Profeetta Malakia
Malakian (”sanansaattajani”) kirjan kirjoittajasta (1:1) tiedetään erittäin vähän. Muualla Raamatussa hänen nimeään ei mainita. On todennäköistä, että ”Malakia” on erisnimi muiden pienten profeettojen nimien tapaan (kirjan alussa oli tapana ilmoittaa kirjoittajan nimi). Mutta on myös esitetty, että kyseessä ei olisi profeetan nimi, vaan se tulisi kirjan jakeesta 3:1, jossa puhutaan sanansaattajasta (hepr. ”malaki”). Tämä tulkinta tarkoittaisi, että profeetta kirjoitti nimettömänä.
Malakian kirja on kahdentoista profeetan (pienten profeettojen) kirjoista viimeinen ja ilmeisesti myös koko VT:n nuorin kirja. Kirjan sisältö viittaa melkoisella varmuudella 400-lukuun eKr. Esran ja Nehemian aikoihin. Yhtään ajoitettavissa olevaa tapahtumaa tai henkilöä Malakia ei tosin mainitse, mutta kirjan taustatilanne on se, että temppeli on jo rakennettu (se valmistui v. 516 eKr.), käskynhaltijat hallitsevat maata ja jumalanpalveluselämä oli vakiintunutta. Babylonian vankeudesta paluun jälkeinen (silloinkin vain häilyvä) innostuksen aika oli ohi ja välinpitämättömyys oli hiipinyt niin pappien kuin kansan mieliin. Jumalattomuus oli saanut monessa mielessä vallan, jolloin Malakia pyhän innon valtaamana kävi taisteluun kaikkea syntiä ja välinpitämättömyyttä vastaan. Malakian profetia onkin käytännöllistä ja voimakasta parannukseen kehottavaa sanomaa.
Malakian kirjan erityispiirteenä on vuoropuhelu, profetian eteneminen kysymysten ja vastausten muodossa. Tämä keskustelu ja oikeanlaisen jumalanpalveluksen tähdentäminen ovat myöhemmän juutalaisuuden synagogajumalanpalveluksen ja sen lain opettamisen peruspiirteitä.
Rakkauden sanoma
Malakian profetia alkaa sanoilla: ”Minä rakastan teitä, sanoo Herra” (1:2). Jumalan rakkaus Israelin kansaa kohtaan on suuri ja kestävä (5.Moos.10:15). Jumalan rakkaus kansaansa kohtaan näkyy alati ja toistuvasti VT:ssa. Kuitenkin valittu kansa oli puolestaan toistuvasti asettanut Hänen rakkautensa kyseenalaiseksi osoittamalla luopumusta ja kiittämättömyyttä. Tähän Israel oli vajonnut, vaikka se oli tietoinen Jumalan rakkaudesta, Hänen monista ihmeteoistaan ja huolenpidon osoituksistaan. Jumala ei valinnut Israelia omaksi kansakseen sen kelvollisuuden vuoksi, vaan kyseessä oli Jumalan yksipuolinen rakkauden teko. Kelvottomanakin Israel täytti Jumalan ikiaikaisia suunnitelmia.
Profetiassa asetetaan vastakkain Jaakob (Israel) ja Esau (Edom), 1:2-5. Jumala oli näiden sanojen mukaan hylännyt Edomin. Israel taas on Jumalan siunaama kansa ja on erityisessä suhteessa Häneen. Taustalla on 1.Mooseksen kirjan kertomus kaksoisveljistä Esausta ja Jaakobista (1.Moos.25-36). Malakian mukaan Jumala oli valinnut Jaakobin kun taas Edom, joka polveutui Jaakobin kaksoisveljestä Esausta, ei voinut asettua Israelin yläpuolelle. Israelin valtapiiri ulottuu Malakian mukaan Israelin rajojen ulkopuolelle sisältäen alitussuhteessa olevan Edomin. Asetelma oli se, että Esaun jälkeläiset olivat ansainneet Jumalan vihan, kun taas Jaakobin jälkeläiset eivät olleet ansainneet Hänen rakkauttaan. Jaakobia koski Jumala armovalinta, mutta Esauta Jumala ei ollut alun perin valinnut vihansa kohteeksi (1.Mooseksen kirja ei vielä esitä asiaa näin). Jumalan viha Esauta kohtaan ilmoitetaan vasta Malakian kirjassa, kun Edomin jumalattomuus oli tullut kiistattomasti todistetuksi. Epäilemättä taustalla oli myös Obadjan profetia (1:1-15), jonka mukaan Edom oli vainonnut Juudaa tämän olleessa heikkouden tilassa. Obadja ennustikin, että Edom tulee häviämään ja lakkaa olemasta erillinen kansa (edomilaisten jäännös sulautui myöhemmin juutalaisiin).
Tuomion sanoma
Julistettuaan Israelille rakkauden sanomansa profetia kääntyy nuhtelemaan kansaa sen väärästä jumalanpalveluksesta ja saastaisista uhreista (1:6-14). Uhrimääräyksiä ei tämän mukaan enää totella tarkasti, vaan Herran alttarille tuodaan epäpuhtaita ja viallisia eläimiä – ja papit nimenomaan hyväksyvät tämän. Tuomalla viallisia tai varastettuja eläimiä uhriksi ihmiset osoittavat etteivät kunnioita Jumalaa (he eivät kuitenkaan uskaltaisi tehdä maalliselle käskynhaltijalle samaa!). Tämä tapahtuu huolimatta siitä, että Israel oli Jumalan valitsema ja siunaama kansa. Israel on toiminnallaan osoittanut halveksuntaansa Jumalaa kohtaan. Jumalan nimeä kunnioitetaan jopa muualla, mutta ei Israelissa (1:11 pitää sisällään myös tämän tulkinnan). Jumala ei kuitenkaan halua kansansa suhtautuvan Häneen tällä tavalla, mistä syystä Jumalan kirous kohtaa rikkojaa. Isänä ja Herrana (1:6) Jumalalla oli täysi oikeus odottaa kunnioitusta ja kuuliaisuutta. Papit kuitenkin pitivät Häntä halpana ja kiistivät syntisyytensä. Vialliset uhrit olivat Mooseksen lain mukaan kelpaamattomia (3.Moos.22:17-25; 5.Moos.15:21), mikä olisi ollut loukkaus luonnollisille ihmisillekin, saati sitten Jumalalle (1:9). Papit olivat laiskoja ja rahanahneita. Pappien käytös oli törkeää, kun otetaan huomioon, kuka Herra on ja ketä papit edustivat. Herran maine oli tässä kyseessä.
Lupaus jakeessa 1:11 on kerran täyttyvä, mutta se ei vielä ollut Malakian aikaan todellisuutta. Tässä on nähty viittaus pakanakristittyihin, jotka kaikkialla maailmassa ottavat Messiaan vastaan, uskovat Häneen ja ojentautuvat Jumalan tahdon mukaan. Tämä ajatus on kuitenkin ollut aina juutalaisille loukkaus, koska se merkitsee poikkeamista juutalaisuudesta ja sen uskosta, tuoden pakanat samalle viivalle juutalaisten kanssa. Tämän mukaan Jumala hyväksyisi nämä pakanat, mutta samalla kääntäisi selkänsä (ainakin suurimmalle osalle) valittua kansaa.
Seuraavaksi profeetta muistuttaa pappien vastuusta (2:1-9). Elleivät papit katuisi, heidän saamansa siunaukset muuttuvat kirouksiksi (2:2). Uhkaavan kirouksen sisältö on raju (2:3, Raamatun kielenkäyttö on toisinaan hyvin suoraa ja värikästä!). Kansan johtajilta vaaditaan aina enemmän kuin kansalta. Jumala on tehnyt Leevin heimon pappien kanssa liiton (4.Moos.25:11-13), jotta tämä heimo tiedollaan ja opetuksellaan ohjaisi kansaa. Heidän osoitettuaan uskottomuutta velvollisuuksiaan kohtaan Herra saattaa heidät kuitenkin häpeään sen kansan silmissä, jota heidän tulisi johtaa. Pappeuden leeviläinen luonne vaati parannusta, johon kuuluvat puheen puhtaus, oikea vaellus ja toisenkin ihmisen johtaminen oikealle tielle. Parannuksen tekeminen takaisi oikean leeviläisen pappeuden säilymisen ja paljastaisi heidän senhetkisen turmeluksensa (2:8,9). Papit ovat mieluummin ”katsoneet kuulijoihin”, ts. miellyttäneet ihmisiä eivätkä Jumalaa (miten yleinen ilmiö tämä onkaan kaikkina aikoina!).
Tämän jälkeen seuraa profetia tavalliselle kansalle. Malakia kohdistaa parannussaarnansa miehiin, jotka olivat syyllistyneet avioeroihin ja seka-avioliittoihin (2:10-16). Taustalla oli yleisesti se, että moraali oli kehnolla tolalla. Moni mies erosi juutalaisesta vaimostaan ja nai pakanan. Pakanalliset vaimot olivat monesti historian aikana johtaneet kansan johtajat epäjumalanpalvelukseen (Nehemian kirjassa on samankaltainen varoitus, Neh.13:23-27). Lisäksi miehet näyttävät tietoisesti pyrkineen vaihtamaan ikääntyvät vaimot nuorempiin. Malakia osoittaa, että Jumala ei hyväksy näiden miesten menettelyä.
Toivon sanoma
Vähitellen Malakian sanoma alkaa pitää sisällään myös toivoa tulevista siunauksista. Nämä toivon profetiat kuitenkin edelleen pitivät sisällään myös vaatimuksia parannukseen ja myös viittauksia tulevaan tuomioon. Herran päivä onkin kaksijakoinen: jumalattomille se on kauhea tuomion päivä, Herraa odottaville se taas merkitsee toivon täyttymistä.
Malakian jatkaa profetiaansa tavalliselle kansalle kuvaamalla profetian taustatilanteen (2:17). Kansa oli tekopyhää, epäuskoinen eikä se varsinkaan uskonut tulevaan Jumalan tuomioon. Herra tulee kuitenkin lähettämään sanansaattajansa (3:1), mikä on viittaus Johannes Kastajaan (Matt.11:10). Pian sanansaattajan jälkeen tulee odotettu Valtias, Messias. Johanneksen julistus oli voimakasta parannussaarnaa. Kuulijoiden tuli kääntyä ja tehdä parannus. Kuten oli Johannes Kastajan päivinä, myös Malakian aikana kansa oli murehduttanut Jumalan, koska se ei ollut etsinyt Jumalan tahtoa. Kansan ja sen johtajien parissa oli runsaasti taikuutta, avionrikkojia, petollisia työnantajia, kelvottomia tuomareita sekä leskien ja orpojen sortajia. Useimmille Herran pelko oli vieras asia. Kuitenkin Herran päivä tulee, ja se merkitsee Messiaan toista tulemusta (3:2-5).
Kymmenysten antamisessa kansa on ollut vilpillinen, mutta niiden antamiseen sisältyy lupaus siunauksesta (3:6-12). Herra on muuttumaton ja aina sama, mutta valitettavasti kansakin on tottelemattomuudessaan muuttumaton. Kyse ei ole pienestä asiasta: kansa on riistänyt Jumalalta kieltäytymällä maksamasta sitä, mikä Jumalalle kuuluu (3.Moos.27:30-32; 4.Moos.18:21,24; Neh.13:10-12). Jos kansa tuo kymmenykset kuten lain mukaan kuuluu, se saa runsaan ajallisen siunauksen ja jopa onnen, jota kaikki kansat ylistävät. Kysymys ei ole siitä, että kansa ”ostaisi” kymmenyksillään Herran siunaukset, vaan siitä, että kansa tekisi oikein ja täyttäisi Herran antamat käskyt.
Jumala lupaa palkita kansan uskollisuuden (3:13-18). Kansa tosin luulee, ettei Jumalaa kannata palvella ja että jumalattomuus on tie onneen ja hyvinvointiin (3:13-15). Monet hurskaistakin epäilivät, kannattiko Jumalan käskyjen noudattaminen, koska jumalattomat näyttivät menestyvän hyvin. Vastauksena näihin häpeämättömiin sanoihin profeetta ennustaa lupauksia hurskaasta jäännöksestä ja sitä odottavasta ihanasta osasta (3:16-18). Kuuliainen kansa tulee jälleen olemaan Herran oma kansa. Myös Herraa aidosti pelkäävät tullaan kykenemään erottamaan niistä, jotka eivät ole Herraa palvelleet.
Lopuksi Malakia kääntyy vielä ennustamaan tulevasta Herran päivästä (3:19-21/4:1-3). Herran päivä tuo mukanaan – kuten niin monet profeetat ovat ennustaneet – sekä tuomion ja pelastuksen. Kansa kyllä odotti Messiasta, mutta ei tiennyt, mitä Messiaan tulo merkitsi. Malakia julisti, että Messiaan tuloon liittyy tuomio ja puhdistava tuli. Silloin jumalattomat palavat kuin oljenkorret tulessa (3:19/4:1). Tässä Malakia viittaa Messiaan toiseen tulemiseen, jolloin jumalattomat tuomitaan ja Israelin vanhurskas jäännös pelastuu. Jumalattomien tuleekin varoa, koska tuomio on väistämätön. Vastaavasti Jumalaa pelkääville ”on nouseva pelastuksen aurinko” ja he parantuvat ”sen siipien alla” (3:20/4:2).
Sopusoinnussa profetian aikaisemman sanoman kanssa Malakia kehottaa vielä kansaa muistamaan Mooseksen lakia (3:22/4:4). Juuri Mooseksen lain rikkomiseen kohdistuivat parannuskehotuksen sanat, joita profeetta oli lausunut. Kansa oli kyllä ulkonaisesti ylpeä Mooseksen laista, mutta se ei noudattanut sitä tinkimättä.
Malakian kirjan loppuu viittaukseen Messiaan edelläkävijästä ja hänen tehtävänsään (3:23,24/4:5,6). Tuleva sanansaattaja oli jo aiemmin mainittu (3:1). Ennen Messiasta saapuu Hänen edelläkävijänsä, joka raivaa Messiaalle tien ihmisten sydämiin. Malakian kirjan mukaan edelläkävijä ilmaantuu kertomaan Messiaan ajan olevan lähellä. Herra lupaa lähettää profeetta Elian, mikä toteutuikin kaksijakoisesti: Johannes Kastaja toimi Elian hengessä ja voimassa (Luuk.1:17), olematta itse kuitenkaan Elia (Joh.1:21); mutta Elia myös tuli Messiaan luo kirkastusvuorella (Matt.17:3,4,11-13).
Profeetallisuus Israelissa
Malakian jälkeen ei enää tullut Israelin profeettaa ennen Johannes Kastajaa, Messiaan edelläkävijää. Profeetallisen äänen vaiettua Israelissa n. 400 vuoden ajaksi kiihtyi samalla Messiaan odotus. Messiaanisen ajan merkkinä alettiin pitää profeetallisen äänen elpymistä, mikä todella sitten tapahtuikin Johannes Kastajan ja Jeesuksen syntymän aikoihin (Luuk.1 ja 2).
Lainauksia Uudessa Testamentissa
Mal.1:2,3 -> Room.9:13
Mal.3:1 -> Matt.11:10, Mark.1:2, Luuk.7:27
Mal.3:23,24 -> Matt.17:10,11
Lähteet
Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 8 (Ristin Voitto, 1992).
Schultz, Samuel J., Old Testament Speaks (Toronto, 1980)
Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
keskiviikko 30. toukokuuta 2007
MALAKIAN KIRJA
Profeetta Malakia
Malakian (”sanansaattajani”) kirjan kirjoittajasta (1:1) tiedetään erittäin vähän. Muualla Raamatussa hänen nimeään ei mainita. On todennäköistä, että ”Malakia” on erisnimi muiden pienten profeettojen nimien tapaan (kirjan alussa oli tapana ilmoittaa kirjoittajan nimi). Mutta on myös esitetty, että kyseessä ei olisi profeetan nimi, vaan se tulisi kirjan jakeesta 3:1, jossa puhutaan sanansaattajasta (hepr. ”malaki”). Tämä tulkinta tarkoittaisi, että profeetta kirjoitti nimettömänä.
Malakian kirja on kahdentoista profeetan (pienten profeettojen) kirjoista viimeinen ja ilmeisesti myös koko VT:n nuorin kirja. Kirjan sisältö viittaa melkoisella varmuudella 400-lukuun eKr. Esran ja Nehemian aikoihin. Yhtään ajoitettavissa olevaa tapahtumaa tai henkilöä Malakia ei tosin mainitse, mutta kirjan taustatilanne on se, että temppeli on jo rakennettu (se valmistui v. 516 eKr.), käskynhaltijat hallitsevat maata ja jumalanpalveluselämä oli vakiintunutta. Babylonian vankeudesta paluun jälkeinen (silloinkin vain häilyvä) innostuksen aika oli ohi ja välinpitämättömyys oli hiipinyt niin pappien kuin kansan mieliin. Jumalattomuus oli saanut monessa mielessä vallan, jolloin Malakia pyhän innon valtaamana kävi taisteluun kaikkea syntiä ja välinpitämättömyyttä vastaan. Malakian profetia onkin käytännöllistä ja voimakasta parannukseen kehottavaa sanomaa.
Malakian kirjan erityispiirteenä on vuoropuhelu, profetian eteneminen kysymysten ja vastausten muodossa. Tämä keskustelu ja oikeanlaisen jumalanpalveluksen tähdentäminen ovat myöhemmän juutalaisuuden synagogajumalanpalveluksen ja sen lain opettamisen peruspiirteitä.
Rakkauden sanoma
Malakian profetia alkaa sanoilla: ”Minä rakastan teitä, sanoo Herra” (1:2). Jumalan rakkaus Israelin kansaa kohtaan on suuri ja kestävä (5.Moos.10:15). Jumalan rakkaus kansaansa kohtaan näkyy alati ja toistuvasti VT:ssa. Kuitenkin valittu kansa oli puolestaan toistuvasti asettanut Hänen rakkautensa kyseenalaiseksi osoittamalla luopumusta ja kiittämättömyyttä. Tähän Israel oli vajonnut, vaikka se oli tietoinen Jumalan rakkaudesta, Hänen monista ihmeteoistaan ja huolenpidon osoituksistaan. Jumala ei valinnut Israelia omaksi kansakseen sen kelvollisuuden vuoksi, vaan kyseessä oli Jumalan yksipuolinen rakkauden teko. Kelvottomanakin Israel täytti Jumalan ikiaikaisia suunnitelmia.
Profetiassa asetetaan vastakkain Jaakob (Israel) ja Esau (Edom), 1:2-5. Jumala oli näiden sanojen mukaan hylännyt Edomin. Israel taas on Jumalan siunaama kansa ja on erityisessä suhteessa Häneen. Taustalla on 1.Mooseksen kirjan kertomus kaksoisveljistä Esausta ja Jaakobista (1.Moos.25-36). Malakian mukaan Jumala oli valinnut Jaakobin kun taas Edom, joka polveutui Jaakobin kaksoisveljestä Esausta, ei voinut asettua Israelin yläpuolelle. Israelin valtapiiri ulottuu Malakian mukaan Israelin rajojen ulkopuolelle sisältäen alitussuhteessa olevan Edomin. Asetelma oli se, että Esaun jälkeläiset olivat ansainneet Jumalan vihan, kun taas Jaakobin jälkeläiset eivät olleet ansainneet Hänen rakkauttaan. Jaakobia koski Jumala armovalinta, mutta Esauta Jumala ei ollut alun perin valinnut vihansa kohteeksi (1.Mooseksen kirja ei vielä esitä asiaa näin). Jumalan viha Esauta kohtaan ilmoitetaan vasta Malakian kirjassa, kun Edomin jumalattomuus oli tullut kiistattomasti todistetuksi. Epäilemättä taustalla oli myös Obadjan profetia (1:1-15), jonka mukaan Edom oli vainonnut Juudaa tämän olleessa heikkouden tilassa. Obadja ennustikin, että Edom tulee häviämään ja lakkaa olemasta erillinen kansa (edomilaisten jäännös sulautui myöhemmin juutalaisiin).
Tuomion sanoma
Julistettuaan Israelille rakkauden sanomansa profetia kääntyy nuhtelemaan kansaa sen väärästä jumalanpalveluksesta ja saastaisista uhreista (1:6-14). Uhrimääräyksiä ei tämän mukaan enää totella tarkasti, vaan Herran alttarille tuodaan epäpuhtaita ja viallisia eläimiä – ja papit nimenomaan hyväksyvät tämän. Tuomalla viallisia tai varastettuja eläimiä uhriksi ihmiset osoittavat etteivät kunnioita Jumalaa (he eivät kuitenkaan uskaltaisi tehdä maalliselle käskynhaltijalle samaa!). Tämä tapahtuu huolimatta siitä, että Israel oli Jumalan valitsema ja siunaama kansa. Israel on toiminnallaan osoittanut halveksuntaansa Jumalaa kohtaan. Jumalan nimeä kunnioitetaan jopa muualla, mutta ei Israelissa (1:11 pitää sisällään myös tämän tulkinnan). Jumala ei kuitenkaan halua kansansa suhtautuvan Häneen tällä tavalla, mistä syystä Jumalan kirous kohtaa rikkojaa. Isänä ja Herrana (1:6) Jumalalla oli täysi oikeus odottaa kunnioitusta ja kuuliaisuutta. Papit kuitenkin pitivät Häntä halpana ja kiistivät syntisyytensä. Vialliset uhrit olivat Mooseksen lain mukaan kelpaamattomia (3.Moos.22:17-25; 5.Moos.15:21), mikä olisi ollut loukkaus luonnollisille ihmisillekin, saati sitten Jumalalle (1:9). Papit olivat laiskoja ja rahanahneita. Pappien käytös oli törkeää, kun otetaan huomioon, kuka Herra on ja ketä papit edustivat. Herran maine oli tässä kyseessä.
Lupaus jakeessa 1:11 on kerran täyttyvä, mutta se ei vielä ollut Malakian aikaan todellisuutta. Tässä on nähty viittaus pakanakristittyihin, jotka kaikkialla maailmassa ottavat Messiaan vastaan, uskovat Häneen ja ojentautuvat Jumalan tahdon mukaan. Tämä ajatus on kuitenkin ollut aina juutalaisille loukkaus, koska se merkitsee poikkeamista juutalaisuudesta ja sen uskosta, tuoden pakanat samalle viivalle juutalaisten kanssa. Tämän mukaan Jumala hyväksyisi nämä pakanat, mutta samalla kääntäisi selkänsä (ainakin suurimmalle osalle) valittua kansaa.
Seuraavaksi profeetta muistuttaa pappien vastuusta (2:1-9). Elleivät papit katuisi, heidän saamansa siunaukset muuttuvat kirouksiksi (2:2). Uhkaavan kirouksen sisältö on raju (2:3, Raamatun kielenkäyttö on toisinaan hyvin suoraa ja värikästä!). Kansan johtajilta vaaditaan aina enemmän kuin kansalta. Jumala on tehnyt Leevin heimon pappien kanssa liiton (4.Moos.25:11-13), jotta tämä heimo tiedollaan ja opetuksellaan ohjaisi kansaa. Heidän osoitettuaan uskottomuutta velvollisuuksiaan kohtaan Herra saattaa heidät kuitenkin häpeään sen kansan silmissä, jota heidän tulisi johtaa. Pappeuden leeviläinen luonne vaati parannusta, johon kuuluvat puheen puhtaus, oikea vaellus ja toisenkin ihmisen johtaminen oikealle tielle. Parannuksen tekeminen takaisi oikean leeviläisen pappeuden säilymisen ja paljastaisi heidän senhetkisen turmeluksensa (2:8,9). Papit ovat mieluummin ”katsoneet kuulijoihin”, ts. miellyttäneet ihmisiä eivätkä Jumalaa (miten yleinen ilmiö tämä onkaan kaikkina aikoina!).
Tämän jälkeen seuraa profetia tavalliselle kansalle. Malakia kohdistaa parannussaarnansa miehiin, jotka olivat syyllistyneet avioeroihin ja seka-avioliittoihin (2:10-16). Taustalla oli yleisesti se, että moraali oli kehnolla tolalla. Moni mies erosi juutalaisesta vaimostaan ja nai pakanan. Pakanalliset vaimot olivat monesti historian aikana johtaneet kansan johtajat epäjumalanpalvelukseen (Nehemian kirjassa on samankaltainen varoitus, Neh.13:23-27). Lisäksi miehet näyttävät tietoisesti pyrkineen vaihtamaan ikääntyvät vaimot nuorempiin. Malakia osoittaa, että Jumala ei hyväksy näiden miesten menettelyä.
Toivon sanoma
Vähitellen Malakian sanoma alkaa pitää sisällään myös toivoa tulevista siunauksista. Nämä toivon profetiat kuitenkin edelleen pitivät sisällään myös vaatimuksia parannukseen ja myös viittauksia tulevaan tuomioon. Herran päivä onkin kaksijakoinen: jumalattomille se on kauhea tuomion päivä, Herraa odottaville se taas merkitsee toivon täyttymistä.
Malakian jatkaa profetiaansa tavalliselle kansalle kuvaamalla profetian taustatilanteen (2:17). Kansa oli tekopyhää, epäuskoinen eikä se varsinkaan uskonut tulevaan Jumalan tuomioon. Herra tulee kuitenkin lähettämään sanansaattajansa (3:1), mikä on viittaus Johannes Kastajaan (Matt.11:10). Pian sanansaattajan jälkeen tulee odotettu Valtias, Messias. Johanneksen julistus oli voimakasta parannussaarnaa. Kuulijoiden tuli kääntyä ja tehdä parannus. Kuten oli Johannes Kastajan päivinä, myös Malakian aikana kansa oli murehduttanut Jumalan, koska se ei ollut etsinyt Jumalan tahtoa. Kansan ja sen johtajien parissa oli runsaasti taikuutta, avionrikkojia, petollisia työnantajia, kelvottomia tuomareita sekä leskien ja orpojen sortajia. Useimmille Herran pelko oli vieras asia. Kuitenkin Herran päivä tulee, ja se merkitsee Messiaan toista tulemusta (3:2-5).
Kymmenysten antamisessa kansa on ollut vilpillinen, mutta niiden antamiseen sisältyy lupaus siunauksesta (3:6-12). Herra on muuttumaton ja aina sama, mutta valitettavasti kansakin on tottelemattomuudessaan muuttumaton. Kyse ei ole pienestä asiasta: kansa on riistänyt Jumalalta kieltäytymällä maksamasta sitä, mikä Jumalalle kuuluu (3.Moos.27:30-32; 4.Moos.18:21,24; Neh.13:10-12). Jos kansa tuo kymmenykset kuten lain mukaan kuuluu, se saa runsaan ajallisen siunauksen ja jopa onnen, jota kaikki kansat ylistävät. Kysymys ei ole siitä, että kansa ”ostaisi” kymmenyksillään Herran siunaukset, vaan siitä, että kansa tekisi oikein ja täyttäisi Herran antamat käskyt.
Jumala lupaa palkita kansan uskollisuuden (3:13-18). Kansa tosin luulee, ettei Jumalaa kannata palvella ja että jumalattomuus on tie onneen ja hyvinvointiin (3:13-15). Monet hurskaistakin epäilivät, kannattiko Jumalan käskyjen noudattaminen, koska jumalattomat näyttivät menestyvän hyvin. Vastauksena näihin häpeämättömiin sanoihin profeetta ennustaa lupauksia hurskaasta jäännöksestä ja sitä odottavasta ihanasta osasta (3:16-18). Kuuliainen kansa tulee jälleen olemaan Herran oma kansa. Myös Herraa aidosti pelkäävät tullaan kykenemään erottamaan niistä, jotka eivät ole Herraa palvelleet.
Lopuksi Malakia kääntyy vielä ennustamaan tulevasta Herran päivästä (3:19-21/4:1-3). Herran päivä tuo mukanaan – kuten niin monet profeetat ovat ennustaneet – sekä tuomion ja pelastuksen. Kansa kyllä odotti Messiasta, mutta ei tiennyt, mitä Messiaan tulo merkitsi. Malakia julisti, että Messiaan tuloon liittyy tuomio ja puhdistava tuli. Silloin jumalattomat palavat kuin oljenkorret tulessa (3:19/4:1). Tässä Malakia viittaa Messiaan toiseen tulemiseen, jolloin jumalattomat tuomitaan ja Israelin vanhurskas jäännös pelastuu. Jumalattomien tuleekin varoa, koska tuomio on väistämätön. Vastaavasti Jumalaa pelkääville ”on nouseva pelastuksen aurinko” ja he parantuvat ”sen siipien alla” (3:20/4:2).
Sopusoinnussa profetian aikaisemman sanoman kanssa Malakia kehottaa vielä kansaa muistamaan Mooseksen lakia (3:22/4:4). Juuri Mooseksen lain rikkomiseen kohdistuivat parannuskehotuksen sanat, joita profeetta oli lausunut. Kansa oli kyllä ulkonaisesti ylpeä Mooseksen laista, mutta se ei noudattanut sitä tinkimättä.
Malakian kirjan loppuu viittaukseen Messiaan edelläkävijästä ja hänen tehtävänsään (3:23,24/4:5,6). Tuleva sanansaattaja oli jo aiemmin mainittu (3:1). Ennen Messiasta saapuu Hänen edelläkävijänsä, joka raivaa Messiaalle tien ihmisten sydämiin. Malakian kirjan mukaan edelläkävijä ilmaantuu kertomaan Messiaan ajan olevan lähellä. Herra lupaa lähettää profeetta Elian, mikä toteutuikin kaksijakoisesti: Johannes Kastaja toimi Elian hengessä ja voimassa (Luuk.1:17), olematta itse kuitenkaan Elia (Joh.1:21); mutta Elia myös tuli Messiaan luo kirkastusvuorella (Matt.17:3,4,11-13).
Profeetallisuus Israelissa
Malakian jälkeen ei enää tullut Israelin profeettaa ennen Johannes Kastajaa, Messiaan edelläkävijää. Profeetallisen äänen vaiettua Israelissa n. 400 vuoden ajaksi kiihtyi samalla Messiaan odotus. Messiaanisen ajan merkkinä alettiin pitää profeetallisen äänen elpymistä, mikä todella sitten tapahtuikin Johannes Kastajan ja Jeesuksen syntymän aikoihin (Luuk.1 ja 2).
Lainauksia Uudessa Testamentissa
Mal.1:2,3 -> Room.9:13
Mal.3:1 -> Matt.11:10, Mark.1:2, Luuk.7:27
Mal.3:23,24 -> Matt.17:10,11
Lähteet
Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 8 (Ristin Voitto, 1992).
Schultz, Samuel J., Old Testament Speaks (Toronto, 1980)
Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Malakian (”sanansaattajani”) kirjan kirjoittajasta (1:1) tiedetään erittäin vähän. Muualla Raamatussa hänen nimeään ei mainita. On todennäköistä, että ”Malakia” on erisnimi muiden pienten profeettojen nimien tapaan (kirjan alussa oli tapana ilmoittaa kirjoittajan nimi). Mutta on myös esitetty, että kyseessä ei olisi profeetan nimi, vaan se tulisi kirjan jakeesta 3:1, jossa puhutaan sanansaattajasta (hepr. ”malaki”). Tämä tulkinta tarkoittaisi, että profeetta kirjoitti nimettömänä.
Malakian kirja on kahdentoista profeetan (pienten profeettojen) kirjoista viimeinen ja ilmeisesti myös koko VT:n nuorin kirja. Kirjan sisältö viittaa melkoisella varmuudella 400-lukuun eKr. Esran ja Nehemian aikoihin. Yhtään ajoitettavissa olevaa tapahtumaa tai henkilöä Malakia ei tosin mainitse, mutta kirjan taustatilanne on se, että temppeli on jo rakennettu (se valmistui v. 516 eKr.), käskynhaltijat hallitsevat maata ja jumalanpalveluselämä oli vakiintunutta. Babylonian vankeudesta paluun jälkeinen (silloinkin vain häilyvä) innostuksen aika oli ohi ja välinpitämättömyys oli hiipinyt niin pappien kuin kansan mieliin. Jumalattomuus oli saanut monessa mielessä vallan, jolloin Malakia pyhän innon valtaamana kävi taisteluun kaikkea syntiä ja välinpitämättömyyttä vastaan. Malakian profetia onkin käytännöllistä ja voimakasta parannukseen kehottavaa sanomaa.
Malakian kirjan erityispiirteenä on vuoropuhelu, profetian eteneminen kysymysten ja vastausten muodossa. Tämä keskustelu ja oikeanlaisen jumalanpalveluksen tähdentäminen ovat myöhemmän juutalaisuuden synagogajumalanpalveluksen ja sen lain opettamisen peruspiirteitä.
Rakkauden sanoma
Malakian profetia alkaa sanoilla: ”Minä rakastan teitä, sanoo Herra” (1:2). Jumalan rakkaus Israelin kansaa kohtaan on suuri ja kestävä (5.Moos.10:15). Jumalan rakkaus kansaansa kohtaan näkyy alati ja toistuvasti VT:ssa. Kuitenkin valittu kansa oli puolestaan toistuvasti asettanut Hänen rakkautensa kyseenalaiseksi osoittamalla luopumusta ja kiittämättömyyttä. Tähän Israel oli vajonnut, vaikka se oli tietoinen Jumalan rakkaudesta, Hänen monista ihmeteoistaan ja huolenpidon osoituksistaan. Jumala ei valinnut Israelia omaksi kansakseen sen kelvollisuuden vuoksi, vaan kyseessä oli Jumalan yksipuolinen rakkauden teko. Kelvottomanakin Israel täytti Jumalan ikiaikaisia suunnitelmia.
Profetiassa asetetaan vastakkain Jaakob (Israel) ja Esau (Edom), 1:2-5. Jumala oli näiden sanojen mukaan hylännyt Edomin. Israel taas on Jumalan siunaama kansa ja on erityisessä suhteessa Häneen. Taustalla on 1.Mooseksen kirjan kertomus kaksoisveljistä Esausta ja Jaakobista (1.Moos.25-36). Malakian mukaan Jumala oli valinnut Jaakobin kun taas Edom, joka polveutui Jaakobin kaksoisveljestä Esausta, ei voinut asettua Israelin yläpuolelle. Israelin valtapiiri ulottuu Malakian mukaan Israelin rajojen ulkopuolelle sisältäen alitussuhteessa olevan Edomin. Asetelma oli se, että Esaun jälkeläiset olivat ansainneet Jumalan vihan, kun taas Jaakobin jälkeläiset eivät olleet ansainneet Hänen rakkauttaan. Jaakobia koski Jumala armovalinta, mutta Esauta Jumala ei ollut alun perin valinnut vihansa kohteeksi (1.Mooseksen kirja ei vielä esitä asiaa näin). Jumalan viha Esauta kohtaan ilmoitetaan vasta Malakian kirjassa, kun Edomin jumalattomuus oli tullut kiistattomasti todistetuksi. Epäilemättä taustalla oli myös Obadjan profetia (1:1-15), jonka mukaan Edom oli vainonnut Juudaa tämän olleessa heikkouden tilassa. Obadja ennustikin, että Edom tulee häviämään ja lakkaa olemasta erillinen kansa (edomilaisten jäännös sulautui myöhemmin juutalaisiin).
Tuomion sanoma
Julistettuaan Israelille rakkauden sanomansa profetia kääntyy nuhtelemaan kansaa sen väärästä jumalanpalveluksesta ja saastaisista uhreista (1:6-14). Uhrimääräyksiä ei tämän mukaan enää totella tarkasti, vaan Herran alttarille tuodaan epäpuhtaita ja viallisia eläimiä – ja papit nimenomaan hyväksyvät tämän. Tuomalla viallisia tai varastettuja eläimiä uhriksi ihmiset osoittavat etteivät kunnioita Jumalaa (he eivät kuitenkaan uskaltaisi tehdä maalliselle käskynhaltijalle samaa!). Tämä tapahtuu huolimatta siitä, että Israel oli Jumalan valitsema ja siunaama kansa. Israel on toiminnallaan osoittanut halveksuntaansa Jumalaa kohtaan. Jumalan nimeä kunnioitetaan jopa muualla, mutta ei Israelissa (1:11 pitää sisällään myös tämän tulkinnan). Jumala ei kuitenkaan halua kansansa suhtautuvan Häneen tällä tavalla, mistä syystä Jumalan kirous kohtaa rikkojaa. Isänä ja Herrana (1:6) Jumalalla oli täysi oikeus odottaa kunnioitusta ja kuuliaisuutta. Papit kuitenkin pitivät Häntä halpana ja kiistivät syntisyytensä. Vialliset uhrit olivat Mooseksen lain mukaan kelpaamattomia (3.Moos.22:17-25; 5.Moos.15:21), mikä olisi ollut loukkaus luonnollisille ihmisillekin, saati sitten Jumalalle (1:9). Papit olivat laiskoja ja rahanahneita. Pappien käytös oli törkeää, kun otetaan huomioon, kuka Herra on ja ketä papit edustivat. Herran maine oli tässä kyseessä.
Lupaus jakeessa 1:11 on kerran täyttyvä, mutta se ei vielä ollut Malakian aikaan todellisuutta. Tässä on nähty viittaus pakanakristittyihin, jotka kaikkialla maailmassa ottavat Messiaan vastaan, uskovat Häneen ja ojentautuvat Jumalan tahdon mukaan. Tämä ajatus on kuitenkin ollut aina juutalaisille loukkaus, koska se merkitsee poikkeamista juutalaisuudesta ja sen uskosta, tuoden pakanat samalle viivalle juutalaisten kanssa. Tämän mukaan Jumala hyväksyisi nämä pakanat, mutta samalla kääntäisi selkänsä (ainakin suurimmalle osalle) valittua kansaa.
Seuraavaksi profeetta muistuttaa pappien vastuusta (2:1-9). Elleivät papit katuisi, heidän saamansa siunaukset muuttuvat kirouksiksi (2:2). Uhkaavan kirouksen sisältö on raju (2:3, Raamatun kielenkäyttö on toisinaan hyvin suoraa ja värikästä!). Kansan johtajilta vaaditaan aina enemmän kuin kansalta. Jumala on tehnyt Leevin heimon pappien kanssa liiton (4.Moos.25:11-13), jotta tämä heimo tiedollaan ja opetuksellaan ohjaisi kansaa. Heidän osoitettuaan uskottomuutta velvollisuuksiaan kohtaan Herra saattaa heidät kuitenkin häpeään sen kansan silmissä, jota heidän tulisi johtaa. Pappeuden leeviläinen luonne vaati parannusta, johon kuuluvat puheen puhtaus, oikea vaellus ja toisenkin ihmisen johtaminen oikealle tielle. Parannuksen tekeminen takaisi oikean leeviläisen pappeuden säilymisen ja paljastaisi heidän senhetkisen turmeluksensa (2:8,9). Papit ovat mieluummin ”katsoneet kuulijoihin”, ts. miellyttäneet ihmisiä eivätkä Jumalaa (miten yleinen ilmiö tämä onkaan kaikkina aikoina!).
Tämän jälkeen seuraa profetia tavalliselle kansalle. Malakia kohdistaa parannussaarnansa miehiin, jotka olivat syyllistyneet avioeroihin ja seka-avioliittoihin (2:10-16). Taustalla oli yleisesti se, että moraali oli kehnolla tolalla. Moni mies erosi juutalaisesta vaimostaan ja nai pakanan. Pakanalliset vaimot olivat monesti historian aikana johtaneet kansan johtajat epäjumalanpalvelukseen (Nehemian kirjassa on samankaltainen varoitus, Neh.13:23-27). Lisäksi miehet näyttävät tietoisesti pyrkineen vaihtamaan ikääntyvät vaimot nuorempiin. Malakia osoittaa, että Jumala ei hyväksy näiden miesten menettelyä.
Toivon sanoma
Vähitellen Malakian sanoma alkaa pitää sisällään myös toivoa tulevista siunauksista. Nämä toivon profetiat kuitenkin edelleen pitivät sisällään myös vaatimuksia parannukseen ja myös viittauksia tulevaan tuomioon. Herran päivä onkin kaksijakoinen: jumalattomille se on kauhea tuomion päivä, Herraa odottaville se taas merkitsee toivon täyttymistä.
Malakian jatkaa profetiaansa tavalliselle kansalle kuvaamalla profetian taustatilanteen (2:17). Kansa oli tekopyhää, epäuskoinen eikä se varsinkaan uskonut tulevaan Jumalan tuomioon. Herra tulee kuitenkin lähettämään sanansaattajansa (3:1), mikä on viittaus Johannes Kastajaan (Matt.11:10). Pian sanansaattajan jälkeen tulee odotettu Valtias, Messias. Johanneksen julistus oli voimakasta parannussaarnaa. Kuulijoiden tuli kääntyä ja tehdä parannus. Kuten oli Johannes Kastajan päivinä, myös Malakian aikana kansa oli murehduttanut Jumalan, koska se ei ollut etsinyt Jumalan tahtoa. Kansan ja sen johtajien parissa oli runsaasti taikuutta, avionrikkojia, petollisia työnantajia, kelvottomia tuomareita sekä leskien ja orpojen sortajia. Useimmille Herran pelko oli vieras asia. Kuitenkin Herran päivä tulee, ja se merkitsee Messiaan toista tulemusta (3:2-5).
Kymmenysten antamisessa kansa on ollut vilpillinen, mutta niiden antamiseen sisältyy lupaus siunauksesta (3:6-12). Herra on muuttumaton ja aina sama, mutta valitettavasti kansakin on tottelemattomuudessaan muuttumaton. Kyse ei ole pienestä asiasta: kansa on riistänyt Jumalalta kieltäytymällä maksamasta sitä, mikä Jumalalle kuuluu (3.Moos.27:30-32; 4.Moos.18:21,24; Neh.13:10-12). Jos kansa tuo kymmenykset kuten lain mukaan kuuluu, se saa runsaan ajallisen siunauksen ja jopa onnen, jota kaikki kansat ylistävät. Kysymys ei ole siitä, että kansa ”ostaisi” kymmenyksillään Herran siunaukset, vaan siitä, että kansa tekisi oikein ja täyttäisi Herran antamat käskyt.
Jumala lupaa palkita kansan uskollisuuden (3:13-18). Kansa tosin luulee, ettei Jumalaa kannata palvella ja että jumalattomuus on tie onneen ja hyvinvointiin (3:13-15). Monet hurskaistakin epäilivät, kannattiko Jumalan käskyjen noudattaminen, koska jumalattomat näyttivät menestyvän hyvin. Vastauksena näihin häpeämättömiin sanoihin profeetta ennustaa lupauksia hurskaasta jäännöksestä ja sitä odottavasta ihanasta osasta (3:16-18). Kuuliainen kansa tulee jälleen olemaan Herran oma kansa. Myös Herraa aidosti pelkäävät tullaan kykenemään erottamaan niistä, jotka eivät ole Herraa palvelleet.
Lopuksi Malakia kääntyy vielä ennustamaan tulevasta Herran päivästä (3:19-21/4:1-3). Herran päivä tuo mukanaan – kuten niin monet profeetat ovat ennustaneet – sekä tuomion ja pelastuksen. Kansa kyllä odotti Messiasta, mutta ei tiennyt, mitä Messiaan tulo merkitsi. Malakia julisti, että Messiaan tuloon liittyy tuomio ja puhdistava tuli. Silloin jumalattomat palavat kuin oljenkorret tulessa (3:19/4:1). Tässä Malakia viittaa Messiaan toiseen tulemiseen, jolloin jumalattomat tuomitaan ja Israelin vanhurskas jäännös pelastuu. Jumalattomien tuleekin varoa, koska tuomio on väistämätön. Vastaavasti Jumalaa pelkääville ”on nouseva pelastuksen aurinko” ja he parantuvat ”sen siipien alla” (3:20/4:2).
Sopusoinnussa profetian aikaisemman sanoman kanssa Malakia kehottaa vielä kansaa muistamaan Mooseksen lakia (3:22/4:4). Juuri Mooseksen lain rikkomiseen kohdistuivat parannuskehotuksen sanat, joita profeetta oli lausunut. Kansa oli kyllä ulkonaisesti ylpeä Mooseksen laista, mutta se ei noudattanut sitä tinkimättä.
Malakian kirjan loppuu viittaukseen Messiaan edelläkävijästä ja hänen tehtävänsään (3:23,24/4:5,6). Tuleva sanansaattaja oli jo aiemmin mainittu (3:1). Ennen Messiasta saapuu Hänen edelläkävijänsä, joka raivaa Messiaalle tien ihmisten sydämiin. Malakian kirjan mukaan edelläkävijä ilmaantuu kertomaan Messiaan ajan olevan lähellä. Herra lupaa lähettää profeetta Elian, mikä toteutuikin kaksijakoisesti: Johannes Kastaja toimi Elian hengessä ja voimassa (Luuk.1:17), olematta itse kuitenkaan Elia (Joh.1:21); mutta Elia myös tuli Messiaan luo kirkastusvuorella (Matt.17:3,4,11-13).
Profeetallisuus Israelissa
Malakian jälkeen ei enää tullut Israelin profeettaa ennen Johannes Kastajaa, Messiaan edelläkävijää. Profeetallisen äänen vaiettua Israelissa n. 400 vuoden ajaksi kiihtyi samalla Messiaan odotus. Messiaanisen ajan merkkinä alettiin pitää profeetallisen äänen elpymistä, mikä todella sitten tapahtuikin Johannes Kastajan ja Jeesuksen syntymän aikoihin (Luuk.1 ja 2).
Lainauksia Uudessa Testamentissa
Mal.1:2,3 -> Room.9:13
Mal.3:1 -> Matt.11:10, Mark.1:2, Luuk.7:27
Mal.3:23,24 -> Matt.17:10,11
Lähteet
Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 8 (Ristin Voitto, 1992).
Schultz, Samuel J., Old Testament Speaks (Toronto, 1980)
Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
keskiviikko 16. toukokuuta 2007
SAKARJAN KIRJA, OSA 3
Sakarjan kirjan luvut 9-14 muodostavat kirjan toisen osan, jossa itsessään ei mainita kirjoittamisen ajankohtaa, mutta joka on selvästikin kirjoitettu toisenlaisessa historiallisessa tilanteessa (Jerusalemin temppelin rakentaminen ja siihen rohkaiseminen eivät ole enää taustalla kuten alkuluvuissa). Mahdollisesti Sakarja on saanut nämä Herran antamat ennustuksen sanat niinkin myöhään kuin v. 480 eKr. (tämä on toki vain oletus). Kirjan toinen osa on suurelta osin kirjoitusajankohtaan nähden kaukaista tulevaisuutta koskien Messiaan ensimmäistä ja toista tulemusta sekä niihin liittyviä tapahtumia. Keskeisenä teemana näissä luvuissa on Jumalan valtakunnan voitto.
Messias ja hänen rauhan valtakuntansa
Luku 9 alkaa kuvauksella Juudan naapurikansojen kohtalosta (9:1-7). Ennustuksessa mainitut paikat (Damaskos, Tyros, Sidon ja Filistean kaupungit), jotka ovat inhimillisin mittapuin täynnä viisautta, voimaa ja mahtavuutta, tulevat kukistumaan maailmanvaltiaan edessä. Inhimillisesti tämän toteutti v. 333 eKr. Makedonian kuningas Aleksanteri Suuri, joka kukisti myös Persian maailmanvallan. Filistealaisten epäjumalanpalvelus saa loppunsa (9:7), ja filistealaisten jäännöskin tulee tuolloin sulautumaan Juudaan (kuten oli aikoinaan tapahtunut jebusilaisille, jotka kerskuivat olevansa turvassa Daavidin sotajoukoilta, mutta joitten linnoituskaupungin, Jerusalemin, Daavid kukisti ja teki siitä pääkaupunkinsa, 2.Sam.5:6,7). Jumala toteutti selvästi suunnitelmiaan Aleksanterin kautta tuhotessaan Israelin vihollisvaltiot.
Jae 9:8 viittaa siihen, että ensinnäkin Jerusalem selvisi Aleksanterin käsistä: kun Aleksanteri oli sotaretkellä Syyriasta Egyptiin, hän ei halunnut matkallaan tuhota Jerusalemia! Näin Jumala suojeli temppeliä sotajoukoilta. Toisaalta jae 9:8 ennakoi Jerusalemin täydellistä vapautusta Messiaan toisen tulemuksen yhteydessä.
Jae 9:9 puhuu Israelin kuninkaan tulemisesta aasilla ratsastaen. Tämä viittaa Messiaan ensimmäiseen tulemiseen, joka toteutui Jeesuksen ratsastaessa aasilla Jerusalemiin (Matt.21:1-11). Sakarja kertoo Messiaan olemuksesta ja tilasta: Hän on oleva vanhurskas ja voittoisa kuningas. Hän on kuitenkin myös nöyrä (vastakohtana Aleksanterille!), sillä Hänen ratsunaan on halpa eläin, jolla yksikään tuon ajan kuningas ei olisi suostunut ratsastamaan (Jeesuksen nöyryys, ks. myös Matt.11:29). Aasi ei myöskään ollut sotapäällikön vaan Rauhanruhtinaan ratsu. Hän tuokin mukanaan rauhan (9:10; toisin kuin Aleksanteri); mutta tämä ei vielä ole koettavaa todellisuutta Hänen ensimmäisen tulemuksensa yhteydessä eikä sen jälkeen (vrt. Matt.10:34), vaan viittaa tulevaan messiaaniseen aikaan. Vaikka Messias oli juutalaisten kuningas, nämä eivät ottaneet Häntä vastaan, jolloin Jerusalemin osaksi ei vielä tullut rauha (Luuk.19:39,41-44). Ennustus tulevasta rauhasta kuitenkin on edelleen voimassa ja se koskee Jerusalemin lisäksi koko maailmaa ja sen kaikkia kansoja.
Tämän jälkeen Herra lupaa taistella kansansa puolesta (9:11-17). Sakarjan aikana kärsivää Israelia rohkaistaan muistuttamalla sen tulevasta toivosta. Osa profetiasta (9:13-15) toteutui jo makkabilaissodissa (n. vv. 167-130 eKr.), jotka käytiin jumalattomuutta ja pakanuutta vastaan. Nämä sodat johtivat toki myös Israelin lyhytaikaiseen poliittiseen itsenäisyyteen ennen Rooman vallan alkua. Tässä mainitut ”kreikkalaiset” (9:13) olivat makedonialaistaustaisia Seleukidien hallitsijasukua. Tässä ennustetut taistelut ovat samalla vertauskuva Israelin lopullisesta kamppailusta aikojen lopulla. Tässä yhteydessä ennustetaan myös Israelin vapautus ja sen saamia siunauksia lopun aikana (9:16,17).
Israelin korotus
Israelin siunauksen lähde on Jumala, joka yksin antaa sateet ja viljan kasvun (10:1). Mutta profeetta kehottaa kansaa myös erottautumaan epäjumalista ja valheellisista ennustajista (10:2). Tällä oli profetian aikana konkreettisia ilmenemismuotoja, mistä syystä kansa oli ollut eksyksissä kuin lammaslauma ja joutunut kärsimään. Kyseessä oli myös kautta aikojen Israelia vaivannut epäkohta, josta profeetat olivat alituisesti joutuneet varoittamaan (Jes.8:19; Valit.2:14).
Varoituksista huolimatta Herra haluaa pitää kansastaan huolta ja Hän lupaa Israelille kansallisen elpymisen (10:3-12). Israelille luvataan voitto sen vihollisista ja sen sortajia odottaa rangaistus. Eksytyksen vallasta vapautumisen salaisuus on Messiaan tulemus (10:4): Hän oleva Juudasta nouseva (1.Moos.49:10; Jer.30:21) ”kulmakivi” (Jes.28:16; 1.Piet.2:6), ”teltan vaarna” (kiinnityspaalu, vahva naula; Jes.22:22-25) ja ”sotajousi” (Ps.45:6). Herra lupaa olla kansansa uskovan jäännöksen keskellä ja takaa sille voimansa ja paluun kotimaahansa. Herra lupaa koota Israelin sen maailmanlaajuisesta hajaannuksesta sen omaan maahan (vrt. Jes.11:11-16). Tuolloin tapahtuu myös Juudan (etelävaltion) ja Joosefin/Efraimin (pohjoisvaltion) jälleenyhdistyminen (10:6,7). Jumala muistaa liittonsa kansansa kanssa, joka palaa takaisin kaikista maailman kolkista. Herra raivaa esteet kansan paluun tieltä (10:11), jonka jälkeen Hän lupaa uudistaa sen kokonaan (10:12; vrt. Room.11:25-27). Vaikka Juudan paluu pakkosiirtolaisuudesta alkoi tapahtua Kyyroksen annettua sille vapautuksen Sakarjan aikaan, on Israelin maailmanlaajuinen paluu luvattuun maahan vielä suurelta osalta edessäpäin.
Israelin paimenet
Israelin loistavan tulevaisuuden näkyjä seuraa synkkä ennustus ajasta, jolloin Israel hylkää hyvän paimenensa (11:1-17), mikä tapahtui Jeesuksen ensimmäisen tulemuksen yhteydessä. Koska Israel ei tunnustanut Messiastaan, se joutui määräajaksi Jumalan hylkäämäksi ja sille koittivat kovat ajat. Ennustus alkaa pohjoisesta lähtevällä hävityksellä (11:1-3), missä on nähty yhtymäkohtia vuosien 66-73 jkr. aikaiseen roomalaisten aiheuttamaan verenvuodatukseen ja tuhoon, jolloin Jerusalemin temppeli hävitettiin. Syynä kansan kohtaloon oli Messiaan, Hyvän Paimenen, hylkääminen. Juutalaisia myytiin orjiksi (kuin teuraslampaita) epäonnistuneen kapinan jälkeen. Jakeen 8 kolme pois pantavaa paimenta saattavat olla tuon ajan kolme juutalaista johtajaa (Eleasar, Johannes ja Simon; ”kolmelle paimenelle” on kuitenkin esitetty lukuisia muitakin tulkintoja).
Sen jälkeen profeetta saa tehtäväksi vertauskuvalliset teot, rikkoa kaksi sauvaa, joiden nimet ovat ”Sopu” ja ”Armo.” Ensimmäisen, ”armon” katkaiseminen symboloi sitä, että Herra lakkaa suhtautumasta Israeliin laupiaasti ja kärsivällisesti. Tuolloin Hyvä Paimen ottaa pois kaikki esteet siltä, että muut kansat voivat päästä luvatun kansan kimppuun. ”Sovun” rikkominen puolestaan merkitsee sitä, että Messiaan kavaltamisen ja hylkäämisen seurauksena myös kansan sisäinen veljeys ja ykseys katoavat. Tämä ennustus kuvastaa juutalaisten sisäisen eripuraisuuden ja vihanpidon sävyttämää tilaa Messiaan ristiinnaulitsemisesta (n. v. 30 jKr.) Jerusalemin hävitykseen (v. 70 jKr.). Sauvat kuitenkin symbolisoivat myös Herran yritystä saattaa luopumuksen vallassa elävä ja Kristuksen hylännyt Israel lopun aikana takaisin Hänen yhteyteensä, koska Israelin kokemat koettelemukset ovat myös Jumalan huolenpitoa kansastaan: kuten 70-vuotinen pakkosiirtolaisuus Babyloniassa kasvatti kansaa katumukseen ja kuuliaisuuteen, myös kansan myöhemmät koettelemukset on tarkoitettu johdattamaan kansaa takaisin Herran yhteyteen.
Tähän profetiaan sisältyy myös ennustus Messiaan kavaltamisen hinnasta, joka on 30 hopearahaa (11:12,13). Tämä hinta oli tavanomainen orjan hinta (2.Moos.21:32). Tämän ennustuksen mukaisesti Juudas Iskariot kavalsi Jeesuksen ylipapeille tästä hinnasta (Matt.26:14-16). Juudas katui tekoaan (ei kuitenkaan tehdäkseen parannusta vaan pelkästään tajuttuaan, mitä oli tehnyt) ja heitti rahat temppeliin, jolloin ylipapit ostivat rahoilla savenvalajan pellon (Matt.27:3-10).
Sakarja saa vielä tehdä vertauskuvallisen teon esiintymällä ”hulluna paimenena” (11:15-17). Koska Israel ei hyväksynyt Messiasta, se saa huonon paimenen. Tässä on jopa nähty viitteitä siihen, että kyseessä olisi Antikristus (2.Tess.2:7-12), joka kuitenkaan ei pidä huolta laumasta (11:16) ja jonka tuomio on väistämätön (11:17).
Armon ja rukouksen henki
Lopun aikana Jerusalem joutuu jälleen hyökkäyksen kohteeksi (12:1-8; vrt. Joel 4:9-16/3:9-16; Ilm.16:16-21). Kansat hyökkäävät Jerusalemin kimppuun, mutta kärsivät tappion. Jerusalem on kuin vainoojilleen liian raskas kivi, johon he käsiksi käymällä satuttavat itsensä. Sinä päivänä Herra avoimesti ja näkyvästi osoittaa voimansa vapauttamalla Israelin sen vihollisista ja takaa sille rauhan ja vaurauden. Juuda lausuu tuolloin uskontunnustuksen (12:5), mihin Herra vastaa ja tuo kansalleen turvan ja voiton. Herra suojelee ja vahvistaa Jerusalemin asukkaita ollen heidän kansaan ja antaen heille yliluonnollista voimaa. Kansan viholliset tuomitaan tämän jälkeen (12:9). Tuon päivän jälkeen Jerusalem saa olla täysin turvassa vihollisiltaan, koska heitä ei enää ole.
Mutta myös Israel kokee tuona päivänä suuren muutoksen. Tuolloin Daavidin suku itkee Messiaan tappamista – jonka se itse pani toimeen – ja tunnustaa Hänet Messiaakseen (12:10-14). Kyseessä on Messias, jonka he itse lävistivät (Jes.53:5; Joh.19:34,37). Juudan kansa kääntyy ja se puhdistautuu epäjumalanpalvonnasta ja synnistä. Kyseessä on Israelin kääntyminen kansana (Room.11:25,26), joka kuitenkin merkitsee jäännöksen pelastumista. Siihen mennessä kansaa on kuitenkin seulottu monet kerrat (vrt. 13:8,9) ja vain valittu jäännös on silloin jäljellä.
Koettelemus ja puhdistus
Kansan kokemat vuosisataiset ja moninaiset koetukset johtuvat Messiaan hylkäämisestä, mutta juuri Hän on se lähde, joka puhdistaa synnistä ja saastaisuudesta (13:1). Tällöin toteutuu Herran lupaama uusi liitto kansansa kanssa (Jer.31:31-34). Juuri Jeesuksen Golgatan työ (ja vain se) on avaimena puhdistautumiseen kaikesta synnin saastaisuudesta. Tämä ”lähde,” Messias, tulee kerran olemaan se, joka saa aikaan kansallisen puhdistautumisen Israelin keskuudessa (13:1-6). Silloin epäjumalanpalvelus ja väärät profeetat (jotka molemmat ovat olleet luvatun kansan alituisena riesana) hävitetään. Silloin profeetat jopa välttelevät haavojensa alkuperän todellista selvittämistä (13:6; vrt. 1.Kun.18:28).
Jae 13:7 viittaa Messiaan ensimmäiseen tulemiseen, jonka yhteydessä sanotaan Herran Sebaotin oman miekan kohonneen paimentaan kohti. Jeesus itse viittasi tähän profetiaan (Mark.14:27). Messiaan kuolema oli näin Herran itsensä johdattama, vaikka jumalattomat ja ymmärtämättömät ihmiset sen suorittivatkin. Kaikkivaltiaalle pahakin toimii alamaisena ja täyttää Hänen vanhurskaita päämääriään. Lampaat joutuvat paimenen kaaduttua hajalle. Aluksi tämä merkitsi sitä, että Jeesuksen opetuslapset hajaantuivat, kun Jeesus pidätettiin. Mutta laajemmassa mittakaavassa tämä merkitsi Israelin hajaannusta vuoden 70 jKr. jälkeen. Kuitenkin aikojen lopulla, ahdistuksen ajan päätteeksi kansan jäännös, joka huutaa avuksi Herraa, pelastuu (13:8,9).
Herran päivä
Sakarjan kirja päättyy lukuun Herran päivästä (14:1-21). Huolimatta kovista koettelemuksista Herra hallitsee täysin tapahtumien kulkua. Herran päivään liittyy Jerusalemin viimeinen piiritys (14:1-3). Vihollinen näyttää ensin pääsevän voitolle, ja kaupunkia sekä kansan jäännöstä uhkaa tuho. Silloin kuitenkin Herra puuttuu asiaan ja sotii vihollista vastaan.
Messiaan toisen tulemuksen (14:4-7) paikka on Öljymäki (vrt. Jeesuksen taivaaseen ottaminen juuri Öljymäeltä, Ap.t.1:11,12), joka halkeaa kahtia. Kansa pakenee vihollista syntyneen laakson kautta. Herra tulee silloin kaikkien pyhiensä kanssa, joihin kuuluvat sekä kuolleet uskovat että enkelit. Tämän jälkeen perustetaan Messiaan valtakunta (14:8-21). Se merkitsee runsaita siunauksia ja siinä vallitsee Kuninkaan ehdoton herruus. Koko maailman poliittisena ja uskonnollisena pääkaupunkina on tuolloin Jerusalem. Israelin vihollisia ei enää ole. Israel on pyhä ylimmäispapillisena kansakuntana. Silloin ei myöskään enää ”käydä kauppaa Herran Sebaotin temppelissä”, minkä esikuvaksi Jeesus aikanaan puhdisti Jerusalemin temppelin kaupustelijoista (Mark.11:15-17). Kaikki profeettojen ennustukset Israelin tulevaisuudesta toteutuvat tuolloin viimeistä yksityiskohtaa myöten.
Lähteet
Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 8 (Ristin Voitto, 1992).
Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Messias ja hänen rauhan valtakuntansa
Luku 9 alkaa kuvauksella Juudan naapurikansojen kohtalosta (9:1-7). Ennustuksessa mainitut paikat (Damaskos, Tyros, Sidon ja Filistean kaupungit), jotka ovat inhimillisin mittapuin täynnä viisautta, voimaa ja mahtavuutta, tulevat kukistumaan maailmanvaltiaan edessä. Inhimillisesti tämän toteutti v. 333 eKr. Makedonian kuningas Aleksanteri Suuri, joka kukisti myös Persian maailmanvallan. Filistealaisten epäjumalanpalvelus saa loppunsa (9:7), ja filistealaisten jäännöskin tulee tuolloin sulautumaan Juudaan (kuten oli aikoinaan tapahtunut jebusilaisille, jotka kerskuivat olevansa turvassa Daavidin sotajoukoilta, mutta joitten linnoituskaupungin, Jerusalemin, Daavid kukisti ja teki siitä pääkaupunkinsa, 2.Sam.5:6,7). Jumala toteutti selvästi suunnitelmiaan Aleksanterin kautta tuhotessaan Israelin vihollisvaltiot.
Jae 9:8 viittaa siihen, että ensinnäkin Jerusalem selvisi Aleksanterin käsistä: kun Aleksanteri oli sotaretkellä Syyriasta Egyptiin, hän ei halunnut matkallaan tuhota Jerusalemia! Näin Jumala suojeli temppeliä sotajoukoilta. Toisaalta jae 9:8 ennakoi Jerusalemin täydellistä vapautusta Messiaan toisen tulemuksen yhteydessä.
Jae 9:9 puhuu Israelin kuninkaan tulemisesta aasilla ratsastaen. Tämä viittaa Messiaan ensimmäiseen tulemiseen, joka toteutui Jeesuksen ratsastaessa aasilla Jerusalemiin (Matt.21:1-11). Sakarja kertoo Messiaan olemuksesta ja tilasta: Hän on oleva vanhurskas ja voittoisa kuningas. Hän on kuitenkin myös nöyrä (vastakohtana Aleksanterille!), sillä Hänen ratsunaan on halpa eläin, jolla yksikään tuon ajan kuningas ei olisi suostunut ratsastamaan (Jeesuksen nöyryys, ks. myös Matt.11:29). Aasi ei myöskään ollut sotapäällikön vaan Rauhanruhtinaan ratsu. Hän tuokin mukanaan rauhan (9:10; toisin kuin Aleksanteri); mutta tämä ei vielä ole koettavaa todellisuutta Hänen ensimmäisen tulemuksensa yhteydessä eikä sen jälkeen (vrt. Matt.10:34), vaan viittaa tulevaan messiaaniseen aikaan. Vaikka Messias oli juutalaisten kuningas, nämä eivät ottaneet Häntä vastaan, jolloin Jerusalemin osaksi ei vielä tullut rauha (Luuk.19:39,41-44). Ennustus tulevasta rauhasta kuitenkin on edelleen voimassa ja se koskee Jerusalemin lisäksi koko maailmaa ja sen kaikkia kansoja.
Tämän jälkeen Herra lupaa taistella kansansa puolesta (9:11-17). Sakarjan aikana kärsivää Israelia rohkaistaan muistuttamalla sen tulevasta toivosta. Osa profetiasta (9:13-15) toteutui jo makkabilaissodissa (n. vv. 167-130 eKr.), jotka käytiin jumalattomuutta ja pakanuutta vastaan. Nämä sodat johtivat toki myös Israelin lyhytaikaiseen poliittiseen itsenäisyyteen ennen Rooman vallan alkua. Tässä mainitut ”kreikkalaiset” (9:13) olivat makedonialaistaustaisia Seleukidien hallitsijasukua. Tässä ennustetut taistelut ovat samalla vertauskuva Israelin lopullisesta kamppailusta aikojen lopulla. Tässä yhteydessä ennustetaan myös Israelin vapautus ja sen saamia siunauksia lopun aikana (9:16,17).
Israelin korotus
Israelin siunauksen lähde on Jumala, joka yksin antaa sateet ja viljan kasvun (10:1). Mutta profeetta kehottaa kansaa myös erottautumaan epäjumalista ja valheellisista ennustajista (10:2). Tällä oli profetian aikana konkreettisia ilmenemismuotoja, mistä syystä kansa oli ollut eksyksissä kuin lammaslauma ja joutunut kärsimään. Kyseessä oli myös kautta aikojen Israelia vaivannut epäkohta, josta profeetat olivat alituisesti joutuneet varoittamaan (Jes.8:19; Valit.2:14).
Varoituksista huolimatta Herra haluaa pitää kansastaan huolta ja Hän lupaa Israelille kansallisen elpymisen (10:3-12). Israelille luvataan voitto sen vihollisista ja sen sortajia odottaa rangaistus. Eksytyksen vallasta vapautumisen salaisuus on Messiaan tulemus (10:4): Hän oleva Juudasta nouseva (1.Moos.49:10; Jer.30:21) ”kulmakivi” (Jes.28:16; 1.Piet.2:6), ”teltan vaarna” (kiinnityspaalu, vahva naula; Jes.22:22-25) ja ”sotajousi” (Ps.45:6). Herra lupaa olla kansansa uskovan jäännöksen keskellä ja takaa sille voimansa ja paluun kotimaahansa. Herra lupaa koota Israelin sen maailmanlaajuisesta hajaannuksesta sen omaan maahan (vrt. Jes.11:11-16). Tuolloin tapahtuu myös Juudan (etelävaltion) ja Joosefin/Efraimin (pohjoisvaltion) jälleenyhdistyminen (10:6,7). Jumala muistaa liittonsa kansansa kanssa, joka palaa takaisin kaikista maailman kolkista. Herra raivaa esteet kansan paluun tieltä (10:11), jonka jälkeen Hän lupaa uudistaa sen kokonaan (10:12; vrt. Room.11:25-27). Vaikka Juudan paluu pakkosiirtolaisuudesta alkoi tapahtua Kyyroksen annettua sille vapautuksen Sakarjan aikaan, on Israelin maailmanlaajuinen paluu luvattuun maahan vielä suurelta osalta edessäpäin.
Israelin paimenet
Israelin loistavan tulevaisuuden näkyjä seuraa synkkä ennustus ajasta, jolloin Israel hylkää hyvän paimenensa (11:1-17), mikä tapahtui Jeesuksen ensimmäisen tulemuksen yhteydessä. Koska Israel ei tunnustanut Messiastaan, se joutui määräajaksi Jumalan hylkäämäksi ja sille koittivat kovat ajat. Ennustus alkaa pohjoisesta lähtevällä hävityksellä (11:1-3), missä on nähty yhtymäkohtia vuosien 66-73 jkr. aikaiseen roomalaisten aiheuttamaan verenvuodatukseen ja tuhoon, jolloin Jerusalemin temppeli hävitettiin. Syynä kansan kohtaloon oli Messiaan, Hyvän Paimenen, hylkääminen. Juutalaisia myytiin orjiksi (kuin teuraslampaita) epäonnistuneen kapinan jälkeen. Jakeen 8 kolme pois pantavaa paimenta saattavat olla tuon ajan kolme juutalaista johtajaa (Eleasar, Johannes ja Simon; ”kolmelle paimenelle” on kuitenkin esitetty lukuisia muitakin tulkintoja).
Sen jälkeen profeetta saa tehtäväksi vertauskuvalliset teot, rikkoa kaksi sauvaa, joiden nimet ovat ”Sopu” ja ”Armo.” Ensimmäisen, ”armon” katkaiseminen symboloi sitä, että Herra lakkaa suhtautumasta Israeliin laupiaasti ja kärsivällisesti. Tuolloin Hyvä Paimen ottaa pois kaikki esteet siltä, että muut kansat voivat päästä luvatun kansan kimppuun. ”Sovun” rikkominen puolestaan merkitsee sitä, että Messiaan kavaltamisen ja hylkäämisen seurauksena myös kansan sisäinen veljeys ja ykseys katoavat. Tämä ennustus kuvastaa juutalaisten sisäisen eripuraisuuden ja vihanpidon sävyttämää tilaa Messiaan ristiinnaulitsemisesta (n. v. 30 jKr.) Jerusalemin hävitykseen (v. 70 jKr.). Sauvat kuitenkin symbolisoivat myös Herran yritystä saattaa luopumuksen vallassa elävä ja Kristuksen hylännyt Israel lopun aikana takaisin Hänen yhteyteensä, koska Israelin kokemat koettelemukset ovat myös Jumalan huolenpitoa kansastaan: kuten 70-vuotinen pakkosiirtolaisuus Babyloniassa kasvatti kansaa katumukseen ja kuuliaisuuteen, myös kansan myöhemmät koettelemukset on tarkoitettu johdattamaan kansaa takaisin Herran yhteyteen.
Tähän profetiaan sisältyy myös ennustus Messiaan kavaltamisen hinnasta, joka on 30 hopearahaa (11:12,13). Tämä hinta oli tavanomainen orjan hinta (2.Moos.21:32). Tämän ennustuksen mukaisesti Juudas Iskariot kavalsi Jeesuksen ylipapeille tästä hinnasta (Matt.26:14-16). Juudas katui tekoaan (ei kuitenkaan tehdäkseen parannusta vaan pelkästään tajuttuaan, mitä oli tehnyt) ja heitti rahat temppeliin, jolloin ylipapit ostivat rahoilla savenvalajan pellon (Matt.27:3-10).
Sakarja saa vielä tehdä vertauskuvallisen teon esiintymällä ”hulluna paimenena” (11:15-17). Koska Israel ei hyväksynyt Messiasta, se saa huonon paimenen. Tässä on jopa nähty viitteitä siihen, että kyseessä olisi Antikristus (2.Tess.2:7-12), joka kuitenkaan ei pidä huolta laumasta (11:16) ja jonka tuomio on väistämätön (11:17).
Armon ja rukouksen henki
Lopun aikana Jerusalem joutuu jälleen hyökkäyksen kohteeksi (12:1-8; vrt. Joel 4:9-16/3:9-16; Ilm.16:16-21). Kansat hyökkäävät Jerusalemin kimppuun, mutta kärsivät tappion. Jerusalem on kuin vainoojilleen liian raskas kivi, johon he käsiksi käymällä satuttavat itsensä. Sinä päivänä Herra avoimesti ja näkyvästi osoittaa voimansa vapauttamalla Israelin sen vihollisista ja takaa sille rauhan ja vaurauden. Juuda lausuu tuolloin uskontunnustuksen (12:5), mihin Herra vastaa ja tuo kansalleen turvan ja voiton. Herra suojelee ja vahvistaa Jerusalemin asukkaita ollen heidän kansaan ja antaen heille yliluonnollista voimaa. Kansan viholliset tuomitaan tämän jälkeen (12:9). Tuon päivän jälkeen Jerusalem saa olla täysin turvassa vihollisiltaan, koska heitä ei enää ole.
Mutta myös Israel kokee tuona päivänä suuren muutoksen. Tuolloin Daavidin suku itkee Messiaan tappamista – jonka se itse pani toimeen – ja tunnustaa Hänet Messiaakseen (12:10-14). Kyseessä on Messias, jonka he itse lävistivät (Jes.53:5; Joh.19:34,37). Juudan kansa kääntyy ja se puhdistautuu epäjumalanpalvonnasta ja synnistä. Kyseessä on Israelin kääntyminen kansana (Room.11:25,26), joka kuitenkin merkitsee jäännöksen pelastumista. Siihen mennessä kansaa on kuitenkin seulottu monet kerrat (vrt. 13:8,9) ja vain valittu jäännös on silloin jäljellä.
Koettelemus ja puhdistus
Kansan kokemat vuosisataiset ja moninaiset koetukset johtuvat Messiaan hylkäämisestä, mutta juuri Hän on se lähde, joka puhdistaa synnistä ja saastaisuudesta (13:1). Tällöin toteutuu Herran lupaama uusi liitto kansansa kanssa (Jer.31:31-34). Juuri Jeesuksen Golgatan työ (ja vain se) on avaimena puhdistautumiseen kaikesta synnin saastaisuudesta. Tämä ”lähde,” Messias, tulee kerran olemaan se, joka saa aikaan kansallisen puhdistautumisen Israelin keskuudessa (13:1-6). Silloin epäjumalanpalvelus ja väärät profeetat (jotka molemmat ovat olleet luvatun kansan alituisena riesana) hävitetään. Silloin profeetat jopa välttelevät haavojensa alkuperän todellista selvittämistä (13:6; vrt. 1.Kun.18:28).
Jae 13:7 viittaa Messiaan ensimmäiseen tulemiseen, jonka yhteydessä sanotaan Herran Sebaotin oman miekan kohonneen paimentaan kohti. Jeesus itse viittasi tähän profetiaan (Mark.14:27). Messiaan kuolema oli näin Herran itsensä johdattama, vaikka jumalattomat ja ymmärtämättömät ihmiset sen suorittivatkin. Kaikkivaltiaalle pahakin toimii alamaisena ja täyttää Hänen vanhurskaita päämääriään. Lampaat joutuvat paimenen kaaduttua hajalle. Aluksi tämä merkitsi sitä, että Jeesuksen opetuslapset hajaantuivat, kun Jeesus pidätettiin. Mutta laajemmassa mittakaavassa tämä merkitsi Israelin hajaannusta vuoden 70 jKr. jälkeen. Kuitenkin aikojen lopulla, ahdistuksen ajan päätteeksi kansan jäännös, joka huutaa avuksi Herraa, pelastuu (13:8,9).
Herran päivä
Sakarjan kirja päättyy lukuun Herran päivästä (14:1-21). Huolimatta kovista koettelemuksista Herra hallitsee täysin tapahtumien kulkua. Herran päivään liittyy Jerusalemin viimeinen piiritys (14:1-3). Vihollinen näyttää ensin pääsevän voitolle, ja kaupunkia sekä kansan jäännöstä uhkaa tuho. Silloin kuitenkin Herra puuttuu asiaan ja sotii vihollista vastaan.
Messiaan toisen tulemuksen (14:4-7) paikka on Öljymäki (vrt. Jeesuksen taivaaseen ottaminen juuri Öljymäeltä, Ap.t.1:11,12), joka halkeaa kahtia. Kansa pakenee vihollista syntyneen laakson kautta. Herra tulee silloin kaikkien pyhiensä kanssa, joihin kuuluvat sekä kuolleet uskovat että enkelit. Tämän jälkeen perustetaan Messiaan valtakunta (14:8-21). Se merkitsee runsaita siunauksia ja siinä vallitsee Kuninkaan ehdoton herruus. Koko maailman poliittisena ja uskonnollisena pääkaupunkina on tuolloin Jerusalem. Israelin vihollisia ei enää ole. Israel on pyhä ylimmäispapillisena kansakuntana. Silloin ei myöskään enää ”käydä kauppaa Herran Sebaotin temppelissä”, minkä esikuvaksi Jeesus aikanaan puhdisti Jerusalemin temppelin kaupustelijoista (Mark.11:15-17). Kaikki profeettojen ennustukset Israelin tulevaisuudesta toteutuvat tuolloin viimeistä yksityiskohtaa myöten.
Lähteet
Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 8 (Ristin Voitto, 1992).
Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)