Ensimmäinen Mooseksen kirja eli Genesis
Ensimmäinen Mooseksen kirja eli Genesis kirjoitettiin alun perin hepreaksi (kuten VT lähes kokonaan) ja sen nimi oli Beresehit (”alussa”) kirjan ensimmäisen jakeen mukaisesti. Genesis-nimitys on peräisin VT:n kreikankielisestä Septuaginta-käännöksestä ja se merkitsee ”alku”, ”lähde” tai ”sukupolvi”. Kirja kertookin maailman aivan ensimmäisistä tapahtumista. Kirjassa onkin erotettu kaikkiaan yhdeksän ”alkua”:
Ø maailma (1.Moos.1:1-2:3)
Ø ihmiskunta (1.Moos.2:4-25)
Ø synti (1.Moos.3:1-7)
Ø lunastusilmoitus (1.Moos.3:8-24)
Ø perhe (1.Moos.4:1-15)
Ø jumalaton yhteiskunta (1.Moos.4:16-9:29)
Ø kansakunnat (1.Moos.10:1-32)
Ø kielet (1.Moos.11:1-9)
Ø juutalaiset, liiton kansa (1.Moos.11:10-50:26)
Genesis auttaa meitä ymmärtämään nykypäivän tilannetta. Samalla Genesis on välttämätön johdatus koko Raamattuun: se on kaiken ilmoitetun totuuden perusta. Maailmanhistorian alkutapahtumat ovat tärkeä osa maailmankuvamme muovautumista. Kirjan sanoma johtaakin maailmankuvamme olemaan jumalakeskeinen (ei ihmiskeskeinen).
Genesis on Mooseksen viidestä kirjasta ensimmäinen. Yhdessä ne muodostavat juutalaisen VT:n ensimmäisen osan, tooran eli lain (muut kaksi osaa ovat profeetat ja kirjoitukset). Raamattu-uskollinen teologia pitää lähtökohtana, että Mooses on näiden kirjojen kirjoittaja. Tämän kertovat ensinnäkin lukuisat viittaukset läpi Raamatun (mm. 2.Moos.17:14, 24:4, 34:28; 4.Moos.33:2; 5.Moos.31:9,22,24; Joos.1:7,8; 2.Kun.14:6; Esra 3:2, 6:18; Neh.8:1; Dan.9:11-13; Matt.8:4, 19:7,8; Luuk.5:14, 16:29; Joh.7:19; Ap.t.3:22, 15:1; Room.10:5,19; lisäksi erityisesti Jeesuksen sanat: Joh.5:46). Toiseksi, Mooses sopii hyvin silminnäkijänä kirjojen (2.-5.Mooseksen kirjat) tarkkaan ja historiallisen yksityiskohtaiseen kerrontatyyliin. Kolmanneksi, myös monet arkeologiset löydöt ovat vahvistaneet kirjojen olevan Mooseksen ajalta. Ja neljänneksi, Mooses oli kaikin puolin sopiva ja kykenevä kirjoittamaan nämä kirjat (esim. Ap.t.7:22). Mooseksella oli muutenkin läheisempi suhde Jumalaan kuin muilla aikalaisillaan (4.Moos.12:6-8).
Historiallis-kriittinen raamatuntutkimus asettaa kyseenalaiseksi sekä Mooseksen kirjojen kirjoittajana että kirjoittamisen ajoittamisen Mooseksen ajalle (n. v. 1400 eKr.). Sen mukaisesti kirjat olisivat myyttiä ja legendaa. Mutta jos Mooseksen kirjat eivät olisi sitä, mitä ne väittävät olevansa, niitä ei voisi pitää Jumalan Hengen innoittamina eikä niiden sanomaa totuutena. Siksi raamattu-uskollinen teologia pitää kiinni Raamatun omasta ilmoituksesta niin kirjoittajan, kirjoitusajankohdan kuin kirjojen sanomankin osalta. Lähtökohtamme on siksi, että koko Raamatun sanoma alkaen Genesiksestä on luotettava ja arvovaltainen.
Genesiksen luvut 1-11 käsittävät ihmiskunnan ajan alkuhistoriaa. Luvusta 12 eteenpäin siirrytään patriarkkojen aikaan, jolloin kerronta supistuu yhden perheen, Abrahamin ja hänen jälkeläistensä elämän tapahtumiin. Erityisesti alkulukujen osalta ihmisen mielenkiinto on suurempi kuin mitä hän lopulta saa tietää: on paljon asioita, joita siellä ei kerrota tai jotka kerrotaan hyvin lyhyesti ja maininnanomaisesti. Ihminen haluaisi tietää enemmän, paljon enemmän. Mutta joudumme tyytymään siihen, mitä Raamattu meille ilmoittaa. Jumalalla on ollut omat, salatut tarkoituksensa jättää paljon asioita ja yksityiskohtia ilmoittamatta (vrt. Jes.55:8,9). Siksi ihmisen on parasta lukea Genesistä nöyryydellä ja kunnioituksella. Jumala kertoo siellä sen, mitä ihmisen on tarpeellista tietää.
Luomisen perustavaa laatua olevia kysymyksiä
Ihminen on luonnostaan kyselijä ja filosofi. Perimmäisiä kysymyksiä on paljon: Miksi olen olemassa? Mistä ihminen on saanut syntynsä (=missä ovat ihmisenä olemisen juuret)? Mitä olemassaolo on? Jne. jne. Ihminen järkiolentona luonnostaan pohtii kaiken alkulähdettä ja olemassaolonsa syytä. Genesiksen kaksi ensimmäistä lukua antavat ihmiselle vastauksen useimpiin kysymyksiin: Jumala loi maailman ja ihmisen. Jumala loi maailman tyhjästä sanansa voimalla, Maailma ei ole syntynyt sattumalta, vaan kyse on Jumalan tahdosta ja voimasta tapahtuneesta luomisteosta.
Toisaalta moni kysymys, jonka ihminen haluaisi tietää, jää Raamatun osalta vastausta vaille. Rajallinen ihminen ei kykene ymmärtämään kaikkia rajattoman, kaikkivaltiaan Jumalan ajatuksia. Siksi se, mitä Raamattu ei kerro, jää meille tältä osin salatuksi asiaksi. Raamattu ei kerro meille asioita, jotka ovat sen ilmoituksen tarkoituksen ulkopuolisia asioita.
Ihminen on kuitenkin luotu ajattelemaan ja siksi ihmistä voi pitää myös tiedettä tekevänä olentona. Tiede ja usko nähdään toisinaan toisensa pois sulkevina asioina. Tosiasiassa ei kuitenkaan ole mitään ristiriitaa Raamatun sanoman ja rehellisen tieteenharjoittamisen kanssa. Se, mitä tiede on löytänyt ja tulkinnut oikein, voidaan yhteen sovittaa sen kanssa, mitä Raamattu oikein tulkittuna sanoo. Tämä kuitenkin edellyttää, että sekä tiedettä että Raamatun sanomaa tarkastellaan oikeissa yhteyksissä niiden omien rajoitusten ja tehtävien valossa. Kristityn ei tarvitse koskaan pelätä totuutta.
Evoluutioteoria (kehitysoppi) ei ole niin ongelmaton, ristiriidaton ja lopullinen tieteellinen ratkaisu maailman ja elämän syntyyn, kuin mitä useimmiten esitetään. Toisaalta Raamatun kuvaus luomisesta ei edes pyri olemaan tieteellinen kuvaus luomisesta. Raamatun ilmoitus on nähtävä maailman ja ihmisen alkuperän, tarkoituksen ja luomisen tuloksen kuvauksena. Näin ollen Raamattu ei edes pyri antamaan tyhjentäviä vastauksia luonnontieteellisessä mielessä. Huolimatta näistä rajoituksista Raamattu on luotettava, paitsi Jumalan ilmoituksena, myös historiallisissa kuvauksissaan. Raamatun ilmoitus on totuus kaikessa mitä se oikein tulkittuna tuo esille.
Jumala – kaikkivaltias Luoja
On sanottu, että luomiskertomuksen ilmoittamista asioista tärkein on Jumala itse. Jo ensimmäinen jae ilmoittaa yhden ainoan ja kaikkivaltiaan Jumalan olemassaolon. 1.Moos.1:1,2 ei yritä lainkaan selittää Jumalan iankaikkista olemassaoloa, vaan Hän on sellaisenaan ääretön kaiken alkusyy. Juuri tämä ainoa Jumala loi voimakkaalla sanallaan maailman ja Hänen kauttaan tuli kaikki olevainen. Luominen oli yhden, kolmiyhteisen Jumalan aikaansaannos (tämän vahvistavat 1.Moos.1:2, Joh.1:1-3 ja Kol.1:15-16).
Luominen ilmoittaa Jumalasta ainakin seuraavaa:
1. Hän on Luoja, jolle kuuluu kunnia ja voima. Heprean kielen Jumalasta käyttämä sana Elohim on monikollinen sana, joka kuuluu kuitenkin yhdelle Jumalalle. Tämä korostaa Hänen majesteettisuuttaan, valtaansa, arvollisuuttaan ja suuruuttaan. Jumalan voima ja valta näkyvät luomisessa, joka tapahtui Hänen sanallaan.
2. Hän on tarkoituksen, järjestyksen ja kehityksen Jumala. Jumala loi maailman vaiheittain, ja jokaisella vaiheella oli tarkoituksensa. Luominen päättyi ihmiseen, joka on korkein luotu.
3. Hän on viisauden, huolenpidon ja täydellisyyden Jumala. Jumalan täydellinen luomistyö osoitti Hänen viisautensa, koska kaikki oli hyvää ja täydellistä. Jumala myös huolehti alusta pitäen koko luomakunnastaan, jolta ei puuttunut mitään. Ihmiselle Jumala antoikin paratiisin asuttavaksi.
4. Hän on persoonallinen, rakastava Jumala. Jumala ei ole pelkkä alullepaneva voima, vaan Hänen persoonallisuutensa näkyy luomiskertomuksessa: Hän puhuu, näkee, iloitsee, suunnittelee ja toimii. Jumalan rakkaus näkyy Hänen huolenpidossaan ja erityisesti ihmisen luomisessa. Myös Jumalan työn lopputarkastus ja lepo kuvastavat Hänen persoonallisuuttaan (1.Moos.2:2,3).
1.Moos.2.luvussa Jumalasta käytetään myös nimeä JHVH, joka on Jumalan pyhä nimi. Juutalaiset eivät yleensä halunneet lausua tätä nimeä lainkaan. Suomalaisessa tekstissä nimeä käytetään useimmiten muodossa Jahve. Se voidaan ymmärtää merkityksessä ”minä olen se joka olen” (2.Moos.3:14). Sen sisältö voisi olla esim. ”ikuinen, itsessään olemassa oleva Jumala”. Merkittävä asiayhteys on se, että Jeesus käytti usein tätä nimeä selittäessään itseään (esim. Joh.6:35, 8:12, 10:11, 14:6, 15:1). Jeesus, joka on jumaluuden toinen persoona, olikin jo mukana luomassa koko maailmankaikkeutta (Joh.1:1-3, Kol.1:15-16).
Maailman luominen
Vaikka evoluutioteoria ei olekaan sellaisenaan luotettava kuvaus elämän synnystä, on toisaalta huomattava, että Raamattu ei käytä tieteellistä vaan kirjallisuuden kieltä. Kuitenkin käytettyjen sanojen merkityksen tutkiminen ilmoittaa meille tärkeitä asioita. Tärkeää on panna merkille Raamatun käyttämä heprean sana ”luoda” (bara), koska se merkitsee nimenomaan ”luoda tyhjästä” (tätä sanaa käytetään Raamatussa vain Jumalasta). Näin ollen Raamattu ilmoittaa, että Jumala loi maailman sanallaan tyhjästä. ”Tyhjästä luominen” on tietenkin luonnontieteellisesti mahdoton ajatus. Ihminen voi tehdä, muovata ja kehittää (siinä mielessä ”luoda”), mutta vain Jumala voi luoda tyhjästä (bara).
Jumalan kerrotaan luoneen maailman sanallaan seitsemässä päivässä (1.Moos.1:1-2:4). Tosin kahden ensimmäisen jakeen kohdalla ajanmääritystä ei ole ilmoitettu, mikä antaa mahdollisuuden tulkita maapallon iäksi hyvinkin pitkän ajan. Maailman alkutila oli autius ja tyhjyys, mikä tarkoittaa, että maailmalla ei ollut muotoa. Oikea tulkinta lienee se, että maapallo oli alkumeren peitossa.
Seitsemän päivän luomistyötä on myös tulkittu monella tavalla. Raamattu itse ei asiaa selitä, mutta kuvaa asian kirjaimellisesti. Tavanomainen 24-tuntinen vuorokausi on siis mahdollinen myös luomiskertomuksen tulkinnassa. Luominen jakautuu päiviin seuraavasti:
1.päivä: Valo ja pimeys (päivä ja yö)(1:3-5)
2.päivä: Meri ja taivas (1:6-8)
3.päivä: Maan vihreys (kasvit)(1:9-13)
4.päivä: Päivän ja yön valot (1:14-19)
5.päivä: Veden ja ilman eläimet (1:20-23)
6. päivä: Maan eläimet ja ihminen (1:24-31)
Valon luominen (1:3) ei selvästikään tarkoita auringon ja muiden valonlähteiden luomista eikä varsinkaan Jeesuksen luomista (”Minä olen maailman valo”, Joh.8:12; Jeesus oli päinvastoin itse mukana luomisessa Luojana!). Ilmaisu valon luomisesta viitannee luomisen alkamiseen, jolloin alkukaaoksesta lähdetään luomisen kautta tuomaan maailmaan järjestystä. Seurauksena oli vuorokauden, päivän ja yön vaihtelun syntyminen (1:4,5).
Luominen jatkui vaiheittain elottoman luonnon kautta elolliseen, ensin kasveihin ja sitten eläimiin. Viimeisenä luotiin ihminen, joka on luomakunnan kruunu ja asetettu muun luomakunnan hallitsijaksi.
Jumalan lepääminen luomistyön jälkeen (2:2,3) ei tietenkään johtunut Jumalan väsymisestä, vaan lepopäivä asetettiin ihmistä varten. Siihen sisältyi lisäksi lupaus lunastuksesta, lopullisesta ikuisesta lepopaikasta (Hepr.3:7-4:11).
Luomiskertomus esitetään 1.Mooseksen kirjassa kahdesti: luvussa 1 kerrotaan maailman luomisesta (ihmisen luominen todetaan lyhyesti) ja luvussa 2 kerrotaan ihmisen, miehen ja naisen luomisesta seikkaperäisesti (maailman luominen vain todetaan). Kertomukset eivät ole ristiriidassa keskenään vaan nimenomaisesti täydentävät toisiaan.
Ihminen – Jumalan kuva
Ihminen on Jumalan korkein luomus. Ihmisen luominen kerrotaan muuta luomakuntaa tarkemmin omassa luvussaan (1.Moos.2). Erityisesti ihmisen luomisessa näkyy Jumalan tarkoitushakuisuus ja halu olla yhteydessä itsenäisesti ajattelevan, tuntevan yksilön kanssa. Ihminen oli alusta alkaen tarkoitettu yhteyteen Jumalan kanssa. Samalla jo luomiskertomus osoittaa, että ihminen on luotu yhteyteen toisen ihmisen kanssa. Niinpä esim. avioliitto perustuu luomiskertomukseen.
Ihminen ei selvästikään ole mikään kehittynyt eläin kuten evoluutioteoria esittää (vrt. 1.Moos.9:3-6). Ihminen ei kehittynyt, vaan hänet luotiin. Ihminen oli Jumalan luomistyön huipentuma. Ihmisestä sanotaan, että Jumala loi hänet omaksi kuvakseen (1.Moos.1:26,27). Tämän merkitystä on pohdittu paljon ja käsitykset sen sisällöstä poikkeavat jonkin verran. Mutta voidaan sanoa, että ihminen Jumalan kuvana käsittää ainakin seuraavat asiat:
1. Ihminen on hengellinen olento.
2. Ihminen on moraalinen olento.
3. Ihminen on ajatteleva olento.
4. Ihminen on aktiivinen olento.
5. Ihminen on kuolematon olento.
6. Ihminen on vastuullinen olento.
7. Ihminen on luova olento.
8. Ihminen on hallitseva olento.
Edellä mainitut piirteet erottavat ihmisen eläinkunnasta. Ihminen on lisäksi luotu täydelliseksi olennoksi, mutta syntiinlankeemus (1.Moos.3) vahingoitti ihmisen olemusta. Niinpä ainakin osittain ihmisen olemus Jumalan kuvana kärsi syntiinlankeemuksesta. Kuitenkin ikuisuusolentona Jumalan yhteydessä elävä ihminen tulee kerran saamaan takaisin sen, mitä hän syntiinlankeemuksessa menetti.
Ihminen (mies) luotiin maan tomusta ja hänen (elämän-)henkensä tuli Jumalalta (2:7). Ihminen asetettiin Eedenin paratiisiin viljelemään ja varjelemaan sitä. Samalla ihminen sai Jumalalta käskyn olla syömättä hyvän- ja pahantiedon puusta (2:17). Ihmisen oli määrä kuolla, jos hän rikkoo tätä Jumalan nimenomaista käskyä. Ihmisellä oli paratiisissa hyvä olla, koska kaikki oli vapaana kirouksesta. Maailman alkutila oli täydellinen.
Jotain kuitenkin vielä puuttui: huolimatta jumalayhteydestä ja täydellisestä luomakunnasta mies oli yksinäinen. Siksi Jumala loi hänelle kumppanin, naisen (2:18-24). Nainen luotiin nimenomaan kumppaniksi, joka täydentää miestä ja jonka kanssa yhdessä ”he tulevat yhdeksi lihaksi” (2:24). Luomisjärjestyksellä tuli olemaan tietty merkityksensä tämän elämän aikana (1.Kor.11:8,9; Ef.5:21-24; 1.Tim.2:13), mutta ei enää ikuisuudessa (Gal.3:28; Luuk.20:34-36). Luomiskertomuksen pääpaino on kuitenkin miehen ja naisen kumppanuudessa, joka ilmenee täydellisenä rakkautena ja rikkumattomana yhteytenä.
Lähteet
Greve, Fred J.: Old Testament Survey. A Study Guide. Second Edition (ICI, Brussels, 1982).
Hoff, Paul B.: Genesis. An Independent Study Textbook. Third Edition (ICI, Brussels, 1988).
Kidner, Derek: Genesis. An Introduction & Commentary (Inter-Varsity Press, Leicester, England,
1967).
Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).
Unger, Merrill F.: Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986).
Vantaan Vapaaseurakunta
Raamatturyhmä
Juhani Nikula
