Apostolien teot jakautuu evankeliumin leviämisen osalta kolmeen osaan Ap.t.1:8 ilmoittamalla tavalla: ensin evankeliumia julistettiin juutalaisille, sitten Samariassa (8:4-25) ja lopuksi myös pakanoille (Corneliuksen kodissa, luku 10, ja voimaperäisemmin luvusta 13 alkaen). Nämä vaiheet toteutuivat osaltaan myös limittäin. Aluksi evankeliumia julistettiin kuitenkin vain juutalaisille eikä seurakunta edes ymmärtänyt velvollisuuttaan levittää sanomaa muille kuin juutalaisille. Silti Jeesuksen lähetyskäsky (Matt.28:18-20; Mark.16:15,16; Luuk.24:44-49; Ap.t.1:8) sinänsä koski alusta asti myös pakanasyntyisiä ihmisiä. Lisäksi jo VT oli ennustanut pelastuksen kuuluvan koko maailmalle (1.Moos.12:3; Sak.14:16). Alkukristillinen seurakunta tarvitsikin tässä vaiheessa vielä voimakasta ohjausta Jumalan taholta, jotta se murtautuisi ulos pelkän juutalaisuuden piiristä. Tämä tapahtui Apostolien tekojen kuvaamalla tavalla vaiheittain.
Pietari parantaa ramman
Apostolien tekojen luvut 3 ja 4 muodostavat yhden kokonaisuuden, yhden tapahtumasarjan. Kaikki alkoi yhdestä parantumisihmeestä Jerusalemin temppeliin johtavan portin luona: Ap.t.3:1-10. Pietari ja Johannes tuskin tiesivät temppeliin lähtiessään, mitä siellä tulee tapahtumaan. Helluntain tapahtumien jälkeen apostolit olivat jääneet Jerusalemiin, juutalaisten pyhään kaupunkiin. Seurakunta oli tuossa vaiheessa juutalaiskristillinen eikä seurakunnalla ollut mitään aikomuksia rikkoa välejään juutalaisuuteen. Juutalaisilla oli kolme erityistä rukoushetkeä: (1) aikaisin aamulla aamu-uhrin aikaan, (2) yhdeksännellä tunnilla (hetkellä) eli kello kolmelta iltauhrin aikaan ja (3) auringonlaskun aikaan. Juutalaiseen tapaan Pietari ja Johannes olivat menossa Jerusalemin temppeliin kello kolmen rukoushetken aikaan. Siellä he tapasivat ramman miehen.
Tämä Kauniillaportilla usein makaava kerjäläinen oli ns. parantumattomasti sairas. Hän oli ollut syntymästään asti liikuntakyvytön. Siksi armeliaat ihmiset kantoivat häntä mainitulle portille, jotta tämä siellä voisi kerjätä rahaa muilta armeliailta, temppeliin meneviltä ihmisiltä. Almujen antaminen laskettiin tuohon aikaan erityisen hurskaaksi teoksi, joten parantumattomasti sairas todella saattoi tuolla paikalla saada muutaman lantin elääkseen. Tuonakaan päivänä sairas ja köyhä mies ei muuta odottanutkaan. Sitten paikalle tulivat Pietari ja Johannes. Rampa mies pyysi heiltä almua. Pietari pyysi sairasta katsomaan heitä. Rampa mies odottikin saavansa heiltä jotain, mutta tuskin aavisti, mitä hän voisi saada. Kannattaa panna merkille, että selvästikään tässä tilanteessa ei ollut kyse siitä, että rampa mies olisi uskonut voivansa parantua. Mikään ei viittaa siihen, että häneltä olisi edes kysytty uskoa. Se, mitä kohta tapahtui, oli sairaalle miehelle täysi yllätys!
Pietari sanoo sitten painavat sanansa (3:6). Pietari käytti ”Jeesuksen Kristuksen Nasaretilaisen” nimeä. Nimi ei seemiläisessä ajattelussa merkitse vain henkilön tunnistamista ja erottamista muista ihmisistä (kuten länsimaisessa ajattelussa), vaan nimi ilmaisee henkilön syvimmän olemuksen. Siten henkilön voima on läsnä hänen nimessään. Siksi Pietari ei pyydä Jeesusta parantamaan rampaa, vaan lausuu Jeesuksen nimen ramman ylle samalla vapauttaen Jeesuksen voiman.
Ihme tapahtui: rampa mies sai voimaa jalkoihinsa ja nilkkoihinsa, nousi pystyyn, seisoi ja käveli. Eikä siinä kyllin: hän hyppeli! Ja siinä kulkiessaan mies ylisti Jumalaa. Mies näin tajusi heti, että kyseinen ihme ei ollut apostolien aikaansaannosta, vaan kyseessä oli jumalallinen tunnusteko. Parantuneesta miehestä tuli näin kävelynsä ja hyppelynsä kautta elävä todistus evankeliumin voimasta. Samalla toteutui kirjaimellisesti Jesajan ennustus messiaanisen ajan ihmeistä (Jes.35:5,6).
Tämä paranemisihme oli ensimmäinen, joka Apostolien teoissa nimenomaisesti kerrotaan tapahtuneen Jeesuksen seuraajien kautta. Kuitenkin jo edellisessä luvussa mainitaan yleisellä tasolla, että apostolien kätten kautta tapahtui monia ihmeitä ja tunnustekoja (2:43). Ramman miehen parantaminen oli siksi vain yksi tunnusteko monien joukossa. Tuskin teemme väärää johtopäätöstä, jos sanomme, että missä Pyhä Henki saa vapaasti ja voimallisesti vaikuttaa, siellä tapahtuu samanlaisia ihmeitä kuin tässä tapauksessa. Kuitenkin juuri tämä yksi tapahtuma oli erityisen arvokas tuossa tilanteessa, koska tämä tapaus avasi Pietarille erään arvokkaimmista tilaisuuksista julistaa evankeliumia. Parantuminen itsessään oli toki arvokas asia tuolle rammalle miehelle. Mutta vielä suurempi asia oli se, että tapahtunut ihme toi Pietarille kokonaisen kansanjoukollisen kuulijoita.
Pietarin puhe
Koska parantunut mies pysytteli Pietarin ja Johanneksen seurassa, olikin odotettavissa, että kohta Pietari saisi antaa kuulijoille selityksen siitä, mitä nyt oli tapahtunut ja miksi (3:11-26). Pietari tekee tässä kuulijoilleen selväksi, että ramman miehen paraneminen ei ollut tapahtunut apostolien voimalla tai hurskaudella, vaan ihme oli tapahtunut vain ja ainoastaan Jeesuksen nimessä. Muutenkin koko Pietarin puhe keskittyy Jeesukseen. Jeesus oli Jumalan lähettämä Voideltu, jonka ihmiset hakkasivat ristinpuulle ja tappoivat. Voidellun surmasivat israelilaiset, mutta tietämättömyyttään nämä täyttivät Jumalan suunnitelman (3:18). Jumala kuitenkin herätti Hänet kuolleista (ylösnousemus oli yleensä korostuneesti esillä alkuseurakunnan saarnoissa). Jeesus oli myös VT:n profeettojen ennustama Messias, jonka Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala on korottanut kirkkauteen ja joka tulee olemaan siunaukseksi jokaiselle, joka ottaa Hänet vastaan ja uskoo Häneen. Siksi Pietarin puheen ydin onkin kehotus parannuksentekoon (3:19,20). Kuulijoiden tuli kääntyä pois pahuudestaan ja ottaa vastaan se siunaus, jonka voi saada vain Jumalan Voidellun kautta. Tuo siunaus on ikuinen elämä, joka on tarjolla jokaiselle, joka uskoo Jeesukseen. Lisäksi Pietari lupaa israelilaisten katumuksen johtavan Voidellun toiseen tulemukseen, jolloin ”kaikki pannaan kohdalleen” (Israel asetetaan aikojen lopulla ennalleen; Miika 4:1; Sak.14:10-21).
Pietari viittaa Mooseksen antamaan lupaukseen (3:22,23), jonka mukaan kansan keskuudesta nousee Mooseksen kaltainen profeetta (5.Moos.18:15-19). Tämä ennustus oli yleisesti juutalaisten keskuudessa tunnistettu Messiaan merkiksi. Pietari viittauksellaan Mooseksen lausumaan ennustukseen tähtää siihen, että todellinen usko Moosekseen johtaa myös uskomaan Jeesukseen. Samaan ovat viitanneet myös profeetat ja patriarkat.
Jakeessa 16 mainitaan, että usko antoi voimaa tälle rammalle miehelle ja että usko, jonka Jeesus antaa, on tehnyt miehestä terveen. Aiemmin totesimme, että mieheltä itseltään ei vaadittu uskoa. Onkin todennäköistä, että tässä tapauksessa ei ole kyse miehen uskosta vaan apostolien. Tämä siksi, että mies ei ollut osannut odottaakaan paranemista. Kyse onkin apostolien uskonrohkeudesta, koska he joutuivat toimimaan kokonaan Jeesuksen nimessä ja Pyhän Hengen voiman varassa. Myöhemmin Apostolien teoissa on toki sitten sellaisiakin tapauksia, jossa kysyttiin parannettavan uskoa (esim. 14:9).
Suuren neuvoston edessä
Vain muutamia viikkoja aikaisemmin juutalaisten Suuren neuvoston jäsenet olivat tuominneet Jeesuksen kuolemaan ja kuvitelleet raivanneensa samalla koko Hänen liikkeensä pois tieltä. Mutta nyt Jeesuksen seuraajat alkoivat toimia Jeesuksen nimessä ja tekivät yhtä suuria tunnustekoja. Ramman miehen parantaminen johtikin siihen, että nyt Pietari ja Johannes tuotiin Suuren neuvoston kuulusteluun (4:1-22). Pietarin ja Johanneksen pidättivät papit, temppelivartioston päällikkö ja saddukeukset, ts. pappispuolueen jäsenet. Papit, Aaronin jälkeläiset, yleensä kuuluivat saddukealaiseen puolueeseen, jotka – toisin kuin fariseukset – eivät odottaneet Messiasta eivätkä uskoneet ylösnousemukseen, enkeleihin ja henkivaltoihin. Saddukeukset uskoivat Messiaan tulleen Makkabealaisten mukana 100-luvulla eKr., kun nämä vapaustaistelullaan toivat juutalaisille itsenäisyyden. Siksi uutta Messiasta ei enää heidän mielestään voinut tulla. Tärkeää saddukeuksille oli temppelipalvelus ja poliittinen vakaus. Siksi he eivät voineet sietää ongelmia hallitsevien roomalaisten kanssa. Nyt apostolien toiminta häiritsi tätä status quo –tilaa. Samalla on kuitenkin huomattava, että ”vanhimmat ja lainopettajat” (4:5) olivat ennen muuta fariseuksia.
Jeesus oli jo aiemmin opettanut seuraajilleen, että nämä saisivat Pyhän Hengen ohjaamina todistaa Hänestä viranomaisten ja esivallan edessä (Matt.10:17-20). Tässä nimenomaisessa tilanteessa tapahtui juuri niin. Ihme antoi mahdollisuuden tuoda esille, kenen nimessä tunnusteko oli tapahtunut (4:10). Samoin pelastus tulee vain Jeesuksen nimessä (4:12). Jeesus oli se kulmakivi, jonka rakentajat hylkäsivät (kuten sekä Jeesus, Luuk.20:17,18, että Vanha Testamentti ennustivat tapahtuvan, Ps.118:22,23).
Juutalaisten johtajat olivat nyt ihmeissään. Jeesuksen piti olla kuollut, mutta nyt kansanjohtajille epämieluinen tilanne tuntui vain leviävän entistä pahemmin. Tilanne oli siitäkin ongelmallinen, että kansanjohtajat eivät voineet kieltää ihmeen tapahtuneen: rampa mies oli parantunut ja se oli tosiasia. Tässä vaiheessa kansanjohtajat eivät katsoneet voivansa muuta kuin uhkailla. Mutta sitten apostolit vapautettiin.
Tässä kuulustelussa noudatettiin juutalaista oikeuskäytäntöä. Juutalaisen käsityksen mukaan henkilön tulee olla tietoinen rikoksensa seurauksista ennen kuin häntä voidaan rangaista. Oli myös eroa sillä, oliko ihminen lainoppinut – jolloin hän oli jo oppineisuutensa perusteella tietoinen lain vaatimuksista ja häntä voitiin rangaista suoralta kädeltä – vai oliko hän tavallinen kansalainen (vrt. 4:13), jolloin häntä piti ensin varoittaa; vasta sitten häntä voitiin rangaista. Tämän vuoksi ”rikoksen” toistuessa apostolit voitiin jo ruoskia (5:40).
Seurakunnan rukous
Yleensä vaikeudet altistavat ihmisiä rukoilemaan. Uhkaava tilanne sai tässäkin tapauksessa seurakunnan rukoilemaan kiihkeästi: 4:23-31. Tärkein asia tässä seurakunnan rukouksessa oli pyyntö saada voimaa pelotta julistaa Jumalan sanaa (4:29). Näin sitten tapahtuikin (4:31). Mutta seurakunta pyysi myös, että sairaat paranevat ja tunnustekoja ja ihmeitä tapahtuu Jeesuksen nimessä. Tämä osoittaa sen, että evankeliumin julistukseen kuuluvat myös ihmeet ja tunnusteot, jotka vahvistavat julistettua sanaa (vrt.14:3). Huomionarvoista on lisäksi se, että seurakunta ei pyytänyt vapautusta vainosta ja ahdingosta! Seurakunta halusi vain, että Jumalan nimi tulee kirkastetuksi ja Jumalan työ menestyy. Jumalalle seurakunnan rukous oli otollinen ja Hän osoitti hyväksyvänsä sen: paikka, jossa he olivat koolla, vavahti. Evankeliumin työ saattoi jatkua entistä suuremmalla voimalla ja rohkeudella (4:31, 33).
Uskon ja omaisuuden yhteys
Seurakunnalla vallitsi niin uskon kuin omaisuudenkin yhteys (4:32,34-37). Omaisuuden yhteys on nähtävä seurauksena Pyhän Hengen täyteydestä ja keskinäisestä Hengen yhteydestä. Kyseessä on siis kovin erilainen ilmiö verrattuna nykypäivän poliittiseen kommunismiin. Kyseessä oli uhrautuva omastaan luopuminen toisten tarpeiden hyväksi. Toisaalta kyseessä ei ollut mikään luostarielämä eikä vetäytyminen eristyksiin muusta yhteiskunnasta. Alkuseurakunnassa eli perheitä, jotka asuivat kodeissaan, joten yksityisomaisuuttakin esiintyi koko ajan rinnan yhteisomistuksen kanssa. Esimerkkinä uhrautuvaisuudesta mainitaan Kyprokselta kotoisin oleva Joosef (=hänen heprealainen nimensä), joka myöhemmin mainitaan apostolina liikanimellään Barnabas (=”Rohkaisija” tai ”Rohkaisijan Poika”).
Usein esitetään kysymys, onko alkuseurakunnan omaisuuden yhteys se oikea malli myös tämän päivän osalle. Omaisuuden yhteys on kuitenkin nähtävä nimenomaan tuon hetken tilanteen vaatimana asiana ja siksi alkuseurakunnalla oli Hengen johdossa syytä myydä maallinen omaisuutensa pois. Me toisaalta elämme juuri nyt toisenlaisessa tilanteessa, jossa kuitenkin on myös syytä nähdä, että maallinen omaisuus on väliaikaista. Mekään emme saa kiinnittää sydäntämme omaisuuteen yhtään sen enempää kuin mitä alkuseurakunta teki. Ja mekään emme voi tietää, etteikö jossakin vaiheessa voisi tulla eteemme tilanne, jossa on syytä myydä kaikki pois. Siksi meidän tulee olla tässä asiassa herkällä mielellä ja toimia Hengen eikä omien halujemme tai käsitystemme johdossa.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
