Apostolien teot jakautuu evankeliumin leviämisen osalta kolmeen osaan Ap.t.1:8 ilmoittamalla tavalla: ensin evankeliumia julistettiin juutalaisille, sitten Samariassa (8:4-25) ja lopuksi myös pakanoille (Corneliuksen kodissa, luku 10, ja voimaperäisemmin luvusta 13 alkaen). Nämä vaiheet toteutuivat osaltaan myös limittäin. Aluksi evankeliumia julistettiin kuitenkin vain juutalaisille eikä seurakunta edes ymmärtänyt velvollisuuttaan levittää sanomaa muille kuin juutalaisille. Silti Jeesuksen lähetyskäsky (Matt.28:18-20; Mark.16:15,16; Luuk.24:44-49; Ap.t.1:8) sinänsä koski alusta asti myös pakanasyntyisiä ihmisiä. Lisäksi jo VT oli ennustanut pelastuksen kuuluvan koko maailmalle (1.Moos.12:3; Sak.14:16). Alkukristillinen seurakunta tarvitsikin tässä vaiheessa vielä voimakasta ohjausta Jumalan taholta, jotta se murtautuisi ulos pelkän juutalaisuuden piiristä. Tämä tapahtui Apostolien tekojen kuvaamalla tavalla vaiheittain.
Pietari parantaa ramman
Apostolien tekojen luvut 3 ja 4 muodostavat yhden kokonaisuuden, yhden tapahtumasarjan. Kaikki alkoi yhdestä parantumisihmeestä Jerusalemin temppeliin johtavan portin luona: Ap.t.3:1-10. Pietari ja Johannes tuskin tiesivät temppeliin lähtiessään, mitä siellä tulee tapahtumaan. Helluntain tapahtumien jälkeen apostolit olivat jääneet Jerusalemiin, juutalaisten pyhään kaupunkiin. Seurakunta oli tuossa vaiheessa juutalaiskristillinen eikä seurakunnalla ollut mitään aikomuksia rikkoa välejään juutalaisuuteen. Juutalaisilla oli kolme erityistä rukoushetkeä: (1) aikaisin aamulla aamu-uhrin aikaan, (2) yhdeksännellä tunnilla (hetkellä) eli kello kolmelta iltauhrin aikaan ja (3) auringonlaskun aikaan. Juutalaiseen tapaan Pietari ja Johannes olivat menossa Jerusalemin temppeliin kello kolmen rukoushetken aikaan. Siellä he tapasivat ramman miehen.
Tämä Kauniillaportilla usein makaava kerjäläinen oli ns. parantumattomasti sairas. Hän oli ollut syntymästään asti liikuntakyvytön. Siksi armeliaat ihmiset kantoivat häntä mainitulle portille, jotta tämä siellä voisi kerjätä rahaa muilta armeliailta, temppeliin meneviltä ihmisiltä. Almujen antaminen laskettiin tuohon aikaan erityisen hurskaaksi teoksi, joten parantumattomasti sairas todella saattoi tuolla paikalla saada muutaman lantin elääkseen. Tuonakaan päivänä sairas ja köyhä mies ei muuta odottanutkaan. Sitten paikalle tulivat Pietari ja Johannes. Rampa mies pyysi heiltä almua. Pietari pyysi sairasta katsomaan heitä. Rampa mies odottikin saavansa heiltä jotain, mutta tuskin aavisti, mitä hän voisi saada. Kannattaa panna merkille, että selvästikään tässä tilanteessa ei ollut kyse siitä, että rampa mies olisi uskonut voivansa parantua. Mikään ei viittaa siihen, että häneltä olisi edes kysytty uskoa. Se, mitä kohta tapahtui, oli sairaalle miehelle täysi yllätys!
Pietari sanoo sitten painavat sanansa (3:6). Pietari käytti ”Jeesuksen Kristuksen Nasaretilaisen” nimeä. Nimi ei seemiläisessä ajattelussa merkitse vain henkilön tunnistamista ja erottamista muista ihmisistä (kuten länsimaisessa ajattelussa), vaan nimi ilmaisee henkilön syvimmän olemuksen. Siten henkilön voima on läsnä hänen nimessään. Siksi Pietari ei pyydä Jeesusta parantamaan rampaa, vaan lausuu Jeesuksen nimen ramman ylle samalla vapauttaen Jeesuksen voiman.
Ihme tapahtui: rampa mies sai voimaa jalkoihinsa ja nilkkoihinsa, nousi pystyyn, seisoi ja käveli. Eikä siinä kyllin: hän hyppeli! Ja siinä kulkiessaan mies ylisti Jumalaa. Mies näin tajusi heti, että kyseinen ihme ei ollut apostolien aikaansaannosta, vaan kyseessä oli jumalallinen tunnusteko. Parantuneesta miehestä tuli näin kävelynsä ja hyppelynsä kautta elävä todistus evankeliumin voimasta. Samalla toteutui kirjaimellisesti Jesajan ennustus messiaanisen ajan ihmeistä (Jes.35:5,6).
Tämä paranemisihme oli ensimmäinen, joka Apostolien teoissa nimenomaisesti kerrotaan tapahtuneen Jeesuksen seuraajien kautta. Kuitenkin jo edellisessä luvussa mainitaan yleisellä tasolla, että apostolien kätten kautta tapahtui monia ihmeitä ja tunnustekoja (2:43). Ramman miehen parantaminen oli siksi vain yksi tunnusteko monien joukossa. Tuskin teemme väärää johtopäätöstä, jos sanomme, että missä Pyhä Henki saa vapaasti ja voimallisesti vaikuttaa, siellä tapahtuu samanlaisia ihmeitä kuin tässä tapauksessa. Kuitenkin juuri tämä yksi tapahtuma oli erityisen arvokas tuossa tilanteessa, koska tämä tapaus avasi Pietarille erään arvokkaimmista tilaisuuksista julistaa evankeliumia. Parantuminen itsessään oli toki arvokas asia tuolle rammalle miehelle. Mutta vielä suurempi asia oli se, että tapahtunut ihme toi Pietarille kokonaisen kansanjoukollisen kuulijoita.
Pietarin puhe
Koska parantunut mies pysytteli Pietarin ja Johanneksen seurassa, olikin odotettavissa, että kohta Pietari saisi antaa kuulijoille selityksen siitä, mitä nyt oli tapahtunut ja miksi (3:11-26). Pietari tekee tässä kuulijoilleen selväksi, että ramman miehen paraneminen ei ollut tapahtunut apostolien voimalla tai hurskaudella, vaan ihme oli tapahtunut vain ja ainoastaan Jeesuksen nimessä. Muutenkin koko Pietarin puhe keskittyy Jeesukseen. Jeesus oli Jumalan lähettämä Voideltu, jonka ihmiset hakkasivat ristinpuulle ja tappoivat. Voidellun surmasivat israelilaiset, mutta tietämättömyyttään nämä täyttivät Jumalan suunnitelman (3:18). Jumala kuitenkin herätti Hänet kuolleista (ylösnousemus oli yleensä korostuneesti esillä alkuseurakunnan saarnoissa). Jeesus oli myös VT:n profeettojen ennustama Messias, jonka Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala on korottanut kirkkauteen ja joka tulee olemaan siunaukseksi jokaiselle, joka ottaa Hänet vastaan ja uskoo Häneen. Siksi Pietarin puheen ydin onkin kehotus parannuksentekoon (3:19,20). Kuulijoiden tuli kääntyä pois pahuudestaan ja ottaa vastaan se siunaus, jonka voi saada vain Jumalan Voidellun kautta. Tuo siunaus on ikuinen elämä, joka on tarjolla jokaiselle, joka uskoo Jeesukseen. Lisäksi Pietari lupaa israelilaisten katumuksen johtavan Voidellun toiseen tulemukseen, jolloin ”kaikki pannaan kohdalleen” (Israel asetetaan aikojen lopulla ennalleen; Miika 4:1; Sak.14:10-21).
Pietari viittaa Mooseksen antamaan lupaukseen (3:22,23), jonka mukaan kansan keskuudesta nousee Mooseksen kaltainen profeetta (5.Moos.18:15-19). Tämä ennustus oli yleisesti juutalaisten keskuudessa tunnistettu Messiaan merkiksi. Pietari viittauksellaan Mooseksen lausumaan ennustukseen tähtää siihen, että todellinen usko Moosekseen johtaa myös uskomaan Jeesukseen. Samaan ovat viitanneet myös profeetat ja patriarkat.
Jakeessa 16 mainitaan, että usko antoi voimaa tälle rammalle miehelle ja että usko, jonka Jeesus antaa, on tehnyt miehestä terveen. Aiemmin totesimme, että mieheltä itseltään ei vaadittu uskoa. Onkin todennäköistä, että tässä tapauksessa ei ole kyse miehen uskosta vaan apostolien. Tämä siksi, että mies ei ollut osannut odottaakaan paranemista. Kyse onkin apostolien uskonrohkeudesta, koska he joutuivat toimimaan kokonaan Jeesuksen nimessä ja Pyhän Hengen voiman varassa. Myöhemmin Apostolien teoissa on toki sitten sellaisiakin tapauksia, jossa kysyttiin parannettavan uskoa (esim. 14:9).
Suuren neuvoston edessä
Vain muutamia viikkoja aikaisemmin juutalaisten Suuren neuvoston jäsenet olivat tuominneet Jeesuksen kuolemaan ja kuvitelleet raivanneensa samalla koko Hänen liikkeensä pois tieltä. Mutta nyt Jeesuksen seuraajat alkoivat toimia Jeesuksen nimessä ja tekivät yhtä suuria tunnustekoja. Ramman miehen parantaminen johtikin siihen, että nyt Pietari ja Johannes tuotiin Suuren neuvoston kuulusteluun (4:1-22). Pietarin ja Johanneksen pidättivät papit, temppelivartioston päällikkö ja saddukeukset, ts. pappispuolueen jäsenet. Papit, Aaronin jälkeläiset, yleensä kuuluivat saddukealaiseen puolueeseen, jotka – toisin kuin fariseukset – eivät odottaneet Messiasta eivätkä uskoneet ylösnousemukseen, enkeleihin ja henkivaltoihin. Saddukeukset uskoivat Messiaan tulleen Makkabealaisten mukana 100-luvulla eKr., kun nämä vapaustaistelullaan toivat juutalaisille itsenäisyyden. Siksi uutta Messiasta ei enää heidän mielestään voinut tulla. Tärkeää saddukeuksille oli temppelipalvelus ja poliittinen vakaus. Siksi he eivät voineet sietää ongelmia hallitsevien roomalaisten kanssa. Nyt apostolien toiminta häiritsi tätä status quo –tilaa. Samalla on kuitenkin huomattava, että ”vanhimmat ja lainopettajat” (4:5) olivat ennen muuta fariseuksia.
Jeesus oli jo aiemmin opettanut seuraajilleen, että nämä saisivat Pyhän Hengen ohjaamina todistaa Hänestä viranomaisten ja esivallan edessä (Matt.10:17-20). Tässä nimenomaisessa tilanteessa tapahtui juuri niin. Ihme antoi mahdollisuuden tuoda esille, kenen nimessä tunnusteko oli tapahtunut (4:10). Samoin pelastus tulee vain Jeesuksen nimessä (4:12). Jeesus oli se kulmakivi, jonka rakentajat hylkäsivät (kuten sekä Jeesus, Luuk.20:17,18, että Vanha Testamentti ennustivat tapahtuvan, Ps.118:22,23).
Juutalaisten johtajat olivat nyt ihmeissään. Jeesuksen piti olla kuollut, mutta nyt kansanjohtajille epämieluinen tilanne tuntui vain leviävän entistä pahemmin. Tilanne oli siitäkin ongelmallinen, että kansanjohtajat eivät voineet kieltää ihmeen tapahtuneen: rampa mies oli parantunut ja se oli tosiasia. Tässä vaiheessa kansanjohtajat eivät katsoneet voivansa muuta kuin uhkailla. Mutta sitten apostolit vapautettiin.
Tässä kuulustelussa noudatettiin juutalaista oikeuskäytäntöä. Juutalaisen käsityksen mukaan henkilön tulee olla tietoinen rikoksensa seurauksista ennen kuin häntä voidaan rangaista. Oli myös eroa sillä, oliko ihminen lainoppinut – jolloin hän oli jo oppineisuutensa perusteella tietoinen lain vaatimuksista ja häntä voitiin rangaista suoralta kädeltä – vai oliko hän tavallinen kansalainen (vrt. 4:13), jolloin häntä piti ensin varoittaa; vasta sitten häntä voitiin rangaista. Tämän vuoksi ”rikoksen” toistuessa apostolit voitiin jo ruoskia (5:40).
Seurakunnan rukous
Yleensä vaikeudet altistavat ihmisiä rukoilemaan. Uhkaava tilanne sai tässäkin tapauksessa seurakunnan rukoilemaan kiihkeästi: 4:23-31. Tärkein asia tässä seurakunnan rukouksessa oli pyyntö saada voimaa pelotta julistaa Jumalan sanaa (4:29). Näin sitten tapahtuikin (4:31). Mutta seurakunta pyysi myös, että sairaat paranevat ja tunnustekoja ja ihmeitä tapahtuu Jeesuksen nimessä. Tämä osoittaa sen, että evankeliumin julistukseen kuuluvat myös ihmeet ja tunnusteot, jotka vahvistavat julistettua sanaa (vrt.14:3). Huomionarvoista on lisäksi se, että seurakunta ei pyytänyt vapautusta vainosta ja ahdingosta! Seurakunta halusi vain, että Jumalan nimi tulee kirkastetuksi ja Jumalan työ menestyy. Jumalalle seurakunnan rukous oli otollinen ja Hän osoitti hyväksyvänsä sen: paikka, jossa he olivat koolla, vavahti. Evankeliumin työ saattoi jatkua entistä suuremmalla voimalla ja rohkeudella (4:31, 33).
Uskon ja omaisuuden yhteys
Seurakunnalla vallitsi niin uskon kuin omaisuudenkin yhteys (4:32,34-37). Omaisuuden yhteys on nähtävä seurauksena Pyhän Hengen täyteydestä ja keskinäisestä Hengen yhteydestä. Kyseessä on siis kovin erilainen ilmiö verrattuna nykypäivän poliittiseen kommunismiin. Kyseessä oli uhrautuva omastaan luopuminen toisten tarpeiden hyväksi. Toisaalta kyseessä ei ollut mikään luostarielämä eikä vetäytyminen eristyksiin muusta yhteiskunnasta. Alkuseurakunnassa eli perheitä, jotka asuivat kodeissaan, joten yksityisomaisuuttakin esiintyi koko ajan rinnan yhteisomistuksen kanssa. Esimerkkinä uhrautuvaisuudesta mainitaan Kyprokselta kotoisin oleva Joosef (=hänen heprealainen nimensä), joka myöhemmin mainitaan apostolina liikanimellään Barnabas (=”Rohkaisija” tai ”Rohkaisijan Poika”).
Usein esitetään kysymys, onko alkuseurakunnan omaisuuden yhteys se oikea malli myös tämän päivän osalle. Omaisuuden yhteys on kuitenkin nähtävä nimenomaan tuon hetken tilanteen vaatimana asiana ja siksi alkuseurakunnalla oli Hengen johdossa syytä myydä maallinen omaisuutensa pois. Me toisaalta elämme juuri nyt toisenlaisessa tilanteessa, jossa kuitenkin on myös syytä nähdä, että maallinen omaisuus on väliaikaista. Mekään emme saa kiinnittää sydäntämme omaisuuteen yhtään sen enempää kuin mitä alkuseurakunta teki. Ja mekään emme voi tietää, etteikö jossakin vaiheessa voisi tulla eteemme tilanne, jossa on syytä myydä kaikki pois. Siksi meidän tulee olla tässä asiassa herkällä mielellä ja toimia Hengen eikä omien halujemme tai käsitystemme johdossa.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
keskiviikko 26. maaliskuuta 2008
keskiviikko 12. maaliskuuta 2008
APOSTOLIEN TEOT: HELLUNTAI
Alkusanat
Apostolien teot on Luukkaan evankeliumin jatko-osa (1:1-3; vrt. Luuk.1:1-4). Molemmat kirjat on osoitettu eräälle Teofilokselle. Kummankin osan kirjoittaja on varhaisen perimätiedon mukaan lääkäri Luukas, Paavalin matkatoveri (Kol.4:14, 2.Tim.4:11). Kyseessä on apostoliseen silminnäkijätietoon pohjautuva kertomus evankeliumin leviämisestä Jeesuksen seuraajien toimesta. Apostolien teot ei kuitenkaan ole systemaattinen historiankirjoitus nykyaikaisessa (länsimaisessa) mielessä, vaan Luukas on tarkoituksella valinnut laajasta aineistosta esittämänsä tosiasiat, jotta ne täyttävät juuri ne tavoitteet, jotka hänellä oli: valistaa Teofilosta evankeliumin perustotuuksista. Luukas kirjoittaa evankeliuminsa jakeissa 1:3-4: ”Niin olen nyt minäkin, otettuani alusta asti kaikesta tarkan selon, päättänyt kirjoittaa yhtenäisen esityksen sinua varten, kunnioitettu Teofilos, jotta tietäisit, kuinka luotettavaa sinulle annettu opetus on.” Evankeliumia ja sen jatko-osaa voidaan näin pitää myös historiallisesti luotettavana ja paikoitellen perusteellisenakin kertomuksena, mutta sen näkökulma on ensi sijassa teologinen. Tästä johtuu se, että (mahdollisesti monia meitä kiinnostavia) historiallisia tosiasioita ja yksityiskohtia ei Apostolien teoissa kerrota (esim. jää pelkän perimätiedon varaan, miten Paavalin lopulta kävi, vrt. 28:30,31).
Apostolien teot on ilmeisesti kirjoitettu ennen vuotta 70 jKr., jolloin roomalaiset tuhosivat Jerusalemin temppelin ja juutalaisten autonomia Palestiinassa kärsi tappion. Tämä näkyy mm. siitä, että juutalaisten taholta esitetty viha ja vaino Jeesuksen seuraajia kohtaan on Apostolien teoissa esitetty sen täydessä voimassaan, mikä luultavasti olisi tuon tapahtuman jälkeen esitetty vähemmän kärjistyneesti (yleensä kirjoittamishetken historiallinen tilanne kuvastuu kertomuksen sisällössä tavalla tai toisella). Samoin roomalaisten suhtautuminen kristittyihin esitetään pääosin myönteisessä valossa, mikä tuskin olisi mahdollista v. 64 jKr. tapahtuneen Rooman palon jälkeen (keisari Nero esitti tulipalon kristittyjen sytyttämänä). On siksi syytä olettaa, että Apostolien teot on kirjoitettu ennen Rooman paloa.
Apostolien teoissa on Pyhän Hengen voimallinen toiminta jatkuvasti etualalla. Myös Apostolien tekojen alussa kerrotaan vielä, kuinka Jeesus ennen taivaaseen ottamistaan kehotti opetuslapsiaan odottamaan Pyhän Hengen vuodattamista (1:4-5, vrt. Luuk.24:49), joka tapahtui kymmenen päivää Jeesuksen taivaaseen ottamisen jälkeen. Opetuslapset eivät kuitenkaan vieläkään olleet täysin perillä siitä, mitä pian oli tapahtuva, vaan odottivat Israelin valtakunnan uudelleen rakentamista juuri sillä hetkellä (1:6). Juutalaiset odottivat tuolloin kiihkeästi Israelin valtakunnan uudistumista, kuten profeetat olivat luvanneet (esim. Aamos 9:11-15; Miika 4:8; Sak.14:16-21). Noin 400 vuoteen ei juutalaisen kansan keskuudessa ollut profeettoja ennen Jeesuksen aikaa, ja siksi odotettiinkin Pyhän Hengen toiminnan alkamista ennen Israelin jälleenasettamista. Jeesuksen opetuslapset (sinänsä ihan oikein) liittivät Pyhän Hengen toiminnan alkamisen Jeesukseen ja Hänen toimintaansa. Samalla he kuitenkin odottivat Jeesuksen juuri heille antamien lupausten täyttymistä, jolloin juuri he saisivat hallita Israelin kahtatoista heimoa (Luuk.22:24-30). Tämä edessä oleva aika ei kuitenkaan vielä ollut tullut. Jeesus viittaakin toiseen tulemukseensa (1:7), jonka hetkeä eivät Jeesuksen seuraajat voineet etukäteen tietää. Jeesus muistuttaa, että ennen Hänen toista tulemustaan on evankeliumin levittämisen aika, johon opetuslapset saavat voiman Pyhältä Hengeltä (1:8; tämä jae on yksi Apostolien tekojen avainjakeita). Pyhän Hengen voimassa evankeliumia tullaan julistamaan kaikkialle maailmaan. Vasta sen jälkeen kun evankeliumi on julistettu kaikkialle maailmaan, tapahtuu Jeesuksen toinen tuleminen (Matt.24:14), ja tämänkään hetken tarkka ajankohta ei ole kenenkään ihmisen tiedossa. Siksi seurakunnan tehtävä on valvoa, olla joka hetki valmiina ja julistaa evankeliumia kaikille ihmisille.
Jeesus otetaan taivaaseen
Luukas kertoo Jeesuksen taivaaseen ottamisen (1:9-14). Jeesus nousi ruumiillisesti taivaaseen eivätkä opetuslapset enää voineet nähdä Häntä. Samalla kaksi valkopukuista miestä (enkeliä) ilmoittivat, että Jeesus palaa takaisin ”samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän”, ts. (1) nähtävällä tavalla, (2) ruumiillisesti, (3) henkilökohtaisesti, (4) äkillisesti ja (5) Öljymäelle (vrt. Sak.14:4). Vaikka Jeesuksen paluun ajankohtaa ei ihminen voi tietää, hän voi tietää Jeesuksen paluusta nämä tosiasiat, joiden perusteella hänen on myös oltava valmis ottamaan Jeesus vastaan kun Hän tulee.
Jeesuksen taivaaseen ottamiseen liittyi yksi tärkeä näkökulma: Hänen oli mentävä taivaaseen, jotta Pyhä Henki voisi tulla maailmaan. Näin Jeesus oli aiemmin opettanutkin (Joh.16:7). Tästä syystä Jeesuksen taivaaseen ottaminen oli välttämätön osa sitä tapahtumasarjaa, joka merkitsi Pyhän Hengen tuloa ja evankeliumin voittokulun alkamista. Opetuslapsille tuotti sinänsä murhetta se, että Jeesus lähti pois maan päältä, mutta Pyhän Hengen tulo oli mahdollista vasta Jeesuksen taivaaseen astumisen jälkeen ja merkitsi samalla sitä, että opetuslapset eivät jääneet orvoiksi (Joh.14:18). Pyhän Hengen tuleminen merkitsi lopulta Jumalan koko kolminaisuuden asumista uskovissa (Joh.14:16,23).
Yksitoista opetuslasta palasi Öljymäeltä Jerusalemiin. Siellä he sekä joukkoonsa kuuluneet naiset, Jeesuksen äiti Maria ja Jeesuksen veljet rukoilivat lakkaamatta (1:13,14). Jeesus olikin varoittanut lähtemästä Jerusalemista ennen kuin Pyhällä Hengellä kastaminen olisi tapahtunut (1:4,5). Hellittämätön rukous oli johdonmukainen tapa odottaa Pyhän Hengen vuodatusta. Nuo kymmenen päivää ennen helluntaita olivat tietenkin ainutlaatuinen ajanjakso seurakunnan historiassa, mutta kestävä odottaminen rukouksessa on toimintamallina esikuvallista seurakunnan elämälle melkeinpä kaikelle toiminnalle.
Nimeltä mainitut yksitoista opetuslasta (1:13) ovat samat kuin Luukas mainitsee evankeliumissaan (Luuk.6:14-16), mutta nimet poikkeavat jonkin verran Matteuksen (Matt.10:2-4) ja Markuksen (Mark.3:16-18) esittämistä. Oli kuitenkin tavallista, että samoista henkilöistä käytettiin eri nimiä. On siksi päätelty, että Taddeus on sama henkilö kuin Juudas Jaakobin poika. Simon Kananeus on selvästikin sama henkilö kuin Simon Kiivailija (kyseessä oli roomalaisia miehittäjiä vastustava vastarintaliikkeen mies). Ilmeisesti myös Leevi (Luuk.5:27-32) on sama henkilö kuin Matteus. Johanneksen evankeliumissa ei ole opetuslasten luetteloa (edes Johannesta ei milloinkaan mainita nimeltä!), on vain kertomuksia, joissa mainitaan eri opetuslapsia, toisia myös nimeltä. Ilmeisesti vain Johanneksen evankeliumissa mainittu Natanael (Joh.1:45-51) on sama henkilö kuin Bartolomeus (joka ei ole lainkaan varsinainen nimi, vaan isän nimi, ns. patronyymi).
Juudaksen tilalle valitaan Mattias
Kirjoittaja kertoo, että ennen helluntaipäivää valittiin Juudas Iskariotin tilalle toinen mies kahdenneksitoista opetuslapseksi (1:15-26). Vaatimuksena valintaan oli Jeesuksen seurassa oleminen tämän koko kolmivuotisen toimintakauden aikana. Tämä käytännössä edellyttää, että valitun tuli kuulua Jeesuksen laajempaan opetuslapsipiiriin, jossa oli 70 tai 72 henkeä (Luuk.10:1). Valinta tapahtui arpomalla kahden ehdokkaan välillä. Arvonta oli jo Vanhan Testamentin aikana ollut käytössä Jumalan tahdon selville saamiseksi (esim.1.Sam.10:20,21; Snl.16:33; Joona 1:7). Vaikka Mattiasta ei mainita nimeltä tämän tapahtuman jälkeen, kyseistä valintaa ei voinut pitää virheenä, koska asia oli ennustettu jo Vanhassa Testamentissa (Ps.109:8).
Tässä kohdassa mainittu Juudas Iskariotin kuolinsyy on ongelmallinen siksi, että Luukas näyttää kuvaavan sen toisin kuin Matteus (Matt.27:3-10). Matteuksen mukaan Juudas teki itsemurhan hirttäytymällä. Luukas taas kertoo Juudaksen syöksymisestä alas, vatsan halkeamisesta ja sisälmystensä pursuamisesta ulos (Ap.t.1:18,19). Tätä kertomusten erilaisuuden ongelmaa on pidetty yhtenä UT:n vaikeimpana kysymyksenä, koska näitä kertomuksia on ollut vaikea sovittaa yhteen. Lopullista vastausta tähän kysymykseen tuskin voidaankaan saada. Silti tähänkin ongelmaan saattaa olla yksinkertainen ratkaisu. On mahdollista, että sekä Matteus että Luukas vain lähestyvät asiaa eri näkökulmista. Juutalaisille (joille Matteus kirjoittaa) itsemurha on suuri synti, joten Matteus tyytyy toteamaan Juudaksen hirttäytymisen. Sen sijaan pakanoilla ja erityisesti kreikkalaisille (joille Luukas kirjoittaa) itsemurha oli melko yhdentekevä ja neutraali asia (erityisesti stoalaisen filosofian vaikutuksesta). Siksi Luukas ei mainitse hirttäytymistä, vaan kirjoittaa värikkään kuvauksen Juudaksen kuolemasta (on huomattava, että Luukas oli myös lääkäri, Kol.4:14). Luukas yksinkertaisesti halusi korostaa Juudaksen kuoleman kauheita yksityiskohtia.
Pienen ongelman muodostaa lisäksi se, kuka kertomuksessa mainitun pellon osti, papit (Matt.27:7) vai Juudas (Ap.t.1:18). Tähänkään kysymykseen ei voi saada vedenpitävää vastausta. Perinteinen – ja mahdollisesti oikea – tulkinta on ollut, että ”Veripellon” ostivat papit, mutta koska se oli ostettu Juudaksen rahoilla, se oli omistettu hänen nimelleen.
Pyhä Henki vuodatetaan
Helluntaipäivänä tapahtui luvattu Pyhän Hengen vuodatus (2:1-13). Tapahtuma oli vaikuttava monellakin tavalla. Taivaalta kuului kohahdus, joka oli raju kuin tuulenpuuska (ei ole sattuma sekään, että sekä heprean että kreikan kielessä ”henki” ja ”tuuli” ovat sama sana). Taivaalta laskeutui kuin kieliä muistuttavia tulenlieskoja, jotka jakautuivat ja laskeutuivat itse kunkin läsnä olevan päälle. Tällöin tapahtui koolla olevien täyttyminen Pyhällä Hengellä, mistä seurasi, että kaikki alkoivat puhua eri kielillä, mitä Henki antoi itse kullekin puhuttavaksi. Kielilläpuhuminen oli siitä kuulijoille outo ilmiö, että eri puolilta Rooman valtakuntaa juhlille tulleet kuulivat opetuslasten puhuvan jokaiselle tämän omalla kielellä. Helluntaina, kuten monina juutalaisten juhlina, tuli hajallaan asuvia juutalaisia eri puolilta silloista maailmaa. Juutalaisten yhteinen, pyhä kieli oli heprea, joka kuitenkaan ei enää ollut ihmisten arkikieli. Siksi juutalaisten äidinkieli oli käytännössä aina se paikallinen kieli, jota heidän asuinseudullaan käytettiin (2:9-11). Nyt kaikki paikallaolijat kuulivat opetuslasten puhuvan näitä eri kieliä, joita kuulijat omalla paikkakunnallaan käyttivät. Helluntain Hengen vuodatuksen jälkeen kuullut kielet olivat siten käytössä olevia, maallisia kieliä, joita ihminen saattoi ymmärtää: ”Me kaikki kuulemme heidän julistavan omalla kielellämme Jumalan suuria tekoja.”
Kielilläpuhuminen on yksi Pyhän Hengen lahjoista (1.Kor.12:10). Toiset kielet ovat ymmärrettäviä, toiset eivät. Kielilläpuhumista on siten monenlaista, koska osa kielistä on ”enkelien kieltä” (1.Kor.13:1, 14:2), jota ihminen ei ymmärrä.
Kaikkia helluntain tapahtuma ei kuitenkaan hämmästyttänyt, vaan jotkut arvelivat opetuslasten olevan juovuksissa. Pyhän Hengen toiminta voi näin olla myös hurmoksellista, jota ulkopuolisen on vaikea ymmärtää Hengen työksi.
Pietarin puhe
Hengen vuodatuksen jälkeen Pietari astui esiin yhdessä muiden yhdentoista apostolin kanssa. Pietari piti tässä tilanteessa rohkean puheen (2:14-36; huom! kyseessä oli sama pelokas Pietari, joka runsaat 50 päivää aikaisemmin oli kieltänyt Jeesuksen, Luuk.22:54-62). Pietari torjui joidenkin arvelun, että opetuslapset olisivat olleet juovuksissa. Sen sijaan oli kyseessä Pyhän Hengen vuodatus, jonka jo profeetta Jooel oli ennustanut (Joel 3:1-5; toisissa raamatunkäännöksissä 2:28-32). Kyseessä oli myös juuri se tapahtuma (”voima korkeuksista”), jota opetuslasten tulikin odottaa, ennen kuin evankeliumin levittäminen tuli aloittaa (Luuk.24:49, Ap.t.1:5,8).
Pietari puhui kuulijoilleen monella tavalla Vanhaan Testamenttiin vedoten, mikä johtui siitä, että kuulijat olivat nimenomaan juutalaisia (osa paikallisia, osa eri puolilta maailmaa tulleita). Yleensäkin Apostolien teoissa kuulijoiden ollessa juutalaisia puhe rakennettiin Vanhan Testamentin todistuksen varaan (sen sijaan pakanataustaisille ihmisille puhe rakennettiin toisin ottaen huomioon kuulijoiden toisenlainen kokemusmaailma, esim. 10:34-43; 17:22-31). Helluntaipuheessaan Pietari vetosi niin profeettoihin kuin erityisesti Daavidiin, joka oli sekä kuningas, profeetta että Jeesuksen esi-isä. VT ennusti Messiaan tulon, ja juuri Jeesus Nasaretilainen oli tämä odotettu Messias, jonka kuitenkin ihmiset ristiinnaulitsivat. Jeesuksen kuoleman piti tapahtua ja Jumala herätti sitten Jeesuksen kuolleista. Ylösnousemuksen korostaminen on tyypillistä Apostolien tekoihin tallennetuissa puheissa, puhuttiin sitten juutalaisille tai pakanoille.
Pietarin puhe sai vastakaikua (2:37-41). Kuulijat (”kaikki”!) tunsivat piston sydämessään ja he sanoivat: "Veljet, mitä meidän pitää tehdä?" Pietari vastasi kehottaen kääntymään ja ottamaan kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta heidän syntinsä annettaisiin anteeksi. Silloin he lisäksi saavat lahjaksi Pyhän Hengen, kuten nyt opetuslapset olivat saaneet. Pietari jatkoi vielä puhettaan ja kehotti kuulijoitaan antamaan pelastaa itsensä, jotta nämä eivät hukkuisi muiden syntisten kanssa.
Pietarin puhe sai hyvän vastaanoton. Uskovien joukkoon liittyi helluntaipäivänä noin 3000 henkeä, jotka ottivat sanoman vastaan ja jotka kastettiin.
Seurakunnan yhteiselämä
Helluntaina syntyi ensimmäinen kristillinen seurakunta, jota kirjoittaja kuvaa (2:42-47). Seurakunnan elämä oli jatkuvaa Hengen voiman läsnäoloa. Seurakunnan elämään kuuluivat tämän mukaisesti
· apostolien opetuksen seuraaminen
· uskovien keskinäinen yhteys
· yhteinen leivän murto
· yhteinen rukous
· ihmeet ja tunnusteot
· kaikki oli heille yhteistä (he myivät talonsa ja tavaransa, ja rahoista jaettiin kaikille sen mukaan kuin kukin tarvitsi)
· päivittäinen kokoontuminen temppeliin
· Jumalan ylistäminen
· seurakunnan päivittäinen, lukumääräinen kasvu pelastuneitten joukon lisääntymisen kautta
Henki ei pelkästään ilmennyt voimavaikutuksina seurakunnan elämässä, vaan Henki oli myös se, joka aiheutti yhteyden kokemisen uskovien kesken. Koska alkuseurakunnan kokemusmaailmassa kaikki oli peräisin yhdestä lähteestä, Pyhästä Hengestä, on sama mahdollista myös tänään. Pyhä Henki ei ole muuttunut. Siitä syystä alkuseurakunnan esimerkki ei ole vain joku toivottava päämäärä tämän päivän seurakunnalle, vaan se on esikuva siitä, mitä Henki haluaa tehdä myös tämän päivän seurakunnan keskellä.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Apostolien teot on Luukkaan evankeliumin jatko-osa (1:1-3; vrt. Luuk.1:1-4). Molemmat kirjat on osoitettu eräälle Teofilokselle. Kummankin osan kirjoittaja on varhaisen perimätiedon mukaan lääkäri Luukas, Paavalin matkatoveri (Kol.4:14, 2.Tim.4:11). Kyseessä on apostoliseen silminnäkijätietoon pohjautuva kertomus evankeliumin leviämisestä Jeesuksen seuraajien toimesta. Apostolien teot ei kuitenkaan ole systemaattinen historiankirjoitus nykyaikaisessa (länsimaisessa) mielessä, vaan Luukas on tarkoituksella valinnut laajasta aineistosta esittämänsä tosiasiat, jotta ne täyttävät juuri ne tavoitteet, jotka hänellä oli: valistaa Teofilosta evankeliumin perustotuuksista. Luukas kirjoittaa evankeliuminsa jakeissa 1:3-4: ”Niin olen nyt minäkin, otettuani alusta asti kaikesta tarkan selon, päättänyt kirjoittaa yhtenäisen esityksen sinua varten, kunnioitettu Teofilos, jotta tietäisit, kuinka luotettavaa sinulle annettu opetus on.” Evankeliumia ja sen jatko-osaa voidaan näin pitää myös historiallisesti luotettavana ja paikoitellen perusteellisenakin kertomuksena, mutta sen näkökulma on ensi sijassa teologinen. Tästä johtuu se, että (mahdollisesti monia meitä kiinnostavia) historiallisia tosiasioita ja yksityiskohtia ei Apostolien teoissa kerrota (esim. jää pelkän perimätiedon varaan, miten Paavalin lopulta kävi, vrt. 28:30,31).
Apostolien teot on ilmeisesti kirjoitettu ennen vuotta 70 jKr., jolloin roomalaiset tuhosivat Jerusalemin temppelin ja juutalaisten autonomia Palestiinassa kärsi tappion. Tämä näkyy mm. siitä, että juutalaisten taholta esitetty viha ja vaino Jeesuksen seuraajia kohtaan on Apostolien teoissa esitetty sen täydessä voimassaan, mikä luultavasti olisi tuon tapahtuman jälkeen esitetty vähemmän kärjistyneesti (yleensä kirjoittamishetken historiallinen tilanne kuvastuu kertomuksen sisällössä tavalla tai toisella). Samoin roomalaisten suhtautuminen kristittyihin esitetään pääosin myönteisessä valossa, mikä tuskin olisi mahdollista v. 64 jKr. tapahtuneen Rooman palon jälkeen (keisari Nero esitti tulipalon kristittyjen sytyttämänä). On siksi syytä olettaa, että Apostolien teot on kirjoitettu ennen Rooman paloa.
Apostolien teoissa on Pyhän Hengen voimallinen toiminta jatkuvasti etualalla. Myös Apostolien tekojen alussa kerrotaan vielä, kuinka Jeesus ennen taivaaseen ottamistaan kehotti opetuslapsiaan odottamaan Pyhän Hengen vuodattamista (1:4-5, vrt. Luuk.24:49), joka tapahtui kymmenen päivää Jeesuksen taivaaseen ottamisen jälkeen. Opetuslapset eivät kuitenkaan vieläkään olleet täysin perillä siitä, mitä pian oli tapahtuva, vaan odottivat Israelin valtakunnan uudelleen rakentamista juuri sillä hetkellä (1:6). Juutalaiset odottivat tuolloin kiihkeästi Israelin valtakunnan uudistumista, kuten profeetat olivat luvanneet (esim. Aamos 9:11-15; Miika 4:8; Sak.14:16-21). Noin 400 vuoteen ei juutalaisen kansan keskuudessa ollut profeettoja ennen Jeesuksen aikaa, ja siksi odotettiinkin Pyhän Hengen toiminnan alkamista ennen Israelin jälleenasettamista. Jeesuksen opetuslapset (sinänsä ihan oikein) liittivät Pyhän Hengen toiminnan alkamisen Jeesukseen ja Hänen toimintaansa. Samalla he kuitenkin odottivat Jeesuksen juuri heille antamien lupausten täyttymistä, jolloin juuri he saisivat hallita Israelin kahtatoista heimoa (Luuk.22:24-30). Tämä edessä oleva aika ei kuitenkaan vielä ollut tullut. Jeesus viittaakin toiseen tulemukseensa (1:7), jonka hetkeä eivät Jeesuksen seuraajat voineet etukäteen tietää. Jeesus muistuttaa, että ennen Hänen toista tulemustaan on evankeliumin levittämisen aika, johon opetuslapset saavat voiman Pyhältä Hengeltä (1:8; tämä jae on yksi Apostolien tekojen avainjakeita). Pyhän Hengen voimassa evankeliumia tullaan julistamaan kaikkialle maailmaan. Vasta sen jälkeen kun evankeliumi on julistettu kaikkialle maailmaan, tapahtuu Jeesuksen toinen tuleminen (Matt.24:14), ja tämänkään hetken tarkka ajankohta ei ole kenenkään ihmisen tiedossa. Siksi seurakunnan tehtävä on valvoa, olla joka hetki valmiina ja julistaa evankeliumia kaikille ihmisille.
Jeesus otetaan taivaaseen
Luukas kertoo Jeesuksen taivaaseen ottamisen (1:9-14). Jeesus nousi ruumiillisesti taivaaseen eivätkä opetuslapset enää voineet nähdä Häntä. Samalla kaksi valkopukuista miestä (enkeliä) ilmoittivat, että Jeesus palaa takaisin ”samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän”, ts. (1) nähtävällä tavalla, (2) ruumiillisesti, (3) henkilökohtaisesti, (4) äkillisesti ja (5) Öljymäelle (vrt. Sak.14:4). Vaikka Jeesuksen paluun ajankohtaa ei ihminen voi tietää, hän voi tietää Jeesuksen paluusta nämä tosiasiat, joiden perusteella hänen on myös oltava valmis ottamaan Jeesus vastaan kun Hän tulee.
Jeesuksen taivaaseen ottamiseen liittyi yksi tärkeä näkökulma: Hänen oli mentävä taivaaseen, jotta Pyhä Henki voisi tulla maailmaan. Näin Jeesus oli aiemmin opettanutkin (Joh.16:7). Tästä syystä Jeesuksen taivaaseen ottaminen oli välttämätön osa sitä tapahtumasarjaa, joka merkitsi Pyhän Hengen tuloa ja evankeliumin voittokulun alkamista. Opetuslapsille tuotti sinänsä murhetta se, että Jeesus lähti pois maan päältä, mutta Pyhän Hengen tulo oli mahdollista vasta Jeesuksen taivaaseen astumisen jälkeen ja merkitsi samalla sitä, että opetuslapset eivät jääneet orvoiksi (Joh.14:18). Pyhän Hengen tuleminen merkitsi lopulta Jumalan koko kolminaisuuden asumista uskovissa (Joh.14:16,23).
Yksitoista opetuslasta palasi Öljymäeltä Jerusalemiin. Siellä he sekä joukkoonsa kuuluneet naiset, Jeesuksen äiti Maria ja Jeesuksen veljet rukoilivat lakkaamatta (1:13,14). Jeesus olikin varoittanut lähtemästä Jerusalemista ennen kuin Pyhällä Hengellä kastaminen olisi tapahtunut (1:4,5). Hellittämätön rukous oli johdonmukainen tapa odottaa Pyhän Hengen vuodatusta. Nuo kymmenen päivää ennen helluntaita olivat tietenkin ainutlaatuinen ajanjakso seurakunnan historiassa, mutta kestävä odottaminen rukouksessa on toimintamallina esikuvallista seurakunnan elämälle melkeinpä kaikelle toiminnalle.
Nimeltä mainitut yksitoista opetuslasta (1:13) ovat samat kuin Luukas mainitsee evankeliumissaan (Luuk.6:14-16), mutta nimet poikkeavat jonkin verran Matteuksen (Matt.10:2-4) ja Markuksen (Mark.3:16-18) esittämistä. Oli kuitenkin tavallista, että samoista henkilöistä käytettiin eri nimiä. On siksi päätelty, että Taddeus on sama henkilö kuin Juudas Jaakobin poika. Simon Kananeus on selvästikin sama henkilö kuin Simon Kiivailija (kyseessä oli roomalaisia miehittäjiä vastustava vastarintaliikkeen mies). Ilmeisesti myös Leevi (Luuk.5:27-32) on sama henkilö kuin Matteus. Johanneksen evankeliumissa ei ole opetuslasten luetteloa (edes Johannesta ei milloinkaan mainita nimeltä!), on vain kertomuksia, joissa mainitaan eri opetuslapsia, toisia myös nimeltä. Ilmeisesti vain Johanneksen evankeliumissa mainittu Natanael (Joh.1:45-51) on sama henkilö kuin Bartolomeus (joka ei ole lainkaan varsinainen nimi, vaan isän nimi, ns. patronyymi).
Juudaksen tilalle valitaan Mattias
Kirjoittaja kertoo, että ennen helluntaipäivää valittiin Juudas Iskariotin tilalle toinen mies kahdenneksitoista opetuslapseksi (1:15-26). Vaatimuksena valintaan oli Jeesuksen seurassa oleminen tämän koko kolmivuotisen toimintakauden aikana. Tämä käytännössä edellyttää, että valitun tuli kuulua Jeesuksen laajempaan opetuslapsipiiriin, jossa oli 70 tai 72 henkeä (Luuk.10:1). Valinta tapahtui arpomalla kahden ehdokkaan välillä. Arvonta oli jo Vanhan Testamentin aikana ollut käytössä Jumalan tahdon selville saamiseksi (esim.1.Sam.10:20,21; Snl.16:33; Joona 1:7). Vaikka Mattiasta ei mainita nimeltä tämän tapahtuman jälkeen, kyseistä valintaa ei voinut pitää virheenä, koska asia oli ennustettu jo Vanhassa Testamentissa (Ps.109:8).
Tässä kohdassa mainittu Juudas Iskariotin kuolinsyy on ongelmallinen siksi, että Luukas näyttää kuvaavan sen toisin kuin Matteus (Matt.27:3-10). Matteuksen mukaan Juudas teki itsemurhan hirttäytymällä. Luukas taas kertoo Juudaksen syöksymisestä alas, vatsan halkeamisesta ja sisälmystensä pursuamisesta ulos (Ap.t.1:18,19). Tätä kertomusten erilaisuuden ongelmaa on pidetty yhtenä UT:n vaikeimpana kysymyksenä, koska näitä kertomuksia on ollut vaikea sovittaa yhteen. Lopullista vastausta tähän kysymykseen tuskin voidaankaan saada. Silti tähänkin ongelmaan saattaa olla yksinkertainen ratkaisu. On mahdollista, että sekä Matteus että Luukas vain lähestyvät asiaa eri näkökulmista. Juutalaisille (joille Matteus kirjoittaa) itsemurha on suuri synti, joten Matteus tyytyy toteamaan Juudaksen hirttäytymisen. Sen sijaan pakanoilla ja erityisesti kreikkalaisille (joille Luukas kirjoittaa) itsemurha oli melko yhdentekevä ja neutraali asia (erityisesti stoalaisen filosofian vaikutuksesta). Siksi Luukas ei mainitse hirttäytymistä, vaan kirjoittaa värikkään kuvauksen Juudaksen kuolemasta (on huomattava, että Luukas oli myös lääkäri, Kol.4:14). Luukas yksinkertaisesti halusi korostaa Juudaksen kuoleman kauheita yksityiskohtia.
Pienen ongelman muodostaa lisäksi se, kuka kertomuksessa mainitun pellon osti, papit (Matt.27:7) vai Juudas (Ap.t.1:18). Tähänkään kysymykseen ei voi saada vedenpitävää vastausta. Perinteinen – ja mahdollisesti oikea – tulkinta on ollut, että ”Veripellon” ostivat papit, mutta koska se oli ostettu Juudaksen rahoilla, se oli omistettu hänen nimelleen.
Pyhä Henki vuodatetaan
Helluntaipäivänä tapahtui luvattu Pyhän Hengen vuodatus (2:1-13). Tapahtuma oli vaikuttava monellakin tavalla. Taivaalta kuului kohahdus, joka oli raju kuin tuulenpuuska (ei ole sattuma sekään, että sekä heprean että kreikan kielessä ”henki” ja ”tuuli” ovat sama sana). Taivaalta laskeutui kuin kieliä muistuttavia tulenlieskoja, jotka jakautuivat ja laskeutuivat itse kunkin läsnä olevan päälle. Tällöin tapahtui koolla olevien täyttyminen Pyhällä Hengellä, mistä seurasi, että kaikki alkoivat puhua eri kielillä, mitä Henki antoi itse kullekin puhuttavaksi. Kielilläpuhuminen oli siitä kuulijoille outo ilmiö, että eri puolilta Rooman valtakuntaa juhlille tulleet kuulivat opetuslasten puhuvan jokaiselle tämän omalla kielellä. Helluntaina, kuten monina juutalaisten juhlina, tuli hajallaan asuvia juutalaisia eri puolilta silloista maailmaa. Juutalaisten yhteinen, pyhä kieli oli heprea, joka kuitenkaan ei enää ollut ihmisten arkikieli. Siksi juutalaisten äidinkieli oli käytännössä aina se paikallinen kieli, jota heidän asuinseudullaan käytettiin (2:9-11). Nyt kaikki paikallaolijat kuulivat opetuslasten puhuvan näitä eri kieliä, joita kuulijat omalla paikkakunnallaan käyttivät. Helluntain Hengen vuodatuksen jälkeen kuullut kielet olivat siten käytössä olevia, maallisia kieliä, joita ihminen saattoi ymmärtää: ”Me kaikki kuulemme heidän julistavan omalla kielellämme Jumalan suuria tekoja.”
Kielilläpuhuminen on yksi Pyhän Hengen lahjoista (1.Kor.12:10). Toiset kielet ovat ymmärrettäviä, toiset eivät. Kielilläpuhumista on siten monenlaista, koska osa kielistä on ”enkelien kieltä” (1.Kor.13:1, 14:2), jota ihminen ei ymmärrä.
Kaikkia helluntain tapahtuma ei kuitenkaan hämmästyttänyt, vaan jotkut arvelivat opetuslasten olevan juovuksissa. Pyhän Hengen toiminta voi näin olla myös hurmoksellista, jota ulkopuolisen on vaikea ymmärtää Hengen työksi.
Pietarin puhe
Hengen vuodatuksen jälkeen Pietari astui esiin yhdessä muiden yhdentoista apostolin kanssa. Pietari piti tässä tilanteessa rohkean puheen (2:14-36; huom! kyseessä oli sama pelokas Pietari, joka runsaat 50 päivää aikaisemmin oli kieltänyt Jeesuksen, Luuk.22:54-62). Pietari torjui joidenkin arvelun, että opetuslapset olisivat olleet juovuksissa. Sen sijaan oli kyseessä Pyhän Hengen vuodatus, jonka jo profeetta Jooel oli ennustanut (Joel 3:1-5; toisissa raamatunkäännöksissä 2:28-32). Kyseessä oli myös juuri se tapahtuma (”voima korkeuksista”), jota opetuslasten tulikin odottaa, ennen kuin evankeliumin levittäminen tuli aloittaa (Luuk.24:49, Ap.t.1:5,8).
Pietari puhui kuulijoilleen monella tavalla Vanhaan Testamenttiin vedoten, mikä johtui siitä, että kuulijat olivat nimenomaan juutalaisia (osa paikallisia, osa eri puolilta maailmaa tulleita). Yleensäkin Apostolien teoissa kuulijoiden ollessa juutalaisia puhe rakennettiin Vanhan Testamentin todistuksen varaan (sen sijaan pakanataustaisille ihmisille puhe rakennettiin toisin ottaen huomioon kuulijoiden toisenlainen kokemusmaailma, esim. 10:34-43; 17:22-31). Helluntaipuheessaan Pietari vetosi niin profeettoihin kuin erityisesti Daavidiin, joka oli sekä kuningas, profeetta että Jeesuksen esi-isä. VT ennusti Messiaan tulon, ja juuri Jeesus Nasaretilainen oli tämä odotettu Messias, jonka kuitenkin ihmiset ristiinnaulitsivat. Jeesuksen kuoleman piti tapahtua ja Jumala herätti sitten Jeesuksen kuolleista. Ylösnousemuksen korostaminen on tyypillistä Apostolien tekoihin tallennetuissa puheissa, puhuttiin sitten juutalaisille tai pakanoille.
Pietarin puhe sai vastakaikua (2:37-41). Kuulijat (”kaikki”!) tunsivat piston sydämessään ja he sanoivat: "Veljet, mitä meidän pitää tehdä?" Pietari vastasi kehottaen kääntymään ja ottamaan kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta heidän syntinsä annettaisiin anteeksi. Silloin he lisäksi saavat lahjaksi Pyhän Hengen, kuten nyt opetuslapset olivat saaneet. Pietari jatkoi vielä puhettaan ja kehotti kuulijoitaan antamaan pelastaa itsensä, jotta nämä eivät hukkuisi muiden syntisten kanssa.
Pietarin puhe sai hyvän vastaanoton. Uskovien joukkoon liittyi helluntaipäivänä noin 3000 henkeä, jotka ottivat sanoman vastaan ja jotka kastettiin.
Seurakunnan yhteiselämä
Helluntaina syntyi ensimmäinen kristillinen seurakunta, jota kirjoittaja kuvaa (2:42-47). Seurakunnan elämä oli jatkuvaa Hengen voiman läsnäoloa. Seurakunnan elämään kuuluivat tämän mukaisesti
· apostolien opetuksen seuraaminen
· uskovien keskinäinen yhteys
· yhteinen leivän murto
· yhteinen rukous
· ihmeet ja tunnusteot
· kaikki oli heille yhteistä (he myivät talonsa ja tavaransa, ja rahoista jaettiin kaikille sen mukaan kuin kukin tarvitsi)
· päivittäinen kokoontuminen temppeliin
· Jumalan ylistäminen
· seurakunnan päivittäinen, lukumääräinen kasvu pelastuneitten joukon lisääntymisen kautta
Henki ei pelkästään ilmennyt voimavaikutuksina seurakunnan elämässä, vaan Henki oli myös se, joka aiheutti yhteyden kokemisen uskovien kesken. Koska alkuseurakunnan kokemusmaailmassa kaikki oli peräisin yhdestä lähteestä, Pyhästä Hengestä, on sama mahdollista myös tänään. Pyhä Henki ei ole muuttunut. Siitä syystä alkuseurakunnan esimerkki ei ole vain joku toivottava päämäärä tämän päivän seurakunnalle, vaan se on esikuva siitä, mitä Henki haluaa tehdä myös tämän päivän seurakunnan keskellä.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)