Alkutervehdys
Paavalin kirje efesolaisille on tyypillinen sen ajan kirje, jossa ovat määrämuotoiset alkutervehdykset ja lopputervehdykset. Kirjeen alkutervehdys (Ef.1:1,2) kertoo, että kirjeen kirjoittaja on Paavali ja että kirje on osoitettu Efesoksessa asuville Kristukseen Jeesukseen uskoville ”pyhille” (”pyhä” oli tyypillinen ”uskovaa” tarkoittava termi; kyse ei siten ole mistään ”pyhimyksestä” tai vastaavasta). Efesolaiskirje kuuluu Paavalin myöhäisiin, vankeudesta kirjoitettuihin kirjeisiin (3:1; 4:1; 6:20). Kirjoittamisajankohtaa ei ole mahdollista määrittää kovinkaan tarkkaan, mutta kirje lienee kirjoitettu vuosien 60 ja 63 jKr. välillä.
Kirje ei ole muodoltaan paimenkirje yhden seurakunnan tilanteeseen, vaan se lienee tarkoitettu kiertokirjeeksi (opetuskirjeeksi) kaikille roomalaisen Aasian maakunnan kristityille (Aasia oli roomalainen provinssi nykyisen Vähä-Aasian maakunnassa, jonka pääkaupunki oli Efeso). Tämä selittää sen, että kirjeessä ei juurikaan viitata Paavalin yli kaksivuotiseen oleskeluun Efesoksessa (Ap.t.19:1-20:1). Kirje käsittää paikallisten ongelmien yläpuolelle asettuvia, yleisiä teologisia suuntaviivoja. Kirje onkin näin yleinen opetuskirje mille hyvänsä seurakunnalle. Selkeimpänä perusajatuksena Paavalilla on seurakunnan ykseys Kristuksessa. Mutta Paavali käsittelee tämän lisäksi muitakin teologisia teemoja: pelastus, seurakunta, armolahjat, pyhä elämä (tämä on kirjeen käytännöllisin osa) ja hengellinen sota. Ylipäätään voidaan sanoa, että efesolaiskirje on Paavalin kirjeistä teologisin.
Jumalan pelastussuunnitelma
Kirjeen alkupuoli (1:3-3:21) on kirjoitettu palvonnan ja rukouksen tyylilajilla, jossa Paavali tuo esille teologisia tosiasioita. Ensimmäinen osa (1:3-14) käsittelee Jumalan pelastussuunnitelmaa, jota Paavali ylistää. Ylistys kohdistuu Jeesuksen Kristuksen Jumalaan ja Isään (1:3), jonka Hengen siunaukset kuitenkin tulevat osaksemme juuri Kristuksessa, Jumalan Pojassa (Paavalille oli näin selvää Jumalan kolminaisuus Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä). Pyhä Henki tuo ihmiset Kristuksen luo (vrt. Joh.16:14), johon kaikki Jumalan siunaukset keskittyvät. Jumalan koko suunnitelma keskittyy Kristukseen, jonka elämä, kuolema ja ylösnousemus olivat Jumalan pelastussuunnitelman keskipisteenä jo ennen maailman luomista (1:4-6). Jo ennen kuin maailmaa ja ihmistä oli luotukaan, Jumala oli päättänyt pelastaa jokaisen ihmisen Jeesuksen kautta. Jumalan ”valinnassa” on nähty yhtäläisyyksiä sen kanssa kun Jumala vanhan liiton aikana valitsi Israelin omaksi kansakseen; vastaavalla tavalla Jumala oli jo ennen aikojen alkua ”valinnut” jokaisen ihmisen (joka saattoi kuulua mihin kansaan tahansa) Jeesuksen kautta pelastukseen. Mutta kuten Israelistakaan ei jokainen yksilö lopulta pelastunut omien väärien ratkaisujensa vuoksi, ei myöskään uuden liiton aikana jokainen ihminen pelastu. Jokainen on kyllä ”valittu” pelastukseen Jeesuksessa, mutta jokainen ei tätä pelastusta ota vastaan. Jokainen ihminen ilman Kristusta on kuollut syntiensä tähden, mutta jokainen saa myös osakseen pelastuksen, jos ottaa Jeesuksen vastaan (vrt. Joh.1:12).
Ef.1:5, 11 (myös Ap.t.13:48 ja Room.8:29,30) ovat antaneet toisille (mm. kirkkoisä Augustinus ja Calvin) aiheen opettaa ”ennaltamääräämisoppia”, jonka mukaan Jumala on ennakolta määrännyt toiset ihmiset ikuiseen elämään ja toiset taas ikuiseen kadotukseen. Kuitenkin nämä raamatunkohdat puhuvat ehdollisesta ennaltamääräämisestä, joka on ymmärrettävä Jumalan ennaltatuntemiseksi. Nämä raamatunkohdat eivät puhu siitä, että Jumala olisi tuominnut ihmisiä ennalta kadotukseen. Jumalan tahto onkin, että kaikki pelastuisivat (1.Tim.2:4) ja siksi Hänen sanansa sisältää runsaasti opetusta siitä, että ihmisen oma suhtautuminen Jumalan armontarjoukseen on ratkaiseva (Jooel 2:32/3:5, 2.Kor.5:19-6:1; 2.Tess.2:10-12). Pelastuskutsu on siis tarkoitettu jokaiselle ihmiselle. Mutta Jumalan valinta voi tapahtua vain uskon kautta Kristukseen, joka yksin tuo pelastuksen (Ef.1:7). Silti Jumalan valinta on suvereeni ja ihmisistä riippumaton, koska Hän yksin vaikuttaa meissä tahtomisen ja tekemisen (Fil.2:13). Vaikka siis ihmisen uskonratkaisu vaaditaan pelastukseen, kyseessä ei silti ole ihmisen teko vaan kokonaan Jumalan teko.
Jumalan pelastusteko tapahtuu Kristuksen veressä (1:7). Vanhan liiton aikanakin sovitus tapahtui veren kautta, mutta silloin uhrattiin virheettömiä eläimiä sijaisuhrina tuomaan sovituksen synneistä. Vanha liittokin oli Jumalan säätämä, mutta se oli tarkoitettu väliaikaiseksi, kun taas Jeesuksen uhri korvasi lopullisesti vanhan liiton uhrit ja oli luonteeltaan lopullinen (Hepr.9:11-14). Tässä näkyy Jumalan viha syntiä kohtaan: synnin oli saatava palkkansa ja se oli sovitettava verellä. Mutta Jeesuksen veri oli lopullinen uhri suorittamaan synnin rangaistuksen, joka oli kuolema (vrt. Room. 6:23). Jeesuksen sovintouhri oli Jumalan armoa (Ef.1:7,8), koska ihmisellä ei ollut tähän tapahtumaan mitään osuutta. Jeesuksen sovintokuolema oli Jumalan pelastussuunnitelma, jonka Hän oli säätänyt jo ennen maailman luomista. Ihminen ei ole tähän voinut myötävaikuttaa, koska ihmistä ei ole ollut olemassakaan silloin kuin Jumala on ennalta pelastussuunnitelmansa tehnyt!
Jumalan tahdon ”salaisuus” (1:9,10) ei ole enää mikään salaisuus, koska Jumala on sen Jeesuksessa ilmaissut koko ihmiskunnalle. Oli aika, jolloin ihmiset eivät tunteneet Jumalan pelastussuunnitelmaa; silloin se oli vielä ”salaisuus.” Mutta nyt, Kristuksen kuoltua, Jumalan pelastussuunnitelma on tehty tiettäväksi kaikille. Evankeliumi ei pidäkään sisällään mitään mysteeriuskontojen ja harhaoppien mukaisia ”salaisuuksia” tai ”tietoa,” jonka vain harvat voisivat tuntea. Kaikki on nyt tehty julkiseksi koko ihmiskunnalle. Tähän perustuu myös efesolaiskirjeen kantava teema: Kristuksessa yhdistyy kaikki yhdeksi taivaissa ja maan päällä (1:10). Kyseessä on Jumalan luomistyön alkuperäinen harmonia, eheys, jossa kaikki palvelee Jumalaa ja Hänen tarkoitusperiään ja jolloin kaikki vihollisuus on kadonnut. Syntiinlankeemuksen seuraukset ovat tätä kautta hävinneet.
Jumala hallitsee koko maailmanhistorian kulkua ja Hänen tahtonsa toteutuu lopulta kaikessa (1:11). Tämä ei kuitenkaan johda meitä kohtalonuskoon (=ihmiselle tapahtuu hyvää tai pahaa sen mukaan kuin ennalta on määrätty, teki ihminen itse mitä tahansa), vaan luottamaan Jumalan hyvään tahtoon ja pelastussuunnitelmaan. Ihmisellä on vapaa tahto, mutta hänen tulee käyttää tahtoaan etsiäkseen sitä, mikä on hyvää Jumalan silmissä. Jumalan tahto on, että jokainen ihminen panee toivonsa Kristukseen ja elää Jumalan tahdon mukaista elämää (1:12).
Jeesus lupasi seuraajille toisen Puolustajan, Pyhän Hengen (Joh.14:16). Jokainen, joka ottaa uskossa Jeesuksen vastaan, saa Pyhän Hengen sinetikseen (Ef.1:13,14). Jokaisessa uskovassa on siten Pyhä Henki (vrt. Room.8:9). Hengen sinetti on vakuutena perintöosallemme (pelastuksellemme, taivasosuudellemme). On kuitenkin huomattava, että vaikka jokaisessa uskovassa on Pyhä Henki, tämä ei merkitse sitä, että jokainen olisi Pyhällä Hengellä täytetty. Jos ihminen ei ole vielä täytetty Pyhällä Hengellä, se merkitsee sitä, että Hengen voimavarat hänessä ovat vielä ikään kuin vajaakäytössä.
Kristuksen hallintavalta
Jakeet Ef.1:15-23 ovat varsinaisesti Paavalin esirukousta lukijoittensa puolesta ja ilmoittavat Kristuksen aseman seurakuntansa päänä. Mutta nämä jakeet kertovat myös Kristuksen korotetusta asemasta Hänen suoritettuaan sen työn, jonka Isä oli Hänelle antanut. Kristus oli kuollut, mutta Isä oli herättänyt Hänet kuolleista. Noustuaan taivaaseen Isä asetti Hänet istumaan oikealle puolelleen taivaassa (1:20; Ps.110:1; Hepr.1:13; Kol.3:1), jossa Hän edelleen on kunnes tulee maan päälle toisen kerran. Kristuksen kuninkaallinen asema Isän oikealla puolella on lisäksi vahva osoitus Hänen jumaluudestaan.
Juutalaisuudessa tulkittiin, että enkeleitä on hierarkialtaan eriasteisia ja niillä on toisiinsa suhteutettuna erilainen valta-asema (Raamattukin kertoo erilaisista enkeleistä, joilla ovat eri tehtävät). Juutalaisuudessa kuitenkin opetettiin enkelien kontrolloivan ihmisten kohtaloita kun taas Paavali kertoo, että Kristus on asetettu kaikkien mahdollisten valtojen, voimien, mahtien ja herruuksien yläpuolelle. Kristuksen hallintavalta on siten kaikkien muitten olemassa olevien mahtien yläpuolella, mikä tekee Kristuksesta paitsi Pelastajamme, myös maailmankaikkeuden hallitsijan ja seurakunnan pään.
Kuolemasta elämään
Paavali käsittelee ihmisen pelastustapahtumaa ilmeisenä taustanaan osoittaa, että niin juutalaisen kuin pakanasyntyisen ihmisen pelastus tapahtuu samalla tavalla (2:1-10) huolimatta siitä moninaisesta perinnöstä, joka Israelilla on Jumalan omaisuuskansana. Henkivallat ovat pitäneet otteessaan kaikkia ihmisiä ja johtaneet ihmiset tottelemattomuuteen pois Jumalasta (2:1-3). Niinpä juutalaisetkin olivat luonnostaan vihan alaisia siinä kuin muutkin ihmiset. Ihmiskunnan tila olisi siis toivoton, jos Jumala ei olisi ollut laupias ja rakastanut ihmistä (2:4). Ilman ihmisen omia ansioita Jumala pelasti ihmisen armonsa tähden (2:5). Tähän ei ihmisellä ole voinut olla mitään osuutta.
Kaikki pelastus perustuu Kristukseen (2:5-7). Ilman Häntä ei ole pelastusta, mutta Hänessä jokaisella ihmisellä on edessään avoinna tie pelastukseen. Tässä ei voi olla mitään osuutta juutalaisella lakivanhurskaudella eikä luonnollisen ihmisen hyvyydellä. Jumalan yksipuolinen armo ja Hänen hyvyytensä Kristuksessa ovat antaneet ihmiselle pelastustien, joka on sama kaikille ihmisille kaikkina aikakausina.
Ihmiselle on luonnostaan mahdoton ajatus, että hänen omilla ansioillaan ei ole mitään osuutta pelastuksessa. Kyseessä ei ole vähimmässäkään määrin ihmisen suoritus, vaan koko pelastus on Jumalan armoa ja lahjaa (2:8,9). Uskonratkaisukin voidaan salakavalasti ymmärtää ihmisen suoritukseksi ja näin antaa ihmisen suoritukselle tietty osuus pelastuksesta. Uskoa (2:8) ei ihminen kuitenkaan voi saada itse aikaan, vaan ainoastaan Jumala voi synnyttää pelastavan uskon. Usko onkin Pyhän Hengen synnyttämää uskoa, joka syntyy sen ihmisen sisällä, joka on avannut sydämensä luottamaan ja turvautumaan Jumalaan. Kyse on näin lähinnä antautumisesta (ihminen ikään kuin lopettaa Jumalan vastustamisen). Pyhä Henki haluaa pelastaa jokaisen ihmisen ja Hän haluaa synnyttää jokaisen ihmisen uudesti. Ihmisen parhaimmatkaan teot ja tarkoitusperät eivät tätä voi saada aikaan vaan kaikki on Jumalan armoa ja lahjaa.
Kuitenkaan armo ja hyvät teot eivät suinkaan sulje toisiaan pois vaan ne kuuluvat yhteen (2:10). Tällöin ei hyvillä teoilla kuitenkaan yritetä ansaita pelastusta vaan kyse on pelastuneen ihmisen uudesta elämästä (näin on tulkittava myös Jaak.2:14-26). Hyvät teot seuraavat ihmistä, jonka sydän on kokenut Jumalan armon ja on sitä kautta muuttunut.
Apostolin tehtävä
Pelastukseen liittyy vielä Paavalin selostus tehtävästään, jonka hän oli Jumalalta saanut (3:1-21). Selvästikin Paavali viittaa tässä apostolinvirkaansa. Hän itse monissa yhteyksissä sanoi olevansa apostoli (esim. Ef.1:1; Room.1:1).
Sanalla ”apostoli” on UT:ssa useita eri merkityksiä. Sanan yleinen merkitys on ”lähettiläs”, jota voitiin käyttää hyvinkin arkisissa merkityksissä (Epafroditos oli ”apostoli”, filippiläisten lähetti, Fil.2:25). Toisaalta Jeesustakin kutsutaan apostoliksi (Hepr.3:1). Varsinaisesti apostoleilla tarkoitetaan Jeesuksen kahtatoista opetuslasta (Luuk.6:13-16). Jeesus oli nämä kaksitoista erityisesti valtuuttanut ja asettanut tähän tehtävään (myöhemmin Mattias asetettiin Juudas Iskariotin paikalle, Ap.t.1:26, mutta hänkin oli ollut Jeesuksen seuralainen jo alusta asti). Paavali sai apostolinviran ylösnousseelta Jeesukselta (Gal.1:1; Ap.t.9:5,6,15). Kahdentoista opetuslapsen ja Paavalin apostolinvirka oli kuitenkin ainutlaatuinen eikä heillä ollut seuraajia siinä erityisessä merkityksessä kuin heillä oli tämä virka.
Paavalin mukaan hänen apostolinvirkansa käsitti hänen olemisensa ”evankeliumin palvelija” (Ef.3:7). Hänen tehtävänsä oli julistaa Kristuksen salaisuutta (3:4), joka ei kuitenkaan ollut enää salaisuus: nyt oli Kristus yhdistänyt niin juutalaiset kuin pakanatkin armon evankeliumilla, joka pelastaa ihmisen, kuului hän sitten valittuun Israelin kansaan tai ei. Kuka hyvänsä uskoo Kristukseen, voi rohkeana ja luottavaisena lähestyä Jumalaa (3:12; tässä on myös peruste yleiselle pappeudelle!). Ihmiselle tämä tajuaminen ei ole helppoa, koska Jumala on paljon meitä avarakatseisempi (3:18,19). Yleisesti Paavali joutuikin virkaansa hoitaessaan kokemaan vihamielisyyttä juutalaisten taholta, joille yhteys pakanoiden kanssa oli mahdoton ajatus. Kristus tuo kuitenkin uudessa liitossa pelastuksen kaikille ihmisille, minkä julistaminen oli Paavalin apostolinviran ydintehtävä.
Lähteet
Iso Raamatun Tietosanakirja (osa 1), Ristin Voitto, Vantaa, 1988.
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
