Saulin kääntyminen
Jokaisella kirjalla on oma sanomansa, jossa on alku ja loppu; ja lisäksi kertomuksella ovat omat käännekohtansa. Apostolien tekojen luku 9 kertoo meille tämän kirjan yhden merkittävän käännekohdan: Saul (Saulus) Tarsolainen, kristillisen seurakunnan maanpäällinen vihamies nro 1 kääntyy kristityksi (Ap.t.9:1-19a; myös 22:1-21; 26:9-18). Tästä tapahtumasta on todettu seuraavasti: ”Saul Tarsolaisen kääntyminen kristityksi on kristillisen seurakunnan historian huippukohta heti sen tärkeimmän eli Jeesuksen Kristuksen elämän ja toiminnan jälkeen” (Merrill C. Tenney). Toteamus on osuva. Sen voimme päätellä siitä, että oltuaan kristillisen seurakunnan sekä tehokkain että fanaattisin vainooja Saulista tulee kristillisen sanoman kaikkein menestyksellisin levittäjä. Näemmekin, että Saul eli Paavali on tämän jälkeen Apostolien teoissa hallitseva henkilö.
Juutalaisen Saul Tarsolaisen elämää ja toimintaa tarkasteltaessa on ratkaiseva seikka se, että hän oli nimenomaan fariseus. Tällä sanalla on huono maine siksi, että Jeesus toistuvasti joutui konfliktiin fariseusten kanssa. Mutta tämä puoli asiaa on yleisesti antanut yksipuolisen kuvan farisealaisuudesta, joka on tosiasiassa laaja ja tärkeä käsite juutalaisuudessa ja jota ilman juutalaista elämää ja hurskautta ei edes voi kunnolla ymmärtää. Farisealaisuuden voidaan osoittaa varmasti olevan olemassa jo 100-luvulla eKr., vaikka sen juuret ovat varmasti tätäkin vanhemmat. Fariseusten pääajatus oli se, että uskonto merkitsi heille Jumalan tahdon tinkimätöntä toteuttamista niin yhteiskunnassa kuin yksityiselämässä, ts. mikään toiminta, asia tai hetki ei voinut olla Jumalan tahdon ulkopuolella. Uskonto oli fariseuksille ankaraa koko ihmiselämää ja yhteiskuntaa koossapitävää siveysoppia ja moraalista arvojärjestelmää. Tämä jyrkkä uskonnollisuus merkitsi sitä, että farisealaisuus merkitsi lähes aina vähemmistöasemaa yhteiskunnassa sekä oppositiossa olemista hallitsijoita ja uskonnollisia johtajia vastaan.
Jumalan tahto oli fariseusten mielestä ilmaistu pyhissä kirjoituksissa (Vanhassa Testamentissa). Tärkeää oli löytää Raamatun käskyistä yleiset periaatteet ja muodostaa siveyssäännöistä yhtenäinen ja johdonmukainen kokonaisuus. Pääperiaate oli fariseusten mielestä lähimmäisen rakastamisessa (3.Moos.19:18). Tämä toteuttaa korkeinta hyvää ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Mutta fariseukset odottivat myös Messiasta, jolloin kaikki lopulta täydellistetään. Nämä kaikki periaatteet ovat sopusoinnussa myös kristillisen sanoman kanssa. Voidaankin sanoa jopa niin, että perimmältään alkuseurakunnan juutalaiskristillisyys sai luonnollisen kasvupohjan juuri farisealaisuudesta. Mutta erot kristilliseen ajatteluun ovat toisaalta suuret. Raamatun tulkinnassa fariseuksille muodostui tärkeäksi tulkintaperinne, jonka mukaan sanaa ymmärretään ja sovelletaan. Nämä tulkintaperinteet olivat ensin suullisia, mutta vähitellen ne muuttuivat kirjalliseen muotoon. Näistä perinteistä muodostuivat ”isien perinnäissäännöt”, jotka kehittyivät vähitellen ja jotka eivät olleet sellaisinaan sovellettavissa kristillisen ajattelun kanssa. Näistä perinteistä lopulta tulikin jatkuva kiista toisaalta fariseusten ja toisaalta Jeesuksen ja Hänen seuraajiensa välille (esim. Matt.15:1-9; perinnäissäännöt näin jopa tekivät Jumalan sanan tyhjäksi). Koska fariseuksetkaan eivät tosiasiassa kyenneet kokonaan noudattamaan Jumalan lakia eivätkä omia sääntöjään, monet heistä ajautuivat teeskentelyyn ja silmänpalvontaan (esim. Matt.23:13-36). Kun puhutaan ”farisealaisuudesta”, yleensä juuri tarkoitetaan juuri tätä puolta asiaa.
Kuitenkin ratkaisevin konflikti farisealaisen ja kristillisen ajattelun välille tuli siitä, miksi fariseukset eivät voineet hyväksyä Jeesusta lainkaan sellaisena kuin Hän oli. Fariseukset uskoivat ihmisen vapaaseen tahtoon ja valinnan mahdollisuuteen niin, että Jumalan avulla ihminen kykenee täyttämään kaikki Jumalan vaatimukset. Koska ihminen oli heidän mielestään kykenevä täyttämään Jumalan tahdon kaikissa asioissa, oli mahdotonta, että he olisivat tarvinneet Jumalan Poikaa välimieheksi syntisen ihmisen ja pyhän Jumalan välille (ristiinnaulittu Jumalan poika olikin heille herjausta, 1.Kor.1:23). Kristityille laki taas ei ole vapaaksi tekevä vaan päinvastoin orjuuden laki; laki on kristityille päinvastoin syyteasiakirja, joka osoittaa ihmiselle, ettei hän ole sellainen kuin hänen tulisi olla. Laki kertoo, mitä synti on mutta se ei voi tehdä ketään eläväksi (Gal.3:19,22). Fariseukset kuitenkin ajattelivat tulevansa vapaiksi lakia noudattamalla, kun kristityt puolestaan katsoivat tarvitsevansa Jumalan armoa, joka tulee pelkästään ristiinnaulitun Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan kautta. Ihminen ei kristityille kelvannut sellaisenaan vaan hänen täytyi syntyä uudesti, ts. hänestä piti tulla uusi luomus (juuri tätä ei fariseus Nikodemos ymmärtänyt, Joh.3:1-21). Tässä ihmiskäsityksessä oli se perustavaa laatua oleva erimielisyys, jossa fariseukset ja kristityt eivät voineet löytää toisiaan.
Huolimatta tästä kaikesta farisealaisuus osoittautui elinvoimaiseksi. Farisealaisuuden merkitystä kuvaa se, että muut juutalaiset puolueet hävisivät vähitellen. Saddukealaisuus hävisi käytännössä Jerusalemin temppelin hävitykseen v. 70 jKr. ja selootit (kiivailijat, vastarinta- tai itsenäisyysliike) viimeistään v. 135 jKr. juutalaisten viimeisen kapinan roomalaisia vastaan epäonnistuttua. Myös eristäytyvät essealaiset tapettiin tai hajotettiin. Jäljelle jäi vain farisealaisuus. Voidaan jopa sanoa, että n. v. 200 jKr. ja siitä eteenpäin farisealaisuus ja juutalaisuus merkitsivät käytännössä samaa.
Saul Tarsolaisen tausta oli syvällä farisealaisuudessa. Saul oli syntynyt Kilikian Tarsoksessa nykyisessä eteläisessä Turkissa (Ap.t.22:3). Hän oli puhdasverinen juutalainen, joka oli syntynyt Benjaminin heimoon ja joka oli lain määräysten mukaisesti ympärileikattu kahdeksan päivän vanhana (Fil.3:5). Hänet oli kasvatettu hurskaaseen juutalaisuuteen, jossa usko kirjoituksiin otettiin täydestä. Hän oli kasvanut Jerusalemissa, jossa hänen opettajansa oli ollut viisas fariseus Gamaliel. Voidaan sanoa, että Saul oli näin saanut aikansa parhaan mahdollisen koulutuksen. Kuten kaikilla fariseuksilla, Paavalillakin oli käsityöammatti: hän oli teltantekijä (Ap.t.18:3), joten hän saattoi milloin hyvänsä elättää itsensä omien kättensä työllä. Tämä olikin tärkeää jo ihan käytännöllisistä syistä, koska fariseukset olivat lähtökohtaisesti maallikoita vastakohtana saddukeuksille, jotka muodostivat pappispuolueen. Näin fariseuksilla ei voinut olla tuloja pappistehtävien suorittamisesta. Mutta toisin kuin saddukeukset, jotka olivat aikansa liberaaliteologeja ja jotka kielsivät Jumalaa ja Mooseksen lakia lukuun ottamatta lähes kaiken yliluonnollisen, fariseukset päinvastoin uskoivat kirjoituksiin ja niiden yliluonnolliseen sanomaan. Mutta kuten edellä on selostettu, fariseusten tulkintaperinne oli muodostunut vääristyneeksi ja monille fariseuksille elävä usko olikin muuttunut kiihkomieliseksi uskonnollisuudeksi ja ihmisten keksimien sääntöjen noudattamiseksi, joka ei herättänyt rakkautta sen paremmin Jumalaa kuin kanssaihmisiäkään kohtaan. Farisealaisuudesta nousee myös silmitön viha kristittyjä kohtaan. Fariseuksille oli tärkeää itse juutalaisuus: jokainen juutalainen poika oli ympärileikattava ja jokaisen juutalaisen oli tarkkaan noudatettava Mooseksen lakia. Jos joku pakana halusi kääntyä juutalaisuuteen, tämän tuli kerta kaikkiaan kääntyä täydellisesti juutalaiseksi. Siinä rajamailla olivat sitten ns. jumalaa pelkääväiset, jotka eivät ympärileikkauttaneet itseään, mutta jotka tutkivat kirjoituksia ja uskoivat Israelin Jumalaan (esim. roomalainen Cornelius, 10:1,2). Kuitenkin raja oli selvä: juutalaiset eivät saaneet olla läheisessä kanssakäymisissä ympärileikkaamattomien ihmisten kanssa. Pakana oli heille aina pakana.
Mutta jos joku kääntyi kristityksi, hän oli pakanaakin pahempi! Jeesushan oli väittänyt olevansa Jumalan Poika ja oli näin tehnyt itsensäkin Jumalaksi. Hän oli syyllistynyt jumalanpilkkaan ja lisäksi Hän oli ollut kansanvillitsijä, joka oli noussut fariseusten perinnäissääntöjä vastaan. Se juutalainen, joka tunnusti Jeesuksen Messiaaksi, oli pahin mahdollinen luopio. Siksi kunnon fariseus vastusti uutta lahkoa, Kristus-uskoa, joka tunnusti Jeesuksen Jumalan luota tulleeksi Pelastajaksi. Tästä syystä hyvä fariseus vihasi kristittyjä ja teki näiden elämän mahdollisimman vaikeaksi. Tästä asetelmasta nousi Saul Tarsolaisen viha kristittyjä kohtaan. Koska hän oli omassa uskossaan vilpitön, hän halusi olla myös vihassaan perusteellinen. Kaikkein varmin tapa hänen mielestään oli tappaa kaikki kristityt. Jos kerran Jeesus oli tapettu, niin miksei myös Hänen seuraajiaan? Koska kristillinen usko oli levinnyt jo kauas Jerusalemista, Saul oli nyt matkalla Syyrian Damaskokseen (jossa oli suuri juutalainen vähemmistö) asti vangitsemaan kristityksi kääntyneitä ja tuomaan heitä Jerusalemiin tapettaviksi.
Näissä puitekehyksissä sitten itse Jeesus ilmestyy Saulille Damaskoksen tiellä. Jeesus näyttäytyy Saulille kirkkaana valo-olentona, joka sokaisee tämän. Jeesuksen sanat ovat samalla paljon puhuvat. Saul kohtaa tässä sen, jota hän on vihansa sokaisemana vainonnut. Saulin vastaus osoittaa, että hän tavalla tai toisella ymmärtää Jumalan puhuvan hänelle (Jeesuksen puhuttelu muistuttaa Jumalan puhuttelua Abrahamille, 1.Moos.22:11, ja Moosekselle, 2.Moos.3:4). Jeesus ilmoittaa sitten itsensä Saulille. Jeesuksen sanoissa on tämän jälkeen myös esimakua siitä, minkä tehtävän Jumala on Saulille varannut: ”Nouse ja mene kaupunkiin. Siellä saat kuulla, mitä sinun on tehtävä (9:6).” Tässä oli jo viitettä siitä, että Saulista oli tulossa Jeesuksen lähettiläs, vaikka hän oli hetkeä aikaisemmin ollut Hänen verivihollisensa. Kaikki tämä kokemus on ollut hämmentävää Saulille, joka nimenomaan käsitti toimineensa Jumalan puolesta ja olleensa Hänen palveluksessaan eikä suinkaan toimineensa Häntä vastaan.
Tähän tapahtumaan liittyy yksi tulkinnallinen vaikeus. Tässä sanotaan, että Saulin matkatoverit kuulivat äänen, mutta eivät nähneet ketään (9:7). Toisessa kohdassa näyttäisi asia sanottavan päinvastoin: matkaseuralaiset näkivät valon, mutta eivät kuulleet Jeesuksen ääntä (22:9). Kuitenkin jo pinnallinenkin kielellinen tutkiminen paljastaa, että nämä kohdat ovat johdonmukaisesti tulkittavissa. Saulin matkatoverit sekä kuulivat että näkivät jotain. He näkivät kirkkaan valon, mutta eivät sokeutumiseen saakka eivätkä varsinkaan nähneet Jeesusta sen keskellä. Samoin he kuulivat ääntä, mutta eivät erottaneet sitä Jeesuksen puheeksi. Näin seuralaiset näkivät ja kuulivat jotain, mutta vain Saul näki Jeesuksen ja kuuli Hänen sanansa.
Voimme vain todeta, että Saulin kääntyminen oli suuri osoitus Jumalan armosta. Hänellä itsellään ei ollut tähän osakseen tulleesta kääntymyksestä mitään osuutta. Jumala vain yllätti, sai aikaan Saulin kääntymyksen sekä sitten valitsi ja otti hänet palvelukseensa keskeiselle paikalle. Paavali itsekin myöhemmin kertoo tästä kaikesta osakseen tulleesta nimenomaan Jumalan armona (Gal.1:15,16a; 1.Tim.1:12-16). Saulin omat ansiot olivat näin voimakkaasti miinusmerkkisiä, koska hän oli ollut Jeesuksen vihamies ja seurakunnan vainooja. Mutta kuitenkin Jumala armahti hänet, ansiottoman vihamiehensä. Siksi tämän kertomuksen tulee antaa myös meille kertoa omaa sanomaansa Jumalan armosta, joka ei tunne mitään rajoja.
Saul oli tämän jälkeen Damaskoksessa kolme päivää paastoten ja rukoillen. Voimme helposti kuvitella Saulin rukouksen tuskaisuuden (9:11; samalla tämä on jonkinlainen esimerkki aidon rukouksen edellytyksenä olevasta sydämentilasta kaikkina aikoina!). Tässä tilanteessa on alkanut myös Saulin irtautuminen juutalaisesta farisealaisuudesta siltä osin kuin se on ristiriidassa kristillisen sanoman kanssa. Huolimatta kirkkaasta näystä ja Jeesuksen suorasta puheesta Saulin parannuksenteon on täytynyt olla traumaattista. Hän joutui muutamaan monia käsityksiään aivan päinvastaisiksi verrattuna niihin, jotka hänellä olivat olleet vain hetkeä aikaisemmin. Vihollisuus ei salamannopeasti muutu ystävyydeksi. Ihminen ei vain voi sisäisesti muuttua hetkessä toiseksi vaikka olisikin käsittänyt menneisyytensä virheet.
Lopulta Jumala ei puhukaan suoraan Saulille, vaan Herra käskee opetuslapsi Ananiaan (joka oli Damaskoksessa asuva juutalaiskristitty, vrt. 22:12) viemään Herran sanan Saulille. Ymmärrämme hyvin Ananiaan vastahakoisuuden lähteä Saulin luokse. Saulin toiminta oli ollut tunnettua eikä voinut odottaa, että tämä kohtelisi Ananiasta mitenkään myötämielisesti. On ymmärrettävää, että Ananiasta pelotti (9:13,14). Mutta Herra kehotti toistamiseen Ananiasta lähtemään ja Ananias totteli. Saul sai näkönsä takaisin, täyttyi Pyhällä Hengellä ja hänet kastettiin. Jälleen kerran näemme sen alkuseurakunnan käytännön, että kaste tapahtui heti uskoontulon jälkeen eikä siinä viivytelty. Saul kastettiin, ja tästä alkoikin sitten Saulin työ Jeesuksen lähettiläänä.
Saulin työ evankeliumin levittäjänä alkaa
Saul oli nyt Damaskoksessa, johon hän oli ollut matkallakin. Siellä hän oli jonkin aikaa opetuslasten seurassa ja siellä myös alkoi hänen työnsä evankeliumin levittäjänä (9:19b-25). Jos Saul oli aikaisemmin ollut juutalaisten parhaimmistoa, jota kunnioitettiin omiensa keskuudessa, nyt tästä lähtien nämä hänen entiset uskonveljensä olivat toistuvasti vainoamassa häntä. Saulia ahdisteltiin, hakattiin, ruoskittiin ja kivitettiinkin (2.Kor.11:23-28). Toistuvasti juutalaiset yrittivät tehdä tyhjäksi kaiken lähetystyön, mitä Saul oli saanut aikaan. Kuitenkin Jumalan voima vaikutti Saulin mukana niin voimakkaasti, että juutalaisten vastarinta ei voinut tehdä tyhjäksi sitä Jumalan suunnitelmaa, että evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta tuli viedä kaikkeen maailmaan. Saul kuitenkin joutui loppuelämänsä elämään tässä jännitteessä: juutalaiset vihasivat häntä ja aiheuttivat hänelle kaikkia mahdollisia vaikeuksia, mutta toisaalta Saul itse oli juuriltaan juutalainen eikä koskaan halunnut muuta ollakaan. Olikin johdonmukaista, että Damaskoksesta Saul palasi Jerusalemiin (9:26-31; Saul itse kertoo näistä varhaisista vaiheistaan: Gal.1:11-24, jonka mukaan hän meni Jerusalemiin vasta kolmen vuoden kuluttua). Oli ymmärrettävää, että Saulia kohtaan tunnettiin epäluuloa, hänhän saattaisi olla ns. soluttautuja, joka pyrkii sisälle seurakuntaan voidakseen sitten iskeä sisältäpäin. Oli kuitenkin Barnabas, joka jo varhaisessa vaiheessa oli liittynyt seurakuntaan (4:36,37). Barnabas tuli Saulin avuksi ja sai arvovallallaan seurakunnan uskomaan Saulin kääntymyksen aitouteen. Olihan Saulin kääntyminen suuri jumalallinen ihme – mutta se oli kuin olikin totta. Saul sai nyt itse kokea kristittyihin kohdistuvaa vainoa, jota hän itse oli aiemmin yrittänyt parhaansa mukaan edesauttaa. Hänet vietiin kotikaupunkiinsa Tarsokseen, jossa hän sai olla vähän aikaa rauhassa.
Näiden tapahtumien jälkeen kristillinen seurakunta sai Juudeassa, Samariassa ja Galileassa kasvaa ja vahvistua tietyn ajan rauhassa. Juutalaisten raivo tuskin sinänsä oli laantunut, mutta ainakin Saulin tehokas vainotyö oli nyt loppunut.
Pietarin toiminta Lyddassa ja Joppessa
Saul tulee olemaan Apostolien teoissa hallitseva henkilö luvusta 13 eteenpäin. Kuitenkin Pietari jatkaa edelleen alkuseurakunnan johtajana ja Apostolien teot vielä vähän aikaa kertoo myös hänen työstään. Ensin Pietari tekee työtä Lyddassa ja Joppessa, jotka sijaitsivat keskisessä Palestiinassa (9:32-43; apostolitkin näin toimivat jo entistä laajemmalla alueella). Tärkeintä Pietarin työssä oli tietenkin evankeliumi Jeesuksesta, jota Pietari julisti. Mutta Jumala käytti ja käyttää vielä tänäkin päivänä myös ihmeitä vakuuttamaan ihmisiä siitä, että evankeliumi on totta ja että se kannattaa uskoa. Pietarin kautta halvaantunut Aineas parani (huom! sanamuoto ”Jeesus Kristus parantaa sinut…”) ja Tabita (Dorkas) heräsi kuolleista (huom! sanamuoto ”Tabita, nouse!”; Jeesus oli jo aiemmin antanut opetuslapsilleen vallan herättää myös kuolleista, Matt.10:8). Toisaalta ihmeet eivät toki ole se itse pääasia, vaan pääasia on se, kehen me uskomme. Ja tärkeää on myös se, mitä tässäkin tapahtui: että ihmisiä kääntyi (9:35,42).
Pietari jäi vähäksi aikaa Simon-nimisen nahkurin luo. Tämä on huomionarvoista, koska juutalaiset halveksivat nahkureita, jotka joutuivat ammattinsa takia olemaan tekemisissä kuolleitten eläinten ja muun sellaisen kanssa, josta juutalaiset katsoivat saastuvansa. Nahkuri Simonin luona tuli kuitenkin tapahtumaan jotain tärkeää (luku 10), joka osaltaan auttoi Pietaria ja hänen kauttaan kristillistä seurakuntaa murtautumaan juutalaisuuden aiheuttamista rajoituksista.
Lähteet
Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 1 (Ristin Voitto, 1988).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
keskiviikko 21. toukokuuta 2008
keskiviikko 7. toukokuuta 2008
APOSTOLIEN TEOT: FILIPPOS
Vaino
Stefanos oli ensimmäinen kristitty veritodistaja (Ap.t.7:54-60). Välittömästi tämän jälkeen koko Jerusalemin alkuseurakunta joutui ankaran vainon kohteeksi (8:1-3). Tämäkin koettelemus toteutti lopulta Jumalan päämääriä. Jo ennen Stefanoksen surmaamista alkuseurakunnan johtajia oli painostettu ja ruoskittukin. Mutta Stefanoksen tappaminen nostatti lopulta kokonaisvaltaisen vihan ja vainoaallon seurakuntaa kohtaan. Seurakunnan elämään tuli tästä lähtien kuulumaan ihmisten viha niiden taholta, jotka eivät halunneet seurata Jeesusta (kuten Jeesus oli ennustanutkin, Matt.10:32-39). Kaikki paitsi apostolit poistuivat tästä syystä Jerusalemista (kuitenkin puhutaan myös ”muutamista hurskaista miehistä”, 8:2, jotka hautasivat Stefanoksen ja pitivät hänelle suuret valittajaiset; kyseessä olivat ilmeisesti muutamat hurskaat heprealaiset juutalaiset, jotka olivat avoimia evankeliumille Jeesuksesta ja jotka tässä suhteessa muistuttivat Joosef Arimatialaista ja Nikodemosta, Joh.19:38-42). Apostolien jääminen paikalleen johtui varmaan ensinnäkin siitä, että he kokivat henkensä uhalla velvollisuudekseen jäädä Jerusalemiin; ja toiseksi vaino varmasti kohdistui ennen muuta kreikkaa puhuviin diasporajuutalaisiin, jotka eivät olleet syntyperäisiä (heprealaisia) paikkakuntalaisia. Kristittyjen vihamieheksi numero yksi nousi tässä vaiheessa Saul Tarsolainen, joka myöhemmin Apostolien teoissa tulee olemaan keskeinen henkilö ja joka tulee olemaan elävä osoitus Jumalan armosta, kun Jeesuksen fanaattisin vastustaja saa kokea kääntymyksen ja tulla Hänen apostolikseen (Ap.t.9).
Ylipäätään tämä vaino, joka oli ankara, toteutti niitä Jumalan suunnitelmia, jotka Hänellä oli ollut jo ennen maailman luomista. Jos vainoa ei olisi syntynyt, alkuseurakunta olisi ilmeisesti alkanut mukavasti kokoontua Jerusalemissa ja seurakunnasta olisi tullut sisäänpäin lämpiävä ja pelkästään juutalaiskristillinen. Lähetyskäskyn noudattaminen olisi varmaankin saanut jäädä. Mutta uskovien hajaantuessa eri puolille Juudeaa ja Samariaa nämä levittivät samalla evankeliumia, siellä missä itse kukin oleskeli. Tämä oli osa Jumalan viisasta lähetysstrategiaa. Jeesus oli sanonut seuraajilleen: ”Menkää!” (Matt.28:18-20, Mark.16:15,16). Mutta harva olisi osannut (ja viitsinytkään!) lähteä, jos vaino ei olisi pakottanut heitä siihen. Lisäksi näemme tässä tärkeän syyn siihen, miksi silloin alussa kaikkien oli ollut pakko myydä omaisuutensa. Tässä vaiheessa ei omaisuudesta enää ollut mitään hyötyä, ja lisäksi omaisuus olisi voinut hillitä monen lähtöhaluja. Mutta Jumala olikin suunnitellut myös lähetystyön alkamisen kaikkia yksityiskohtia myöten. Hajaantuneet kristityt levittivät evankeliumia kaikkialla (8:4).
Filippos Samariassa
Yksi seitsemästä ruoka-avustusten jakajasta, jotka Jerusalemin seurakunta oli valinnut, oli Filippos (6:5). Stefanoksen lailla myös Filippos oli käytännön tehtävänsä lisäksi myös muuta: hän oli evankelista, ja nyt hän julisti evankeliumia Samariassa (8:5-13). Filippoksen evankelistan työ ei rajoittunut sanan julistamiseen, vaan hänen kauttaan myös tapahtui tunnustekoja. Sairaita parani ja saastaiset henget lähtivät ihmisistä. Seurauksena Samarian kaupungin (=Samarian pääkaupunki) väestön kääntymyksestä oli, että kaupungin täytti ilo ja riemu. Tämä osoittaa sen, että missä ihmiset ottavat evankeliumin vastaan, siellä myös iloitaan. Turhaan ei evankeliumia kutsuta ilosanomaksi, koska se on nimenomaan vapautuksen sanomaa. Jos ihminen on ollut synnin ja Saatanan kahleissa, ja sitten ihminen vapautuu, siinä on todellista ja syvällistä aihetta iloon. Niin sitten tapahtui Samarian kaupungissakin.
Samarialaiset eivät olleet juutalaisten näkökulmasta täysin pakanoita, mutta eivät toisaalta aitoja juutalaisiakaan. Samarian historia osoittaa tämän kaksijakoisuuden. Kun kuningas Salomon jälkeen valtakunta jakautui kahtia, Israeliin ja Juudaan, tuli Samarian alue sijaitsemaan Israelissa, pohjoisvaltakunnassa. Samaria oli alun perin Israelin kuninkaan Omrin puolustuksen kannalta edulliselle vuorelle rakentama pääkaupunki (1.Kun.16:23,24), joka sitten antoi nimen koko alueelle. Samarian kukistuttua vuonna 722 eKr. Israelin asukkaat vietiin pakkosiirtolaisuuteen Assyriaan, jonka kuningas toi ihmisiä muista kukistetuista kansoista asumaan Samarian kaupunkeihin (2.Kun.17:24), joten rodullisesti samarialaiset eivät olleet juutalaisia. Tästä ajasta lähtien alkoi muodostua sekakansa, jonka jäseniä sanottiin samarialaisiksi. Siirretyt kansat toivat mukanaan Samariaan omat jumalansa ja jumalanpalvelustapansa. Uudet asukkaat eivät siten tässä vaiheessa palvelleet Israelin Jumalaa. Kun Assyrian kuningas sai tietää, että Herra oli antanut leijonien tehdä Samarian asukkaiden keskuudessa hävitystä, kuningas lähetti takaisin yhden pakkosiirtolaisuuteen viedyistä papeista opettamaan, ”miten sen maan jumalaa palvellaan” (2.Kun.17:27). Pappi tulikin ja opetti kansaa. Tuloksena kansa tosin pelkäsi Herraa, mutta palveli Hänen ohellaan edelleen myös omia jumaliaan.
Kuitenkin vähitellen pakanauskonnollinen aines väistyi ja samarialaisten uskonnosta kehittyi ankara, israelilaistyyppinen ja yksijumalainen. Samarialaiset pitivät tiukasti kiinni Mooseksen laista ja viidestä Mooseksen kirjasta, mutta hylkäsivät muut VT:n kirjoitukset. Samarialaisten uskontunnustus käsitti kuusi uskon kohdetta: 1) yksi Jumala, 2) profeetta Mooses, 3) laki, 4) Garisimin vuori (Jumalan valitsema uhripaikka; huom! 5.Moos.27:12), 5) tuomion ja koston päivä ja 6) Messiaan tulo. Näissä uskonkohdissa oli osittain erilaisia korostuksia kuin juutalaisuudessa.
Vähitellen Baabelin vankeudesta palanneiden juutalaisten ja samarialaisten välit muodostuivat kireiksi. Juutalaiset vähitellen synnyttivät joukon rajoittavia sääntöjä, jotka pitivät heidät erossa samarialaisista. Seka-avioliitot kiellettiin ja samarialaisten ei sallittu ottaa osaa jumalanpalvelukseen Jerusalemin temppelissä. Kanssakäyminen juutalaisten ja samarialaisten välillä tuli mahdottomaksi (Joh.4:9). ”Samarialainen” oli juutalaiselle haukkumanimi (Joh.8:48).
Jeesuksen suhtautuminen samarialaisiin oli toisenlainen kuin juutalaisten, vaikka vielä hänen aikanaan Samariassa ei varsinaisesti julistettu hyvää sanomaa kuin poikkeustapauksissa. Samariasta tuli kuitenkin ensimmäinen ei-juutalainen alue, johon evankeliumia levitettiin helluntain jälkeen.
Filippos oli ilmeisesti taustaltaan kreikkalainen (”hellenistijuutalainen”), joten hänen oli luultavasti helpompi asennoitua työhön Samariassa kuin jos hän olisi ollut ”heprealainen” juutalainen. Silti hänen oli ylitettävä ”kulttuurinen silta” Samarian työn suhteen: yhtä lailla kuin juutalaiset vihasivat samarialaisia, myös samarialaiset suhtautuivat samoin juutalaisiin. Kyse oli siten siitäkin, miten samarialaiset voivat kuunnella juutalaista julistajaa. Mutta Filippoksen työ menestyi. Filippoksen voimakkaat sanat ja hänen tekemänsä tunnusteot toivat hänelle paljon kuulijoita (8:6). On arveltu, että Filippos julistuksessaan tukeutui samarialaisten uskonkäsitysten perusteisiin, kuten siihen, että Moosesta kunnioitettiin profeettana. Juuri Mooses oli ennustanut itsensä kaltaisen profeetan nousevan kansan joukosta, jota tuli kuulla (5.Moos.18:15-19). Mutta myös tunnusteot puhuivat Filippoksen sanoman puolesta. Alkuseurakunnan julistusta ei voinut erottaa ihmeiden ja merkkien ilmenemisestä. Ihmeiden suhteen Samariassa oli kuitenkin otettava huomioon yksi erityinen seikka: Samariassa oli vaikuttanut myös noita nimeltä Simon, joka oli kiistattomilla noitakonsteillaan saanut vaikutusvaltaa väestössä. Filippoksen tunnusteot ja hänen julistamansa evankeliumi saivat kuitenkin Samarian väestön uskomaan Jeesukseen, ja jopa Simon itse uskoi. Paljon miehiä ja naisia kääntyi ja otti kasteen, ja lopulta myös Simon kastettiin.
Pietari ja Johannes Samariassa
Samariassa oli näin Filippoksen toiminnan kautta tullut paljon ihmisiä uskoon, mutta yksi asia oli jäänyt uupumaan: Samarian uskovat eivät olleet täyttyneet Pyhällä Hengellä. Täytyy korostaa, että koska uuden liiton aikana jokaisessa uskovassa on Pyhä Henki (Room.8:9), on todella tässä tilanteessa täytynyt olla kyse siitä, että se, mitä uskoon tulleilta samarialaisilta puuttui, oli Hengellä täyttyminen. Ainakin osittain juuri tästä syystä Pietari ja Johannes lähtivät Jerusalemista Samariaan (8:14-25). Samarian uskovat oli kastettu Jeesuksen nimeen, mutta kokemus Pyhästä Hengestä heiltä vielä puuttui. Pietarin ja Johanneksen pantua kätensä uskovien päälle nämä saivat Pyhän Hengen. Vaikka tässä ei mainita kielilläpuhumista ja profetoimista, ilmeisesti juuri nämä näkyvät Hengen ilmentymät saivat ulkopuoliset näkemään, että Pyhä Henki oli todella tullut näihin uskoviin (Simonkin tämän pani merkille).
Tästä tapahtumasta voidaan tehdä kaksi erityistä johtopäätöstä. Ensinnäkin, tässä tapahtumassa ensi kertaa evankeliumi levisi Juudean ulkopuolelle. Siksi tarvittiin erityinen ”Samarian helluntai”, jossa Juudean ulkopuolella Pyhä Henki täytti uskovat. Pyhän Hengen vuodatus eteni näin asteittain. Samarialaiset olivat kuitenkin ns. puolijuutalaisia eivätkä täysin pakanoita, mistä syystä vielä varsinainen pakanoiden helluntai tapahtui sadanpäällikkö Corneliuksen kodissa (Ap.t.10). Jostakin syystä nämä kolme vaihetta Pyhän Hengen vuodattamisessa tapahtuivat: ensin helluntaina Jerusalemissa, sitten Samariassa Filippoksen toiminnan jälkeen ja lopuksi Corneliuksen kodissa pakanoiden keskellä.
Toinen merkille pantava seikka oli noita Simonin tapaus. Jälleen kerran näemme tässä, että seurakuntaan tuli alusta alkaen myös ihmisiä, joiden sydän ei ollut vilpitön. Ananiaan ja Safiran järkyttävä tapaus oli ollut ensimmäinen osoitus tästä. Kuitenkin molemmissa tapauksissa seurakunnan – tai pikemminkin Pyhän Hengen – reaktio oli suoraviivainen: seurakunnassa ei sallita vilppiä. Jumalan viha syntiä kohtaan tulee näissä tapauksissa selvästi esille.
Raamattu ei kerro noita Simonin myöhemmistä vaiheista mitään (vaikka Simonin usko vaikuttaakin jo heti alkuunsa teeskentelyltä, 8:19-24). Mutta perimätieto kertoo, että samainen Simon olisi myöhemmin ollut kristinuskon ja seurakunnan yksi fanaattisimpia vihollisia (tämä viittaus löytyy mm. samarialaistaustaiselta kirkkoisä Justinus Marttyyrilta, joka eli n. 100 – n. 165 jKr). Perimätiedon mukaan Pietari ja Simon olivat myöhemmin olleet Roomassakin toistensa vastustajia. Tämä kaikki perimätieto on kuitenkin pääasiassa epävarmaa. Noita Simon onkin ollut houkutteleva persoona erilaisille mielikuvituksellisille legendoille.
Palatessaan Jerusalemiin Pietari ja Johannes julistivat matkalla evankeliumia Samarian kylissä (8:25). Samarian tapahtumat siten saivat apostolitkin julistamaan hyvää sanomaa myös Jerusalemin ulkopuolella.
Filippos ja etiopialainen hoviherra
Kahdeksas luku päättyy kertomukseen Filippoksesta ja etiopialaisesta hoviherrasta (8:26-40). Tässä näkyy selvästi, että alun perin ruoan jakajaksi valittu Filippos oli käytännöllisyydestään huolimatta ennen muuta juuri evankelista. Ensin hänen kauttaan Samariassa syntyi suoranainen massaherätys, mutta sitten hän on yhtä henkivoimainen johdattaessaan yhden yksittäisen ihmisen tuntemaan Jeesus Kristus. Etiopialainen hoviherra oli joko proselyytti (juutalaisuuteen kääntynyt pakana) tai ns. jumalaapelkäävä, jota ei ympärileikattu mutta joka sitoutui noudattamaan juutalaista lakia tiettyyn pisteeseen asti (hän oli ollut Jerusalemissa pyhiinvaellusmatkalla, 8:27 ja luki VT:a, 8:30). Mielenkiintoinen kysymys on se, voiko eunukki olla kelvollinen palvelemaan Jumalaa VT:n mukaan (5.Moos.23:2; toisaalta se tuntuu olevan mahdollista Jes.56:3-5 mukaan). Etniseltä taustaltaan hän oli ilmeisesti afrikkalainen ja hänen virkansa Etiopian kuningattaren hovissa oli korkea.
Pyhän Hengen johdatus on tässä koko ajan kouriintuntuva ja Henki johdatti Filipposta askel askeleelta, ensin Herran enkelin puheen kautta Jerusalemin ja Gazan väliselle tielle, sitten vaunujen luo ja sitten sisälle vaunuihin. Ei ollut sattumaa sekään, että hoviherra luki Jesajasta juuri lukua 53, joka kertoo Herran kärsivästä palvelijasta, joka oli kristillisen tulkinnan mukaan ristiinnaulittu Jeesus Kristus! Lopulta sitten Filippos sai Jesajan kirjasta alkaen selittää hoviherralle evankeliumia, jonka sitten hoviherra ottikin iloiten vastaan.
Hoviherra pyysikin sitten empimättä myös kastetta. Kannattaa panna merkille, että hoviherran kaste tapahtui ilman muitten ihmisten läsnäoloa. Ei ollut sen kummempaa kastekokousta, kuin että Filippos ja hoviherra astuivat veteen ja Filippos kastoi hoviherran. Näin hoviherran kaste ei tapahtunut ihmistodistajien läsnä ollessa, mutta sydämessään hoviherra halusi ottaa tämän askeleen Herran edessä ja Herran nimeen. Ja lopuksi kun kaikki tämä oli tehty, Henki taas puuttui erikoisesti asiaan ja tempasi Filippoksen pois jatkamaan taas evankeliumin työtä Asdodissa ja Kesareassa, ts. rannikkoalueella.
Jae 8:37 (”Filippos sanoi hänelle: "Jos koko sydämestäsi uskot, se on mahdollista."Hoviherra vastasi: "Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika.”) puuttuu monista vanhimmista ja luotettavimmista UT:n alkutekstilaitoksista ja se ei mahdollisesti ole kuulunut alkuperäiseen Filippoksen ja hoviherran keskusteluun. Siksi useimmat käännökset eivät sisällä sitä lainkaan. Jakeen sisältämät ajatukset ovat sinänsä sopusoinnussa muun Raamatun ilmoituksen kanssa.
Väitetään, että tämä hoviherra vei sitten evankeliumin mukanaan Etiopiaan, josta historiakin todistaa, että siellä on ollut kristillinen kirkko jo aivan ajanlaskumme alusta asti. Liekö tosiaan tämä hoviherra se, joka ensimmäisenä siellä oli evankeliumia julistanut.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Stefanos oli ensimmäinen kristitty veritodistaja (Ap.t.7:54-60). Välittömästi tämän jälkeen koko Jerusalemin alkuseurakunta joutui ankaran vainon kohteeksi (8:1-3). Tämäkin koettelemus toteutti lopulta Jumalan päämääriä. Jo ennen Stefanoksen surmaamista alkuseurakunnan johtajia oli painostettu ja ruoskittukin. Mutta Stefanoksen tappaminen nostatti lopulta kokonaisvaltaisen vihan ja vainoaallon seurakuntaa kohtaan. Seurakunnan elämään tuli tästä lähtien kuulumaan ihmisten viha niiden taholta, jotka eivät halunneet seurata Jeesusta (kuten Jeesus oli ennustanutkin, Matt.10:32-39). Kaikki paitsi apostolit poistuivat tästä syystä Jerusalemista (kuitenkin puhutaan myös ”muutamista hurskaista miehistä”, 8:2, jotka hautasivat Stefanoksen ja pitivät hänelle suuret valittajaiset; kyseessä olivat ilmeisesti muutamat hurskaat heprealaiset juutalaiset, jotka olivat avoimia evankeliumille Jeesuksesta ja jotka tässä suhteessa muistuttivat Joosef Arimatialaista ja Nikodemosta, Joh.19:38-42). Apostolien jääminen paikalleen johtui varmaan ensinnäkin siitä, että he kokivat henkensä uhalla velvollisuudekseen jäädä Jerusalemiin; ja toiseksi vaino varmasti kohdistui ennen muuta kreikkaa puhuviin diasporajuutalaisiin, jotka eivät olleet syntyperäisiä (heprealaisia) paikkakuntalaisia. Kristittyjen vihamieheksi numero yksi nousi tässä vaiheessa Saul Tarsolainen, joka myöhemmin Apostolien teoissa tulee olemaan keskeinen henkilö ja joka tulee olemaan elävä osoitus Jumalan armosta, kun Jeesuksen fanaattisin vastustaja saa kokea kääntymyksen ja tulla Hänen apostolikseen (Ap.t.9).
Ylipäätään tämä vaino, joka oli ankara, toteutti niitä Jumalan suunnitelmia, jotka Hänellä oli ollut jo ennen maailman luomista. Jos vainoa ei olisi syntynyt, alkuseurakunta olisi ilmeisesti alkanut mukavasti kokoontua Jerusalemissa ja seurakunnasta olisi tullut sisäänpäin lämpiävä ja pelkästään juutalaiskristillinen. Lähetyskäskyn noudattaminen olisi varmaankin saanut jäädä. Mutta uskovien hajaantuessa eri puolille Juudeaa ja Samariaa nämä levittivät samalla evankeliumia, siellä missä itse kukin oleskeli. Tämä oli osa Jumalan viisasta lähetysstrategiaa. Jeesus oli sanonut seuraajilleen: ”Menkää!” (Matt.28:18-20, Mark.16:15,16). Mutta harva olisi osannut (ja viitsinytkään!) lähteä, jos vaino ei olisi pakottanut heitä siihen. Lisäksi näemme tässä tärkeän syyn siihen, miksi silloin alussa kaikkien oli ollut pakko myydä omaisuutensa. Tässä vaiheessa ei omaisuudesta enää ollut mitään hyötyä, ja lisäksi omaisuus olisi voinut hillitä monen lähtöhaluja. Mutta Jumala olikin suunnitellut myös lähetystyön alkamisen kaikkia yksityiskohtia myöten. Hajaantuneet kristityt levittivät evankeliumia kaikkialla (8:4).
Filippos Samariassa
Yksi seitsemästä ruoka-avustusten jakajasta, jotka Jerusalemin seurakunta oli valinnut, oli Filippos (6:5). Stefanoksen lailla myös Filippos oli käytännön tehtävänsä lisäksi myös muuta: hän oli evankelista, ja nyt hän julisti evankeliumia Samariassa (8:5-13). Filippoksen evankelistan työ ei rajoittunut sanan julistamiseen, vaan hänen kauttaan myös tapahtui tunnustekoja. Sairaita parani ja saastaiset henget lähtivät ihmisistä. Seurauksena Samarian kaupungin (=Samarian pääkaupunki) väestön kääntymyksestä oli, että kaupungin täytti ilo ja riemu. Tämä osoittaa sen, että missä ihmiset ottavat evankeliumin vastaan, siellä myös iloitaan. Turhaan ei evankeliumia kutsuta ilosanomaksi, koska se on nimenomaan vapautuksen sanomaa. Jos ihminen on ollut synnin ja Saatanan kahleissa, ja sitten ihminen vapautuu, siinä on todellista ja syvällistä aihetta iloon. Niin sitten tapahtui Samarian kaupungissakin.
Samarialaiset eivät olleet juutalaisten näkökulmasta täysin pakanoita, mutta eivät toisaalta aitoja juutalaisiakaan. Samarian historia osoittaa tämän kaksijakoisuuden. Kun kuningas Salomon jälkeen valtakunta jakautui kahtia, Israeliin ja Juudaan, tuli Samarian alue sijaitsemaan Israelissa, pohjoisvaltakunnassa. Samaria oli alun perin Israelin kuninkaan Omrin puolustuksen kannalta edulliselle vuorelle rakentama pääkaupunki (1.Kun.16:23,24), joka sitten antoi nimen koko alueelle. Samarian kukistuttua vuonna 722 eKr. Israelin asukkaat vietiin pakkosiirtolaisuuteen Assyriaan, jonka kuningas toi ihmisiä muista kukistetuista kansoista asumaan Samarian kaupunkeihin (2.Kun.17:24), joten rodullisesti samarialaiset eivät olleet juutalaisia. Tästä ajasta lähtien alkoi muodostua sekakansa, jonka jäseniä sanottiin samarialaisiksi. Siirretyt kansat toivat mukanaan Samariaan omat jumalansa ja jumalanpalvelustapansa. Uudet asukkaat eivät siten tässä vaiheessa palvelleet Israelin Jumalaa. Kun Assyrian kuningas sai tietää, että Herra oli antanut leijonien tehdä Samarian asukkaiden keskuudessa hävitystä, kuningas lähetti takaisin yhden pakkosiirtolaisuuteen viedyistä papeista opettamaan, ”miten sen maan jumalaa palvellaan” (2.Kun.17:27). Pappi tulikin ja opetti kansaa. Tuloksena kansa tosin pelkäsi Herraa, mutta palveli Hänen ohellaan edelleen myös omia jumaliaan.
Kuitenkin vähitellen pakanauskonnollinen aines väistyi ja samarialaisten uskonnosta kehittyi ankara, israelilaistyyppinen ja yksijumalainen. Samarialaiset pitivät tiukasti kiinni Mooseksen laista ja viidestä Mooseksen kirjasta, mutta hylkäsivät muut VT:n kirjoitukset. Samarialaisten uskontunnustus käsitti kuusi uskon kohdetta: 1) yksi Jumala, 2) profeetta Mooses, 3) laki, 4) Garisimin vuori (Jumalan valitsema uhripaikka; huom! 5.Moos.27:12), 5) tuomion ja koston päivä ja 6) Messiaan tulo. Näissä uskonkohdissa oli osittain erilaisia korostuksia kuin juutalaisuudessa.
Vähitellen Baabelin vankeudesta palanneiden juutalaisten ja samarialaisten välit muodostuivat kireiksi. Juutalaiset vähitellen synnyttivät joukon rajoittavia sääntöjä, jotka pitivät heidät erossa samarialaisista. Seka-avioliitot kiellettiin ja samarialaisten ei sallittu ottaa osaa jumalanpalvelukseen Jerusalemin temppelissä. Kanssakäyminen juutalaisten ja samarialaisten välillä tuli mahdottomaksi (Joh.4:9). ”Samarialainen” oli juutalaiselle haukkumanimi (Joh.8:48).
Jeesuksen suhtautuminen samarialaisiin oli toisenlainen kuin juutalaisten, vaikka vielä hänen aikanaan Samariassa ei varsinaisesti julistettu hyvää sanomaa kuin poikkeustapauksissa. Samariasta tuli kuitenkin ensimmäinen ei-juutalainen alue, johon evankeliumia levitettiin helluntain jälkeen.
Filippos oli ilmeisesti taustaltaan kreikkalainen (”hellenistijuutalainen”), joten hänen oli luultavasti helpompi asennoitua työhön Samariassa kuin jos hän olisi ollut ”heprealainen” juutalainen. Silti hänen oli ylitettävä ”kulttuurinen silta” Samarian työn suhteen: yhtä lailla kuin juutalaiset vihasivat samarialaisia, myös samarialaiset suhtautuivat samoin juutalaisiin. Kyse oli siten siitäkin, miten samarialaiset voivat kuunnella juutalaista julistajaa. Mutta Filippoksen työ menestyi. Filippoksen voimakkaat sanat ja hänen tekemänsä tunnusteot toivat hänelle paljon kuulijoita (8:6). On arveltu, että Filippos julistuksessaan tukeutui samarialaisten uskonkäsitysten perusteisiin, kuten siihen, että Moosesta kunnioitettiin profeettana. Juuri Mooses oli ennustanut itsensä kaltaisen profeetan nousevan kansan joukosta, jota tuli kuulla (5.Moos.18:15-19). Mutta myös tunnusteot puhuivat Filippoksen sanoman puolesta. Alkuseurakunnan julistusta ei voinut erottaa ihmeiden ja merkkien ilmenemisestä. Ihmeiden suhteen Samariassa oli kuitenkin otettava huomioon yksi erityinen seikka: Samariassa oli vaikuttanut myös noita nimeltä Simon, joka oli kiistattomilla noitakonsteillaan saanut vaikutusvaltaa väestössä. Filippoksen tunnusteot ja hänen julistamansa evankeliumi saivat kuitenkin Samarian väestön uskomaan Jeesukseen, ja jopa Simon itse uskoi. Paljon miehiä ja naisia kääntyi ja otti kasteen, ja lopulta myös Simon kastettiin.
Pietari ja Johannes Samariassa
Samariassa oli näin Filippoksen toiminnan kautta tullut paljon ihmisiä uskoon, mutta yksi asia oli jäänyt uupumaan: Samarian uskovat eivät olleet täyttyneet Pyhällä Hengellä. Täytyy korostaa, että koska uuden liiton aikana jokaisessa uskovassa on Pyhä Henki (Room.8:9), on todella tässä tilanteessa täytynyt olla kyse siitä, että se, mitä uskoon tulleilta samarialaisilta puuttui, oli Hengellä täyttyminen. Ainakin osittain juuri tästä syystä Pietari ja Johannes lähtivät Jerusalemista Samariaan (8:14-25). Samarian uskovat oli kastettu Jeesuksen nimeen, mutta kokemus Pyhästä Hengestä heiltä vielä puuttui. Pietarin ja Johanneksen pantua kätensä uskovien päälle nämä saivat Pyhän Hengen. Vaikka tässä ei mainita kielilläpuhumista ja profetoimista, ilmeisesti juuri nämä näkyvät Hengen ilmentymät saivat ulkopuoliset näkemään, että Pyhä Henki oli todella tullut näihin uskoviin (Simonkin tämän pani merkille).
Tästä tapahtumasta voidaan tehdä kaksi erityistä johtopäätöstä. Ensinnäkin, tässä tapahtumassa ensi kertaa evankeliumi levisi Juudean ulkopuolelle. Siksi tarvittiin erityinen ”Samarian helluntai”, jossa Juudean ulkopuolella Pyhä Henki täytti uskovat. Pyhän Hengen vuodatus eteni näin asteittain. Samarialaiset olivat kuitenkin ns. puolijuutalaisia eivätkä täysin pakanoita, mistä syystä vielä varsinainen pakanoiden helluntai tapahtui sadanpäällikkö Corneliuksen kodissa (Ap.t.10). Jostakin syystä nämä kolme vaihetta Pyhän Hengen vuodattamisessa tapahtuivat: ensin helluntaina Jerusalemissa, sitten Samariassa Filippoksen toiminnan jälkeen ja lopuksi Corneliuksen kodissa pakanoiden keskellä.
Toinen merkille pantava seikka oli noita Simonin tapaus. Jälleen kerran näemme tässä, että seurakuntaan tuli alusta alkaen myös ihmisiä, joiden sydän ei ollut vilpitön. Ananiaan ja Safiran järkyttävä tapaus oli ollut ensimmäinen osoitus tästä. Kuitenkin molemmissa tapauksissa seurakunnan – tai pikemminkin Pyhän Hengen – reaktio oli suoraviivainen: seurakunnassa ei sallita vilppiä. Jumalan viha syntiä kohtaan tulee näissä tapauksissa selvästi esille.
Raamattu ei kerro noita Simonin myöhemmistä vaiheista mitään (vaikka Simonin usko vaikuttaakin jo heti alkuunsa teeskentelyltä, 8:19-24). Mutta perimätieto kertoo, että samainen Simon olisi myöhemmin ollut kristinuskon ja seurakunnan yksi fanaattisimpia vihollisia (tämä viittaus löytyy mm. samarialaistaustaiselta kirkkoisä Justinus Marttyyrilta, joka eli n. 100 – n. 165 jKr). Perimätiedon mukaan Pietari ja Simon olivat myöhemmin olleet Roomassakin toistensa vastustajia. Tämä kaikki perimätieto on kuitenkin pääasiassa epävarmaa. Noita Simon onkin ollut houkutteleva persoona erilaisille mielikuvituksellisille legendoille.
Palatessaan Jerusalemiin Pietari ja Johannes julistivat matkalla evankeliumia Samarian kylissä (8:25). Samarian tapahtumat siten saivat apostolitkin julistamaan hyvää sanomaa myös Jerusalemin ulkopuolella.
Filippos ja etiopialainen hoviherra
Kahdeksas luku päättyy kertomukseen Filippoksesta ja etiopialaisesta hoviherrasta (8:26-40). Tässä näkyy selvästi, että alun perin ruoan jakajaksi valittu Filippos oli käytännöllisyydestään huolimatta ennen muuta juuri evankelista. Ensin hänen kauttaan Samariassa syntyi suoranainen massaherätys, mutta sitten hän on yhtä henkivoimainen johdattaessaan yhden yksittäisen ihmisen tuntemaan Jeesus Kristus. Etiopialainen hoviherra oli joko proselyytti (juutalaisuuteen kääntynyt pakana) tai ns. jumalaapelkäävä, jota ei ympärileikattu mutta joka sitoutui noudattamaan juutalaista lakia tiettyyn pisteeseen asti (hän oli ollut Jerusalemissa pyhiinvaellusmatkalla, 8:27 ja luki VT:a, 8:30). Mielenkiintoinen kysymys on se, voiko eunukki olla kelvollinen palvelemaan Jumalaa VT:n mukaan (5.Moos.23:2; toisaalta se tuntuu olevan mahdollista Jes.56:3-5 mukaan). Etniseltä taustaltaan hän oli ilmeisesti afrikkalainen ja hänen virkansa Etiopian kuningattaren hovissa oli korkea.
Pyhän Hengen johdatus on tässä koko ajan kouriintuntuva ja Henki johdatti Filipposta askel askeleelta, ensin Herran enkelin puheen kautta Jerusalemin ja Gazan väliselle tielle, sitten vaunujen luo ja sitten sisälle vaunuihin. Ei ollut sattumaa sekään, että hoviherra luki Jesajasta juuri lukua 53, joka kertoo Herran kärsivästä palvelijasta, joka oli kristillisen tulkinnan mukaan ristiinnaulittu Jeesus Kristus! Lopulta sitten Filippos sai Jesajan kirjasta alkaen selittää hoviherralle evankeliumia, jonka sitten hoviherra ottikin iloiten vastaan.
Hoviherra pyysikin sitten empimättä myös kastetta. Kannattaa panna merkille, että hoviherran kaste tapahtui ilman muitten ihmisten läsnäoloa. Ei ollut sen kummempaa kastekokousta, kuin että Filippos ja hoviherra astuivat veteen ja Filippos kastoi hoviherran. Näin hoviherran kaste ei tapahtunut ihmistodistajien läsnä ollessa, mutta sydämessään hoviherra halusi ottaa tämän askeleen Herran edessä ja Herran nimeen. Ja lopuksi kun kaikki tämä oli tehty, Henki taas puuttui erikoisesti asiaan ja tempasi Filippoksen pois jatkamaan taas evankeliumin työtä Asdodissa ja Kesareassa, ts. rannikkoalueella.
Jae 8:37 (”Filippos sanoi hänelle: "Jos koko sydämestäsi uskot, se on mahdollista."Hoviherra vastasi: "Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika.”) puuttuu monista vanhimmista ja luotettavimmista UT:n alkutekstilaitoksista ja se ei mahdollisesti ole kuulunut alkuperäiseen Filippoksen ja hoviherran keskusteluun. Siksi useimmat käännökset eivät sisällä sitä lainkaan. Jakeen sisältämät ajatukset ovat sinänsä sopusoinnussa muun Raamatun ilmoituksen kanssa.
Väitetään, että tämä hoviherra vei sitten evankeliumin mukanaan Etiopiaan, josta historiakin todistaa, että siellä on ollut kristillinen kirkko jo aivan ajanlaskumme alusta asti. Liekö tosiaan tämä hoviherra se, joka ensimmäisenä siellä oli evankeliumia julistanut.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)