SEURAKUNNAN RAKENNE JA TOIMINTA

Seurakunnan rakenne 

Seurakuntaa voidaan kuvata elimistöksi, koska sen tuntomerkkinä on Jumalan antama elämä ja kasvu. Mutta samalla seurakunta on ihmisyhteisö, organisaatio, joka voidaan määritellä rakenteeksi, joka yhdistää ihmisiä saavuttamaan erilaisissa tehtävissä yhteisen päämäärän. Ihmiset, toiminta ja päämäärä ovat sinänsä minkä tahansa enemmän kuin yhden henkilön käsittävän ihmisyhteisön välttämättömiä osia. Tämä pätee myös hengelliseen ihmisyhteisöön, joka kuitenkin on monessa suhteessa ainutlaatuinen. Seurakunnan pään, Kristuksen, päämääränä on, että seurakunnasta tulisi pyhä ja moitteeton (Ef.5:27); ja toiminta on Jumalan antamien hengellisten lahjojen ja virkojen harjoittamista Pyhässä Hengessä seurakunnan hengelliseksi kehittämiseksi (Ef.4:16).

Ihmisyhteisönä toimimiseen liittyy läheisesti toiminnan järjestäminen (seurakunnan organisoitu-minen). Jotkut vierastavat tätä järjestäytymistä pitäen sitä epähengellisenä. Mutta alusta asti seurakunnan toimintaa on järjestetty myös näkyvällä tavalla. Alkuseurakunnan esimerkki (Ap.t.6:1-7) avustusten jakajien valitsemiseksi ja virkaan asettamiseksi on yksi varhainen osoitus tästä. Tämä osoittaa, että on hyödyllistä järjestää yksilöuskovat suorittamaan erilaisia tehtäviä, jotka sopivat yhteen yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Jos ihmisyhteisö järjestelyillään (organisoinnillaan) auttaa saavuttamaan toivotun tavoitteen tehokkaammin, se on silloin hyvä järjestely. Tehokkaassa organisaatiossa kaikki tietävät, mitä heidän odotetaan tekevän, ja he myös alttiisti tekevät sen.

Löytyy kuitenkin paljon esimerkkejä siitä, että seurakunta, kirkkokunta tai herätysliike on alkanut pitää rakenteita kaikkein tärkeimpänä asiana (itse tarkoituksena), jolloin joustamattomat rakenteet ovat haitannut tehokasta hengellistä toimintaa.

Seurakunnan johtaminen 

Kaikissa ihmisyhteisöissä on kaksi ihmisryhmää: (1) ne, jotka johtavat, ja (2) ne, joita johdetaan. Seurakunnassakin ovat sekä johtajansa että jäsenistö. Kuitenkin molempiin ryhmiin pätee se, että heillä on sama asema Jumalan lapsina. Tämä on omiaan tekemään seurakunnan johtajien ja jäsenistön suhteen läheisemmäksi kuin mitä se on muissa ihmisyhteisöissä. Johtaja on kuin ”ensimmäinen vertaistensa joukossa.”

Huolimatta em. jaosta yksikään Kristuksen ruumiin jäsen ei ole vähemmän tärkeä kuin toinen! Kristuksen ruumiin jokainen jäsen on vastuussa suoraan Kristukselle, ruumiin päälle. Sellaisessa vastuusuhteessa kenelläkään uskovalla ei ole lopullisessa mielessä valtaa toiseen uskovaan nähden. Mutta nykyisenäkin aikana, jolloin kaikenlainen johtajuus kyseenalaistetaan, pätee Jumalan kutsu, jolloin Hän valitsee ihmisiä toimimaan johtajina (1.Kor.12:28). Näitä johtajia seurakunnan jäsenten tulee myös tukea ja kunnioittaa (1.Tim.5:17). Johtajien valta on kuitenkin kaikkea muuta kuin rajaton. Seurakunnan johtajien tulee ensinnäkin olla alamaisia toisilleen (vrt. esim. Gal.2:11-14). Lisäksi yleinen esivallan kunnioitus (Room.13:1) pitää sisällään myös sen, että niin seurakunnan johtajien kuin jäsentenkin tulee olla alamaisia seurakunnan hallinnolle.

Seurakunnan johtaminen ei alkuseurakunnassa ollut sen paremmin ihmisten demokratiaa kuin heidän diktatuuriaankaan. Seurakunnassa tuli olla Jumalan hallintavalta, mutta Herra valtuutti muutamat toimimaan johtajina. Seurakunnan johto oli luonteeltaan karismaattista, ts. seurakuntaa johtivat ne, jotka Pyhä Henki oli kutsunut ja valtuuttanut sille paikalle. Tämä jalo periaate ei kuitenkaan käytännössä estänyt sitä, etteikö seurakunnan johtopaikalle saattanut joskus tulla väärä henkilö (3.Joh.9,10).
Raamattu mainitsee seurakunnan johtajien nimityksinä ainakin seuraavat:

- kaitsija (1.Tim.3:1,2; Tiit.1:7)
- vanhin (Ap.t.20:17; Tiit.1:5,6)
- paimen (Ef.4:11; pastori)

Nämä kaikki viittaavat seurakunnan ylimpään johtoon. On jossakin määrin epäselvää, tarkoitetaanko näillä samoja vai eri henkilöitä (ainakin kaitsija ja vanhin tarkoittanevat kokonaan tai osittain samoja henkilöitä). Tärkeää on kuitenkin huomata, että nämä sanat on esitetty monikossa: seurakunnalla on aina ollut monta johtajaa. Lisäksi – oli nimitys mikä hyvänsä – vaatimukset seurakunnan johtajien ominaisuuksille ovat aina olleet samat (1.Tim.3:1-7). Hänen tulee olla

- moitteeton
- yhden vaimon mies
- raitis
- harkitseva
- rauhallinen
- vieraanvarainen
- taitava opettamaan
- ei juomiseen taipuvainen
- ei väkivaltainen
- ei rahanahne
- lempeä
- sopuisa
- perheestään huolehtiva
- lapsensa tottelevaisuuteen kasvattava
- muitten kunnioittama
- ei vastakääntynyt
- ulkopuolisten arvonantoa nauttiva

Näihin vaatimuksiin on inhimillisesti huomautettu, että niitä tuskin kukaan kykenee täyttämään. Mutta kannattaa muistaa, että kyseessä on tärkeä asema. Mitä tärkeämpi asema on, sitä korkeammat ovat pääsyvaatimukset. Seurakunnan johtajan tehtävä merkitsee kiistatta pyhää asemaa. Näin tärkeä tehtävä edellyttää korkeiden vaatimusten täyttämistä.

Seurakunnanpalvelijat   

Seurakunnanpalvelijoiden (diakonien) pääsyvaatimukset ovat monessa mielessä samat kuin seurakunnan johtajien (1.Tim.3:8-13). Palvelijoilta ei kuitenkaan vaadittu taitoa opettamiseen. Nämäkin vaatimukset on nähtävä viran suurta merkitystä vastaan: seurakunnanpalvelijat tekevät pyhää työtä seurakunnassa.

Mitä kaikkea seurakunnanpalvelijoiden toimenkuvaan kuuluu, on vaikea sanoa tarkkaan Raamatun valossa. Mutta seurakunnanpalvelijoiden työ oli useimmiten käytännönläheistä kuten Ap.t.6:1-7 esimerkki osoittaa. Tämä ei estänyt sitä, että myös seurakunnanpalvelija saattoi palvella sananjulistajana (Ap.t.6:8-10) ja evankelistana (Ap.t.8:5).

Seurakunnan opetus 

Paikallisseurakunnassa toteutuu opetus erityisenä virkana. Opetuksen kautta Jumala on pannut Kristuksen ruumiiseen sellaisen tukijärjestelmän, jota tarvitaan kristillisen kasvun edistämisessä. Opetusvirka tarjoaa rakentumismahdollisuuden, joka auttaa meitä olemaan hedelmällisiä palveluksen työssä ja kasvamaan kohti Kristuksen täyteyttä vastaavaa kypsyyttä (Ef.4:11-16). Hepr.5:11-14 merkitsee, että uskovien tulee ottaa vastaan opetusta, panna oppimansa käytäntöön ja jopa edistyä tullakseen itse opettajiksi. Avaimena kasvuun opetuksen kautta näyttää olevan se, että Raamatun sanaa sisäistettäessä ja sovellettaessa Pyhän Hengen avulla omaan elämään kasvetaan yhä enemmän Hengen hallittaviksi. Room.8:5-17 ja Gal.5:16-25  tarkoittavat, että kun antaudumme yhä enemmän ja enemmän Pyhälle Hengelle, tulemme samassa määrin Hänen hallittavikseen. Tuon tapahtumaketjun aikana, seurakunnan opetusviran vaikutuksen alaisuudessa ja Hengen vaikutuspiirissä, sovellamme elämään sitä, mitä olemme oppineet, ja samalla edistymme kohti kypsyyttä.

Kaste ja ehtoollinen 

Alkuseurakunnassa pidettiin selvänä, että uskova kastettiin heti uudestisyntymisensä jälkeen (Ap.t.2:38,41). Tätä kautta kaste oli kaikkia seurakuntalaisia yhdistävä kokemus. Seurakunta myös kokoontui murtamaan leipää ja aterioimaan, mistä myöhemmin sitten kehittyi tapa viettää Herran ehtoollista. Myös ehtoollinen liittyi – paitsi Jeesuksen käskyyn – seurakunnan keskinäistä yhteyttä vahvistaviin käytäntöihin (Ap.t.2:42).

Seurakuntakurin harjoittaminen. 

UT puhuu selkeästi seurakuntakurista (Matt.18:15-18; 1.Kor.5:1-13), joten se kuuluu Raamattua kunnioittavan seurakunnan toimivaltaan. Seurakuntakuri käsittää monenlaisia toimenpiteitä yksityisestä nuhtelusta seurakunnasta erottamiseen. Kysymys on kuitenkin niin vakavasta asiasta, että kurinpitotoimia ei pidä käyttää kevyesti. Seurakuntakurin harjoittamisen tarkoituksena on seurakunnan rakentamisen ja puhtauden vaalimisen lisäksi sen jäsenen auttaminen, joka on loukkaukseksi ja ojennettavana (2.Kor.2:5-11). Tavoitteena on palauttaa langennut jälleen oikealle tielle. Seurakuntakurin vaikuttimena tulee olla rakkaus, ja seurakunnan tulee kohdata vaikeatkin lankeemukset Kristuksen hengessä. Yleissääntönä voitaneen pitää seuraavaa: terve seurakuntakurin periaate on käyttää kevyintä mahdollista kurinpitomenettelyä, joka todella ratkaisee asian kaikkien asianosaisten parhaaksi. Seurakuntakurin tarkoitus on siis auttaa eikä rangaista.

Lähteet:

Kuosmanen, Juhani: Raamatun opetuksia (Ristin Voitto, Vantaa, 1993).

Roslim, Suwandoko ja Duncan, David: Raamattu ja seurakunta (International Correspondence Institute, Vantaa, 1989). 

SEURAKUNNAN PERUSTA

Sana seurakunta on käännetty kreikan kielen sanasta ekklesia (kirjaimellisesti johdettuna: ”ulos-kutsuttu”), jonka merkitys ei alun perin ollut pelkästään uskonnollinen. Se tarkoitti mitä tahansa väenkokousta, joka oli kutsuttu kokoon erityistä tarkoitusta varten asianmukaisen viranomaisen toimesta. Alkukielen sanan merkitys seurakuntana pohjautuu VT:n kreikankieliseen käännökseen (joka tehtiin vähän ennen Kristuksen syntymää), minkä jälkeen kristillisestä seurakunnasta alettiin käyttää samaa sanaa. 

Seurakunnan raamatullinen perusta 

VT:ssa ”seurakunta” liittyy erottamattomasti Israelin kansaan. Israelin ”kansallisseurakunta” oli kutsuttu ulos Egyptin orjuudesta kaikkivaltiaan Jumalan toimesta (Hoos.11:1). Jumalan kutsu oli samalla erityisesti kutsu luvattuun maahan (2.Moos.3:8,17). Seurakunta viittasi Israelin kansan kokoukseen, joka oli kutsuttu yhteen erityistä tarkoitusta varten hopeatorven soitolla (4.Moos.10:2,7), ja se merkitsi Jumalan kansaa, joka on kokoontunut yhteen Hänen käskystään.

VT:n seurakunnan tuli pysyä erossa ympäröivästä pakanuudesta, josta se erotettiin ympärileikkauksen, lain ja ainoan Jumalan palvelemisen avulla. Tällä tavalla Israelin seurakuntaan synnyttiin eikä siihen liittyminen edellyttänyt minkäänlaista henkilökohtaista kääntymistä tai parannuksentekoa. Israelin seurakunta oli kutsuttu yhteyteen läheiseen ja uskolliseen suhteeseen Jumalan kanssa. Yksilökin oli yhteisössä tärkeä, mutta nimenomaan yhteisö oli se kokonaisuus, jonka kanssa Jumala loi liittosuhteen. Jumalan kansana olemiseen sisältyi lisäksi joitakin vakavia velvollisuuksia: kansan tuli olla kaikessa kuuliainen Jumalalleen. Tässä kuitenkin Israelin kansa epäonnistui ja joutui siksi väliaikaisesti (mutta vain väliaikaisesti, Ap.t.15:16; Room.11:24,26) sivuun Jumalan suunnitelmista.

Kuitenkin UT osoittaa, että epäonnistumisestaan huolimatta VT:n Israelilla on suuri ja pysyvä merkitys. Israelin seurakunnalle annettiin eläviä sanoja (Ap.t.7:38) ja kansasta tuli ilmoituksen välittäjäkansa. Tämän seurakunnan keskellä Jumalan ilmoitus (=Raamattu) varjeltui (Room.3:1,2), kansan hurskaat valmistuivat Messiaan tuloa varten (esim. Luuk.2:25-38) ja itse Messias syntyi (Room.9:5).

VT ei kuitenkaan opeta nimenomaisesti seurakunnasta sen kristillisessä merkityksessä, vaan se keskittyy Israelin kansallisseurakuntaan. VT:ssa voidaan kuitenkin nähdä esikuva kristilliselle seurakuntanäkemykselle.

Jeesus itse puhui suoranaisesti seurakunnasta hyvin vähän. Tämä on ymmärrettävää, koska Hän ei vielä maanpäällisen toimintansa aikana perustanut seurakuntaa. Seurakunta-sanaa käytetään evankeliumeissa vain kahdesti (Matt.16:18, 18:17). Matt.16:16-18 mukaan Jumalan seurakunta ensinnäkin koostuu Pietarin vakaumuksen omaavista ihmisistä, joka tulisi olemaan niin voimakas, että edes näkymättömän maailman petokset ja hyökkäykset eivät voittaisi sitä tai tekisi turhaksi Jumalan suunnitelmaa sen suhteen. Jeesuksen tavoite oli tehdä seurakunta voimalliseksi, tehokkaaksi ja toimivaksi. Jeesus viittaa tässä sellaiseen ihmisten yhteisöön, jonka Hän kutsuisi ulos maailmasta. Jeesus rakentaa seurakunnan näin itsensä varaan, tukevalle kalliolle, eikä Pietarin varaan, joka on heikko ihminen.

Matt.18:15-20 puolestaan käsittelee kristillisen yhteisön tapaa lähestyä sovittelevasti syntiä tehnyttä jäsentään, ts. seurakuntakurin soveltamista.

UT puhuu uudesta liitosta, jonka piirissä seurakunta toteuttaa Jumalan suunnitelmia. Uuden liiton aikana kulmakivenä on Jeesus Kristus, Jumalan Poika. Simeonin profetian (Luuk.2:30-32) mukaan Jeesus on pelastus kaikille kansoille, sekä Israelille että pakanakansoille. Uudessakin liitossa päämääränä oli tuoda kunniaa Jumalalle (1.Piet.2:9,12). UT:n Jumalan kansa on kutsuttu Hänen luokseen Kristuksen kautta ja erotettu palvelusta varten. Jumala odottaa meidän ilmentävän Häntä yhteisömme tai yhteiselämämme kautta niille, jotka eivät tunne Häntä (Joh.13:34,35; 1.Kor.14:24,25). Lisäksi Paavali osoittaa, että meidät on kutsuttu olemaan pyhiä (”erotettuja”) palvelukseen maailmassa (2.Kor.6:16-18; Tiit.2:11-14). Seurakunta, joka on uloskutsuttujen joukko, kutsuu jatkuvasti jäsentensä kautta yksilöitä ulos maailmasta. Maanpäällisen toimintansa aikana Jeesus kutsui ihmisiä ulos tulemaan erilaisiksi kuin ne maailmalliset ihmiset, joiden parissa he elivät ja toimivat. Rakkauden Jumalaan tulisi ilmetä tasapainoisina asenteina, esimerkillisenä käytöksenä, hengellisenä kypsyytenä ja innokkaana palvelutyönä.

Seurakunta on Jumalan perustama laitos, jolla on Jumalan laskema perustus. Vaikka Jeesus puhuu seurakunnan perustamisesta (”kirkon rakentamisesta”) Matt.16:18:ssa, Hän ei vielä tuossa vaiheessa perustanut seurakuntaa. Seurakunta perustettiin vasta helluntaipäivänä (Ap.t.2). Samalla tuolloin alkoi Pyhän Hengen aikakausi. Seurakunnan perustamiseen liittyi olennaisesti se, että Pyhä Henki varusti ja antoi voiman uskoville palvelutyöhön.

Seurakunnan jumalallinen luonne ja tarkoitus sulkevat pois mahdollisuuden, että sen perustus olisi pelkästään inhimillinen. Seurakunnan tulee kehittyä kirkastetuksi seurakunnaksi, ”pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa, ryppyä tai virhettä” (Ef.5:27). Tämä on mahdollista vain, koska seurakunnalla on luja ja muuttumaton perustus, Jeesus Kristus (Hepr.13:8). Tästä syystä seurakunta ei voi olla perustettu jonkun ihmisen (esim. apostolin tai profeetan) varaan, koska seurakunta olisi silloin alttiina erehdyksille, tunteille ja aikojen muutoksille. Kuitenkin seurakunnan olemukseen kuuluu myös inhimillinen puoli, koska sen jäsenet ovat ihmisiä. Tuo inhimillinen puoli on usko siihen, että Jeesus on Kristus, elävän Jumalan Poika (Joh.3:16-18).

Seurakunnan luonne 

Seurakunnan luonne ilmenee sen kahdessa ilmenemismuodossa: on olemassa maailmanlaajuinen seurakunta ja paikallisseurakunta. Kun Raamattu puhuu seurakunnasta, se voi viitata Kristuksen omien koko ruumiiseen (esim. Ef.3:21) tai merkitä määrätyssä paikassa olevaa seurakuntaa (esim. Jerusalemin seurakunta, Ap.t.8:1 tai Antiokian seurakunta, Ap.t.11:19-26).

Maailmanlaajuinen seurakunta. Maailmanlaajuiseen seurakuntaan kuuluvat kaikki, jotka ovat tulleet osaksi Jumalan perhettä uskon kautta Kristukseen. Se pitää sisällään kaikkien aikojen kaikki uskovat ensimmäisestä helluntaipäivästä tähän päivään. Se käsittää Kristuksessa kuolleet sekä ne, jotka tänään elävät Hänen ominaan. Uskovilla kautta koko maailmanajan on yksi yhteinen asia: heidän uskonsa Jeesukseen Kristukseen Pelastajana. Tämä on ehdoton jäsenvaatimus Kristuksen ruumiissa, maailmanlaajuisessa seurakunnassa. Vaikka emme voi nähdä koko tätä seurakuntaa kokoontuneena yhteen paikkaan, se on kutsuttu kokoon Hänen arvovallallaan erityistä tarkoitusta varten, ja se pyrkii saavuttamaan määrätyn tavoitteen. Maailmanlaajuinen seurakunta on Jumalan valitsema yhteisö Hänen suunnitelmiensa toteuttamiseksi maan päällä. Tämän seurakunnan jäsenyyden raja kulkee kuitenkin ihmisten sydämissä, joten vain Jumala tietää tarkalleen maailmanlaajuiseen seurakuntaan kuuluvien luvun.

Paikallisseurakunta. On vain yksi maailmanlaajuinen seurakunta, mutta monta sen seurakunnan  ilmentymää ajassa ja paikassa. Paikallisseurakunta erottuu muista seurakunnista sijaintinsa ja aikansa vaikutuksesta; Raamatun kirjoittamisen aikanakin oli jo monta paikallisseurakuntaa – kuten aina sen jälkeenkin. Paikallisseurakunnan tehtävänä on olla sellainen yhteisö, jossa uskova voi kehittyä hengellisesti, ts. hänen hengellinen elämänsä tulee ruokituksi sen piirissä. Kuten maailmanlaajuinen seurakunta, myös paikallisseurakunta on Jumalan valitsema yhteisö Hänen suunnitelmiensa toteuttamiseksi maan päällä. Koska sen tehtävänä on viedä sovituksen sanomaa, se vetää puoleensa ihmisiä, jotka eivät ole vielä uskovia. Paikallisseurakunnan jäsenyyden edellytyksenä on uudestisyntyminen. Koska uudestisyntyminen on kuitenkin ennen muuta sydämen tasolla tapahtuva asia, joka ei aina yksiselitteisesti näy ulospäin, paikallisseurakunnassa voi olla jäsenyydessä ja aktiivitoiminnassakin myös niitä, jotka eivät ole antaneet elämäänsä Kristukselle (maailmanlaajuiseen seurakuntaan taas ei voi kukaan missään nimessä kuulua, jos ei ole uudestisyntynyt).

Seurakunnan jäsenistö koostuu maailmanlaajuisessa seurakunnassa kaikista, jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen pelastajanaan. Raamattu kuitenkin kehottaa kaikkia ottamaan osaa myös paikallisseurakunnan elämään (Hepr.10:25). Paikallisseurakuntaan kuuluminen tarjoaa tilaisuuden hengelliseen kasvuun, yhteyteen ja palvelutyöhön. Silti on tärkeää havaita, että jäsenyys paikallisseurakunnassa ei pelasta! Siksi ei voida myöskään sanoa, että pitää olla paikallisseurakunnan jäsen, jotta voisi pelastua. Mutta jo pelastuneiden tulisi Raamatun mukaan olla aktiivisesti mukana paikallisseurakunnan yhteydessä.

Raamattu ei puhu paikallisseurakuntien muodostavan minkäänlaista kirkkokuntaa. Alussa Jerusalemin seurakunnalla näyttää olleen jonkinlainen auktoriteettiasema (Ap.t.15:2, 16:4), mutta varsin pian kaikki seurakunnat olivat itsenäisiä. Seurakunnilla oli kuitenkin yhdistäviä tekijöitä, kuten apostolisen opin (1.Tim.2:7, 6:3,4; 2.Tim.2:2, 3:14-17; Tiit.1:9), Hengen (Ef.2:22, 4:3), työn (2.Kor.9:13) ja virkojen (Ef.4:11-16) yhteys.

Seurakunnan vertauskuvia ja ominaisuuksia 

Raamattu käyttää seurakunnasta monia vertauskuvia.

Seurakunta on ensinnäkin rakennus (1.Kor.3:9,16,17; 6:19; Ef.2:19-22; 1.Piet.2:5). Seurakuntalaiset ovat yksilöllisiä rakennuskiviä ja jokainen kivi on tärkeä hengellisessä rakennuksessa. Yhteisöllisessä mielessä kaikki seurakunnan uskovat muodostavat Jumalan temppelin, mutta yksilöllisessä merkityksessä seurakunnan jokaisen jäsenen ruumis on Pyhän Hengen temppeli (1.Kor.6:19).

Toiseksi, seurakunta on morsian (2.Kor.11:2; Ilm.19:7,8). Tämä vertauskuva viittaa seurakunnalta vaadittavaan elämän ja opin puhtauteen, uskollisuuteen ja ennen muuta elämän ja opin voimana olevaan rakkauteen.

Kolmanneksi, seurakunta on elävä ruumis (Room.12:4-8; Ef.1:23; 4:15,16). Kuten ruumis ja pää muodostavat yhden elävän elimistön, samoin myös Kristuksen ja Hänen seurakuntansa välinen suhdekin on tarkoitettu elimelliseksi yhteydeksi. Sen tulee olla sellaista yhteyttä Häneen, joka tulee meidän tahtomme, päämääriemme ja vaikuttimiemme sulauttamisesta Häneen. Ruumiissa vallitsee sopusointu. Kristus on tuon elävän elimistön pää. Seurakunnan päänä Hän antaa sen toiminnalle oikean suunnan, painotuksen, vaikuttimet ja päämäärän.

Seurakunnan ominaisuuksista on tärkeä sen kasvu. Seurakunnan tulee kasvaa ja kehittyä, kypsyen ja saavuttaen ”aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden” (Ef.4:13). Helpottaakseen tuota kasvua Herra antoi seurakunnalle lahjoja erilaisten seurakuntavirkojen muodossa. Apostolit, profeetat, evankelistat, paimenet ja opettajat annettiin valmistamaan Jumalan kansaa palveluksen työhön, että Kristuksen ruumis voisi kehittyä, kypsyä ja yhdistyä tehokkaaseen elämään ja palveluun Kristuksessa (Ef.4:11-13). Sen lisäksi kullekin Kristuksen ruumiin jäsenelle on annettu yksi tai useampia hengellisiä lahjoja toisten seurakunnan jäsenten rakentamiseen (Room.12:3-8; 1.Kor.12:4-13). Hengellisen kasvun välitön tarkoitus on päästä hengellisestä alaikäisyydestä (avuttomuudesta hengellisessä taistelussa) tehokkaan ja rakastavan palvelemisen paikalle (Ef.4:14-16). Hengellinen kasvu edustaa kuuliaisuutta ratkaisulle, joka tehdään Kristuksen seuraajaksi tultaessa. Lopuksi, hengellisestä kasvusta seuraa myös seurakunnan määrällistä kasvua uusien jäsenten muodossa, koska jokainen seurakunnan jäsen on Kristuksen todistaja Pyhän Hengen avulla.

Kasvun ohella toinen seurakunnan tärkeä ominaisuus on pyhitys. Seurakunnan tulee olla pyhitetty eli erotettu maailmasta. Samalla seurakunta on erotettu Jumalalle. Kristuksen päämääränä on pyhittää seurakunta (Ef.5:26,27). Meitä kutsutaan pyhitykseen (Hepr.12:14), ja meidän tulee oppia elämään Hengen hallinnassa ja pysymään Hänen askelissaan (Room.8:5-17; Gal.5:16-18,25). Seurakunnalta vaaditaan sisäinen toive olla Kristuksen kaltainen. Tämä ei toki voi merkitä täydellisyyttä tässä elämässä (Fil.3:12), mutta luovuttaessamme elämämme Hänelle kokonaan ja ollessamme enemmän Hänen hallinnassaan muutumme enentyvässä määrin Hänen kaltaisikseen.

Lisäksi seurakunnan ominaisuus on sen jäsenten keskinäinen rakkaus (Joh.13:34,35). Tämä ilmenee kaikkinaisena toisen huomioon ottamisena ja luopumista itsekkyydestä ja oman edun tavoittelusta. Lisäksi se ilmenee uhrautuvana alttiutena toisen jäsenen hyväksi. Keskinäinen rakkaus on myös ilmoituksena uskosta osattomille toisenlaisesta arvomaailmasta, mikä maailmassa vallitsee. Koska rakkauden todistusvoima on suorastaan riisuvaa, se on siten myös seurakunnan evankelioiva ominaisuus.

Lähteet:

Kuosmanen, Juhani: Raamatun opetuksia (Ristin Voitto, Vantaa, 1993).

Roslim, Suwandoko ja Duncan, David: Raamattu ja seurakunta (International Correspondence Institute, Vantaa, 1989).