamatta
Joosuan aikana, jolloin kanaanilaisia kansoja asui tietyillä paikoilla
israelilaisten seassa (Tuom.1:21-36). Juudan miehet olivat kerran onnistuneet
valloittamaan Jerusalemin (Tuom.1:8), mutta tämä valtaus ei selvästikään ollut jäänyt
pysyväksi. Jerusalemissa asuivat jebusilaiset (eräs kanaanilainen kansa,
1.Moos.10:15,16), jotka olivat jääneet oleskelemaan Juudan heimon keskelle
(Joos.15:63). Kun Daavid etsi keskeistä paikkaa pääkaupungikseen, hän päätti
valloittaa Jerusalemin (2.Sam.5:6-9). Kyseessä oli vaikeasti valloitettava
linnoituskukkula, ”Siionin linnoitus”, joka oli kauan pystynyt pitämään
puoliaan Israelia vastaan. Kyseisen paikan historia on ikivanha ja
arkeologisissa löydöissä on todettu asutusta olleen sillä paikalla jo noin
vuoden 3000 eKr. tienoilla. Ilmeisesti nimi ”Jerusalem” on israelilaista
alkuperää (nimen johdannainen löytyy ensimmäistä kertaa egyptiläisistä
kirjoituksista suunnilleen 2000 eKr.). Daavid rohkaisi miehiään kaupungin
valtaukseen ja jebusilaisten surmaamiseen, mihin liittyy Joabin tuleminen
Israelin joukkojen sotapäälliköksi: juuri Joab pääsi ensimmäisenä vihollisen
linnoitukseen (1.Aikak.11:4-6). Jerusalemia alettiin kutsua Daavidin
kaupungiksi, johon myös rakennettiin Daavidin palatsi (2.Sam.5:10,11). Foinikialaisen
Tyroksen kuningas Hiram tuki Daavidia palatsin rakennushankkeessa. Daavidin
aikainen Jerusalem sijaitsi Ofelin kukkulalla, joka oli etelänsuunnalla
myöhemmältä temppelivuorelta. Arkeologisissa kaivauksissa on löydetty
rakennelmien jäännöksiä palatsista, jotka on ajoitettu suunnilleen Daavidin
aikakaudelle (kyseessä on Jerusalemin vanha asutus, jossa oletettavasti on
ollut Daavidin palatsialue). Toisella vuosisadalla eKr. makkabealaiset kuitenkin
tasoittivat Ofelin kukkulan, mikä suurelta osaltaan hävitti Daavidin
rakennelmien jäänteitä.
Daavidin kuninkuus vahvistui (5:10; tämän johtui nimenomaan
siitä että Herra oli hänen kanssaan) ja hänen perheensä kasvoi Jerusalemissa
(5:12-16). Siellä Daavid järjesti hallintonsa uudelleen. Hänen
lainsuojattomuutensa aikana sadat miehet olivat liittyneet häneen
(1.Aikak.11:10-12:23). Nämä miehet olivat myöhemminkin Daavidin luottomiehiä,
joista tuli johtajia kuninkaan palvelukseen. Kun koko Israel oli tunnustanut
Daavidin kuninkuuden, hänen hallintonsa laajeni koskemaan koko kansakuntaa.
Filistealaiset eivät ilmeisesti mitenkään reagoineet itse tapahtumaan,
jossa Daavid voideltiin Israelin kuninkaaksi Hebronissa. Oletettavasti vielä
tässä vaiheessa he pitivät Daavidia alamaisenaan, joka koko ajan joutui
kärsimään sisällissodasta oman kansansa keskuudessa. Hajanainen Israel ei ollut
muodostanut filistealaisille minkäänlaista uhkaa. Mutta kuninkaaksi voitelemisesta
seurasi toinen, filistealaisten kannalta vakava seikka: Daavidin tunnustaminen koko
Israelin hallitsijaksi merkitsi Israelin kansallista yhdistymistä. Tajuttuaan
kuninkaaksi voitelun merkityksen filistealaiset hyökkäsivät (2.Sam.5:17-25). Herra
kuitenkin auttoi Daavidia sodankäynnissä. Daavid löi filistealaiset kahdesti,
mikä esti näitä puuttumasta Israelin yhdistymiseen yhden kuninkaan
alaisuudessa. Epäilemättä filistealaisten uhka sinänsä myötävaikutti edelleen Israelin
yhdentymiseen: ulkoinen uhka ja yhteinen vihollinen ovat kautta aikojen
nostattaneet kansallishenkeä.
Jerusalem uskonnollisena keskuksena
Samoihin aikoihin Jerusalemista tuli myös koko kansan
uskonnollinen keskus (6:1-23). Daavid halusi noutaa Jumalan liitonarkun Kirjat-Jearimista
Abinadabin talosta, jossa liitonarkku oli ollut Samuelin ajoista lähtien
(1.Sam.7:1). Liitonarkun siirtämisellä Jerusalemiin oli suuri uskonnollinen
merkitys, koska se oli Israelin historian (erityisesti Egyptin orjuudesta
vapautumisen ja lain antamisen) sekä Jumalan siunausten ja liiton symboli. Liitonarkun
kantaminen kuului lain mukaan leeviläisen Kehatin jälkeläisille (4.Moos.4:2-4,
15). Daavid kuitenkin yritti siirtää liitonarkun härkien vetämillä rattailla,
joita kuljettivat Abinadabin pojat Ussa ja Ahjo. Härät kuitenkin alkoivat
vikuroida Nakorin puimatantereen kohdalla, jolloin Ussa tarttui Jumalan arkkuun
(selvästikin estääkseen sen kaatumisen). Herralle tämä oli kuitenkin lain
vastainen teko, jolloin Ussa kuoli liitonarkun viereen. Daavid säikähti tapahtunutta
niin että ei tuonut liitonarkkua Jerusalemiin vaan jätti sen Gibeaan
Obed-Edomin taloon. Kolmen kuukauden ajan liitonarkku oli siellä. Herra kuitenkin
siunasi Obed-Edomia ja koko hänen perhettään. Kun Daavid sai lopulta kuulla
Obed-Edomin kodin saamista siunauksista, hän nouti liitonarkun riemusaatossa
Jerusalemiin, jossa arkkua säilytettiin telttamajassa. Samalla tämä merkitsi
oikean jumalanpalveluksen siirtymistä kansallisella tasolla Jerusalemiin.
Liitonarkun tuominen Jerusalemiin oli suuri juhla, jossa
Daavidkin osoitti julkisesti iloaan hyppien ja tanssien (6:16-23). Kyseinen
juhla oli merkittävä, koska Jerusalemista oli näin tullut myös ulkonaisessa
mielessä kansan uskonnollinen keskus. Daavidin vaimo Mikal, Saulin tytär,
kuitenkin osoitti halveksuntaansa Daavidin tunteellisen avointa juhlintatapaa kohtaan.
Mikal koki, että Daavid oli käyttäytynyt arvottomasti ja rahvaanomaisesti. Mikalin
asenteessa on myös nähty yhtäläisyyksiä hänen isäänsä Sauliin, joka ei koskaan
ollut Herran palvelijana Daavidin kaltainen. Daavid taas katsoi iloinneensa vilpittömästi
Herran edessä – osittaen avoimesti riemuaan – eikä Daavid suinkaan pitänyt
juhlintaansa mitenkään sopimattomana. Mikal jäi lapsettomaksi, mikä on
tulkittavissa siten, että Herra antoi näin tapahtua johtuen siitä, mitä Mikal oli
ajatellut Daavidista.
Daavidin valtaistuin
Daavidin valta oli nyt vakiintunut ja hän asui
Jerusalemissa. Israel eli tässä vaiheessa sekä poliittisesti että
uskonnollisesti voimakasta aikakautta. Tällöin Daavid kiinnitti huomiota
siihen, että hänellä itsellään oli kuninkaallinen palatsi mutta Herran
liitonarkku oli edelleen vaatimattomasti teltassa kuten erämaavaelluksen aikana.
Siksi Daavid suunnitteli temppelin rakentamista (2.Sam.7:1-3). Daavid ilmaisi
asian profeetta Natanille, joka olikin ensin asialle myötämielinen. Seuraavana
yönä Natan sai kuitenkin näyssä Herran sanan, jonka mukaan Natanin tuli kertoa
kuninkaalle, että temppelin rakentaminen siirtyy myöhempään ajankohtaan, jossa Daavidin
pojan kuninkuus on vakiintunut (7:4-17). Tämä sana piti sisällään lupauksen,
että Daavidin poika seuraisi häntä valtaistuimelle. Kyseinen lupaus merkitsi samalla
sitä, että Daavidilla ei olisi samanlaista tuhoisaa kohtaloa kuin oli ollut
Saulilla. Herran antama lupaus ulottui lisäksi paljon kauemmaksi kuin Daavidin
poikaan Salomoon ja tämän kuninkuuteen. Lupauksen suunnaton laajuus näkyy siinä
että Daavidin kuninkuus olisi ikuista. Daavidin jälkeläiset tulisivat kyllä aika
ajoin lankeamaan ja Herra rankaisisi heitä mutta Herra ei ota pois heiltä
armoaan eikä kuninkuutta.
Kyseessä on selvästi messiaaninen profetia. Mikään maallinen
kuningaskunta tai valta ei voi kestää ikuisesti. Daavidin kuninkuus oli ikuinen
siinä mielessä että Daavid oli Jeesuksen esi-isä. UT:ssa Jeesus itse katsoikin
olevansa Daavidin Poika (Matt.22:41-45; 1:1-17). Jumalan Daavidille Natanin
kautta antama profetia on yksi osa VT:n messiaanisia lupauksia. Lopullinen
voitto vihollisesta tulee tapahtumaan naisen siemenen kautta (1.Moos.3:15).
Myöhemmin Israelin profeetat antoivat täydellisemmän ilmoituksen tulevasta
Messiaasta ja Hänen valtakunnastaan.
Daavid ei näin saanut Herralta etuoikeutta rakentaa
temppeliä. Tähän olivat syynä hänen hallituskautensa aikana käydyt monet sodat.
Daavid itsekin ymmärsi kuningaskutsumuksensa olla ensisijaisesti sotapäällikkö
ja siinä mielessä olla perustamassa Israelin kuningaskuntaa (1.Aikak.22:8,
28:3). Kun Daavidin hallituskautta luonnehti sotatila, sai Salomo nauttia
rauhanajasta. Salomon aika oli näin myös Jumalan valitsema aika rakentaa Herran
temppeli.
Heti kuultuaan Natanin sanoman Daavid vetäytyi rukoilemaan.
Daavid ei yhtään epäröinyt kuulemaansa vaan oli täysin alamainen Herran
tahdolle. Daavidin rukous (2.Sam.7:18-29) on kiitosta Herran lupausten
johdosta. Daavid ymmärsi koko sukunsa tulleen Jumalan suuren suosion kohteeksi.
Daavid ei vaikuttanut lainkaan pettyneeltä siitä, että hän ei saanut rakentaa
Herran temppeliä vaan iloitsi saamistaan lupauksista ja Herran osoittamasta
huolenpidosta Israelia kohtaan.
Valtakunta vahvistuu
Daavidin hallituskautena käytiin paljon sotia, jotka
vahvistivat Israelin valtakuntaa. Näillä sodilla oli mukanaan myös Herran
siunaus. Daavidin valta laajeni Juudan heimon kuninkuudesta suureksi
valtakunnaksi, joka ulottui Egyptin rajapurolta (1.Aikak.13:5) Eufratille asti
(2.Sam.8:3). Raamattu ei sinänsä paljon puhu valtakunnan suuresta koosta
Daavidin ja Salomon aikana (1.Kun.8:65, vrt. 1.Moos.15:18). Joka tapauksessa
Daavidin aikainen Israel oli alueen johtava valtio. Heti hallituskautensa
alussa Daavid joutui torjumaan filistealaisten hyökkäyksen (2.Sam.5:17-25) ja myöhemmin
kukisti heidät lopullisesti (8:1). Sinänsä Israelin sotatila filistealaisia vastaan
oli ollut pidempiaikainen kuin nämä kaksi taistelua. Aikaisemmin Samuelin
aikana filistealaisilla oli ollut raudankäsittelyn monopoli (1.Sam.13:19,20).
Sotaa käytiin edelleen Saulin ollessa kuninkaana, jolloin Daavid oli myös ollut
väliaikaisesti filistealaisten palveluksessa. Tällöin Daavid on saattanut
tutustua myös aikakauden parhaiden sota-aseiden valmistukseen. Mutta kun Daavid
tuli koko Israelin kuninkaaksi, se aiheutti aiheellista pelkoa filistealaisten
keskuudessa. Nämä kukistuivatkin sitten nopeasti.
Ilmeisesti moabilaisten ja aramealaisten kukistaminen ei
ollut Daavidille erityisen vaikeaa ja hän sai kukistamiltaan kansoilta
runsaasti kultaa ja hopeaa (2.Sam.8:2-12). Naapurikansat eivät selvästikään
kyenneet vastustamaan Daavidin sotajoukkojen voimaa. Edomin kukistamista (8:13,14)
on pidetty strategisesti tärkeänä, koska se antoi Daavidin käyttöön paljon
luonnonvaroja (Edomin autiomaassa oli runsaasti rauta- ja kuparimalmia).
Varmistaakseen luonnonvarojen saannin Daavid asetti varuskuntia Edomiin.
Huolimatta runsaasta sodankäynnistä Daavid osoitti myös
jalomielisyyttä (9:1-13). Saulin poika Jonatan oli ollut Daavidin lähin ystävä
vaikka hänen isänsä Saul oli kateudessaan vainonnut Daavidia. Daavid oli tehnyt
Jonatanin kanssa ystävyysliiton (1.Sam.18:1-5). Daavidin tiedustellessa, oliko
Saulin suvusta vielä ketään jäljellä, hän sai kuulla, että Jonatanin rampa
poika Mefiboset poika oli elossa. Mefiboset oli ollut viisivuotias silloin, kun
Jisreelistä oli tullut tieto Saulin ja Jonatanin kuolemasta. Pojan hoitaja oli
siepannut hänet pakoon lähtiessään mukaansa mutta pudottanut hänet kiireissään,
ja poika oli jäänyt ontuvaksi (2.Sam.4:4). Daavid otti Mefibosetin hoviinsa
asumaan ja lupasi tälle Saulin suvun omaisuuden. Daavid oli näin pysyvästi
uskollinen Saulin suvulle vaikka Saul oli vainonnut hänen henkeään.
Daavidin valtakunnan laajetessa koilliseen vastassa olivat
ammonilaisten ja aramealaisten heimot (10:1-19). Jo Saulin aikana nämä olivat
olleet Israelin vihollisia (1.Sam.11:1-11, 14:47). Ollessaan Saulin aikana
lainsuojaton Daavid oli ilmeisesti ollut ystävällisissä väleissä ainakin yhden
aramealaisvaltion kanssa, koska Gesurin kuningas Talmai oli antanut tyttärensä
Maakan Daavidille vaimoksi (2.Sam.3:3). Daavidin kukistettua filistealaiset Israelin
valtion laajeneminen vaaransi kuitenkin aramealaisten ylivaltaa hedelmällisillä
tasangoilla ja kaupankäynnissä. Aiheen sotaan ammonilaisia vastaan antoi
kuningas Hanunin Daavidin lähettiläitä kohtaan tekemä häpäisy. Hanun oli ottanut
kiinni Daavidin miehet, ajattanut heiltä toisen puolen parrasta ja leikkauttanut
heidän vaatteistaan takamuksia myöten puolet pois mutta sitten oli päästänyt
heidät menemään. Tämän jälkeen ammonilaiset tajusivat joutuneensa Daavidin
vihoihin ja alkoivat vahvistaa sotajoukkojaan. Israelin sotajoukot kuitenkin voittivat
ammonilaisten ja aramealaisten yhdistyneet sotavoimat. Lopulta myös Ammonin
pääkaupunki Rabba (nykyinen Amman) kukistui israelilaisille (1.Aikak.20:1)
Israelin kuninkaana Daavid tunnusti Herran Israelin
turvakallioksi, joka takasi voiton vihollisia vastaan (2.Sam.22:1-51). Daavid
oli kuninkaana suuri sotapäällikkö mutta hän ymmärsi, että kaikki voima tulee
Herralta.
Lähteet
Schultz,
Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
