Aikaisemmin roomalaiskirjeessään (Room.3:21-5:21) Paavali selosti ihmisen vanhurskauttamista, joka tapahtuu riippumatta lain noudattamisesta ja ihmisen ansioista; vanhurskauttaminen tapahtuu Jumalan armosta ihmisen uskon kautta. Usko on luonteeltaan passiivista, joka kuitenkin kasvaa, kehittyy ja kypsyy. Luvuissa 6-8 Paavali kuvaakin vanhurskauttamisen käytännöllisiä seurauksia, jotka toteutuvat pyhityksen kautta. Valitettavasti pyrkimys pyhitykseen kuitenkin merkitsee ihmisen elämässä taistelua, koska meidän vanhan ihmisemme syntinen luonne ei kokonaan kuole. Kohtaamme joka päivä elämässämme velvollisuuden panna pois vanha ihmisemme (Kol.3:8-10). Mutta onneksi meidän ei tarvitse kohdata lihan ja hengen välistä taistelua omassa voimassamme, vaan voimme jättää elämämme Pyhän Hengen hallintaan, joka antaa meille voiman taistelussa syntiä vastaan. Taistelu on todellisuutta ja olemassa meissä niin kauan kuin olemme katoavaisessa ruumiissamme.
Tie pyhitykseen ja vesikaste
Pyhyys merkitsee Jumalalle erotettua olotilaa sisältäen synnistä erottautumisen; pyhyys on vapautta synnin vallasta. Pyhitys on prosessi, jonka kautta ihmisestä tulee pyhä (=adjektiivi; substantiivi ”pyhä” tarkoittaa uskovaa Jumalan omana). Pyhitys on kuitenkin siinä mielessä paradoksaalinen käsite, että meidän asemamme on olla pyhä Jumalan edessä (Room.6:3-10), mutta käytännössä meidän tulee uskovina koko ajan pyhittyä (6:11-23). Näiden asioiden välille vallitsee jännite, jonka kohteena uskova on.
Paavali joutui koko ajan puolustamaan kantaansa pelastuksesta Jumalan armosta yksin uskon kautta, koska se tuntui joidenkin mielestä johtavan vapauteen tehdä syntiä (Paavalin omat sanatkin on joskus ymmärretty tässä suhteessa väärin, esim. 5:20). Paavali vastaa tähän painokkaasti (6:1,2) ja pitää tällaista ajattelua mielettömänä. Kun vanhurskautettu ihminen on kuollut pois synnistä, on mahdotonta olettaa hänen jatkavan synnin tekemistä. Kuolema ja elämä eivät voi olla todellisuutta yhtä aikaa. Kuolema synnille merkitsee sitä, että synti ei voi enää hallita ihmisen elämää. Lain alla elävä ihminen ei voi saada varmuutta anteeksiantamuksesta ja rauhasta Jumalan kanssa; mutta antautuminen Kristukselle ja Pyhälle Hengelle luo ihmiseen uuden luonnon, joka spontaanisti kantaa Hengen hedelmää.
Paavali ottaa esille vesikasteen, joka merkitsee vertauskuvallisesti synnille kuolemista ja joka on esikuva uudesta elämästä (6:3-14). On huomattava, että ne raamatunkohdat, jotka kiistattomasti puhuvat vesikasteesta, ovat suhteellisen harvat (siitäkin huolimatta, että monille kirkkokunnille kaste eri tavalla käsitettynä on erittäin keskeinen opinkappale!); tämä nimenomainen kohta puhuu kuitenkin selkeästi vesikasteesta. Paavali puhuu tässä vesikasteesta jokaisen uskovan kokemuksena (6:3). On muistettava, että apostolisena aikana kaste seurasi välittömästi ihmisen uskoontuloa (vrt. Apostolien tekojen kertomukset kastetapahtumista) eikä asiassa viivytelty.
Jakeiden 3 ja 4 mukaan kaste symboloi ihmisen uskoa, joka yhdistää hänet Kristukseen. Kasteessa uskova kuolee Kristuksen kanssa synnille, tullen haudatuksi Hänen kanssaan ja nousee Kristuksen kanssa uuteen elämään, missä synnin valta on kukistunut. Paavalin käyttämät kielikuvat puhuvat selvästi upotuskasteesta, jolloin uskova upotetaan veden alle ja sitten nousee vedestä; tämä upottamisen ja nousemisen kielikuva puhuu kuolemasta ja kuolleista nousemisesta. Jae 6:5 merkitsee sekä sitä, että (1) meillä on uusi elämä jo nyt, että sitä että (2) tulemme kerran kokemaan ylösnousemuksen Jeesuksen kanssa. Paavalin mukaan upottaminen näin symboloi uskovan kuolemaa synnille ja nouseminen vedestä hänen uutta elämäänsä Kristuksessa.
Tärkeä kysymys on, mitä meissä kuoli Kristuksen kanssa. Vanha minämme (syntinen luontomme) on ristiinnaulittu Kristuksen kanssa (6:6), mutta tämä ei merkitse sitä, että vanha minämme ei enää olisi olemassa. Paavali osoittaa (vrt. Kol.3:5-10), että meidän on päivittäin pantava pois vanha minämme, jotta elämässämme täyttyisi se kuolema, jonka olemme Kristuksen kanssa kuolleet. Kuolema Kristuksen kanssa on kuitenkin vapauttanut meidät olemasta synnin orjia (6:6), jolloin synnin valta meissä on kukistunut. Kristuksen kuoleman kautta ja yhteydessä Häneen meidät on vanhurskautettu ja päästetty vapauteen synnin vallasta (6:7).
Kuten olemme yhdessä Kristuksen kanssa ristiinnaulitut ja kuolleet, olemme yhdessä Hänen kanssaan myös nousseet uuteen elämään (6:8). Elämme jo nyt iankaikkista elämää. Koska Kristus oli herätetty kuolleista, kuolemalla ei ole enää mitään valtaa Häneen (6:9). Hänen kuolemansa merkitsee lopullista kuolemaa synnistä (6:10). Jeesuksen kuolemaa ei toisteta koskaan, mistä syystä ylösnousemuskin on lopullinen, ja nyt Kristus elää Jumalalle. Siksi Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen vaikutukset ovat ikuisia.
Paavalin mukaan kaste siten symboloi synnistä erottautumista ja omistautumista elämään uutta elämää Kristuksessa. Kaste on kristityn uskontunnustuksen ulkonainen merkki: se on tunnustautumista Kristukseen.
Kuvailtuaan, mitä me olemme Kristuksessa (6:3-10), Paavali siirtyy kehottamaan meitä tulemaan sellaiseksi, millaiseksi Jumala on jo tehnyt meidät (6:11-14)! Tämä ajatuksenjuoksu kieltämättä on jännitteinen! Paavali esittää kehotukset käskymuodossa. Ensiksi, meidän tulee katsoa itsemme (pitää itseämme) kuolleiksi synnille (vrt. Jumala katsoo/lukee meidät vanhurskaiksi, nyt meidän tulee katsoa/lukea itsemme pyhittyneiksi; 6:11). Tässä selvästi edellytetään uskovan tahtoa hyväksyä itselleen se, mitä Jumala on jo valmistanut hänelle. Välttämättä tämä merkitsee sitä, että uskova alistaa tahtonsa Jumalan tahdon alle. Toiseksi, meidän tulee taistella syntiä vastaan ja olla antamatta periksi omille haluillemme (6:12). Kolmanneksi, meidän on annettava itsemme kokonaan Jumalan käyttöön (6:13). Lopuksi Paavali muistuttaa, että tämä kaikki merkitsee armon alaisena olemista, ei lain alaisuutta (6:14).
Vertauskuva orjuudesta
Paavalin aikainen yhteiskunta hyväksyi mahdollisuuden pitää toista ihmistä orjuudessa. Orjia myös laillisesti myytiin ja ostettiin rahasta. Orja oli täydellisesti isäntänsä vallan alainen eikä orjalla ollut mitään oikeuksia. Paavalin vertauskuva orjuudesta (6:15-23) oli näin lukijoille tuttu heidän arkielämästään. Paavali palaa uudelleen kysymykseen vapaudesta tehdä syntiä, koska elämme armon emmekä lain alla (6:15). Paavali vastaa kieltävästi ja viittaa orjamarkkinoihin (6:16), joka merkitsee, että jokaisella ihmisellä on oma Herransa, jota hän palvelee. Niinpä ihminen palvelee joko syntiä (joka johtaa kuolemaan) tai Jumalaa, joka merkitsee kuuliaisuutta todellisessa vapaudessa. Paavalin lukijat olivat vastanneet myönteisesti Jumalan kutsuun (6:17); siten nämä olivat siirtyneet synnin orjuudesta Kristuksen orjuuteen ja heidän vapautumisensa synnin orjuudesta merkitsi omistautumista vanhurskaudelle (6:18).
Seuraavaksi Paavali selittää, miksi hän käytti orjavertausta (6:19); hän halusi vertauksellaan varmistua, että lukijat ymmärsivät hänen ajatuksenjuoksunsa. Uusi elämä Kristuksessa ei ole samanlaista ”orjuutta”, mitä maallinen orjuus oli. Tosiasiassa Kristuksen orjuus on korkeinta mahdollista vapautta. Kuitenkin isäntä omistaa orjansa kokonaan, joten Kristuksen omina olemme täysin omistautuneita palvelemaan Häntä. Jeesus opettikin, ettei meillä voi olla kahta herraa (Luuk.16:13). Joka siis palvelee syntiä, ei voi palvella Kristusta (6:20) ja päinvastoin. Synnin palveleminen johtaa kuolemaan, mutta Jumalan palveleminen johtaa pyhitykseen ja ikuiseen elämään (6:21-23). Jumalan orjana oleminen tuottaa Hengen hedelmää (Gal.5:22,23).
Paavali tuo vastakohdat selvästi esiin. Jokainen ihminen palvelee jotain herraa, jota hän tottelee. Vaihtoehtoja on kaksi: palvelemme joko syntiä tai Jumalaa. Neutraalia välimaastoa ei ole.
Vapaus laista
Roomalaiskirjeen luku 7 on tuottanut raamatuntutkijoille ongelmia, koska ensinnäkään ei ole ollut täysin selvää, puhuuko Paavali välttämättä itsestään, vaikka hän kirjoittaa ensimmäisessä persoonassa. Toiseksi, vaikka hän puhuisi kauttaaltaan itsestään, nousee kysymys, puhuuko hän kokemuksistaan kääntymättömänä vai uskovana. Tiettyä tulkinnanvaraisuutta luku 7 sisältää, mutta lienee johdonmukaisinta ymmärtää Paavalin selostus hänen nykyisenä ja jatkuvana kokemuksenaan, jossa Paavali selittää päivittäistä kamppailuaan syntiä vastaan. Yleisesti Paavalin kirjoituksia ei ole helppo ymmärtää siten, että hän katsoisi tulleensa täydelliseksi pyhityksessä (vaikka ymmärrämme hänen päässeen pyhityksessä hyvin pitkälle).
Luvussa 6 Paavali käsitteli vapautta synnistä kuvaamalla orjan ja isännän välistä suhdetta, seuraavassa luvussa hän kuvaa suhdetta aviomiehen ja –vaimon välillä (7:1-6). ”Laki” on Paavalin sanastossa moniselitteinen käsite eikä tarkoita aina Mooseksen lakia; tässä (7:1,2) hän tarkoittaa lailla yleistä lakia tai periaatetta, joka vallitsee (laillisessa) yhteiskunnassa. Laki hallitsee ihmisen elämää niin kauan kuin ihminen elää (7:1), mutta ihminen vapautuu laista kun hän kuolee (7:2). Paavali tulee samaan johtopäätökseen kuin luvussa 6: ihminen vapautuu synnin alta kuoleman kautta (kuten lain alta) ja alkaa kantaa hedelmää Jumalalle (7:4). Paavali asettaa lopuksi vastakkainen vanhan ja uuden elämän (7:5,6). Kuoltuaan laille ihminen on vapaa lain vaatimuksista ja palvelee nyt Jumalaa Hengen mukaan. Kuuliaisuus Jumalalle tapahtuu vapaudessa, ei lain vaatimusten mukaisesti.
Paavalille usko ei voinut merkitä lain kirjaimen noudattamista, mitä kautta ihminen voisi saavuttaa ansiota Jumalan silmissä. Kuitenkaan Paavalinkaan mukaan laki ei ollut syntiä – päinvastoin, laki oli pyhä ja se osoitti, mitä synti on (7:7-13). Kuitenkin lain käsky ihmisen väärinymmärryksen kautta johti ihmisen synnin tekoon. Lain käskyn tarkoitus oli auttaa ihmistä säilyttämään vapautensa, mutta ihminen ymmärsi sen väärin rajoittaakseen vapauttaan. Lakia ei kuitenkaan voinut syyttää tästä väärinymmärryksestä: synti petti ihmistä lain kautta ja johti ihmisen uskomaan, että lain noudattamisella ihminen saavuttaa pelastuksen ja Jumalan suosion (tämä on viime kädessä jokaisen uskonnon sisältämä valhe; siksi kristillinen usko ei ole lainkaan ”uskonto” tässä merkityksessä). Tosiasia on, että synti käytti lakia, joka on pyhä, välineenä johtamaan ihmisen kuolemaan, mikä osoittaa miten paha synti on. Kuitenkin lain merkitys Jumalan suunnitelmissa paljastuu samalla: laki paljasti synnin ja ilmaisee, miten paha synti on, mikä edisti Jumalan suunnitelmaa voittaa synti lopullisesti.
Paavali siirtyy sitten käsittelemään ihmisen sisäistä konfliktia (7:14-25). Kristitty joutuu kohtaamaan elämisen samanaikaisesti kahdessa maailmassa, ajallisessa (nykyisessä) ja hengellisessä. Ihminen on samalla kertaa Aadamin jälkeläinen ja Jumalan lapsi, mikä saa aikaan ”lihan” (ihmisen syntinen luonto) ja hengen välisen taistelun. Vaikka olemme Kristuksen kanssa kuolleet ja nousseet uuteen elämään (6:3-10), on synnin olemassaolo elämässä kuitenkin edelleen tosiasia. Tässä näkyy vanhurskauttamisen ja pyhityksen välinen ero. Vanhurskauttaminen on kertaluontoinen tapahtuma, mutta pyhittyminen on jatkuva prosessi uskovan elämässä; pyhittymisen voi katsoa olevan vanhurskauttamisen ”käytännöllistä toteuttamista.”
Ihmisen sisäinen tilanne on kuitenkin vielä puutteellinen (7:15-20). Ihminen toimii vastoin sitä, minkä hän tietää oikeaksi. Pyhän Hengen hallinta ihmisen elämässä on siten vielä vajavaista, ja synnillä on edelleen otetta ihmisen elämään. Paavalikin näkee oman tilansa edelleen hyvin synkkänä (7:24); Paavalin sanoman painopiste kuvatessaan syntiä ja ihmisen syntisyyttä tuntuu olevan itsekkyydessä. Synnin voimakkaaseen vaikutukseen ja sen seurauksiin Paavalilla on lopulta vain yksi ratkaisu: Jeesus on vastaus (7:25)! Uskova tullaan kerran vapauttamaan tästä kuoleman ruumiista ylösnousemuksessa. Jumala vie lopulta työnsä päätökseen (Fil.1:6).
Paavali käyttää kuvauksessaan ensimmäistä persoonaa (minä, me), jolloin hän viittaa itseensä ja muihin uskoviin. On siten oikeutettua tehdä johtopäätös, että pyhittyminen ja kilvoittelu ovat oikeutettuja ja välttämättömiä uskovan elämässä, mutta kaikesta huolimatta tulemme tässä elämässä väistämättä olemaan epätäydellisiä – jolloin tarvitsemme pyhittymistä yhä vain enemmän! Huolimatta realistisesta pessimismistä meitä ei ole kutsuttu lannistumaan vaan Paavalin tavoin pyrkimään kohti parempaa (ks. Fil.3:10-14) ja asettamaan koko toivomme Kristukseen (Room.7:25), jossa meillä on pelastus ja joka tulee toisen kerran vapauttamaan meidät lopullisesti.
Lähteet
Bruce, F.F.: Romans (Grand Rapids, Michigan, 1985).
Palma, Anthony D.: Galatians and Romans. Study guide (ICI, Irving, Texas, 1988).
