Kuningas Herodes Agrippa I
Apostolien teoista voimme lukea, että Jumalan sana levisi koko ajan ja Herran Henki teki suuria ihmeitä, mutta samaan aikaan seurakuntaa koeteltiin ankarasti. Seurakunta sai toistuvasti kokea vastustusta ja vainoa. Näin sitten tapahtui jälleen luvussa 12: Ap.t.12:1-5. Jaakob Sebedeuksen poika tapettiin selvästikin poliittisista syistä. Kaikki kuitenkin tapahtuu aina Jumalan suunnitelmien mukaan, jolloin moninaiset maallisiltakin näyttävät asiat vaikuttavat aina Jumalan tahdon toteuttamiseksi – niin kummallista kuin se joskus näyttää olevan.
Tässä mainittu kuningas Herodes on yksi vihattuun Herodes Suuren perheeseen kuulunut jäsen. UT mainitsee tästä perheestä moniakin henkilöitä, joita ei pidä sekoittaa keskenään. Tässä mainittu kuninkaana oleva suvun jäsen on Herodes Agrippa I, joka on Herodes Suuren pojan Aristobuluksen poika (huom! Ap.t.25:13-26:32 mainittu Agrippa on puolestaan Herodes Agrippa II, edellisen poika). Kuten kaikilla suvun jäsenillä, myös Herodes Agrippa I:llä oli värikäs tausta. Hänen isänsä teloitettiin, kun poika oli vielä hyvin nuori (Herodeksen perheessähän oli jatkuvasti jokaisen henki vaakalaudalla; murhaajia löytyi niin oman perheen kuin vihamiestenkin taholta). Poika lähetettiin tuolloin äitinsä kanssa Roomaan, jossa hän kasvoi lähellä keisarin perhettä ja sai sen mukaisen kasvatuksen. Herodes kuitenkin alkoi käyttäytyä kuin playboy, ja hän joutui pian pakenemaan velkojiaan Idumeaan ja sen jälkeen Tiberiakseen. Myöhemmin hän palasi Roomaan, jossa hän loukkasi itse keisari Tiberiusta ja joutui siitä syystä vankilaan. Tiberiuksen kuoltua Herodes vapautui vankilasta. Uusi keisari Caligula suosi Herodesta, josta tuli vähäksi ajaksi koko Palestiinan alueen kuningas isoisänsä Herodes Suuren tapaan.
Herodes Agripan suhde juutalaisiin oli koko ajan ongelmallinen, koska koko hänen sukuaan vihattiin (ja syystä!). Kun hän oleskeli Roomassa, hän pyrki aina olemaan niin roomalainen kuin voi; vastaavasti Palestiinassa hän pyrki olemaan aina juutalaisille mieliksi ja koetti siksi koko ajan pysytellä hyvissä väleissä heidän kanssaan. Hän siirsi hallintonsa Kesareasta (roomalainen linnoituskaupunki rannikolla) Jerusalemiin, jotta juutalaiset kokisivat sen olevan kansallinen pääkaupunki. Kun mielipuoli keisari Caligula v. 40 jKr. suunnitteli pystyttävänsä Jerusalemin temppeliin itseään jumalana esittävän patsaan, Herodes yritti vaikuttaa keisariin, jotta tämä ei toteuttaisi suunnitelmiaan (keisarin palvonta jumalana oli sinänsä Rooman valtionuskonnon mukaista, mikä osaltaan vaikutti juutalaisten karkottamiseen lähes kokonaan Palestiinasta viimeistään v. 135 jKr). Herodes tiesi ihan hyvin, mitä hänen valtakunnassaan olisi tapahtunut kansannousu, jota hän ei olisi kyennyt hallitsemaan. Keisari Caligula kuitenkin kuoli v. 41 jKr. ja hänen suunnitelmansa raukesi.
Kaikella tavalla Herodes pyrki toimimaan tavalla, joka saisi juutalaiset hyväksymään hänet. Valtansa hän oli saanut keisarilta, mutta alamaiset olivat juutalaisia. Herodes siirsi hallituksensa paikan roomalais-kulttuurisesta Kesareasta Jerusalemiin, jolloin pyhän kaupungin Jerusalemin asema vahvistui myös poliittisessa mielessä. Herodes myös vahvisti kaupungin pohjoista muuria sekä sen linnoituksia, millä hän sekä vahvisti kaupungin turvallisuutta että arvonantoa. Herodeksen aikana juutalaiset katsoivat parempien aikojen alkaneen, ja jotkut suorastaan odottivat messiaanisen ajan sarastavan. Sinänsä Herodeksen tavoitteena oli vain lujittaa valtaansa, joten hänen kansaa ja sen uskonnollisuutta miellyttävät toimenpiteensä olivat lähinnä käytännön sanelemia. Herodeksen toiminta oli siinä mielessä menestyksellistä, että hänen onnistui tasapainoilla juutalaisten ja roomalaisten vallanpitäjien välillä. Kristityt muodostivat uhan vallitsevalle status quo –tilalle, joten Herodeksella oli aihetta suhtautua kielteisesti tähän vähemmistöön. Yleisesti tiedetään Herodeksen sortaneen muitakin vähemmistöjä, jotka saattoivat aiheuttaa hänelle ja hänen vallanhaluisille pyrkimyksilleen ongelmia.
Väkivalta oli aina kuulunut Herodeksen suvun keinoihin, joten myös Herodes Agrippa I hallitsi ne toimintatavat. Herodes ryhtyi väkivaltaisiin toimiin muutamia seurakunnan jäseniä kohtaan. Tässä yhteydessä Jaakob, Johanneksen veli mestattiin, mikä siis tapahtui valtapoliittisena toimenpiteenä. Herodes etsi juutalaisten suosiota, mitä hän tällä teollaan saikin. Koska meneillään oli happamattoman leivän juhla eli pääsiäinen, juutalaisten mielestä tuon juhlan kruunasi kristittyjen lahkon johtajistoon kuuluneen miehen murha. Koska Jaakobin murha miellytti juutalaisia, Herodes vangitutti Pietarinkin. Käytännössä Pietari oli kahlehdittu kahteen sotamieheen (yhteen kummallakin puolella) ja lisäksi muut vartioivat häntä (12:6). Herodes suunnitteli Pietarille näytösoikeudenkäyntiä pääsiäisjuhlien jälkeen; siksi kuningas halusi kunnollisella vartioinnilla varmistaa, että Pietari ei pääse pakenemaan. Ilmeisesti Pietaria pidettiin vangittuna Jerusalemin mahtavassa Antonian linnoituksessa. Herodeksen tarkoitus oli epäilemättä julkisen oikeudenkäynnin jälkeen teloittaa Pietari samaan tapaan kuin oli tapahtunut Jeesukselle. Tämä olisi ollut julkinen varoitus kristilliselle seurakunnalle.
Seurakunta eli juuri nyt vaihetta, jossa se oli murtautumassa ulos juutalaisuudesta. Vähän aikaisemmin oli Filippos julistanut menestyksellä evankeliumia Samariassa, puolijuutalaisella alueella. Sitten Pietari oli noudattanut Jumalan Hengen kehotusta lähteä viemään evankeliumia pakana Corneliukselle, jonka kodissa oli Pyhä Henki laskeutunut kuten alussa helluntaina, ja näin uskoon tulleet pakanat oli kastettu. Evankeliumi alkoi näin vähä vähältä tunkeutua ulos juutalaisuuden kahleista eikä enää ollut mahdollista se, että kristillinen seurakunta olisi voinut olla jotain uudistunutta juutalaisuutta. Yhteentörmäys alkoi olla täydellinen. Juutalaiset kuitenkin olivat vielä toistaiseksi niin paljon niskan päällä, että he saattoivat menestyksellä aiheuttaa seurakunnalle vahinkoa. Tässä oli nyt yksi sellainen tapaus: Jaakob menetti päänsä ja kärsi marttyyrikuoleman, ja Pietari joutui vankilaan.
Seurakunnasta sanotaan, että se rukoili lakkaamatta Pietarin puolesta (12:5). Alkuseurakunnasta sanottiin monessa vaiheessa sen rukoilleen palavasti (vrt. 1:14, 24; 2:42; 4:24-31; 6:4,6; 9:40 jne.). Vaino ja vaikeudet ovat aina saaneet uskovat rukoilemaan palavasti. Näin vastoinkäymisillä on myös ollut seurakuntaa vahvistava vaikutus. Myös tämä seurakunnan tuskainen rukous oli Jumalalle mieleen ja sitä seuraavat tapahtumat osoittavat, että rukous kuultiin.
Pietari vapautuu
Pietari vapautuu lopulta Jumalan lähettämän enkelin avulla (12:6-19). Vankilasta vapautuminen enkelin avulla ei ollut Pietarille uusi asia, koska Apostolien teoissa kerrotaan jo aikaisemmin hänelle tapahtuneen samaa (5:17-21; Raamattu kertoo monissa muissakin paikoissa enkelien yliluonnollisesta toiminnasta; 2.Moos.3:2; Matt.1:20; Luuk.2:9-14; Ap.t.12:23). Enkelin kehotusta nousta kiireesti seurasi, että kahleet putosivat Pietarin käsistä. Enkeli kehotti Pietaria pukeutumaan ja seuraamaan häntä. Yhdessä he kulkivat vartioiden ohi ja lopulta rautaportti aukeni heille itsestään. Pian enkeli hävisi näkyvistä. Pietari oli vapautunut yliluonnollisella tavalla. Inhimillisesti ajatellen tämän on täytynyt olla epätoivoinen tilanne vartijoille, jotka eivät ole voineet taistella yliluonnollisia voimia vastaan. Molemmissa tapauksissa (edellinen oli 5:17-21) niin vartijat kuin kansanjohtajatkin olivat ymmällä ja avuttomia.
Paljon väkeä oli rukoilemassa Johannes Markuksen äidin Marian talossa. Sinne Pietari sitten heti menikin vapauduttuaan, koska hänellä oli syytä pelätä Herodeksen sotilaiden ryhtyvän etsimään häntä. Tässä mainittu Johannes Markus on ilmeisesti sama henkilö, joka oli myöhemmin Paavalin ja Barnabaksen avustajana (13:5,13) ja myöhemmin pelkästään Barnabaksen matkatoveri (15:37-39). Lisäksi tämä Johannes Markus on aivan ilmeisesti sama henkilö, joka on kirjoittanut Markuksen evankeliumin. Alun perin hän oli ollut Pietarin oppilas ja saanut tältä yksityiskohtaista sisäpiiritietoa, josta voimme evankeliumista lukea.
Pietarin pyrkiminen Marian taloon on sinänsä koominen tapahtuma. Talo oli kookas, joten portti ei ollut aivan välittömässä läheisyydessä siitä, missä uskovat olivat rukoilemassa. Pietari sai kolkuttaa pitkään, koska palvelustyttö iloissaan siitä, että tunsi Pietarin äänen, jätti portin avaamatta ja unohti samalla Pietarin kadulle! Inhimilliseltä tuntui sekin, että uskovat olivat rukoilleet Pietarin vapautumista – ja sitten eivät tahtoneet uskoa, kun niin tapahtui! Lopulta sitten Pietari laskettiin sisään ja kaikki saattoivat nähdä, että hän oli vapautunut.
Pietari lähtee nopeasti toiseen paikkaan – ilmeisesti turvallisempaan paikkaan, koska uskovien kodista häntä saatettaisiin luonnollisesti etsiä heti ensimmäisenä. Mutta ennen lähtöään Pietari kehottaa kertomaan vapautumisestaan ”Jaakobille ja muille veljille” (12:17). Tämä on tietenkin eri Jaakob kuin Jaakob Sebedeuksen poika, joka vähän aikaisemmin mestattiin. Kyseessä on Jerusalemin seurakunnan johtajaksi kohonnut Jeesuksen veli, Joosefin ja Marian poika (tai pikemminkin siis velipuoli, koska Joosef ei ollut Jeesuksen todellinen isä; Mark.6:3; Gal.1:19). Tämä Jaakob mainitaan useita kertoja Raamatussa tämän jälkeenkin (Ap.t.15:13-21, 21:18; 1.Kor.15:7). Häntä voi pitää melko vanhoillisena juutalaiskristittynä, jonka tehtävänä oli toimia juuri juutalais-kristillisen seurakunnan kaitsijana, mutta jolla ei ollut pakanalähetystehtävää. Nykytermein voitaisiin sanoa, että hän oli ”messiaaninen juutalainen”, joka aina korosti juutalaisia juuriaan, mutta oli silti täydestä sydämestä Jeesus Nasaretilaisen uskollinen seuraaja. Jossakin vaiheessa Jerusalemin seurakunnan johtajuus siirtyi Pietarilta Jaakobille (ilmeisesti Jaakob oli sopivampi henkilö juutalais-kristillisen seurakunnan paimeneksi kuin Pietari, joka oli lopulta saarnannut pakanoillekin, vrt. Ap.t.10). UT:n Jaakobin kirje on hänen kirjoittamansa. Perimätieto kertoo, että Jaakob olisi kärsinyt marttyyrikuoleman v. 62 jKr.
Näiden tapahtumien jälkeen Herodes käski rangaista vartijoita, mikä ei Herodekselta ollut mikään odottamaton teko. Täytyy kuitenkin muistaa sekin, että roomalainen sotilas vartioi aina vankeja oman henkensä uhalla (sääntönä oli, että vartijaa rangaistaan sen mukaan mikä olisi ollut vangin tuomio). Jos vartioitu karkaa, vartija menetti normaalisti henkensä. Tässä suhteessa laki oli erityisen ankara.
Jumalalla oli suunnitelma Pietarille, jonka tuli edelleen jatkaa evankeliumin julistamista. Tämän luvun jälkeen Pietari mainitaan enää luvussa 15, jossa apostolit kokoontuvat Jerusalemiin miettimään kysymystä pakanoiden ympärileikkauksesta. Apostolien teot keskittyy tästä eteenpäin kertomaan Paavalin pakanalähetystyöstä. Kuitenkin Pietari jatkoi uskollisesti evankeliumin työtään. Paavali mainitseekin, että heillä oli Pietarin kanssa yhdessä sovittu työnjako, jonka mukaan Pietari keskittyi pääsääntöisesti juutalaislähetystyöhön, Paavali taas meni pakanoiden keskuuteen (Gal.2:9). Tämä oli selvästikin se työnjako, joka tuli Jumalalta. Pietarin tuli näin vapautua vankilasta, koska hänen työnsä oli kesken. Jumala kutsui hänet jatkamaan.
Herodeksen kuolema
Herodes Agrippa I ei elänyt kovin kauan näiden tapahtumien jälkeen (12:20-23). Tämä on tallennettu historiankirjoitukseen tapahtuneeksi vuonna 44 jKr. Tyros ja Sidon olivat rannikkokaupunkeja, jotka kuuluivat Herodeksen valtapiiriin. Mistä Herodeksen viha näitä kaupunkeja kohtaan johtui, ei ole tiedossa. Mutta kaupungin edustajat yrittivät lepyttää kuningasta. Herodes kuitenkin vaati alamaisiltaan kunnianosoituksia, jotka kuuluivat vain Jumalalle. Siksi Herran enkeli löi Herodesta ja madot söivät hänet. Jumalattomalla kuninkaalla oli näin jumalattoman loppu.
Seurakunta kuitenkin edelleen vahvistui kun Jumalan sana levisi leviämistään (12:24). Seurakunta eli vainon keskellä, mutta vaino yleensä juuri vahvistaa seurakuntaa. Lisäksi kaiken vainon keskellä tapahtuu Jumalan voimatekoja, jotka edelleen vaikuttavat seurakunnassa kasvua.
Jae 12:25 mainitsee Barnabaksen ja Saulin lähtevän Jerusalemista sen jälkeen kun he ovat toimittaneet avustuksen (11:30) perille. He olivat lähteneet viemään avustusta Antiokiasta, johon he sitten palasivat. He toimivat tämän jälkeen Antiokian seurakunnan työyhteydessä profeettoina ja opettajina (13:1).
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Pietari ja Cornelius
Helluntaina Pyhä Henki vuodatettiin maan päälle ja Jeesuksen seuraajat täytettiin Pyhällä Hengellä. Ensimmäisen helluntain tapahtumat koskettivat kuitenkin vain ns. täysjuutalaisia, jotka olivat kääntyneet uskomaan Jeesukseen Messiaanaan. Helluntaitapahtuma näyttää Apostolien tekojen mukaan edenneen kolmen vaiheen kautta. Kun ensimmäisen helluntain jälkeen evankelista Filippos saarnasi Samariassa ja paikallisia ihmisiä tuli uskoon, Pyhä Henki ei ensin tullut kääntyneisiin samarialaisiin (Ap.t.8:16). Pietarin ja Johanneksen tullessa paikalle ja pannessa kätensä kääntyneiden samarialaisten päälle nämä saivat Pyhän Hengen (8:17). Tapahtui ns. samarialaisten eli puoli-juutalaisten helluntai. Tuossakaan vaiheessa ei Hengen täyteys vielä koskettanut kokonaan pakanataustaisia ihmisiä. Pakanoiden täyttyminen Hengellä eli helluntain kolmas vaihe tapahtui sitten lopulta sadanpäällikön Corneliuksen kodissa.
Cornelius oli kunniallinen roomalainen upseeri (10:1,2). Hän palveli ”Italialaisessa kohortissa”, mikä tarkoittaa sitä, että Cornelius oli ylenemisten kautta saanut upseerinarvon ja johti nyt roomalaista n. 600 sotilaan kohorttia (10 kohorttia puolestaan muodosti legioonan). Corneliuksen sijoituspaikkana oli Kesarea, joka oli täysin roomalaiskulttuurinen rannikkokaupunki Keski-Palestiinassa. Huolimatta kaikesta pakanallisesta ympäristöstään Cornelius (ja lisäksi hänen perheväkensä) oli ns. jumalaapelkäävä, joka uskoi Israelin Jumalaan ja joka luki VT:n pyhiä kirjoituksia. Näitä jumalaapelkääviä ei kuitenkaan ympärileikattu eivätkä he kääntyneet varsinaisesti juutalaisuuteen. Siitä syystä Cornelius oli juutalaisuuden näkökulmasta pakana. Mutta juuri hänet Jumala valitsi erityisesti kokemaan Pyhän Hengen vuodatuksen ensimmäisenä pakanakansoihin kuuluvana. Iltapäivällä täydessä päivänvalossa hän näki näyn, jonka mukaan Jumala oli nähnyt hänen vilpittömän jumalanpelkonsa. Hänen tuli nyt noutaa Pietari luokseen (10:3-6). Pietaria lähdettiinkin noutamaan (10:7,8; huom! yhden sotilaan sanotaan olleen ”hurskaan”). Tässä vaiheessa Corneliuksella ei kuitenkaan ollut käsitystä siitä, miksi hänen tuli toimia juuri tällä tavalla. Cornelius silti totteli uskollisesti enkelin käskyä, koska hän uskoi enkelin puhuvan hänelle Jumalan antaman kehotuksen.
Kertomus jatkuu kuitenkin inhimillisellä tapahtumasarjalla siitä, kuinka Jumalan oli ensin taivuteltava hurskas juutalainen Pietari hyväksymään kutsu vierailla pakana Corneliuksen kodissa (10:9-16). Päivää Corneliuksen näyn jälkeen myös Pietari näki oman näkynsä, jälleen kirkkaassa päivänvalossa. Pietarin kieltäytyminen muistuttaa profeetta Hesekielin kieltäytymistä syömästä sellaista, minkä Mooseksen laki kieltää (Hes.4:14). Kyseessä olikin VT:n kiellon vastainen menettely (3.Moos.11:4-45), joten siinä mielessä Pietarin vastarinnan voi katsoa olevan ymmärrettävää. Pietari ei syönytkään, mutta näyn merkitys oli lopulta toinen: Jumala oli tässä tilanteessa tuomassa Pietaria ja hänen kauttaan kristillistä seurakuntaa kohti uuden liiton periaatteita. Kaikkien ruokien puhtauden suhteen jo Jeesuskin oli opettanut (Mark.7:17-19), mitä Pietari eikä koko juutalaiskristillinen seurakunta ollut pannut merkille.
On mahdollista, että tämän tapahtuman kohti käyvä sanoma ei välittömästi avaudu ei-juutalaisille. Juutalaisen oli täysin mahdotonta seurustella läheisesti pakanan kanssa. Pakana oli juutalaiselle saastainen, ja vierailu pakanan kodissa teki juutalaisesta itsestään saastaisen. Kulttuurisesti ajatellen Pietarin oli näin mahdotonta lähteä käymään pakanan kodissa. Mutta Herra ymmärsi Pietarin ajatusmaailmaa ja siksi valmisti Pietaria siihen, että häntä noutamaan tulevat miehet esittävät hänelle pyynnön, johon suostuminen olisi Pietarin mielestä aiemmin ollut mahdotonta. Merkille pantavaa on se, että ensimmäinen, joka tuli julistamaan evankeliumia pakanoille, oli juuri Pietari, jonka varsinainen työkenttä oli juutalaisten keskuudessa (Gal.2:9).
Corneliuksen lähettämät miehet sitten saapuivatkin ja Pietari oli osaltaan näin Herran valmistama (10:17-33). Kuitenkin Henki vielä erityisesti kehotti Pietaria lähtemään (10:19,20), koska Pietari yhä mietti näkyään ja sen merkitystä.
Jumala oli näin järjestänyt koko edessä olevan tilanteen kahden toisiaan ymmärtämättömän miehen välillä. Cornelius oli totellut Herraa, joka oli käskenyt noutaa Pietari luokseen. Pietarikaan ei vielä tullessaan Corneliuksen luo täysin tiennyt, miksi hänen piti tulla. Mutta nähtyään taivaallisia näkyjä ja Corneliuksen puolestaan kerrottua, mitä Herra oli hänelle puhunut, Pietari lopulta ymmärsi, että nyt oli kyseessä Jumalan lunastussuunnitelma myös pakanoita varten. Hänellä olikin nyt edessään avomielinen kuulijakunta, jonka Herra oli valmistanut edessä olevaan erityiseen tilanteeseen.
Pietarin puhe ja Hengen vuodatus
Pietari alkoi sitten puhua (10:34-43). Tässä vaiheessa Pietarille oli avautunut koko häntä kohdanneen tapahtumasarjan merkitys; Pietari ymmärsi nyt, että Jumalan edessä ei ollut eroa juutalaisella ja pakanalla. Nyt elettiin uuden liiton aikaa, jolloin kaikkia ihmisiä kutsutaan uskomaan Jeesukseen, kuului ihminen mihin kansaan tahansa. Israelin kansalle Jumala oli tosin ilmoittanut sanansa ja hyvän sanomansa; mutta Jumalan säädöksen mukaan Jeesus Kristus on kaikkien Herra, niin juutalaisten kuin pakanoiden (vrt. Ef.3:4-6; myös Ef.2:13-15). Mutta oivallettuaan tämän nyt omakohtaisesti Pietari puhuu pakanoille yksinkertaista, ajatonta evankeliumia. Pietari kertoo, kuinka Jeesus Nasaretilainen kulki eri puolilla Palestiinaa ja teki paljon hyvää Pyhän Hengen voimassa (Pietari puhuu Jeesuksen toiminnasta tässä puheessa enemmän kuin aikaisemmissa puheissaan, mikä johtuu ilmeisesti siitä, että Kesareassa asuvalla pakanallisella kuulijakunnalla – toisin kuin juutalaisilla – ei välttämättä ollut yhtä tarkkaa omakohtaista kokemusta Jeesuksen maanpäällisestä toiminnasta). Hänet Jeesus ristiinnaulittiin, mutta Jumala herätti Hänet kuolleista. Jeesuksen ylösnousemuksen saattoivat todistaa valitut henkilöt, joille Jeesus ilmestyi ollessaan vielä maan päällä taivaaseenastumistaan. Jeesus myös antoi seuraajilleen lähetyskäskyn, jonka mukaan juuri Häntä tuli saarnata kansalle ja kehottaa uskomaan Häneen. Jeesus Kristus on se, josta profeetat ovat todistaneet (huom! kuulijat olivat tosin pakanoita, mutta jumalaa pelkääväisiä, jotka tunsivat VT:n kirjoituksia). Juuri VT:n kirjoitukset todistavat, että ”jokainen, joka uskoon häneen, saa hänen nimensä voimasta syntinsä anteeksi” (10:43; vrt. Jer.31:34). Mitä Pietari tässä puhuu, on yleismaailmallista pelastussanomaa. Kuulijat olivat pakanoita, mutta pelastussanoma julistettiin nyt ensi kertaa nimenomaan heille.
Silloin tapahtui Pyhän Hengen vuodatus (10:44-48), yllätykseksi läsnä oleville (Pietarin seuralaisille, 10:45, mutta myös Pietarille ja Corneliuksen perheväelle). Pyhä Henki laskeutui kaikkiin heti sen jälkeen, kun Pietari oli sanonut ”jokaisen” Jeesukseen uskovan saavan syntinsä anteeksi, siis niin juutalaisen kuin pakanan. Vielä tähän asti olivat juutalaiskristitytkin luulleet, että Pyhän Hengen lahja kuului vain juutalaisille. Mutta se, mitä he nyt näkivät ja kuulivat kielilläpuhumista myöten, vakuutti heille, että Jumala oli hyväksynyt nämä pakanat yhteyteensä näiden uskon tähden. Siksi Pietari teki sen johdonmukaisen päätöksen, että nämä uskoon tulleet pakanat voidaan myös kastaa Jeesuksen Kristuksen nimeen. Jälleen näemme tässä sen Apostolien tekojen mukaisen mallin, että uskoon tulleet ihmiset kastettiin välittömästi kääntymyksensä jälkeen Jeesuksen Kristuksen nimeen. Ensin kääntyneet kastettiin, mutta sitten heitä vielä opetettiin. Tämä käy ilmi siitä, että Pietaria pyydettiin jäämään sinne muutamaksi päiväksi. Tänä aikana Pietari saattoi opettaa näitä ensimmäisiä pakanakristittyjä ja tutustuttaa heitä lähemmin siihen uskoon, johon he nyt olivat ottaneet ensi askeleensa. Cornelius ja hänen huonekuntansa toki tunsivat VT:n kirjoitukset, jotka antoivat perustan elävälle uskolle, mutta nimenomaan näissä kirjoituksissa on myös nähtävä Jumalan suunnitelma lunastaa kaikki kansat omikseen. Kirjoituksissa on myös nähtävä, että VT:n profeetat ennustavat Jeesuksesta, joka nyt oli tullut maailmaan ja sovittanut -kertakaikkisesti kaikkien synnit.
Pyhän Hengen vuodatus Corneliuksen kodissa osoittaa myös, miten vapaa Pyhä Henki on toimimaan juuri haluamallaan tavalla. Samariassa Filippoksen saarnatessa (8:5-13) ihmisiä tuli uskoon, mutta he eivät saaneet Pyhää Henkeä (täyttyneet Pyhällä Hengellä) ennen kuin Pietari ja Johannes tulivat Jerusalemista ja panivat kätensä uskoon tulleitten ja vedellä kastettujen samarialaisten päälle; silloin nämä saivat Pyhän Hengen (täyttyivät Hengellä, 8:17). Pyhää Henkeä onkin vaikea kahlita tiukkoihin oppirakennelmiin, koska ”tuuli (Henki) puhaltaa missä tahtoo” (Joh.3:8).
Pietarin puolustus
Jumala oli nimenomaisesti valmistanut Pietarin siihen, että hän oli ollut valmis lähtemään pakanan kotiin vastoin omaa uskonnollis-kulttuurista vakaumustaan. Mutta myös muut juutalaiset saivat kuulla siitä, mitä nyt oli tapahtunut, mistä syystä Pietari joutuikin ensin ahtaalle (11:1-3). Jerusalemin juutalaiskristillisellä seurakunnalla oli täysi syy olla huolestunut tapahtuneesta, koska juutalaisten johtajat olivat jo aiheuttaneet Stefanoksen kuoleman ja ensimmäisen ankaran kristittyjen vainon (7:54-8:3). Jos kristillinen seurakunta nyt laajentuu ottamaan piiriinsä myös ei-juutalaisia, se merkitsee (Jerusalemin seurakunnan näkökulmasta) yhteiskunnallisen kriisin vaaraa; olivathan valtaapitävät roomalaiset jo muutenkin varpaillaan juutalaisten kansannousujen uhan vuoksi. Lisäksi alkukristillinen seurakunta oli lähtötilanteessa pelkästään juutalaiskristillinen, joten sen perinteisten arvojen mukaan pakanoista tuli pysyä kokonaan erillään vaikka nämä uskoisivatkin evankeliumin. Tuhansien vuosien perinteitä ei voi murtaa hetkessä.
Pietari kuitenkin selitti ensin oman näkynsä ja sitten tapahtumat Corneliuksen kodissa (11:4-17). Pietari ei ensinnäkään voinut olla ottamatta huomioon taivaasta annettua näkyä (10:11-16) ja toiseksi hän ei ollut voinut vastustaa Pyhän Hengen vuodatusta pakanoihin (10:44-46). Nämä tapahtumat olivat vakuuttaneet Pietarin, ja nyt myös Pietaria arvostelleet veljet vakuuttuivat Pietarin menetelleen oikein (11:18). Jerusalemin seurakunta ymmärsi, että myös pakanoille oli avattu tie pelastukseen.
Tämän tapahtuman suurta, mullistavaa merkitystä ei voi ylikorostaa. Juutalaisten pakanoiden välillä oli ollut suuri, ylittämätön kuilu. Vanhan liiton aikana Jumalan sana olikin vielä annettu vain juutalaisille. Mutta tämän tapahtuman kautta voidaan sanoa, että jää oli nyt ensi kertaa murrettu. Juutalaiskristityt ymmärsivät, että evankeliumi oli tarkoitettu kaikille ihmisille kaikista kansoista. Nyt oli todellisuutta se, mitä Jumala oli jo aikojen alussa luvannut Abrahamille (1.Moos.12:3). Pelastus on lähtöisin juutalaisten keskuudesta, mutta se on tarkoitettu kaikille kansoille. Jeesus Kristus on inhimilliseltä syntyperältään juutalainen, mutta Hänen lunastustyönsä koskee kaikkia ihmisiä.
Tapahtuneesta huolimatta monta ongelmakohtaa jäi vielä ratkaisematta juutalaisten ja pakanoiden välillä. Suhtautuminen Mooseksen lakiin ja erityisesti ympärileikkaukseen olivat asioita, joita piti edelleen käsitellä arkaluontoisina kiistakysymyksinä. Juutalaisuuden perintö oli useimmille niin painava, että sitä ei voinut noin vain yksinkertaisesti panna syrjään. Siksi nämä ongelmat tulivat uudelleen ja uudelleen esiin varhaisen seurakunnan elämässä vielä kauan tämän jälkeen.
Antiokian seurakunta
Raamattu ei puhu Corneliuksesta eikä hänen perhekunnastaan tämän jälkeen mitään. Emme tiedä, kuuluivatko he jatkossa ns. sekaseurakuntaan (mukana sekä juutalaisia ja pakanoita) vai syntyikö heidän ympärilleen pakanataustainen kristillinen seurakunta. Koska Cornelius oli roomalainen upseeri, hän on myös saattanut joukko-osastonsa mukana muuttaa melkein mihin tahansa Rooman valtakunnan osaan. Mutta hänen kotinsa tapahtumien seurauksena kristillisiin seurakuntiin tuli myös ihmisiä, jotka eivät olleet taustaltaan juutalaisia. Juuri näin kerrotaan tapahtuneen Antiokiassa (11:19-21). Myös Antiokian seurakunta oli alun perin syntynyt niiden juutalaiskristittyjen toimesta, jotka olivat paenneet Jerusalemista Stefanoksen kuolemaa seuranneen vainon vuoksi. Mutta hyvin pian Antiokian seurakunnasta tulikin sitten sekaseurakunta, joissa oli sekä juutalaisia että pakanoita. Tämä oli odotettavissa, koska kaupungin väestöstä oli juutalaisia vain noin seitsemäsosa. Antiokia oli lisäksi suurkaupunki (n. 500 000 asukasta), kolmanneksi suurin kaupunki koko Rooman valtakunnassa heti Rooman ja Aleksandrian jälkeen. Tämä teki kaupungista samalla hyvin kansainvälisen, joka oli vilkkaassa kaupankäynnissä ja kulttuurin vaihdossa muun valtakunnan kanssa. Antiokian kristillisellä seurakunnalla oli myöhemmin hyvin merkittävä osa kristillisyyden historiassa (mm. apostoli Paavalin lähetystyö alkoi nimenomaan Antiokiasta, 13:1-3). Jumala selvästikin käytti vallitsevia yhteiskunnallisia olosuhteita hyväkseen evankeliumin levittämisessä, koska Rooman valtakunta tarjosi siihen monia ulkonaisia edellytyksiä (Pax Romana eli Rooman rauha, valtakunnan hyvä tieverkosto ja valtakunnan itäosien yhteinen kieli kreikka).
On mahdollista, että Jerusalemin seurakunnan päätös lähettää Barnabas (11:22-24) johtui siitä, että Jerusalemissa arveltiin kristinuskon leviämisen olevan ”pääsemässä käsistä,” ts. pakanoiden liittyminen seurakuntaan oli herättänyt levottomuutta – huolimatta Pietarin selostuksesta Corneliuksen kodin tapahtumista. Barnabas olikin jo varhain liittynyt Jerusalemin seurakuntaan (4:36,37). Barnabas oli kuitenkin itse täynnä Pyhää Henkeä ja näki kaiken, ”mitä Jumalan armo oli saanut aikaan.” Barnabas osasi ohjata (rohkaista ja kehottaa, 4:36?) seurakuntaa niin, että se edelleen kasvoi.
Barnabas oli Saulin kääntymisen jälkeen ottanut tämän suojelukseensa ja saanut seurakunnan vakuuttumaan tämän kääntymyksen aitoudesta (9:27). Nyt Barnabas lähti etsimään Saulia tämän kotikaupungista Tarsoksesta ja nouti hänet Antiokiaan (11:25,26). Siellä toimivat vuoden ajan opettaen seurakuntaa.
Juuri tässä vaiheessa alettiin opetuslapsia ensi kertaa kutsua kristityiksi (11:26). Kyse oli toisaalta seurausta evankeliumin leviämisestä myös pakanoiden keskuuteen, mutta toisaalta kyseessä oli myös entistä selkeämpi eroaminen juutalaisuudesta. Kristillistä seurakuntaa ei enää voinut pitää pelkästään uudistuneena juutalaisuutena. Tällä seikalla oli kuitenkin se riskitekijä seurakunnan kannalta, että juutalaisuus oli Rooman valtakunnassa ns. religio ligita, laillinen uskonto; juutalaisilla oli tätä kautta ainakin toistaiseksi mm. poikkeuslupa olla osallistumatta Rooman valtiouskontoon ja keisarin palvontaan jumalana. Tällaisia poikkeuksellisia oikeuksia ei kristinuskolla ollut, mikä lopulta johti laajoihin kristittyjen vainoihin.
Agaboksen profetia (11:28) osoitti, että profetian armolahja toimi seurakunnassa voimakkaasti alusta asti. Antiokian seurakunta samalla osoitti yhteisvastuuta Juudean veljille lähettämällä avustuksensa heille (11:29,30). Avustusta lähtivät viemään Barnabas ja Saul (vielä tässä vaiheessa Barnabas mainitaan ensin!).
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
