Avustajien valinta
Jerusalemin alkuseurakunta oli kansainvälinen ja nykytermein sanottuna suorastaan globaali. Tämä johtui ensinnäkin siitä, että Rooman valtakunta oli todellinen suurvalta, joka sulki sisäänsä paljon kansoja, jotka saattoivat liikkua valtakunnan sisällä monistakin syistä: kaupankäynti, kulttuuri ja sotalaitos merkitsivät monenlaista liikkuvuutta valtakunnan sisällä. Mutta näiden lisäksi Jerusalemin kansainvälisyys johtui myös siitä, että juutalaiset oli jo satoja vuosia aikaisemmin hajotettu ympäri silloista tunnettua maailmaa ja heitä kokoontui suuriin juhliin Jerusalemiin kaikkialta eri puolilta suurta Rooman valtakuntaa. Näiden ”diasporajuutalaisten” elämää sävytti kaksijakoisuus: he olivat osa kulloistakin kulttuuriympäristöään, sopeutuen sen tapoihin, käytäntöihin ja kieleen; mutta samalla he kaikkialla olivat aina nimenomaan juutalaisia ja erottautuivat muista tuntien hyvin juurensa. Hajaannuksessakin juutalaiset tosin opettelivat lähes aina pyhien kirjoitusten kielen heprean, mutta käytännön arkikielenä he käyttivät useimmiten sitä paikallista kieltä, jota heidän asuinseudullaan puhuttiin. Valtakunnan itäosien yleinen kieli oli kreikka. Äidinkielenään kreikkaa puhuvia juutalaisia kutsuttiin ”hellenisteiksi.” Myös Palestiinan alueella heprea oli jo väistynyt puhekielenä ja se oli vaihtunut Lähi-idän pääkieleen arameaan, joka on heprean läheinen sukukieli (aramea oli alun perin Syyrian eli Aramin kieli). Yleensä ihmiset olivat kaksi- tai jopa monikielisiä. Tosiasia olikin, että juutalaisilla oli jo ajanlaskun taitteen tienoilla monia eri äidinkieliä, mikä aiheutti sitten joskus jännitteitä. Apostolien tekojen 6. luvun alussa on kuvattu yksi tällainen tilanne (6:1-7).
Tässä mainitut hepreankieliset olivat tosiasiassa arameankielisiä juutalaisia. Näiden Palestiinan juutalaiskristittyjen ja toisaalta muualta tulleiden kreikankielisten välille tuli kiistaa ihan arkisista asioista. Jo Ananiaksen ja Safiran tapaus oli osoitus siitä, että alkuseurakunnan jäsenet olivat vajavaisia ihmisiä, joilla saattoi olla kyseenalaisia motiiveja; tämä kiista avustusten jakamisesta osoittaa edelleen, että hyvinkin arkipäiväisistä asioista saattoi tulla riitaa (kuva siitä, että Pyhä Henki olisi tehnyt alkuseurakunnan täysin yksimieliseksi ja vapaaksi inhimillisistä riidoista, ei siten ole oikea!). Nyt syntyneen tilanteen taustana oli se, että koska kaikki olivat myyneet omaisuutensa, oli ruokarahatkin otettava yhteisestä kassasta. Koska avustusten jaossa syntyi erimielisyyttä, oli tähän tehtävään syytä valita erityiset ruoan jakoon keskittyvät virkamiehet. Tässä nimenomaisessa raamatunkohdassa on asioita, jotka meidän on erityisesti syytä panna merkille:
ü Apostolien (huom! 6:2: ”…apostolit, ne kaksitoista” -> Mattias oli kahdentenatoista tässä mukana apostolina, vaikka häntä ei enää nimeltä mainitakaan) tehtävä oli keskittyä sananpalveluun ja rukoukseen, siksi ruoan jakamiseen oli valittava toiset miehet. Tässä on siis näkyvissä orastava virkojen eriytyminen. Tätä nimenomaista tapahtumaa pidetään ennen muuta diakonin viran (vrt. 1.Tim.3:8-13) alkuna. Selvästikin alkuseurakunta näki aiheelliseksi huolehtia yhtä lailla niin ihmisten hengellisistä kuin aineellisista tarpeista.
ü Vaikka ruoan jakaminen oli käytännöllinen tehtävä, valintakriteereinä olivat hyvämaineisuus, viisaus ja Hengen täyteys. Näiden hengellisten edellytysten tuli näin täyttyä seurakunnan kaikkien virkojen kohdalla.
ü Valinta ei ollut pelkkä ihmisten suorittama vaali, vaan sen oli perustuttava ennen muuta Jumalan kutsuun. Siksi seitsemän miestä asetettiin virkaansa rukoillen ja kätten päälle panemisen kanssa.
ü Avustusten jakajien valinta osoittaa lisäksi, että seurakunnan tulee toimintatavoissaan olla valmis sopeutumaan kulloisiinkin tilanteisiin. Muuttuvat tilanteet voivat vaatia erilaisia järjestelyjä. Raamattu ei yleensäkään anna tyhjentävää vastausta siihen, millainen seurakunnan organisaation tulee olla (suuntaviivat kylläkin).
Kaikkien seitsemän avustusten jakajan nimi on kreikkalainen. Se ei välttämättä tarkoita, ettei mukana olisi voinut olla myös ”heprealaisia” miehiä, mutta joka tapauksessa kreikkalaisuus korostuu ja miehet olivat siten ilmeisesti ”hellenistejä.” Näistä seitsemästä Stefanos ja Filippos tulivat muita merkittävimmiksi. Stefanoksesta kerrotaan, että hän saarnasi Hengen voimalla, ja Filippos puolestaan oli menestyksellinen evankelista. Tämä on merkille pantavaa, koska heidät valittiin käytännölliseen tehtävään ruoan jakajiksi! Stefanos ja Filippos olivat kreikkaa taitavia miehiä, jotka saattoivat puhua tällä kielellä levittäessään evankeliumia. Valtakunnan itäosissa oli tosiasiassa lukuisa määrä paikallisia kieliä, jolloin yhteinen yleiskieli kreikka oli myös Jumalan käytössä, jotta evankeliumi voisi voimakkaasti edetä (roomalainen hyvä tieverkosto oli toinen evankeliumin leviämistä edesauttava yhteiskunnallinen piirre!).
Avustajien valinta osoittautui oikeaksi ratkaisuksi myös siksi, että seurakunnan kasvu jatkui. Tämän jälkeen tuli jopa monia pappeja uskoon! Kaikkiaan juutalaisia pappeja on laskettu olevan tuolloin kaikkiaan noin 8000 ja leeviläisiä noin 10000. Alkuseurakunta oli tuolloin kuitenkin vielä juutalaiskristillinen eivätkä papit ja leeviläiset millään muotoa luopuneet temppelipalveluksesta Jerusalemissa, vaikka olisivatkin tulleet uskoon.
Stefanos vangitaan
Stefanoksen tarina Apostolien teoissa on lyhyt, mutta vaikuttava. Vaikka Stefanos oli valittu käytännön tehtävään, hänet mainitaan välittömästi evankeliumin voimakkaana julistajana. Hänen armolahjansa ja saarnansa puhuivat sen puolesta, että hengellinen työ hänen kauttaan oli henkivoimaista (6:8-15). Jälleen kerran toteamme, että Apostolien teot kertoo oikeastaan Pyhän Hengen teoista Jeesuksen seuraajien kautta. Stefanoksen kautta tapahtui suuria ihmeitä ja tunnustekoja (6:8). Henki myös vaikutti hänen puheessaan niin voimakkaasti, ettei kukaan kyennyt pitämään puoliaan häntä vastaan (6:10). Alkuseurakunnan yleiset tunnusmerkit olivatkin juuri nämä: ihmeet, merkit ja tunnusteot sekä evankeliumin leviäminen rohkean ja voimakkaan todistuksen kautta. Nämä piirteet olivat näin todellisuutta myös Stefanoksen kohdalla.
Mutta kun Jumalan Henki toimii voimakkaasti, aina myös Saatana ja hänen välityksellään ihmiset nousevat vastarintaan. Näin kävi Stefanoksenkin tapauksessa. Ensin Stefanosta vastaan nousi väittelijöitä (6:9). Mutta nämä vastustajat olivat avuttomia Stefanoksen kautta vaikuttavaa Hengen voimaa vastaan. Siksi jälleen kerran otettiin avuksi valhe, ja Stefanosta syytettiin Mooseksen ja Jumalan herjaamisesta. Ja Stefanos pidätettiin ja vietiin Suuren neuvoston eteen. Siellä häntä sitten syytettiinkin Jeesuksen sanojen toistamisesta. Jeesushan oli sanonut Jerusalemin temppelistä: ”Hajottakaa tämä temppeli, niin minä saan sen nousemaan kolmessa päivässä” (Joh.2:19). Tällä Jeesus oli viitannut omaan ylösnousemukseensa kolmantena päivänä. Näin oli sitten myös tapahtunut, vaikka juutalaiset sen tietysti kiistivät. Nyt näitä Jeesuksen sanoja käytettiin Stefanosta vastaan. Sinänsä toki jo Jeesuksen julistamista Messiaana voitiin pitää juutalaisten taholta Jumalan, Mooseksen ja lain pilkkaamisena. Jumalanpilkka tulkittiin alkuseurakunnan aikaan yleisesti 4.Moos.15:30,31:n pohjalta.
Kun Stefanos seisoi neuvoston edessä, hänen kasvonsa näyttivät kuin ”enkelin kasvoilta” (6:15). Tämän on täytynyt merkitä sitä, että Stefanoksen olemus teki vaikutuksen hänen vastustajiinsa. Huolimatta kovista syytöksistä Stefanos osoitti joka hetki yliluonnollista rohkeutta, koska hän oli täynnä Henkeä (6:3,5,8). Samoin hän oli koko ajan luottavainen Jumalaan ja hän oli myös puhtaalla omallatunnolla. Kuten Jeesus oli opettanut, Hänen seuraajansa saisivat sanat suuhun, kun heidän tulee puolustautua. Siksi Stefanoksen puolustuspuhe oli Pyhän Hengen antama juuri sitä hetkeä varten.
Stefanoksen puhe
Ylipappi antoi Stefanokselle puheenvuoron ja tämä pitikin pitkän puheen (7:1-50). Meitä voi kummastuttaa, että Stefanoksen puhe ei oikeastaan ole hänen tekojensa ja puheittensa puolustusta, vaan hän kertaa VT:n kertomuksia ja profetioita, jotka sinänsä hänen vastustajansa hyväksyivät yhtä lailla. Yleensä juutalaisille suunnatut puheet Apostolien teoissa ovatkin vetoamista juutalaisten pyhiin kirjoituksiin, jotka myös kristityt tunnustavat ja joihin he vetoavat. VT:n todistus Abrahamista, Jaakobista, Joosefista, Mooseksesta, Daavidista ja Salomosta eivät aiheuttaneet mitään vastareaktioita Suuressa neuvostossa. Mutta tähän merkilliseen puolustuspuheeseen Stefanoksella kuitenkin olivat hyvät syyt. Kristillinen sanoma perustuu täysin VT:n todistukseen, josta nousee kolme juutalaisuudelle niin tärkeää asiaa: luvattu maa, laki ja temppeli. Mutta VT:ssa on myös runsaasti messiaanisia profetioita; siksi Stefanoksen puhe on ymmärrettävä nimenomaan puheena sen puolesta, että Jeesus on Messias. VT:n ennustusten mukaan Stefanos tähtää siihen, että Messias on jo tullut, koska juuri Jeesus Nasaretilainen oli Kristus, Jumalan Poika. Hän on se Mooseksen lupaama ja ennustama profeetta, joka oli tulossa (6:37; 5.Moos.18:15-19). Häntä kuitenkaan juutalaiset eivät tunteneet ja tappoivat Hänet – kuten olivat vainonneet ja tappaneet profeettojakin. Jo isien aikaan juutalaiset olivat luopuneet Jumalasta ja olleet valmiita epäjumalanpalvelukseen. Stefanoksen kuulijat eivät olleet isiään parempia, mistä syystä hän päättääkin puheensa tiukkaan ja rohkeaan nuhdesaarnaan kuulijoitaan kohtaan (7:51-53). Stefanos ei millään tavalla hyökännyt juutalaisten pyhiä asioita – luvattua maata, lakia ja temppeliä –vastaan, mutta hän syytti kuulijoitaan luopumuksesta! Tämä ”puolustuspuheen päätös” olikin sitten sama kuin hän olisi heittänyt tulta ruutitynnyriin!
Stefanos kivitetään
Stefanos saa neuvoston jäsenet suunniltaan ja seuraa spontaani väkivallanpurkaus (7:54-8:1). Stefanos näkee Pyhän Hengen täyteydessä taivaan avoinna yläpuolellaan ja samalla Jeesuksen seisomassa Jumalan oikealla puolella. Messiaan oli ennustettu istuvan Jumalan oikealla puolella (Ps.110:1) ja UT todistaa Jeesuksesta saman (Mark.12:36; Hepr.1:13, 10:12). Miksi Stefanos tässä näkee Jeesuksen nimenomaisesti ”seisovan”, on aiheuttanut paljon pohdiskelua. On mm. arveltu, että se liittyisi siihen, että Stefanos tuli hetken kuluttua olemaan Jeesuksen nimen ensimmäinen veritodistaja. Mutta joka tapauksessa Jeesus oli vain vähää aikaisemmin noussut taivaaseen ja oli jo ottanut kuninkaallisen paikkansa Isän vieressä (Jeesus on siellä siihen asti kun Hän saapuu toisen kerran maan päälle).
Juutalaiset olivat tappaneet Jeesuksen, joten Stefanoksen näky oli heille liikaa. Se oli viimeinen pisara neuvostolle, joka raivoissaan kivitti Stefanoksen. Tämä on merkille pantavaa, koska jo vuosia aikaisemmin roomalaiset olivat vieneet juutalaisilta oikeuden langettaa kuolemantuomioita, joten kaikki kuolemanrangaistukset piti vahvistaa ja hoidattaa roomalaisilla. Näinhän se oli Jeesuksenkin kohdalla. Mutta nyt juutalaiset raivostuivat niin, että suorittivat kuolemanrangaistuksen omin käsin. Pontius Pilatus ei yleensä ollut läsnä Jerusalemissa vaan oleskeli Kesareassa. Pilatuksen toiminta oli kuitenkin tässä vaiheessa jo lopuillaan ja roomalaisten tyytymättömyys häntä kohtaan kasvoi. Siksi Pilatus ei ollut enää kovin halukas puuttumaan juutalaisten toimiin eikä kiihdyttämään heidän mieliään. Jeesuksen tapauksessa hän oli antanut periksi juutalaisille ja tuominnut Jeesuksen kuolemaan; Stefanoksen tapauksessa taas hän ei puuttunut siihen, että juutalaiset ottivat oikeuden omiin käsiinsä.
Stefanoksen viimeiset sanat (7:60) muistuttavat Jeesuksen vetoomusta tapaajiaan kohtaan (Luuk.23:34). Kumpikaan ei ollut hyökännyt juutalaisia ja heille pyhiä asioita vastaan, mutta kummankin juutalaiset raivasivat pois tieltään vihollisenaan. Jeesus oli opettanut vihollisrakkautta (Matt.5:38-48), ja sekä Hän että ensimmäiset kristityt toteuttivat sitä vaikuttavalla tavalla.
Stefanoksesta tuli ensimmäinen kristitty veritodistaja. Juutalaisten vaino oli vähitellen kasvanut: he olivat ensin uhanneet apostoleja (4:1-22), sitten ruoskineet heidät (5:40) ja lopuksi langettaneet Stefanokselle kuolemanrangaistuksen. Tästä lähtien uskovat eivät voineet odottaa pitkämielisyyttä juutalaisten taholta.
Tässä kohdassa mainitaan ensimmäistä kertaa nuori henkilö nimeltä Saul, joka tulee sitten olemaan Apostolien teoissa keskeinen henkilö tästä eteenpäin.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Ananias ja Safira
Jo ihan alusta asti seurakuntaan oli tullut mukaan myös ihmisiä, jotka eivät suinkaan lähteneet kokosydämisesti seuraamaan Jeesusta. Kertomus Ananiaasta ja Safirasta tuo esille yhden tällaisen esimerkin (Ap.t.5:1-11). Taustana Ananiaan ja Safiran itsekkäälle toiminnalle on nähtävissä vastakohtaisuus juuri aikaisemmin nimenomaisesti mainitulle Barnabaksen epäitsekkäälle toiminnalle (4:36,37). Alkuseurakunnan kaikkein varhaisimmalle ajalle kuuluikin käytäntö, jonka mukaan kaikki oli uskoville yhteistä. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että kaikki luopuivat omaisuudestaan ja myynnistä saadut tulot tuotiin seurakunnan yhteiseen kassaan (2:44,45). Tämä merkitsi jonkinlaista kommunismia, joskin täysin päinvastaista kuin mitä Karl Marx myöhemmin opetti. Marxilaisuus sanoo: ”Mikä on sinun, on myös minun”; ja tätä sitten toteutetaan myös väkivaltaisesti. Alkuseurakunnassa taas sanottiin. ”Mikä on minun, on myös sinun.” Ja väkivalta ei kuulunut tämän tavoitteen saavuttamiseen.
Tämä alkuseurakunnan ”kommunismi” on herättänyt paljon pohdiskelua. Omaisuuden yhteyttä koskeva käytäntö nimittäin muuttui pian Apostolien tekojen alkulukujen jälkeen. Hyvin pian alkuseurakunnan levittyä Jerusalemista uusille seuduille alkoi seurakunnassa olla hyvinkin varakkaita ihmisiä. Näillä rikkailla saattoi olla omaisuutta paljonkin, ja nämä rikkaat ihmiset saattoivat sitä kautta myös palvella seurakuntaa. Koko omaisuuden myyminen ei näin ollen ole Raamatun käsky kaikille kristityille kaikkina aikoina. Joskus on tarpeen, että uskovalla ihmisellä on omaisuutta, joskus taas päinvastoin. Tämä on tilannekohtainen asia. Mikä siis oli se tilanne, joka sai Jerusalemin alkuseurakunnan toimimaan juuri tuolla tavalla, että yhtään poikkeusta ei sallittu vaan kaikkien oli myytävä omaisuutensa? Varmasti tässä tilanteessa Pyhä Henki puhui voimakkaasti sen puolesta, että nyt oli omaisuus realisoitava, koska siitä ei ole kohta mitään hyötyä vaan pelkkää vaivaa. Syy löytyy yhdestä tapahtumasta, joka oli jo ihan nurkan takana. Seurakunta tulisi aivan lyhyen ajan kuluttua kokemaan ankaran vainon (8:1), jonka yhteydessä kaikkien uskovien – apostoleja lukuun ottamatta – oli paettava Jerusalemista. Tällöin omaisuus joutuisi joka tapauksessa vastustajien käsiin, ja lisäksi omaisuus saattaisi johtaa monet viivyttelemään lähtöä, jolloin uskovan henki olisi suuressa vaarassa. Ilman omaisuutta oli tietenkin helppo paeta Jerusalemista. Toisaalta oli vaara, että tuollaisessa vainotilanteessa moni voisi luopua uskosta, jos pitäisi valita maallisen varakkuuden ja Jeesuksen kesken. Turhaan ei Paavalikaan tästä varoita (1.Tim.6:7-10). Tässä suhteessa Jerusalemin alkuseurakunnan esimerkillä on myös meille ajatonta sanottavaa: sydämemme ei voi koskaan olla kiinnittynyt maalliseen ja näkyvään, jos kerran rakastamme Jeesusta ja annamme Hänen olla ensimmäisellä sijalla elämässämme. Tämä on kehotus kaikille ihmisille kaikkina aikoina: pitäkää Jeesus Kristus elämänne keskipisteenä ja työntäkää kaikki maallinen sivummalle! Näin Jeesus itsekin opetti (Luuk.18:18-27). Tärkeintä oli ihmisen sydämen tila. Lisäksi
Jerusalemin alkuseurakunnalle kuitenkin Jumalan Henki näyttää sanoneen: myykää kaikki, mitä teillä on, ja tuokaa rahat seurakunnalle. Taustalla oli tuo tilanne, jossa seurakunta parhaillaan eli, ja tätä käskyä vastaan Ananias ja Safira rikkoivat. Ensinnäkin he olivat ahneita. He pitivät omaisuutensa myynnistä osan itsellään. He ajattelivat sydämessään: ”Kyllä tämä omaisuus on meille niin tärkeä asia, ettei tästä voi kokonaan luopua” (vanhatestamentillisena vastineena tälle kertomukselle vaikuttaakin olevan Akanin rikkomus, josta koko kansa sai kärsiä; Joos.7:1-26). Toiseksi he valehtelivat ihmisille ja olivat siten teeskentelijöitä ja silmänpalvojia. He olivat olevinaan parempia kuin mitä todellisuudessa olivat. Jeesuskin oli varoittanut olemasta teeskentelijä, silmänpalvoja (Matt.6:6-18). Ja sitten kolmanneksi Ananias ja Safira valehtelivat Jumalalle (tai pikemminkin luulivat voivansa valehdella). Tämä viimeinen olikin Pietarista todella vakava asia ja hän moittii siitä kumpaakin (5:3,4,9). Kumpikin, Ananias ja Safira, sitten peräjälkeen kuolivat siihen paikkaan.
Jotkut kriitikot ovat ihmetelleet tämän kertomuksen sisällyttämistä Raamattuun. Ikään kuin Jumalan armo puuttuisi tästä tapahtumasta kokonaan. Helposti nousee se inhimillinen näkemys, jonka mukaan Jumala ei toimi tuolla tavalla! Lisäksi Pietarin toiminta vaikuttaa poikkeuksellisen kovalta. Erityisesti Safiran kohdalla Pietarin toiminta herättää kysymyksiä. Pietari tuntuu melkeinpä ”leikkivän” Safiran kanssa, vaikka Pietari (toisin kuin Safira) tietää, että tämän mies on jo kuollut. Mutta kritiikki tätä kertomusta kohtaan on aiheetonta ja harhaanjohtavaa. Jumala on sekä pyhä että rakastava. Hän on sekä armollinen että täynnä totuutta. Koska Jumala on totuus, Hän etsii totuutta myös meistä ihmisistä sydämen salaisimpia perukoita myöten. Jumala vihaa syntiä. Ja Häneltä emme voi salata mitään. Valehtelu Jumalalle on suuri synti. Sekä Ananias että Safira tieten tahtoen ja yhteisestä sopimuksesta olivat petoksen takana. Ahneus oli kummankin kohdalla se perussynti, joka sai heidät toimimaan vilpillisesti. Joka kiinnittää tiukasti sydämensä maalliseen omaisuuteen, ei tee tilaa Jeesukselle sisimpäänsä. Siksi juuri ahneus oli se Ananiaan ja Safiran perussynti, varsinainen synnin juuri. Tästä ahneudesta sitten nousivat valehtelu sekä ihmisille että Jumalalle. Että sekä Ananias (5:5) että Safira (5:10) todella kuolivat heti Pietarin sanojen jälkeen, osoittaa, että Pietari toimi Pyhän Hengen johdatuksessa. Samalla jää kuitenkin avoimeksi se, mikä oli Ananiaan ja Safiran ikuisuusosa. Sitä teksti ei yksinkertaisesti kerro. Kuolleista vain sanotaan, että heidät vietiin pois ja haudattiin.
Tietenkin jokainen ihminen helposti näkee itsensä Ananiaan ja Safiran paikalla. Monessa suhteessa me emme taida olla niin kovasti parempia kuin mitä he olivat. Siksi meillä voi olla taipumus selittää tyhjäksi tämän kertomuksen sanoman kärkeä niin, ettei se koskisi niin kovasti meihin. Tietenkään emme saa antaa sisällämme tilaa millekään kaivelevalle syyllisyydelle, joka koko ajan etsii meistä niitä heikkoja kohtia, jotka saavat meidät masentumaan ja kaatumaan syyllisyyden taakan alle. Niinpä on huomattava, että Ananiaan ja Safiran kohtalo ei kerrokaan meille poikkeuksetta, miten Jumala kohtelee syntiä tekeviä. Ei tätä kertomusta siitä syystä ole Raamattuun tallennettu; joskin tämän tapauksen on täytynyt olla alkuseurakunnan elämää vakavasti vavahduttanut tapahtuma, jota ei hevin unohdettu. Tapaus onkin nähtävä niin, että tämä on kirjoitettu varoitukseksi kaikille ihmisille kaikkina aikoina. Tähän rinnastettavan asian kertoo Jeesus puhuessaan kääntymättömyyden vaaroista (Luuk.13:1-5). Meidän on näin aina nähtävä synnin vakavuus. Ahneus ja valehtelu ovat vakavia syntejä, joihin ei tule suhtautua kevytmielisesti. Jos näemme itsessämme Ananiasta ja Safiraa, meidän tulee suhtautua asiaan niin, että tässä on vakava kilvoituksen paikka tehdä parannusta. Täytyy vain korostaa sitä raamatullista totuutta, että synnin kanssa ei ole koskaan leikkimistä (vrt. Ps.51:8, erit. käännös 1933).
Apostolit tekevät voimatekoja
Alkuseurakunnan elämästä on jo aiemmin Apostolien teoissa kerrottu, että ihmeet ja tunnusteot olivat tavallisia (2:43). Ihmeet jäivät pysyväksi seurakuntaelämän ominaisuudeksi (5:12-16). Huolimatta Suuren neuvoston uhkailuista (4:1-22) apostolit jatkoivat julkisesti evankeliumin julistamista ja tunnustekojen tekemistä. Seurakunta kokoontui Jerusalemin temppelissä Salomon pylväikössä (temppelialueen itäsivulla sijainneessa pylväskäytävässä). Niin suuri oli Jumalan voima, että uskottiin Pietarin varjonkin parantavan sairaita! Tässä ei nimenomaisesti kerrota, tapahtuiko todella Pietarin varjon kautta paranemisia; mutta näin kuitenkin uskottiin. Joka tapauksessa niin Jerusalemista kuin kaupungin ympärillä olevista kaupungeista tuli suuret joukot ihmisiä, ja mukana tuotiin sairaita ja henkien riivaamia ihmisiä. Apostolien voitelu Hengessä oli niin suuri, että kaikkien sanotaan parantuneen. Ihmeiden ja merkkien määrä oli suuri eikä se voinut jäädä keneltäkään – seurakunnalta itseltään tai sen ulkopuolisilta ihmisiltä –huomaamatta.
Tämä yhteenvedonomainen kuvaus ihmeistä ja tunnusteoista liittyy eräillä tavoilla Ananiaan ja Safiran tapaukseen. Ensinnäkin tämä seurakunnan voimallisen elämän kuvaus heti tämän avioparin traagisen kuoleman jälkeen tuntuu osoittavan, että tämän pariskunnan kohdalla oli toimittu oikein. Huolimatta tapauksen kovaluonteisuudesta Pyhä Henki osoitti Jumalan olleen Pietarin menettelyn takana. Lisäksi tässä mainitaan: ”kukaan muu ei rohjennut liittyä heidän seuraansa” (5:13). Tämä maininta on herättänyt kysymyksiä, koska kuitenkin toisaalta uskovien määrän sanotaan yhä kasvaneen. Näin ollen, ihmisiä tuli uskoon ja liittyi seurakuntaan. Mutta kukaan ei uskaltanut liittyä uskovien joukkoon muuta kuin tositarkoituksella. Pinnalliset ja väärät uskovat eivät uskaltaneet liittyä seurakuntaan juuri Ananiaan ja Safiran kohtalon vuoksi. Siksi tapahtumalla oli seurakuntaa sisältä puhdistava vaikutus – vaikka voikin tuntua kärkevältä sanoa näin.
Huomionarvoista on se, että tämä ihmeiden ja tunnustekojen suuri määrä tapahtui aikana, jolloin seurakuntaa alettiin ankarasti vainota. Ensimmäinen uhkailu oli jo takana (4:1-22) ja seuraava, rankempi vaihe oli jo tulossa (5:17-42). Myöhempikin kirkkohistoria on useasti osoittanut, että seurakunnan kasvu on ollut vainojen aikana suurta.
Apostolit Suuren neuvoston edessä
Jo kerran aikaisemmin olivat kansanjohtajat yrittäneet saada apostolit lopettamaan evankeliumin julistamisen; tämä oli ollut sen jälkeen kun Pietari oli parantanut ramman miehen (3:1-10). Nyt kansanjohtajat yrittivät uudestaan (5:17-21a). Jälleen olivat Jumalan ihmeet seurakunnan apuna. Apostolit vangittiin, mutta Herran enkeli avasi vankilan ovet (tällaisia vapautumisihmeitä tapahtui myöhemmin useitakin; 12:6-11; 16:26-29), ja kohta olivat apostolit taas temppelissä opettamassa. Tuollaisen välikohtauksen jälkeen moni olisi varmaan paennut ja mennyt turvaan, mutta apostolit palasivat heti julkisesti opettamaan! Näemme tässä, että Henki oli tehnyt heistä rohkeita, todellisia Jumalan hulluja! Samalla kuitenkin näemme sen, että evankeliumin julistusta seuraa aina vastustus, koska evankeliumi ei ole ihmismielen mukainen. Mutta toisaalta vaikeuksien keskellä seurakunta saa kokea myös Jumalan ihmeellistä apua!
Koska Suuri neuvosto (”kaikki Israelin kansan vanhimmat”) oli koolla, merkitsi se samalla, että paikalla olivat niin ylipapit, saddukeukset kuin fariseuksetkin, siis koko juutalaisten johto. Ylipappi ja Suuri neuvosto kuvittelivat aamulla helpostikin aloittavansa apostolien kuulustelun, mutta asiaanhan oli tullut mutkia (5:21b-25). Apostolit pidätettiin kuitenkin uudelleen, tällä melkoisella varovaisuudella johtuen pelosta kansaa kohtaan (5:26; kansanjohtajat eivät enää voineet jättää huomiotta kansan mielipidettä, johon apostolien julistus ja tunnusteot olivat vaikuttaneet). Lopulta kuitenkin päästiin itse kuulusteluun, jossa ylipappi muistutti kieltäneensä apostoleja julistamasta Jeesuksen nimessä (5:28). Ylipappi piti apostoleja kansanvillitsijöinä, jotka olivat nostaneet kansaa sen johtajia vastaan. Juutalaisten kaikille johtajille ja puolueille Jeesus oli ollut mahdoton hyväksyä siksi, mitä Hän itsestään opetti; ja nyt apostolit jatkoivat Jeesuksen työtä. Apostolit kuitenkin puolustautuivat Jumalan antamalla arvovallalla (5:29-32). Jumalan tahto oli tärkeämpi kuin Suuren neuvoston vaatimukset, ja lisäksi juuri kansanjohtajat olivat kuin olivatkin syypäitä Jeesuksen kuolemaan, jonka kuitenkin Jumala herätti kuolleista ja korotti Ruhtinaaksi ja Pelastajaksi. Tämä vastaus suututti suuren neuvoston niin, että se olisi halunnut tappaa apostolit saman tien (5:33). Juutalaisilla ei tosin ollut enää vähään aikaan ollut oikeutta langettaa kuolemantuomioita vaan he joutuivat tässä suhteessa turvautumaan roomalaisten apuun (kuten oli tapahtunut Jeesuksen tapauksessa). Kuitenkin Stefanoksen kivittäminen vähän myöhemmin (7:54-60) osoittaa, että raivon vallassa saattoivat juutalaiset kuitenkin olla tässäkin suhteessa vallan omiin käsiinsä.
Silloin kuitenkin tapahtui odottamaton asia: viisas fariseus, nimeltä Gamaliel, kehotti neuvostoa varovaisuuteen apostolien kohdalla (5:34-39). Gamaliel viittasi kahteen tuoreessa muistissa olevaan tapaukseen. Teudas oli noussut kapinaan (ilmeisesti Herodes Suuren aikaan; juutalainen historia tuntee myös erään toisen Teudaksen kapinan tätä myöhemmin) ja myöhemmin Juudas Galilealainen. Molemmat kapinat olivat nopeasti kuivuneet kokoon. Gamalielin mukaan niin tulisi käymään myös nyt, jos nämä miehet eivät olleet Jumalan asialla. Merkille pantavaa kuitenkin on, että Gamaliel näyttää pitäneen mahdollisena sitä, että apostolit ovatkin Jumalan asialla (!), jolloin Suuri neuvosto ei mahda heille mitään.
Tätä Gamalielin neuvoa on ihmetelty, olihan hän se opettaja, joka oli ollut kristittyjen kiihkeimmän vastustajan, Saul Tarsolaisen eli Paavalin, opettaja (22:3). Saul oli fanaattinen kristittyjen vihaaja, joka oli varmasti paljon saanut vaikutteita juuri opettajaltaan. Saulin ja Gamalielin ajattelussa oli varmasti kovin paljon yhteistä, joten tämä Gamalielin viisas ja harkitseva neuvo ei tunnu mitenkään sopivan tähän kuvaan. Tähän on kuitenkin selityksensä. Vielä tässä vaiheessa uskovien julistustoiminta oli aluillaan ja toistaiseksi juutalaisten johtajat saattoivat kuvitella pääsevänsä näistä vaikeuksista vähemmällä voimankäytöllä. Hyvin pian tämän jälkeen varmasti Gamalielkin tulisi sitten ottamaan asiaan jyrkemmän kannan.
Lopulta apostolit kuitenkin ruoskittiin (heitä oli aiemmin varoitettu, joten nyt heitä voitiin rangaista), mutta sitten vapautettiin (5:40-42). Ilo rangaistuksesta johtui pelkästään siitä, että heidän kipunsa oli tapahtunut Jeesuksen nimen tähden.
Uhkailut eivät evankeliumia pidätelleet. Hyvin pian kuitenkin vaino uskovia kohtaan tuli kovemmaksi ja uskovien henki alkoi olla vaarassa. Siitä todistaakin sitten Stefanoksen kohtalo (Ap.t.6-7).
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
