TOINEN KORINTTILAISKIRJE: UUDEN LIITON VIRKA

Uuden liiton kirkkaus

Uuden ja vanhan liiton välillä on suuri ero. Jo vanha liitto oli pyhä, mutta se oli kuitenkin vain väliaikainen. Paavali katsoi olevansa uuden liiton palvelija (2.Kor.3:6). Tästä näkökulmasta Paavali puolustaakin apostolinvirkaansa.

Paavali oli aikaisemmin viitannut moniin, jotka ”kaupittelevat Jumalan sanaa” (2:17). Tällä hän tarkoitti sellaisia, jotka väärensivät Jumalan sanan omaksi hyödykseen. Tässä saattaa olla kielikuva sellaiseen vilpilliseen kauppiaaseen, joka ei toimita moitteetonta tavaraa, vaan joka sekoittaa myyntituotteeseen jotain epäaitoa maksimoidakseen oman voittonsa. Samoin ihminen saattaa muuttaa evankeliumia tavoitellessaan sitä kautta itselleen henkilökohtaista hyötyä. Tästä Paavali jatkaa viittaamalla niihin, jotka tarvitsevat Jumalan valtakunnan työhön ”suosituskirjeitä” (3:1-3). Nämä suosituskirjeen vaatijat olivat ilmeisesti Korintin seurakuntaan tunkeutuneita vääriä apostoleja. Näillä itsellään oli epäilemättä ollut jonkinlaisia suosituskirjeitä, mutta samalla he kyseenalaistivat Paavalin apostolinviran, jolla hänellä ei ulkoisia (inhimillisiä) suosituksia ollut. Taustalla saattoi olla tarkoitus asettaa Paavali epäilyksenalaiseksi suhteessaan Jerusalemin apostoleihin (vrt. Ap.t.28:21). Paavali kuitenkin lähtee järkähtämättä siitä, että hän ei tarvinnut ihmisten antamia suosituskirjeitä vaan hän oli saanut virkansa Jumalalta, joka oli hänet kutsunut apostoliksi (2.Kor.1:1; vrt. Gal.1:15-17). Paavali ei sano tätä inhimillisen ylpeyden tai itsetehostuksen vallassa eikä hän ollut itse nimittänyt itseään mihinkään asemaan (eikä ollut inhimillisesti edes tahtonut siihen!). Jumala oli asettanut hänet apostoliksi ja näin Herra itse oli kirjoittanut hänen suosituskirjeensä. Viime kädessä korinttilaiset itse olivat Paavalin suosituskirje (2.Kor.3:3), koska Jumala oli tehnyt työtään Korintin seurakunnassa synnyttämällä sen Paavalin julistuksen ja toiminnan tuloksena. Paavalin suosituskirjettä ei siten ollut kirjoitettu musteella (papyrukseen) eikä kivitauluun, vaan (korinttilaisten) ihmissydämiin. Siten viime kädessä tämä suosituskirje oli kirjoitettu elävän Jumalan Hengellä. Paavali kärjisti asian ja tuntuu kysyvän, voivatko korinttilaiset kiistää kaiken sen, mitä he ovat itse nähneet, kuulleet ja kokeneet tapahtuneeksi Paavalin kautta? Se mitä Paavalin kautta oli tapahtunut Korintissa, puhuu näin itse puolestaan.

Mutta on painotettava, että Paavali ei suinkaan sellaisenaan asetu kirjallisia suosituksia vastaan. Hän on päinvastoin itse kirjoittanut suosituksia luotettavien henkilöiden tueksi (8:16-24; Room.16:1,2). Kirjallisia suosituksia on käytetty paljon historian aikana ja ne ovat olleet täysin käypiä niin Paavalin aikaan kuin nykyäänkin. Paavali vain asettaa epäilyksenalaiseksi inhimilliset suositukset silloin, kun niillä ei ole Jumalan edessä mitään arvoa. Kenestäkään ei tule apostolia eikä Jumalan valtakunnan työntekijää, jos Jumala ei häntä siihen kutsu.

Paavali katsoo olevansa uuden liiton palvelija Kristuksen ja Hengen voimassa (2.Kor.3:4-6). Tässä hän asettaa vastakkain vanhan ja uuden liiton. Itse asiassa jo jakeen 3:3 vertauskuvat (kivitaulu - ihmissydän) viittaavat osaltaan Jumalan ja Israelin välisen vanhan liiton perustamiseen. Vanha liitto perustui lakiin, jonka Mooses sai Jumalalta kivitauluissa (2.Moos.34:1-28). Kyseessä oli tosin aito ja pyhä liitto Jumalan kanssa, mutta silti jo VT:n aikaan Jumala antaa lupauksen uudesta liitosta (Jer.31:31-34; Hes.11:19; 36:25-27). Uudessa liitossa Jumala vahvistaa lakinsa ihmisten mieleen ja kirjoittaa lain heidän sydämiinsä. Paavali tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että se liitto, johon Paavali oli korinttilaiset ohjannut, on juuri tämä uusi liitto eikä kivitaulujen vanha liitto.

Korintin seurakunnassa oli selvästi muutamia, jotka esittivät (inhimillisiä) suosituskirjeitä mutta samalla väärensivät Jumalan sanan. Koska kyse oli mahdollisesti judaisteista (juutalaisuudesta kiinnipitäviä ja juutalaisuutta pakanoiltakin vaativia), jotka pitävät kiinni vanhasta liitosta, Paavali toteaa itse olevansa uuden liiton palvelija. Uusi liitto ei ole kirjaimen vaan Hengen liitto (2.Kor.3:6). Paavali asettaa vastakkain Hengen ja kirjaimen, jolloin hän tahtoo korostaa lain ja evankeliumin, lain ja armon, vastakkaisuutta.

On täydellinen väärinkäsitys väittää Paavalin viittauksen kirjaimen ja Hengen vastakkaisuudesta (3:6: ”Kirjain näet tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi”) tarkoittavan sitä, että Raamattu olisi ”kuolettava kirjain” ja että lisäksi uudessa liitossa ihminen olisi jollakin tavalla ”vapaa” kirjoituksista. Tosiasiassa juuri pyhät kirjoitukset (VT, UT), ts. ”Raamatun kirjain” opettaa, että uusi liitto on Hengen liitto. Voidaan perustellusti todeta, että Raamatun kirjain on alusta loppuun Jumalan kirjain. Jumalan Henki on innoittanut koko Raamatun, joka on keskeisessä ja arvovaltaisessa asemassa uuden liiton aikana. Nimenomaan Raamattu todistaa Kristuksesta (Joh.5:39). Mutta Raamattuunkin on mahdollista pitäytyä vain ulkonaisesti kirjaimen tasolla hyläten samalla Hänet, josta se todistaa. Silloin ihminen on tulkinnut Raamattua väärin omaksi tuhokseen. Jos joku riistää Raamatulta sen Hengen, hänelle jää vain kuolettava kirjain. Juuri niin tekevät ne, jotka vielä uuden liiton aikana palvelevat Jumalaa vanhalla tavalla, ”lain kirjaimen orjina” (Room.7:6).

Paavali toteaa, että uudella liitolla on suurempi kirkkaus kuin vanhalla liitolla (2.Kor.3:7-18). Vaikka uusi ja vanha liitto ovat molemmat Jumalalta, niiden ero on suuri. Toki vanhassa liitossakin oli oma kirkkautensa (juuri siksi, että myös vanha liitto oli peräisin Jumalalta), mutta se oli sellaista kirkkautta, joka katosi samalla tavoin kuin loiste Mooseksen kasvoilta. Paavali esittää sitten useita vastakkaisuuksia liittojen välillä. Vanhan ja uuden liiton välinen ero on kirjaimen ja Hengen (3:6), kuoleman ja elämän (3:6), tuomion ja vanhurskauden (3:9). Tosin vanha liittokaan ei Paavalin mukaan ollut nimenomaan tuomiota varten, mutta se oli kykenemätön pelastamaan synnin vallassa olevaa ihmistä (Room.7:7-13). Johdonmukaisesti siten apostolit olivat uuden eivätkä liiton palvelijoita (2.Kor.3:6).

Paavali käyttää vertauskuvana peitettä, jonka Mooses asetti kasvoilleen esitettyään sanomansa kansalle (2.Moos.34:29-35). Tämä peite kätki kansalta sen, että Mooseksen kasvoilla oleva Herran kirkkauden heijastus katosi (2.Kor.3:13). Nyt tämä peite on vanhan liiton yllä (3:14). Siksi juutalaiset eivät näe, että vanha liitto on kumottu Kristuksessa. Kun juutalaiset lukevat pyhiä kirjoituksia (=VT), he eivät näe sen puhuvan Kristuksesta. Aivan toisin on Kristukseen uskovien laita, koska Kristuksen merkitys avautuu heille Hengen kautta. Jae 3:18 merkitsee Paavalin tekemää yhteenvetoa kaikesta siitä, mitä hän on luvussa edellä selittänyt. Uusi liitto on vanhaa liittoa parempi ottaen huomioon hänen tulkintansa toisen Mooseksen kirjan luvusta 34. Nyt Paavali yleistää asian koskemaan kaikkia kristittyjä. Uudessa liitossa ei pelkästään yksi henkilö (kuten vanhassa liitossa Mooses) heijasta Jumalan kirkkautta vaan kaikki kristityt ovat osalliset kirkkaudesta. Evankeliumi Kristuksesta on kuin peili, joka heijastaa Jumalan kirkkauden uskoville. Edelleen, toisin kuin vanhassa liitossa, jossa kirkkaus näkyi ulkonaisesti (Mooseksen) kasvoissa, uudessa liitossa kirkkaus näkyy Jeesuksen seuraajien olemuksessa, ts. koko ihmisessä. Kirkkauden huipentumana on uskovien aikojen lopussa saama kirkastunut ruumis, joka on Kristuksen kirkastuneen ruumiin kaltainen (Fil.3:21). Jo nyt uskovat ovat osalliset kirkkaudesta, mutta kirkkaus tulee täydelliseksi ylösnousemusruumiissa. Paavalin käyttämä ilmaisu ”kirkkaudesta kirkkauteen” (2.Kor.3:18) merkitsee siten kirkkauden kasvua päämääränä täydellinen kirkkaus ikuisuudessa.
 

Rohkeus palveluvirassa

Niin kuin palveluviran saaneen kuuluukin, Paavali käy uskollisesti eteenpäin, avoimesti ja rohkeasti lannistumatta. Siihen häntä velvoittavat voimakkaat vaikuttimet. Hän on ensinnäkin saanut palveluvirkansa Jumalan armosta (4:1). Toiseksi hänellä on iankaikkisen elämän ja ikuisen kirkkauden toivo (5:1-5). Ja kolmanneksi Kristuksen rakkaus pakottaa häntä (5:14). Nämä kaikki antavat Paavalille rohkeutta hänen palveluvirassaan.

Paavali käyttää vertauskuvaa aarteesta saviastioissa (4:1-15). Hän ei lannistu, vaan hänellä on uskon rohkeus.  Hän tietää saaneensa tämän korkean viran pelkästä armosta, koska hän oli siihen sekä kelvoton että sopimaton. Ulkonaisesti apostolit olivat mitättömiä, kuin halpoja saviastioita. Kuitenkin heillä oli evankeliumin aarre ja usko Kristukseen. Vain usko antaa hänelle rohkeuden puhua, ja hänessä vaikuttaakin uskon Henki (4:13). Kun hän sanoo: ”Olemme hylänneet kaiken salakähmäisen, emme toimi petollisesti emmekä vääristele Jumalan sanaa” (4:2), hän puolustautuu aiheettomia syytöksiä vastaan. Paavali vakuuttaa menettelevänsä kaikessa täysin avoimesti. Sen, joka seisoo Herran edessä peittämättömin kasvoin (3:18), ei tarvitse kätkeä kasvojaan ihmisiltäkään. Vaikka Saatana sokaiseekin epäuskoisten mielet, niin että nämä paaduttavat itsensä evankeliumin sanomalle (4:3,4), muutamia kuitenkin voitetaan pelastukseen ja evankeliumi leviää yhä useammille (4:15). Paavalilla on suuri aarre, mutta se on saviastiassa ja hän saa usein tuntea sen inhimillisissä kärsimyksissä ja koettelemuksissa. Hän on ikään kuin alati annettuna kuolemaan, mutta sen kautta elämäkin tulee näkyviin (4:10-12). Evankeliumin mukainen usko ylösnousemukseen (4:14; 5:2) antoi uskonrohkeutta kaikessa siinä, mitä apostolit ruumiissaan (”saviastioissa”) saivat tässä maailmanajassa kokea.

Toinen syy siihen, ettei Paavali lannistu, on kirkkauden toivo (4:16-5:10). Ulkonaisesti ihminen menehtyy, mutta sisäisesti hän uudistuu (5:1-4). Meillä vajavaisilla ihmisillä on Jumalalta ikuinen asunto, joka ei ole ihmiskätten työtä (5:1). Ihminen huokailee ja kaipaa päästä pukeutumaan tähän taivaalliseen asuun (5:2). Siksi ihminen voi olla turvallisella mielellä (5:6). Juuri toivo tekee uskovasta voittamattoman, koska toivo muuttaa kärsimisen ja alennustilan kirkkaudeksi ja kunniaksi. Mutta tähän pyhään toivoon sisältyy myös pyhä pelko, koska ihmisen on tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen (5:10). Tämä ajaa meitä julistamaan sovituksen sanaa (5:11).

Kolmas syy, joka antaa Paavalille rohkeutta, on Kristuksen rakkaus (5:11-15). Kristuksen rakkaus on pakottavaa rakkautta (5:14). Todennäköisesti on oikein ymmärtää tämä ilmaisu koko täyteydessään: se kattaa sekä Kristuksen rakkauden ihmisiä kohtaan että sen Kristuksen rakkauden, joka on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta (Room.5:5). Kristus rakasti ensin meitä ja sitten syntyi meissä rakkaus Häneen. Kaiken kristillisen rakkauden alku on se rakkaus, joka pakotti Kristuksen uhrikuolemaan. Tämä jumalallinen rakkaus ilmeni siinä, että Hän kuoli kaikkien puolesta. Koska Hän kuoli kaikkien puolesta, kaikki ne, jotka elävät, eivät enää saa elää itselleen, vaan Hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut.

Sovituksen virka

Paavalin saama tehtävä on sovituksen virka (5:16-6:2). Se perustuu siihen, että Jumala sovitti Kristuksessa maailman itsensä kanssa. Tästä sovituksesta Paavali on itse päässyt osalliseksi ja nyt hän pyytää Kristuksen puolesta: ”Suostukaa sovintoon Jumalan kanssa” (5:20). Ei se, että ihminen on tuntenut Kristuksen inhimilliseltä kannalta (5:16), takaa kenellekään tätä apostolista virkaa. Näemme ilmaisujen taustalla taas vilahduksen Paavalin vastustajista, jotka ovat vedonneet siihen, että hekin ovat tunteneet Jeesuksen henkilökohtaisesti. Mutta Paavali toteaa: Jos olemmekin joskus tunteneet Jeesuksen kohdattuamme hänet ruumiillisesti, emme kuitenkaan enää tunne häntä sillä tavalla (5:16). Päinvastoin: On syntynyt uusi hengellinen yhteys Pyhän Hengen välittämänä. Siksi Paavali ei enää tunne ketään inhimilliseltä kannalta, vaan hän suhtautuu lähimmäisiin kokonaan uudella tavalla: niin kuin ihmisiin, joiden puolesta Kristus on kuollut. Se, joka on Kristuksessa, on uusi luomus. Vanha on kadonnut, kaikki on tullut uudeksi. Tämä tapahtuu uudestisyntymisessä, jossa ihminen luodaan hengellisesti uudeksi (Joh.3:1-8).

Paavali sanoo, että Jumala uskoi heille ”sovituksen sanan” (2.Kor.5:19). Sovitus huipentui Jeesuksen ristinkuolemaan, joka vanhurskauttaa syntisen ihmisen (5:21). Paavalin julistuksen keskeinen sanoma on juuri Kristuksessa tapahtunut sovitus. Melko pian tämän kirjeen kirjoitettuaan Paavali saapui Korinttiin ja kirjoitti siellä Roomalaiskirjeen, jossa evankeliumin totuudet on esitetty pähkinänkuoressa. Tästä kappaleesta (5:16-6:2) näemme, miten sana rististä on ollut Paavalin julistuksen kantavana ja läpitunkevana perusajatuksena.

Paavali päättää tämän jakson kehotukseen ottaa Jumalan armo vastaan (6:1,2). Paavalin apostolinvirka on myös kehottamisen virka. Samanlaisen kehotuksen voimme nähdä kaikista Paavalin kirjeistä. Usein hänen kirjoituksensa jakautuvat opilliseen osaan ja kehottavaan osaan. Kehotus on periaatteessa suunnattu uskoville, ja sanaa käytetään tavallisesti evankeliumiin perustuvista neuvoista ja ohjeista. Pohjimmaltaan kehottaminen onkin eräs evankeliumin tehtävä. Evankeliumin kehotus tehdä hedelmää, jossa kääntymys näkyy (Matt.3:8), merkitsee samaa kuin varoitus, ettei Jumalan armoa tule ottaa vastaan siten, että se jää turhaksi (2.Kor.6:1).

 

Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003). 

Juhani Nikula, 27.3.2013

 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).

TOINEN KORINTTILAISKIRJE: KÄRSIMYS JA LOHDUTUS

Kirjeen tausta


Kreikkalainen Korintin kaupunki sijaitsi strategisesti tärkeällä paikalla n. 6 kilometriä leveällä kannaksella Kreikan mantereen ja Peloponnesoksen niemimaan välissä, jolloin meri avautui kaupungista sekä länteen että itään. Rooma oli laajentuessaan hävittänyt Korintin vuonna 146 eKr. ja perustanut sen uudelleen vuonna 46 eKr. Keisari Augustuksen aikana ja hänen jälkeensä kaupunki rakennettiin tietoisesti roomalaisen arkkitehtuurin ja mallin mukaan. Korintista tuli roomalaisen Akhaian provinssin pääkaupunki, josta hallittiin suurinta osaa nykyisen Kreikan aluetta. Kaupunki oli rikas ja siellä oletetaan olleen n. 200 000 vapaata asukasta ja jopa puoli miljoonaa orjaa laivastoissa ja siirtokunnissa. Kaupunki tuli jopa maallisten mittapuiden mukaan tunnetuksi paheellisuudestaan.

Paavali oli aiemmin oleskellut Korintissa puolentoista vuoden ajan (Ap.t.18:1-18). Korintin seurakunta oli ns. sekaseurakunta, jossa oli sekä juutalaisia että pakanasyntyisiä kristittyjä. On oletettu, että Paavalin korinttilaiskirjeitten kirjoitusaikana seurakunnan enemmistö olisi jo ollut pakanasyntyisiä (1.Kor.1:20-24; 12:2). Paavali oli perustanut seurakunnan, mutta siellä ilmeni monenlaisia ongelmia, jotka antoivat aiheen Paavalin korinttilaiskirjeitten kirjoittamiseen.

Kahden korinttilaiskirjeen perusteella on päätelty, että Paavali olisi kirjoittanut korinttilaisille ainakin neljä kirjettä, joista Raamatussa on vain kaksi. Ensimmäisen kirjeen (1.Kor.5:9) hän oli mahdollisesti kirjoittanut Efesoksesta jonkin aikaa Korintissa lähtönsä jälkeen (Ap.t.19), mutta tämä kirje on hävinnyt. Paavali oli kuullut kirjeensä aiheuttamista väärinkäsityksistä sekä myös hajaannuksesta seurakunnassa (1.Kor.1:11). Paavalin luo oli tullut myös seurakunnasta ”lähetystö” (16:17), joka oli kertonut seurakunnan keskuudessa olevista kysymyksistä (7:1-). Näistä syistä Paavali kirjoitti kirjeen, joka on Raamatussamme ”Ensimmäinen korinttilaiskirje.” Tämän jälkeen Paavali sai kuulla epäedullisia tietoja Korintin seurakunnasta ja teki sinne mielipahaa aiheuttavan vierailun (2.Kor.2:1). Huolimatta siitä, että tämä vierailu tuotti seurakunnalle mielipahaa, se oli tarpeellinen, koska seurakunta ei ollut ottanut huomioon Raamattumme ensimmäisen korinttilaiskirjeen kehotuksia. Tästä syystä Paavali kirjoitti (kolmannen ja meiltä kadonneen) kirjeen tuskassa ja kyynelsilmin (2.Kor.2:4; 7:8,9). Tämän kirjeen toimitti perille ilmeisesti Titus (7:6). Mentyään Makedoniaan Paavali sai kuulla Titukselta rohkaisevia tietoja Korintin seurakunnasta (2.Kor.7:5-7), minkä jälkeen Paavali kirjoitti neljännen kirjeensä (Raamattumme toisen korinttilaiskirjeen). Toisessa korinttilaiskirjeessä Paavali ilmaisi ilonsa korinttilaisten mielenmuutoksesta (2.Kor.7:2-16). Myöhemmin Paavali vielä vietti talven Korintissa (Ap.t.20:2,3; 1.Kor.16:6) ennen lähtöään Jerusalemiin viemään keräyksen tuottoa paikallisille köyhille kristityille. Tämän oletetun tapahtumasarjan perusteella voidaan päätellä, että Paavali olisi käynyt Korintissa kolme kertaa ja kirjoittanut seurakunnalle neljä kirjettä (joista kaksi on hävinnyt ja kaksi on Raamatussamme).

Ei ole mahdollista yksiselitteisesti määrittää, milloin toinen korinttilaiskirje kirjoitettiin. On kuitenkin päätelty, että Paavali olisi kirjoittanut kirjeen Makedoniasta (2.Kor.7:5; 8:1; 9:2-4) syksyllä 56 jKr. Tämä päättely perustuu Paavalin matkojen ajoitukseen Apostolien tekojen ja Paavalin kirjeiden ilmoittamien tietojen perusteella. Näiltä osin tapahtumien kulussa on kuitenkin aukkoja, joita ei voi varmuudella täyttää.

Merkille pantavaa on, että Korintin seurakunnassa monet kyseenalaistivat Paavalin arvovallan apostolina. Tätä taustaa vasten toinen korinttilaiskirje paljastaa ainutlaatuisia piirteitä Paavalin elämästä ja persoonasta. Missään muussa Paavalin kirjoittamassa tekstissä ei ole niin persoonallista sävyä kuin toisessa korinttolaiskirjeessä. Se välittää lukijalle Paavalin omaelämäkertaa, paljon sellaista, mitä ei ole kerrottu muissa yhteyksissä UT:ssa. Kirje onkin ennen muuta Paavalin apostolintehtävän ja valtuuksien puolustus. Näyttää siltä, että kaikkialla, missä Paavali toimi, myös vastustajat seurasivat hänen kintereillään. Tässä vaiheessa heitä oli tullut Korinttiinkin. Siellä esiintyi (vääriä) ”mainioita apostoleja”, jotka julistivat ”toista Jeesusta” ja ”toista evankeliumia” ja välittivät ”toista henkeä” (2.Kor 11:4,5). Seurakunnan useimmat jäsenet luottivat kuitenkin vielä Paavaliin, seurakunnan perustajaan, ja tämä esti seurakuntaa joutumasta kokonaan harhaoppien valtaan. Väärät apostolit ehtivät kuitenkin heikentämään Paavalin vaikutusvaltaa tekemällä hänet epäilyttäväksi (joidenkin) korinttilaisten silmissä. Vastustajat arvostelivat hänen esiintymistään ja puheitaan ja saattoivat hänen apostolinvaltuutensa ja henkilökohtaisen kunniallisuutensa kyseenalaisiksi. Seurakunnan tulevaisuus riippui Paavalin mielestä siitä, pystyttiinkö nämä henkilökohtaiset hyökkäykset torjumaan. Tähän Paavali pyrki seurakunnalle osoitetun paikoitellen hyvinkin kohti käyvän kirjeen muodossa. Toisessa korinttilaiskirjeessä Paavalin apostolinviran ja arvovallan puolustus on myös säilynyt arvokkaana kirjoituksena kaikkien aikojen seurakunnalle.


Alkutervehdys

Kirjeen alkutervehdys (1:1,2) on ajan kirjoitustavan mukainen. Kyseessä on todellinen kirje, jossa lähettäjä esittää muodollisen tervehdyksen vastaanottajilleen: kirjoittajan (tai kirjoittajien, koska myös Paavalin seuralainen Timoteus mainitaan) esittely sekä kristillisen tavan mukaan armon ja rauhan toivotukset vastaanottajille. Koska kyseessä on kirje, myös lopetus on muodollinen loppukehotuksineen ja tervehdyksineen (13:1-13). Kirjeen muoto on näin yleisten käytäntöjen mukainen, vaikka kirjeen vastaanottajat ovat Paavalille hyvin tuttuja ja läheisiä, koska hän oli perustanut Korintin seurakunnan. Kirjoittajan ja vastaanottajien tuttavallisuus näkyy kirjeen sisällössä, mutta se ei merkitse muotoseikoista tinkimistä.


Jumala antaa lohdutuksen

Paavalin suhde Korintin seurakuntaan oli erittäin läheinen mutta myös ongelmallinen. Siksi on ymmärrettävää, että hän aloittaa kirjoittamalla lohdutuksen tarpeesta (1:3-11). Tämä on ymmärrettävää, koska kirje on kirjoitettu heti vaikeiden kriisiaikojen jälkeen. Toisaalta kirjeen kirjoittaminen todistaa, että kriisi ei suinkaan ole vielä kokonaan ohi. Seurakunta oli toisaalta joutunut ulkoisen painostuksen ja vainon kohteeksi. Tämän lisäksi seurakunnassa ilmeni kipeitä sisäisiä ongelmia. Paavalin perustamat seurakunnat joutuivat usein juutalaisen vaikutuksen alaiseksi (vrt. erityisesti Paavalin kirje galatalaisille), jolloin seurakunnat olivat jopa luopumassa kristillisestä uskosta. Korintin seurakuntaan oli tullut ”vääriä apostoleja”, jotka hyökkäsivät Paavalin asemaa ja opetusta vastaan. Näitten kriittisten haasteiden edessä Paavali ylistää ”lohdutuksen Jumalaa” (1:3).

Kristityn elämään kuuluvat kärsimykset Kristuksen tähden. Paavali itse katsoi olevansa osallinen Kristuksen kärsimyksistä (1:5; myös Room.8:17; Fil.3:10; 1.Piet.4:13). Kyse ei ole samaistumisesta Kristuksen kärsimyksiin tämän sovitustyön merkityksessä (koska nämä kärsimykset olivat ainutlaatuisia), vaan kärsimisestä Kristuksen nimen tähden (Ap.t.5:41; Matt.5:10-12; Fil.1:29). Kärsimykset kuitenkin saavat aikaan myös runsaan lohdutuksen (2.Kor.1:5). Paavalille kyseessä oli myös hyvin henkilökohtainen asia, koska hän näki kärsimysten ja sitä kautta tulevan lohdutuksen kuuluvan keskeisiin hengellisiin periaatteisiin. Paavali itse oli saanut kokea mitä vaikeimpia koettelemuksia ja ahdistuksia, mutta samalla hän oli tullut kykeneväksi lohduttamaan niitä, jotka olivat ahdingossa. Hän oli kärsinyt sen vuoksi, että voi välittää Kristuksen lohdutusta muillekin. Paavali tiesi, että korinttilaisilla olivat omat kärsimyksensä, mutta juuri siitä syystä Paavali oli varma myös lohdutuksesta, jonka korinttilaiset tulevat saamaan (1:7).

Paavali kirjoittaa ahdingoista, joita hän oli saanut kokea Aasian maakunnassa (1:8-11). Kyse ei ollut kaukaisesta menneisyydestä vaan juuri äsken kestetyistä kärsimyksistä, jolloin Paavali oli ollut työtovereineen suoranaisessa hengenvaarassa. Kyseinen tapahtuma on toisinaan yhdistetty Efesoksessa tapahtuneeseen mellakkaan (Ap.t.19:22-40), mutta Paavali ei tuolloin ollut ainakaan välittömässä hengenvaarassa. Paavali toteaakin vain ahdingon tapahtuneen Aasian maakunnassa, jolloin on saattanut olla kyseessä hengenvaarallinen tapahtuma esim. Troaksessa, jossa Paavali oli juuri käynyt (2.Kor.2:12). Tilanne oli joka tapauksessa ollut uhkaava ja Paavali tuntui pitäneen jo varmana henkensä menettämistä ja että vain Jumalan yliluonnollinen apu voisi heidät enää pelastaa. Korinttilaiset saattoivat olla tietoisia Paavalin koettelemuksista, mutta eivät mahdollisesti tienneet tilanteen vakavuutta. Tosiasiassa korinttilaisten keskuudessa vallitsevat ongelmat olivat olleet Paavalille lisärasite, joka tuotti hänelle tuskaa. Luultavasti siksi Paavali toivookin korinttilaisten auttavan häntä rukouksillaan (1:11). Paavalilla oli kuitenkin turva Jumalassa ja lopulta hän saattoi päätellä, että Jumala voi tulevaisuudessakin pelastaa heidät (1:10). Paavalin johtopäätös tuntuu olevan, että kärsimykset ovat väistämättömiä Kristuksen tähden, mutta hän luotti myös sitä kautta tulevaan runsaaseen lohdutukseen ja Jumalan kykyyn auttaa mahdottomissakin tilanteissa.


Paavalin matkasuunnitelmien muutos

Paavali oli suunnitellut käyvänsä Korintissa, mutta hänen matkasuunnitelmiinsa oli tullut muutos (1:12-2:2). Alun perin Paavali oli suunnitellut käyvänsä Korintissa jo kaksikin kertaa, ensin matkallaan kohti Makedoniaa ja sitten paluumatkalla (1:16). Hän oli kuitenkin muuttanut alkuperäistä suunnitelmaansa eikä poikennut lainkaan Korintissa. Tämä antoi aiheen Paavalin vastustajille syyttää häntä epäluotettavuudesta. Paavali tuntui välillä sanovan ”kyllä” ja välillä ”ei,” ikään kuin hän olisi ollut päättämätön, häilyväinen ja epäluotettava. Vastustajat saattoivat sanoa Paavalin toimivan ihmismielen mukaan eikä Jumalan johdatuksessa. Paavalin suunnitelmiin ei olisi näin voinut luottaa koska ne olivat vain horjuvia ihmisajatuksia. Tämän Paavali torjui jyrkästi. Hän vetosi siihen, että ollessaan Korintissa hän ei ollut toiminut inhimillisen viisauden mukaan vaan hän oli noudattanut Jumalan vaatimaa yksinkertaisuutta ja vilpittömyyttä ja häntä oli ohjannut Jumalan armo (1:12). Paavali oli julistanut korinttilaisille Kristusta, jossa ”kyllä” on ”kyllä” ja ”ei” on ”ei.” Kuten Kristuksessa ei ole mitään häilyvää, olivat Paavalinkin lupaukset luotettavia. Paavali tahtoi olla uskollinen, niin kuin hänen Herransakin oli (tosiasiassa myös Jeesus ainakin kerran muutti matkasuunnitelmiaan, Joh.7:8-10, joten matkasuunnitelman muutos ei ainakaan itsessään ollut merkki häilyväisyydestä).

Paavalilla oli kuin olikin Korintin matkansa lykkäämiseen hyvät syynsä, jotka olivat luonteeltaan hyvää tarkoittavia. Paavali oli nimittäin kuullut Korintista senkaltaisia uutisia, että katsoi parhaimmaksi lykätä lähtöään sinne. Ensinnäkin hän halusi säästää seurakuntaa, koska hän olisi joutunut ojentamaan sitä: seurakunnassa oli sellaisia, jotka olivat tehneet syntiä, jolloin Paavali olisi joutunut olemaan ankara näitä kohtaan. Tästä Paavali halusi säästää korinttilaisia (2.Kor.1:23). Toiseksi Paavali halusi säästää myös itseään, koska hän ei halunnut aiheuttaa seurakunnassa mielipahaa (2:1). Tätä ei toki voi ymmärtää niin, että Paavali olisi vältellyt syntisten ojentamista. Paavali toimi vastuullisesti. Kyse oli ennemmin siitä, että hän toivoi ajan myötä syntisten katuvan, ts. seurakunta oikaisisi itse epäkohdat ennen hänen tuloaan. Selvästikin Paavalin edellinen vierailu oli ollut molemminpuolisesti niin rankka, että hän halusi välttää kaikki osapuolet samanlaiselta kokemukselta. Mieluimmin Paavali halusikin käynnillään tuoda iloa (2:3), vaikka hän oli vanhurskaan lopputuloksen suhteen tinkimätön.

Tässä yhteydessä Paavali myös esittää lyhyesti Pyhän Hengen roolin ihmisen kääntymyksessä (1:21,22). Usko Kristukseen ei ylipäätään voi syntyä, jollei Henki vedä ihmistä Kristuksen luokse (vrt. Joh.16:14). Ihmisen uskoontulo merkitsee siinä mielessä ihmisen ”voitelua”, että Henki tulee asumaan ihmisen sydämeen vakuudeksi ja ihminen sinetöidään Hengessä Jumalan omaksi. Hengen sinetti merkitsee sitä, että uskovassa on Kristuksen Henki (vrt. Room.8:9).


”Kyynelkirje”

Paavali viittaa aikaisemmin kirjoittaneensa (2:3-11) korinttilaisille ”sydän raskaana ja kyynelsilmin” (2:4). Sen sijaan, että hän olisi mennyt käymään Korintissa, hän oli lähettänyt sinne kirjeen. Tämä kirje on tuskin voinut olla Raamattumme ensimmäinen korinttilaiskirje, joten ”kyynelkirje” on kirjoitettu Raamattumme ensimmäisen ja toisen korinttilaiskirjeen välissä. Kyseessä on siten kadonnut kirje, jota ei tunneta muuten kuin Paavalin viittauksesta siihen toisessa korinttilaiskirjeessä.

Paavali mainitsee (2:4) kirjoittaneensa edellisen kirjeensä korinttilaisille kyynelin ja jatkaa toteamalla, että syntiin langennut mies, joka oli erotettu seurakunnasta, olisi nyt otettava takaisin, koska hän oli tehnyt parannuksen (2:5-11). Tämä on toisaalta monesti ymmärretty samaksi henkilöksi, josta Paavali kirjoittaa ensimmäisessä korinttilaiskirjeessään (1.Kor.5:1-5). Mutta on mahdollista, että ”kyynelkirjeessä” mainittu henkilö olisi kokonaan joku toinen. Joka tapauksessa kyseessä on ollut raskas rikkomus, joka selittää Paavalin alun perin rankan reagoimisen asiaan. Syntinen oli nyt kuitenkin tullut katumukseen ja tehnyt parannuksen, jolloin Paavali oli valmis antamaan rikkomuksen anteeksi.


Paavali ”voittosaatossa”

Kirjoittaessaan toista korinttilaiskirjettä Paavali toistuvasti palaa matkasuunnitelmiinsa ja niissä ilmenneisiin muutoksiin. Toisessa luvussa hän puhuu siitä levottomuudesta, jota hän tunsi Korintin seurakunnan vuoksi saapuessaan Troakseen (2:12-17), kun ei tavannutkaan siellä Titusta, kuten mahdollisesti oli sovittu. Paavali matkusti sitten Makedoniaan tavatakseen Tituksen. Mutta Paavalin tullessa Troakseen siellä olivatkin ovet avoinna evankeliumin työlle. Silti ajatus Korintin tilanteesta painoi raskaana Paavalin mieltä. Hän oli selvästi sitä mieltä, että Korintti oli avainasemassa hänen lähetystyössään: tämä tärkeä itäisen ja läntisen maailman solmukohta oli saatava varmistetuksi uskolliseksi evankeliumille. Paavali suunnitteli matkustamista kauemmas länteen, kohti Roomaa ja aina Espanjaan asti (Room.1:13,15; 15:22-24). Tämä kauaskantoinen suunnitelma olisi ollut vaikea toteuttaa, jos Korintin tilanne ei olisi korjaantunut. Jos Korintti joutuisi väärien opettajien (judaistien tai gnostilaisten viisaudenopettajien) valtapiiriin, tämä merkitsisi lähetystyön tärkeiden asemien menettämistä. Lisäksi se tarkoittaisi sitä, että Korintti ja sen seurakunta muodostuisivat suorastaan vihollisen tukikohdaksi. Troaksessa avautuneet mahdollisuudet eivät voineet korvata sitä, mitä Korintissa saatettaisiin menettää. Suuren levottomuuden pakottamana Paavali sitten lähti kesken kaiken Troaksesta Makedoniaan tavatakseen Tituksen mahdollisimman pian ja kuullakseen selvityksen Korintin tilanteesta.

Paavalin käyttämä kielikuva ”Kristuksen voittosaatosta” (2:14) on verrattavissa roomalaisen ajan triumfeihin, voittokulkueisiin. Triumfin viettäjä matkusti vaunuissa kaupungin halki joukkojensa, sotasaaliin ja merkittävien sotavankien kanssa. Paavalille ”Kristuksen voittosaatto” merkitsi tällöin asettumista – ei voittajan, triumfin viettäjän eli sotapäällikön – vaan voitetun sotavangin asemaan. ”Kristuksen sotavanki" oli silloin Kristuksen voittamana mukana saattueessa. Kuitenkin tällainen triumfi oli voitetun kannalta erilainen kuin roomalaisen sotavangin. On tuskin ihmiselle parempaa asemaa kuin olla Kristuksen voittamana! Paavali ilmaiseekin asian kiitollisin sanakääntein eikä kirjoituksessa ole havaittavissa mitään tappiomielialaa. Evankeliumilla on tosin kahtalainen vaikutus: se on elämäksi tai kuolemaksi, pelastukseksi tai tuomioksi. Kuitenkin Jumalan asia kulkee voittoisana eteenpäin. Jakeissa 2:14-17 Paavali yhdistää ajatuksen kaikkeen edellä kirjoittamaansa. Nämä jakeet muodostavat samalla johdannon merkittävään jaksoon, jossa selvitellään apostolinviran kirkkautta (luvut 3-6).


Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).




Juhani Nikula, 06.03.2013