EHTOOLLINEN

Ehtoolliset nimet ja asettaminen 

Sakramentteja (joita usein kutsutaan armonvälineiksi) katsotaan Raamatun mukaan olevan kaksi: kaste ja ehtoollinen. Kumpikin on Jeesuksen nimenomaisesti asettama tapa seuraajilleen pysyvästi noudatettavaksi.

Ehtoolliseksi kutsutaan Jeesuksen asettamaa erityistä leivän ja viinin nauttimista. Nimitys ”ehtoolli-nen” johtuu sen asettamisajankohdasta ja ateriasta, jonka yhteydessä ensimmäinen ehtoollinen vietettiin (Matt.26:20,26). Ennen ehtoollisen asettamista Jeesus nautti opetuslapsiensa kanssa VT:n mukaisen pääsiäisaterian (Luuk.22:15-18). Tämän pääsiäisaterian tilalle tuli uuden liiton seura-kunnissa alkuaikoina rakkausateria (Juud.12), jolloin seurakunta kokoontui yhteisesti aterioimaan.

Raamatusta löytyy ehtoolliselle muitakin nimityksiä: leivän murtaminen (Ap.t.2:42) ja Herran ateria (1.Kor.11:20).

Jeesus asetti ehtoollisen seuraajiensa vietettäväksi (Matt.26:26-29; Mark.14:22-25; Luuk.22:19,20; Johanneksen evankeliumi ei nimenomaisesti mainitse ehtoollista, mutta Joh.13-16 mukainen jäähyväisateria tapahtui samalla kerralla kuin ensimmäinen ehtoollinen vietettiin). Paavali vahvisti ehtoollisen Jeesuksen käskyn mukaisesti tavaksi kaikille seurakunnille (1.Kor.11:23-26). Rakkausateriaa sen sijaan ei mainita käskynä, ja ilmeisesti siitä syystä se ajan mittaan jäi pois käytöstä.

Ensimmäisen ehtoollisen yhteydessä suoritettiin myös Lähi-idän tavan mukainen jalkojen pesu (Joh.13:2-15). Tämä tapahtui kuitenkin Jeesuksen osoittamana esikuvana keskinäisestä palvelemisesta (Joh.13:15), ja lisäksi jalkojen pesu tapahtui silloisissa olosuhteissa pelkästään käytännön syistä (tiellä kulkeminen oli pölyistä ja kenkinä olivat sandaalityyppiset avojalkineet). Jalkojen pesua ei siis vahvistettu seremoniaksi ehtoollisen yhteyteen. Paavalikaan ei mainitse jalkojen pesua ehtoollisohjeissaan (Paavalin ohjeet ovat melko seikkaperäiset, 1.Kor.11:17-34).

Ehtoollisen viettopäivä 

Jeesus asetti ehtoollisen kiirastorstain iltana, mutta pian ehtoollisen varsinaiseksi viettopäiväksi näyttää tulleen viikon ensimmäinen päivä eli sunnuntai (Ap.t.20:7). Riippumatta siitä, lasketaanko aika roomalaisen vai juutalaisen tavan mukaan, ehtoollisen viettopäivä tässä kohdassa tunnettiin sunnuntaina. Sunnuntaista tuli muutenkin seurakunnan kokoontumispäivä (1.Kor.16:2), jolloin kerättiin samana päivänä talteen pannut avustukset (kolehti).

Sunnuntai oli sekä Jeesuksen ylösnousemuksen (pääsiäisaamu) että Pyhän Hengen vuodatuksen (helluntai) päivä. Siitä tuli näin alkuseurakunnan pyhäpäivä juutalaisen sapatin sijaan (kannattaa panna merkille, että mikä oli lepopäivä, eivät esim. orjakristityt itse pystyneet määräämään). Jeesus oli työnteollaan kumonnut sapatin (Joh.5:18) VT:n asettamassa mielessä. Tosin Paavali salli juutalaiskristittyjen noudattaa sapattia (tähän viitannee Room.14:5,6), samoin kuin muita juutalaisia menoja; mutta pakanakristityille Paavali piti niiden noudattamista vaarana (Gal.4:10,11).

Myös varhaiset alkukristillisen ajan kirjoitukset osoittavat, että juutalainen sapattikäytäntö oli loppunut ja ehtoollista vietettiin Herran päivänä eli sunnuntaina.

Vaikka sekä Raamatun mukaan että varhaisen kirkkohistorian mukaan sunnuntai vakiintui kristittyjen pyhäpäiväksi, jolloin myös vietettiin leivän murtoa, ehtoollisen viettoa ei silti ehdottomasti voi rajoittaa vain sunnuntaina vietettäväksi. Paavalin käsky suvaitsevaisuuteen ulkonaisissa tavoissa (Kol.2:26) pitää sisällään myös tämän vapauden.  

Ehtoollisopin historiikkia 

Ehtoollinen on UT:n mukaan selvästi Jeesuksen asettama, ja Paavalikin kirjoittaa sen viettämisestä velvoittavasti. Siksi on luonnollista, että ehtoollisoppi on ollut ja on edelleen jatkuvasti kiinnostuk-sen kohteena. Ehtoollisoppi alkoi varhaisina kristillisinä vuosisatoina muuttua merkittävällä tavalla siitä, mitä alkuseurakunta siitä ajatteli ja miten se sitä vietti. Siksi erimielisyydet ehtoollisen sisällöstä alkoivat kasvaa. Ehtoollisen vietosta alettiin opettaa, että se on uhritoimitus, messu-uhri, jossa Kristuksen ruumis ja veri yhä uudelleen uhrattiin kansan edestä. Jotkut kirkkoisät alkoivat pitää ehtoollista symbolisena, toiset taas korostivat sen realistista puolta. Mutta vasta ilmeisesti 800-luvulla alkoi katolisessa kirkossa esiintyä ns. muuttumisoppia, jonka mukaan ehtoollisleipä ja –viini olemukseltaan muuttuvat siunattaessa Kristuksen ruumiiksi ja vereksi (vaikka ne ulkonaiselta muodoltaan ovatkin edelleen leipää ja viiniä). Tämä oppi hyväksyttiin kirkolliskokouksessa lopullisesti vuonna 1215 ja vahvistettiin merkittävässä Trenton kirkolliskokouksessa 1500-luvun puolivälissä (uskonpuhdistuksen ja vastauskonpuhdistuksen jo vaikuttaessa).

Uskonpuhdistajat hylkäsivät muuttumisopin, mutta jakautuivat keskenään kahteen leiriin kannassaan ehtoollisen merkityksestä. Lutherin mukaan Kristus on todellisesti läsnä ehtoollisen leivässä ja viinissä. Zwingli ei uskonut Jeesuksen ruumiilliseen läsnäoloon ehtoollisessa, vaan opetti, että leipä ja viini kuvaavat Kristuksen ruumista ja verta; Zwinglille ehtoollinen oli muistoateria. Calvin otti välittävän kannan: hän selitti Kristuksen olevan todellisesti läsnä hengellisesti ehtoollisessa ja että leipä ja viini merkitsevät Kristuksen ruumista ja verta. Nykyisin luterilainen kirkko seuraa Lutherin kantaa, reformoidut kirkot Calvinin kantaa.

Ehtoollisen merkitys 

Ehtoollinen on Raamatun mukaan muistoateria, Jeesuksen persoonan ja Hänen työnsä muisto. Jeesus sanoi leivästä: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne” (Luuk.22:19). Paavali toisti saman (1.Kor.11:24). Kannattaa panna merkille, että kun Jeesus lausui nämä sanat, Hänen ruumiinsa todellisesti oli ehtoollispöydän ääressä –eikä leivässä ja viinissä. Näin leipä ja viini edustivat hänen ruumistaan ja vertaan.

Ehtoollinen julistaa Jumalan uutta liittoa. Se on uuden liiton näkyvä muistutus ja vakuus (Luuk.22:20; 1.Kor.11:25). Uuden liiton Jumala on asettanut Jeesuksen Golgatan työn kautta. Ehtoolliselle osallistuja julistaa Herran kuolemaa (1.Kor.11:26). Osallistumalla ehtoolliselle uskova tunnustautuu Kristuksen hankkimaan pelastukseen ja osoittaa, mikä on oikea uhri (1.Kor.10:20,21). Ehtoollinen julistaa näkyvässä muodossa Jeesukseen uskovalle Jeesuksen ruumiin uhriin ja verenvuodatukseen perustuvaa anteeksiantamusta (Matt.26:28). Tätä kautta ehtoollinen julistaa siihen osallistuvalle myös Jumalan armoa: ihminen on täysin ansioton Jeesuksen täytettyyn työhön, mutta Jeesuksen työ lasketaan Häneen uskovan hyväksi. Ehtoollinen on ”yhteys Kristuksen vereen” ja ”yhteys Kristuksen ruumiiseen” (1.Kor.10:16). Tämä yhteys on sisäistä osallisuutta Kristukseen, Hänen ansionsa omistamista ehtoollisen vahvistamana ja samalla Kristuksen ansioon tunnustautu-mista (Joh.6:54-58). Jokaiselle, joka uskoo Kristuksen ruumiin uhriin ja Hänen sovintovereensä, ehtoollinen vakuuttaa syntien anteeksiantamusta. Uskon kohde on tällöin Jeesus Kristus ja Hänen Golgatan työnsä; mutta leipä ja viini, näkyvät aineet, kuitenkin vakuuttavat Golgatan työstä.

Ehtoollinen julistaa myös seurakunnan yhteyttä (1.Kor.10:17). Voidaan sanoa, että kuten leipä muodostuu monesta jyvästä, seurakuntakin muodostuu monesta jäsenestä. Ehtoollisen vietolla on näin seurakunnan yhteyttä vahvistava merkitys.

Lisäksi ehtoollisen nauttija julistaa Herran tulemusta (Matt.26:29; 1.Kor.11:26). Ehtoolliselle osallistuva Jumalan kansa ennakoi Jumalan kansan lopullista kokoontumista yhteiselle aterialle Jumalan valtakunnassa. Näin ehtoollinen viittaa sekä taaksepäin (Golgatalle) että eteenpäin (taivaselämään).

Ehtoolliselle kelpoisuus 

Ehtoolliselle osallistujan tulee olla Kristukseen uskova. Herra asetti ehtoollisen opetuslapsillensa (Matt.26:27). Ennen kuin ihminen voi vastaanottaa ehtoollisen sanomaa, hänen on vastaanotettava ja uskottava evankeliumi. Silloin ehtoollinen vahvistaa Sanan kautta jo aiemmin syntynyttä uskoa. Isän valtakuntaan, jossa ehtoollisviini nautitaan uutena (Matt.26:29), pääsevät vain Kristukseen uskovat. Vain uskovat pystyvät erottamaan ehtoollisen hengellisen merkityksen siunauksen (1.Kor.11:29).

Raamattu ei kuitenkaan aseta edellytystä, että ehtoollisvieraan tulisi olla uskovana kastettu. Uskosta seuraa oikeus ja velvollisuus ottaa kaste, ja samoin yksin uskosta seuraa myös oikeus osallistua ehtoolliselle. Koska ehtoollinen oli kuitenkin osa seurakunnan kokousta (1.Kor.11:18,19), käytän-nössä alkuseurakunnassa ehtoolliselle osallistujat kuitenkin olivat myös kastettuja (Ap.t.2:41-17).

Ehtoolliselle osallistujan tulee tutkia itseään (1.Kor.11:27-31). Kehotus on siten tutkia itseään, mutta ei jäädä ehtoolliselta pois! Tutkimisesta seuraa päinvastoin parannus ja sitten ehtoolliselle osallistuminen. Tuolloin ehtoollinen on siunaukseksi ja sillä on jopa parantava vaikutus (1.Kor.11:30,31; miten tämä sitten tarkkaan ottaen tulkintaankin).

Voidaan käytännössä sanoa, että jos ihminen epäilee omaa kelvollisuuttaan osallistua ehtoolliselle, hän todellisuudessa on juuri silloin kelvollinen! Tuolloin nimittäin hänen omatuntonsa toimii ja hänen mahdollisuutensa parannukseen ovat hyvät. Jos ihminen puolestaan on kovasydäminen ja mieli täynnä omaa kelvollisuuttaan, voidaan asettaa kyseenalaiseksi, onko ehtoolliselle osallistuminen hänen kohdallaan lainkaan mahdollista!

Lähteet:

Kuosmanen, Juhani: Raamatun opetuksia (Ristin Voitto, Vantaa, 1993). 

SEURAKUNNAN SISÄINEN JA ULKOINEN TYÖ

Alkuseurakunnan kokoukset 

Seurakunta on luonteeltaan ihmisistä koostuva yhteisö, joten seurakunnan säännöllinen yhteen-tuleminen on johdonmukainen seuraus siitä. UT puhuukin paljon seurakunnan kokoontumisista. Seurakunnan kokouksilla oli huomattavaa merkitystä myös palvelutehtäviin valmistautumisen kannalta.

Alkuseurakunnan esimerkkiä on pidettävä esimerkillisenä kaikille ajoille. Heti seurakunnan synnyttyä uskovien joukko antautui apostolien opetuksen kuulemiseen, rukoukseen, ylistykseen, antamiseen ja keskinäiseen yhteyteen (Ap.t.2:42-47). Kokoontumisten tarkoitus oli tuoda kunniaa Jumalalle ja rakentaa uskovia. Opetus auttoi hengellisen kasvun tuottamista, valmisti palvelukseen sekä kehitti hengellistä arvostelukykyä. Ilman hengellistä opetusta uskovilla on taipumusta pinnallisuuteen hengellisissä kokemuksissaan. Rukous puolestaan on tärkein väline tehtävämme täyttämiseen pyrkiessämme. Se merkitsee myös Jumalaan turvautumista ja avaa ihmisen hengelliset silmät näkemään olosuhteissaan Jumalan tahdon ja tarkoituksen. Ylistys (=laulamalla, antamalla) kuului yhteisiin kokouksiin, koska Jumalan kunnioittaminen ja pyhä pelko Häntä kohtaan liittyi siihen, mitä Jumala itsessään on: Kaikkivaltias, suuri, hyvä ja rakastava. Uskovien yhteys puolestaan merkitsi sitä, että he tarvitsivat toisiaan. Yhteydessä on sekä se puoli, että Jumala saa siitä kunnian, että se puoli, että ihminen sosiaalisena olentona kaipaa kaltaistensa seuraa. Uskovien seurustelulla on siten luonnostaan ihmistä vahvistava merkitys.

Seurakunnan sisäinen palvelutyö 

Seurakunnan sisäiset virat liittyvät siihen palveluun, joka tapahtuu seurakunnan keskuudessa uskovien palvellessa toisiaan. Se on seurakuntaruumiin rakentamista. Seurakunnan raamatullinen, luja sisäinen huolto on välttämätön, jotta turvataan maailman evankelioimistyöhön tarvittava raamatullinen perusta.

Kaikkien seurakunnan työmuotojen vaikuttimena tulee aina olla ensisijaisesti hengelliset päämäärät. Tämä pätee myös silloin kun on kyse käytännöllisestä auttamistyöstä. Mikäli seurakunta on jättänyt hengelliset näkökohdat sosiaalisten tai poliittisten näkökohtien varjoon, se ei ole täyttänyt tärkeintä tehtäväänsä, jonka vuoksi Jumala on asettanut sen maailmaan.

Seurakunnan sisäinen palvelutyö on yleistä siinä merkityksessä, että Jumala on antanut kaikille uskoville kutsun osallistua siihen. Kaikki uskovat eivät kuitenkaan tee samoja tehtäviä seurakunnan rakennukseksi (vrt. 1.Kor.12:28-31). Kuitenkin Jumala on osoittanut jokaiselle uskovalle jonkin tehtävän (tai joitakin tehtäviä) ja Hän odottaa, että uskovat tekevät osansa koko seurakunnan auttamiseksi – aivan kuten Hän on luonut jokaisen ihmisruumiin osan toimimaan koko ruumiin parhaaksi. Jokaisella uskovalla on näin paikkansa seurakunnan työssä, vaikka emme voikaan valita omaa työtehtäväämme: valinta tulee Jumalalta; ja asianomaisen ja koko seurakunnan tulisi tunnistaa tuo valinta. Voidaan sanoa niinkin pitkälle, että Jumala tahtoo kunkin uskovan tunnistavan sekä omansa että jokaisen toisen uskovan kutsun palveluvirkaan/-virkoihin.

Seurakunnan sisäisen palvelutyön päämäärät ovat (1) tuoda kunniaa Jumalalle, (2) rakentaa seurakuntaa ja (3) puhdistaa seurakuntaa.

Jumala on antanut uskoville palvelutehtävän/-tehtäviä ensinnäkin siksi, että Hänelle tulisi kunnia (2.Kor.8:23; Kol.3:17). Se on peruspäämäärä, jota varten Jumala loi ihmisolennot ja jonka perustalta Hän on heidän kanssaan tekemisissä. Jumala haluaa meidän kirkastavan Häntä palvonnan ilmaisemisen kautta. Lisäksi Jumala tahtoo meidän kirkastavan Häntä palvelevan elämän kautta (Room.12:1). Elämästämme tulee merkityksetöntä, jos me emme kirkasta Jumalaa sanoillamme ja töillämme. Meidän elämässämme tuo kunniaa Jumalalle se, että kannamme paljon hedelmää (Joh.15:8).

Toiseksi olemme saaneet palvelutyön, että sen kautta seurakunta rakentuisi. Tässä suhteessa avainraamatunkohta on Ef.4:11-16. Seurakunta rakentuu eri hengellisten virkojen kautta, joita Jumalan antamat ihmiset johtajina hoitavat seurakunnassa. Toisaalta 1.Joh.3:2 merkitsee, että seurakunta ei tule saavuttamaan täydellisyyttä Kristuksessa ennen kuin Hän tulee noutamaan sen taivaaseen. Seurakunnan tulee kuitenkin pyrkiä rakentumaan täydellisyyttä kohti. Sitä kautta tuo päämäärä vakuuttaa seurakuntaa siitä, että sen tulee jatkuvasti kasvaa siihen asti, kunnes Kristus vie sen kotiin. Rakentuminen kohti täydellisyyttä koskee yhtä lailla yksilöuskovaa kuin koko seurakuntaa. Hengen hedelmä kokonaisuudessaan (Gal.5:22,23) nimittäin koskee niin yksittäistä uskovaa kuin koko seurakuntaakin.

Kolmanneksi sisäisen palvelutyön päämääränä on puhdistaa seurakuntaa. Puhdistaminen liittyy läheisemmin pyhitykseen kuin rakentaminen. Tässäkin on tavoitteena täydellisyyden tila (Ef.5:26,27). Jeesuksen mukaan Hänen sanansa puhdistaa meitä (Joh.15:3). Uskovat eivät ole pyhityksen passiivisia vastaanottajia, vaan heidän tulee suostua Pyhän Hengen toimintaan elämässään. Jumalan sanan ravinto pitää yllä edistyvän pyhityksen kehitystä. Jumala on myös viinitarhuri, joka puhdistaa hedelmää tuottavan oksan liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän (Joh.15:2). Tämä koskee niin yksilöuskovaa kuin seurakuntaa. Seurakunnan on puhdistuttava omassa elämässään kohti Jumalan antamaa päämäärää. Korintin seurakunnaltakin Paavali löysi käytännöllisiä asioita, joista sen tuli puhdistua. Näitä asioita Korintissa olivat puoluehengen seurakuntaa hajottavan työn salliminen (1.Kor.1:10), ruumiillisen moraalittomuuden suvaitseminen (5:1,2) ja seurakuntalaisten keskinäisten riita-asioiden vieminen uskottomien tuomittaviksi (6:1). Seurakunnan tuli Paavalin mukaan hankkiutua eroon kaikesta tästä, ts. seurakunnan tuli puhdistautua.

Palvelutehtävät ovat sekä yliluonnollisia henkilahjoja että käytännöllisiä tehtäviä. UT:ssa on varsinaisesti neljä ns. armolahjaluetteloa, jotka ovat osittain päällekkäisiä (Room.12:6-8; 1.Kor.12:8-10; Ef.4:11,12; 1.Piet.4:10,11). Selvää kuitenkin on, että Raamattu ei mainitse kaikkia palvelutehtäviä, joita seurakunnassa on. Tärkeää on kuitenkin se, että lahjoja ja taitoja käytetään seurakuntayhteydessä.

Seurakunnan ulospäin suuntautuva työ 

Seurakunnan ulospäin suuntautuva työ on sen sisäisen palvelutyön tärkein päämäärä. Seurakunnan ulospäin suuntautuvan työn raamatulliset lähtökohdat eivät ole inhimillisiä; ne ovat jumalallisia. Nuo lähtökohdat ovat (1) Jeesuksen antama lähetyskäsky ja (2) rakkaus. Ulospäin suuntautuvaan työhön tarvittavan voiman kaikkein tärkein tekijä on jumalallinen apu. Jumala käyttää ihmisiä, jotka antavat Hänelle itsensä välineiksi viemään Hänen pelastussanomaansa maailmaan. Uskovien tulee näin antautua ”vanhurskauden aseiksi” Jumalalle (Room.6:13).

Ulospäin suuntautuvan työn perusteena on lähetyskäsky. Jeesus antoi ennen taivaaseen astumistaan opetuslapsilleen valtuudet maailmanevankeliointiin samalla kun voima siihen palvelukseen oli tulossa (Matt.28:18-20; Ap.t.1:8). Pyhä Henki tuli opetuslapsiin helluntaina antaakseen heille voiman täyttää Jeesuksen suurta käskyä: julistaa evankeliumia kaikille kansoille. Heti syntymisensä jälkeen seurakunta alkoi evankelioida (Ap.t.2:14). Lähetyskäskyä ei annettu ainoastaan ensimmäisille opetuslapsille, vaan se on kaikille kristityille kaikkina aikoina ja kaikkialla.

Kristuksen uhrautuva rakkaus ja sääli kaikkia ihmisiä kohtaan on toinen tärkeä perusta seurakunnan maailmaan suuntautuvalle työlle. Kristuksen uhrautuva rakkaus teki kaikkien pelastumattomien ihmisten lunastuksen mahdolliseksi, mutta Hän odottaa uskovien tekevän tuon tosiasian tunnetuksi. Ottaakseen osaa seurakunnan ulospäin suuntautuvaan työhön uskovilla tulee olla Kristuksen rakkaus, ja heidän tulee osoittaa tuota rakkauttaan hukkuvia kohtaan.

Jeesus on kutsunut uskovia olemaan sekä ”suolana” ja ”valona” maailmassa (Matt.5:13-16). Suola on äänetöntä, tehokasta ja johdonmukaista. Se säilyttää ja maustaa ruokaa. Se on vertauskuvana hiljaisesta, tehokkaasta tavasta, jolla uskovien tulee läpäistä ja vaikuttaa yhteiskunnassa. Olemalla suolana maailmassa uskovat osoittavat moraalista ryhtiä kaikessa, mihin osallistuvat. Olemalla puolestaan valona maailmassa uskovat julistavat avoimesti Kristuksen evankeliumia, todistavat henkilökohtaisesti Kristuksesta ja kaikella tavalla pitävät evankeliumia esillä pyrkimyksenään johtaa pelastumattomia uskoon.

Seurakunnan ulospäin suuntautuvaa työtä ei voi tehdä ilman Pyhän Hengen voimaa ja johdatusta. Ilman Pyhän Hengen apua uskova on voimaton. Mutta edellytyksenä ihmisen taholta työhön on alttius. Mikäli uskovat tahtovat olla Jumalan tehokkaista välikappaleita, heidän tulee antautua Hänen suunnitelmiinsa ja pyhittäytyä täysin sen tehtävän toteuttamiseen, jonka Hän on heille antanut. Uskovien tulee saada Jumalalta näky ulospäin suuntautuvaan työhön ja vastata siihen, kokien samalla asian kiireellisyyden Jeesuksen maallisen toimintansa aikana osoittamallaan tavalla (Joh.9:4). Alttiuteen liittyy sekin, että Jumala ei myöskään odota, kunnes me olemme saavuttaneet jonkin utopistisen valmiuden tason tai hengellisen täydellisyyden, ennen kuin kutsuu meidät. Hän vain käskee meitä olemaan Hengen täyttämiä ja hallitsemia – nyt.

Seurakunta tekee ulospäin suuntautuvaa työtä niin yksilöuskovien kuin seurakunnan kokonaisuuden kautta. Yksilöuskovien työ on jopa tehokkaampaa, koska se saavuttaa suuremmat ihmismäärät uskovien koko ihmissuhdeverkoston kautta. Mutta toisaalta seurakunta kokonaisuudessaan kykenee tavoittamaan pelastumattomia laajemmissa puitteissa. Tärkeää onkin nähdä, että erilaiset työmuodot ja lähestymistavat täydentävät toisiaan.

Seurakunnan tulevaisuus 

Seurakunta ei voi paeta sitä tosiasiaa, että se elää vähemmistönä maailmassa, jonka tila on yleisesti ottaen paha ja on edelleen pahenemassa. Eksyttävät opit saavat samalla lisää kannattajia. Seurakuntaa hajotetaan, ei vain ulkoa vaan myös sisältä käsin (Matt.24:11,12). Raamatun mukaan viimeisinä päivinä paha kehittyy yhä pahemmaksi (2.Tim.3:1-5), mutta samalla seurakunta voi olla täynnä rohkeutta ja voimaa, koska se on perustettu kalliolle (Matt.16:18) ja koska sen apuna on helluntaina alkanut Pyhän Hengen voima maan päällä. Seurakunta pahan maailman keskellä on näin maailmassa mutta ei maailmasta (Joh.15:19, 16:33, 17:15). Tämä luo ainutlaatuisen suhteen seurakunnan ja maailman välille. Maailman vihan seurauksena on usein vaino ja joskus yhteydestä pois sulkeminen, henkinen ja ruumiillinen kärsimys ja jopa marttyyrius. Tästä syystä uskovilla on joskus kiusaus tehdä myönnytyksiä maailmalle päästäkseen häpeästä ja saadakseen rauhan maailman kanssa. Jotkut yksilöt ja ryhmät seurakunnassa todella tekevät myönnytyksiä maailmalle, kokien kuitenkin tuloksena hengellisen tappion.

Seurakunnan haasteena on pitäytyä Kristuksen sille antamiin käskyihin, joista suurin on rakkauden käsky (Joh.13:34,35). Olosuhteista huolimatta uskovien tulee soveltaa tätä kristillistä periaatetta elämään. Kristittyjen tulee myös olla elämässään pyhiä, mihin heidät on kutsuttukin. Mutta ulkoisena haasteena seurakunnalla on vaikeiden aikojen keskelläkin julistaa evankeliumia maailmalle. Seurakunnan haasteena on tästä syystä myös voittaa sisäänpäin kääntymisen (uskoviin keskittymisen) haaste. Mutta kun paikallisseurakunnan jäsenet tekevät yhdessä työtä ulospäin suuntautuvassa työssä ja elävät tehokkaasti Kristus-elämää, heidän paikallisseurakuntansa kasvavat määrällisesti ja hengellisesti.

Seurakunnalla on toivo mitä parhaimman lupauksen täyttymisestä: Jeesus Kristus on luvannut tulla takaisin ja ottaa seurakuntansa luokseen. Vasta tuon hetken jälkeen seurakunnasta tulee täydellinen. ”Se toivo on elämämme ankkuri, luja ja varma” (Hepr.6:19). Tämän toivon tulee myös tuottaa meille iloa nykyhetkessä, jolloin maailma on paha ja seurakunta vielä vajavainen (1.Piet.1:8).  

Lähteet:

Kuosmanen, Juhani: Raamatun opetuksia (Ristin Voitto, Vantaa, 1993).

Roslim, Suwandoko ja Duncan, David: Raamattu ja seurakunta (International Correspondence Institute, Vantaa, 1989).