TAIVAS – JUMALAN ASUINSIJA

”Taivas” esiintyy Raamatussa kolmessa päämerkityksessä. On ensinnäkin ”ilmataivas”, jossa pilvet ovat ja jossa sade syntyy (Ps.147:8; Matt.16:2,3; Luuk.4:25). Kyseessä on päiväsaikaan näkyvä sinitaivas, ilmakehä, jossa myös linnut lentävät (Matt.6:26). Tämä on myös ”taivaan” päämerkitys yleiskielessä. Toiseksi taivas merkitsee avaruutta, tähtitaivasta (1.Moos.1:14-18; Matt.24:29,35; Hepr.11:12). Sekä ilmakehä että avaruus ovat Jumalan alun perin hyviksi luomia osia luomakunnasta. Kolmanneksi taivas on yliluonnollinen paratiisitaivas, Jumalan asuinsija (Ps.139:8; 2.Kor.12:2-4). Vaikka Raamattu käyttää sanaa ”taivas” kaikissa em. merkityksissä, sen pääasiallinen ja hengellisesti tärkein on viimeksi mainittu merkitys.

VT:ssa ”taivas” esiintyy monikollisena sanana (šamajim), UT:ssä pääosin yksikössä (uranos) mutta joskus monikossa. Monikollisuus ei kuitenkaan ole ymmärrettävissä lukumääräisesti useina taivaina vaan se viittaa taivaan äärettömyyteen. VT:n aikaa myöhemmän ajan juutalaisuus kuitenkin loi opin useista taivaista, jotka liitettiin toisinaan yhteen monia eriarvoisia enkelimaailmoja koskevien käsitysten kanssa. Enimmillään taivaita katsottiin olevan jopa kymmenen, mutta tavallisimmin seitsemän tai kolme. VT:n tulkinnassa yksi asiaa koskeva lähde oli 1.Kun.8:27, jolla yritettiin perustella (tosin epäloogisesti) kolmen taivaan olemassa oloa. Useitten taivaitten olemassa olo tuotiin kuitenkin selvästi esille vasta apokryfikirjoissa, joitten todistusta ei voi pitää Raamatun veroisena. Paavalin käyttämä termi ”kolmas taivas” (2.Kor.12:2) puolestaan tuskin merkitsee muuta kuin Jumalan valtaistuimen lähellä olevaa paratiisitaivasta, joka on Jumalan ja Häneen uskovina kuolleiden asuinsija. Käsitteen ”kolmas taivas” voi myös ymmärtää paratiisitaivaana sinitaivaan (ensimmäinen taivas) ja avaruuden (toinen taivas) lisäksi. Juutalaisuuden lisäksi käsitys usean hengellisen taivaan olemassa olosta esiintyy joissakin uskonnoissa.

Juutalaiset varoivat lausumasta Jumalan nimeä. Siksi ”taivas” esiintyy joskus Jumalan synonyymina. Siksi vain Matteuksen evankeliumissa esiintyvä käsite ”taivasten valtakunta” on sama asia kuin muualla UT:ssa mainittu ”Jumalan valtakunta.”

Vaikka Raamattu puhuu taivaasta yhtä ja toista, siellä ei ole yksityiskohtaista ja aukotonta selostusta siitä, millaista taivaassa on. Paikkana se on ihana ja ylivertainen nykyiseen maailmaan verrattuna, mutta mahdollisuutemme ymmärtää sitä tämän tarkemmin on toistaiseksi rajallinen ja ihmissanojen ulottumattomissa.


Taivas Jumalan asuinsijana

Taivas Jumalan asuinsijana on yliluonnollinen käsite, jota ei tule ensi sijassa ymmärtää fyysisenä olinpaikkana vaan hengellisenä todellisuutena. Jumala on kaikkialla läsnä oleva (Ps.139:7-12) eikä Hän mahdu edes ”taivasten taivaisiin” (2.Aikak.6:18). Jumala ei mahdu mihinkään luotuun (vaikka Jumalan koko kolminaisuuden voi katsoa asuvan Jumalaan uskovassa ihmisessä, Joh.14:17,23). Kuitenkin Raamattu puhuu paikasta, jossa on ääretön, kaikkivaltias Jumala asuu (2.Aikak.6:21; Matt.6:9). Hän on taivaallinen Isä (Matt.5:45). Hänen valtaistuimensa on taivaassa (Jes.66:1; 1.Kun.22:19; Dan.7:9,10). Taivaasta Hän jakaa hyviä lahjojaan (Jaak.1:17), taivaasta Hän puhuu (Joh.12:28) ja taivaasta myös Jumalan viha ilmestyy kaikkea jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan (Room.1:18).

Myös Jumalan ainoa Poika, Jeesus Kristus, asuu taivaassa. Jeesus on aina ollut olemassa ja Hän on ollut kirkkaudessa Isän luona (Joh.1:1,2,18; 17:5). Taivaasta Jeesus laskeutui ihmiseksi meidän keskellemme (Joh.3:13; 6:33,41,42; 16:28). Jeesus on ”ihminen taivaasta” (1.Kor.15:47). Ennalta ollut Kristus on kuitenkin täydellisessä ykseydessä maan päällä ihmisenä olleen Jeesuksen kanssa ja siksi Jeesus on edelleen myös taivaassa ruumiillinen olento (Ap.t.1:9-11), joka istuu Jumalan oikealla puolella (Ef.1:20; Kol.3:1; Hepr.8:1). Ensimmäinen veritodistaja, Stefanos, sai nähdä Jeesuksen seisovan (!) Jumalan oikealla puolella (Ap.t.7:56), ennen kuin hänet kivitettiin. Taivaassa Jeesus rukoilee omiensa puolesta (Room.8:34) ja on valmistamassa heille sijaa (Joh.14:3). Taivas on Jeesuksen asuinsija siihen asti, että Hän tulee takaisin noutamaan omiaan (Ap.t.3:21; Fil.3:20; 1.Tess.4:13-17). Hän tulee takaisin enkeliensä kanssa (2.Tess.1:7) taivaan sotajoukon seuraamana (Ilm.19:14). Kuitenkin nykyisestä taivaallisesta asuinsijastaan Jeesus saattaa ilmestyä maan päälle (Ap.t.9:3-6). Jeesus on Jumalan persoona, joka on kaikkialla läsnä oleva.

Myös Jumalan kolmas persoona, Pyhä Henki, on taivaasta: Hän on ”Jumalan seitsemän henkeä” eli täydellinen Henki, joka on Jumalan valtaistuimen edessä (Ilm.1:4; 4:5). Pyhä Henki lähtee Isän luota (Joh.15:26). Kun Jeesus kastettiin, Pyhä Henki laskeutui taivaasta kuin kyyhkynen (Matt.3:16; Joh.1:32). Pyhä Henki on taivaan lahja (Hepr.6:4), taivaasta lähetetty (1.Piet.1:12) ja Henki on lähetetty kaikkeen maailmaan (Ilm.5:6). Myös Pyhään Henkeen sopii jumaluuden luonne kaikkialla läsnä olevana.

Taivas on myös enkelien asunto ja heitä kutsutaan ”taivaan enkeleiksi” (Matt.24:36). Ilmestyessään Sakariaalle enkeli Gabriel sanoi olevansa yksi niistä, joka ”seisoo Jumalan edessä” (Luuk.1:19). Jeesuksen synnyttyä ihmiseksi enkelit ilmestyivät paimenille ”suurena taivaallisena sotajoukkona” (Luuk.2:13,14), minkä jälkeen enkelit menivät ”takaisin taivaaseen” (2:15). Jeesuksen rukoustaistelun aikaan Getsemanessa taivaasta tuli enkeli, joka vahvisti Häntä (Luuk.22:43). Jeesuksen noustua kuolleista enkeli tuli taivaasta ja vieritti raskaan kiven pois haudan suulta (Matt.28:2). Toisin kuin Jumala, enkelit ovat luotuja olentoja, jotka eivät voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa; siksi taivas asuntona on heille ihmiselle ymmärrettävämpi asia kuin Jumalan oleminen kaikkialla läsnä. Enkelit ovat palvelevia henkiä (Hepr.1:14), jotka Jumala voi lähettää maan päälle jotain tarkoitusta varten. Muulloin he ovat taivaassa. Jeesuksen mukaan enkelit ”saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja” (Matt.18:10). Enkelit kuitenkin kykenevät taivaasta seuraamaan tapahtumia maan päällä ja he mm. iloitsevat aina kun yksi ihminen tulee uskoon (Luuk.15:7,10).

Saatana oli alun perin Jumalan luoma persoonallinen olento, joka kuitenkin lankesi (Jes.14:12-19; Hes.28:11-19) ja on siksi täydellisesti paha. Lankeemuksensa yhteydessä hän veti mukaansa osan enkelikunnasta (ilmeisesti Ilm.12:4 viittaa tähän tapahtumaan), jotka ovat demoneja. Saatanalla on ollut lankeemuksensa jälkeenkin ollut tietty Jumalan rajaama oikeus olla taivaassa (esim. Job.1:6), mutta tällä hetkellä Saatanalla ja pahoilla hengillä ei enää ole sijaa Jumalan luona taivaassa vaan he ovat avaruudessa (Ef.6:12; Luuk.10:18). Saatana vastustaa Jumalaa ja Hänen omiaan, mutta vaikka hänellä on edelleen voimaa, hänen tappionsa on jo sinetöity (Ilm.20:7-10).


Taivas uskovan ikuisena kotina

VT ei paljon kerro taivaasta Jumalaan uskovien päämääränä. Kuoleman valtakuntaan (šeol, tuonela) joutuvat niin hyvät kuin pahat (vrt. 1.Moos.42:38). Jumalaton joutuu tuonelassa kohtaamaan ”kauhujen kuninkaan” (Job.18:5,14), mutta Jumalaan turvautuva on turvassa kuollessaankin (Snl.14:32) eikä Jumala hylkää häntä tuonelaan (Ps.16:10). VT:ssa on lupaus myös ylösnousemuksesta (Dan.12:2). VT:ssa ei vielä ole selkeää ilmoitusta iankaikkisuudesta, mutta juutalaisille oli Jeesuksen aikaan mennessä vahvistunut käsitys siitä, että vanhurskaat menevät kuoltuaan paratiisiin, taivaaseen.

Jeesus vahvisti tämän juutalaisen käsityksen uskovien kuolemanjälkeisestä tilasta. Jeesus sanoi kanssaan ristiin naulitulle katuvalle pahantekijälle, että tämä tulisi olemaan jo samana päivänä Jeesuksen kanssa paratiisissa (Luuk.23:43). Paavalin käynti ”kolmannessa taivaassa” merkitsi käyntiä paratiisissa (2.Kor.12:1-4), samoin Johanneksen käynti ilmestyksessä taivaassa (Ilm.4:1-11, myös kirjan luvuissa tästä eteenpäin). Paavali uskoi kuoltuaan menevänsä taivaalliseen valtakuntaan (2.Tim.4:18). Taivas ymmärrettiin paikkana, jossa Kristus on tällä hetkellä kirkastetussa ruumiissaan; siellä Jeesuksen näki Stefanos juuri ennen kuin hänet kivitettiin (Ap.t.7:55,56). Stefanos ehti vielä pyytää Jeesusta ottamaan vastaan hänen henkensä (7:59); näin Stefanos uskoi menevänsä Jeesuksen luokse.

Ottaen huomioon uskovan ikuinen päämäärä taivaassa kuolemaa pidettiin voittona. Kuolema merkitsi uskovan pääsemistä ”kotiin Herran luo” (2.Kor.5:8). Paavalillakin oli halu päästä Herran luo jo ennen kuin tiesi sen Jumalan tahdoksi (Fil.1:21-25). Yhdessäolo Herran kanssa on uskovan ikuinen päämäärä. Kuitenkaan ennen Jeesuksen toista tulemusta ja ylösnousemusta tämä ei ole vielä uskovan kuollessa täydellistä, vaikka se onkin monessa suhteessa parempi kuin maallinen elämä. Jeesuksen toisen tulemuksen yhteydessä tapahtuu kuolleitten ylösnousemus, jolloin ruumiimme muuttuu kirkastetuksi ja täydelliseksi (1.Tess.4:13-18; 1.Kor.15:35-58).


Uusi taivas

Jeesuksen tulemuksen (Ilm.19:11-21) ja tuhatvuotisen valtakunnan (20:1-6) jälkeen tapahtuu viimeinen tuomio (20:7-15), jonka jälkeen Jumala luo uuden taivaan ja maan (21:1-8; Jes.66:22). Johannes näki ilmestyksessä tämän kaiken tapahtuvan. Tämä uusi luomakunta on Raamatun eskatologian suuri päämäärä, joka viittaa täydelliseen ja lopullisesti toteutuneeseen Jumalan valtakuntaan. Tällöin koko maailmankaikkeus, taivas ja maa, uudistetaan. Kuitenkaan ”taivaan katoamista” tuskin voi ymmärtää Jumalan valtaistuimen paikan häviämisenä, joten kyse on kosmisen taivaan (sinitaivas ja avaruus) häviämisestä ja luomisesta uudelleen. Vanhaa maailmankaikkeutta kohtaa ennen häviämistään katastrofi (Matt.24:29; 2.Piet.3:10), mutta Jumalan valtakunta ja Hänen taivaallinen valtaistuimensa pysyvät (Ps.45:7).

Jumalan omat odottavat uutta luomakuntaa (2.Piet.3:13; Hepr.11:10; Jes.65:17). He pääsevät pyhään kaupunkiin ja uuteen katoamattomaan maailmankaikkeuteen kirkastuneissa ruumiissaan (Fil.3:21). Koska Jumalan kansa kuuluu Kristukselle, sille kuuluu kaikki: koko maailma, nykyinen ja tuleva (1.Kor.3:22,23).

Taivaallisen kaupungin kuvauksessa (Ilm.21,22) on havaittavissa kaksi erityispiirrettä. Ensinnäkin ilmaistaan, mitä kaupungissa ei ole. Siellä ei ole temppeliä, koska uhraamisen tavoin temppeli on uuden maailman astuttua voimaan vain todellisuuden katoava varjo. Kaupunki ei myöskään tarvitse auringon, kuun tai lampun valoa. Siellä ei myöskään ole mitään syntiä eikä mitään väärää. Niinpä siellä ei myöskään ole nälkää, janoa, sairautta, surua eikä kyyneleitä.

Toinen erityispiirre kuvauksessa (Ilm.21,22) on, että se on vahvasti symbolinen. Miten kirjaimellisesti tietyt kuvatut asiat tulee ottaa, on epäselvää. Millaisia ovat uusi paratiisi, sen puutarha ja jalokivin varustettu kaupunki, eivät varmuudella ole biologisia ja geologisia kuvauksia (vaikka tietysti voivat olla sitäkin). Kyse on kuitenkin ennen muuta syvällisistä hengellisistä vertauskuvista. Tärkeintä on se, että Jumala ja Karitsa ja Heidän valtaistuimensa ovat uudessa kaupungissa ihmisten keskellä (22:1,3). Silloin Jumalan kansa näkee Jumalan kasvot ja Jumalan kansa saa ikuisesti olla Hänen seurassaan.

Taivaan ja maan välillä on ikuisuudessa uudistettu yhteys eikä niiden välillä ole enää vastakkaisuutta, sillä Jumalan valtakunta on perustettu maan päälle ja Jumalan tahto tapahtuu kaikkialla (vrt. Matt.6:10: ”…myös maan päällä niin kuin taivaassa…”). Uudessa maassa asuu vanhurskaus (2.Piet.3:13), joten taivaallinen olotila vallitsee koko Jumalan luomakunnassa. Kristuksessa kaikki on yhdistetty yhdeksi (Ef.1:10; Kol.1:20), joten luomakunta on silloin yhtä. Ikään kuin ennakoiden tätä taivaan ja maan yhdistämistä Jeesus sanoi enkelien kulkevan ylös ja alas siinä, missä Ihmisen Poika on (Joh.1:51).

On korostettava, että iankaikkisuudesta voidaan Raamatun niukkasanaisuuden perusteella tulkita vain se, mitä Jumalan on nähnyt siitä aiheelliseksi ilmoittaa. Kuva jää ihmismielelle hyvin himmeäksi ja epäselväksi. Ihmisen mielikuvitus on kuitenkin aikaansaanut taivaasta hyvinkin yksityiskohtaisia kuvauksia Raamatun ulkopuolisessa kirjallisuudessa. Näitä kuvauksia voi kuitenkin pitää lähes varmuudella arvottomina ja väärinä. Ihmiskielellä ei voi tyhjentävästi ilmaista sitä ihanaa tulevaisuutta, jonka Hän on omilleen valmistanut.


Lähteet

Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 6 (Ristin Voitto, 1991)


Juhani Nikula, 18.5.2011

KIITOS – IHMISEN VASTAUS JUMALALLE

Kaikkialla Raamatussa kiitetään Jumalaa siitä kaikesta, mitä Hän on tehnyt ja mitä Hän on. Aihetta kiitokseen Häntä kohtaan on äärettömästi. ”Kiitos” ja ”kiittäminen” eivät sellaisenaan ole pelkästään hengellisiä termejä, koska kiittäminen kuuluu tavanomaisesti ihmisten väliseen kanssakäymiseen, mutta Raamatussa ne lähes poikkeuksetta kohdistuvat luodulta Luojalle. Raamatullisena sanana ”kiitos” liittyy sekä VT:ssa että UT:ssa läheisesti Jumalan armoon. Vain Jumalan armosta osallinen voi kiittää ja kunnioittaa Häntä oikein. Kiitos liittyy läheisesti ennen muuta ihmisen kokemaan pelastukseen: vertauskuvallisesti kiittävä ihminen ojentaa kätensä Jumalalle, tunnustaa syntinsä ja ylistää Herraa tämän armosta, pelastuksesta ja siunauksista (Ps.50:23; Joona 2:10; Room.6:17; 2.Kor.9:14,15). Kiitoksemme kuitenkin kohdistuu pelastuksen lisäksi kaikkeen siihen, mitä Jumala on ja mitä Hän on meille antanut.

”Kiitos” ja ”ylistys” eivät ole aina erotettavissa toisistaan, koska ylistys tapahtuu ”kiitollisella sydämellä.” Kiitoksen voimme kuitenkin ymmärtää enemmän tai vähemmän liittyvän omiin tarpeisiimme kun taas ylistys tapahtuu pelkästään Jumalan itsensä vuoksi (lienee oikein sanoa, että ylistäessämme katselemme Jumalaa, jolloin Hänen valtasuuruutensa, kirkkautensa ja hyvyytensä valtaa meidät). Aina ei ole kuitenkaan mahdollista tehdä tällaista eroa, koska monesti kiitos ja ylistys tapahtuvat samanaikaisesti ja sisäkkäin. Niitä on siksi syytä tarkastella yhdessä tekemättä liian jyrkkää eroa sen suhteen, kummasta kulloinkin on kyse.


Jeesuksen esimerkki

Ollessaan ihmisenä maan päällä Jeesus rukoili paljon ja opetti seuraajiaankin rukoilemaan. Myös kiitos oli Hänen rukouksessaan korostuneesti esillä. Tässä Jeesus on meidän esikuvamme, koska Jumalan Poikanakin Hän oli kaltaisemme ihminen, joka oli kuuliainen Jumalalle (Hepr.5:7,8; Fil.2:7,8). Jeesuksella oli tästä syystä inhimillisiä tarpeita, joihin me voimme samaistua.

Jeesus oli ihmisenä juutalainen, jolloin Hän oli tottunut ruokarukoukseen jo lapsesta asti kotonaan. Ruokarukous oli olennaiselta sisällöltään kiitosta, koska ruoka oli Jumalan lahjaa ihmiselle (5.Moos.8:10); siksi ruoasta kiittäminen oli suoranainen Jumalan antama käsky. Siksi Jeesuskin siunatessaan ruoan nimenomaan kiitti siitä Isää (Matt.15:36; Joh.6:11; Luuk.22:17). Jeesuksen ruokarukous (ruoasta kiittäminen) oli ilmeisesti niin vaikuttava ja tavanomaisesta poikkeava, että se oli jopa Hänen erityinen tuntomerkkinsä (Luuk.24:28-32). Kyse ei selvästikään ollut ulkonaisesta tavasta tai uskonnollisesta rituaalista, vaan syvästä kunnioituksesta Isää kohtaan siitä, mitä tämä oli ihmiselle lahjaksi antanut. Samalla ruoasta kiittäminen merkitsi Jeesuksen opettaman rukouksen täyttymystä (jokapäiväinen leipä, Matt.6:11). Pyynnön täyttyminen johti nöyrään kiitokseen.

Jeesuksen rukoukseen kuului muutenkin kiitos erottamattomalla tavalla. Kun Jeesus herätti Lasaruksen kuolleista, Hän aloitti rukouksensa kiitoksella (Joh.11:41-44). Kun Pyhä Henki täytti Jeesuksen riemulla, Hän ylisti Jumalaa (Luuk.10:21). Jeesuksen sanotaan myös laulaneen kiitosvirren (Matt.26:30).

Jeesus oli maan päällä ihmisenä ollessaan kuitenkin myös kiitoksen kohde. Parannettuaan kymmenen spitaalista vain yksi tuli Jeesusta kiittämään (Luuk.17:11-19). Jeesus antoi erityistä arvoa tämän yhden kiitokselle ja liitti saamansa kiitoksen nimenomaan parantuneen pelastukseen (huom! sanat: ”Uskosi on pelastanut sinut"). Kun ihminen saa osakseen Jumalan huolenpitoa ja siunauksia, siitä tulisi Jeesuksen opetuksen mukaan aina seurata kiitos.


Ihmisen kiitos Jumalaa kohtaan

Jeesuksen esimerkin mukaan kiitoksemme pääasiallinen kohde on Jumala, jota kohtaan voimme tuntea kiitollisuutta kahdesta syystä: 1) mitä Jumala on ja 2) mitä Jumala on meille antanut tai miten Hän on meitä siunannut. Jeesuksen esimerkissä nämä kaksi asiaa eivät aina olleet erotettavissa vaan usein vaikuttivat yhdessä.

Jumalan olemus on jo itsessään meille kiitoksen kohde (toisin kuin pakanoilla, jotka eivät Häntä Jumalana kiitä, Room.1:21). Mitä kauemmin uskova vaeltaa Hänen yhteydessään ja oppii tuntemaan Häntä, sitä enemmän ihminen pääsee sisälle Jumalan ”syvimpiin salaisuuksiin” (vrt. 1.Kor.2:10; nämä ”salaisuudet” ovat kuitenkin jokaisen ihmisen saavutettavissa eivätkä ole vain joidenkin ihmisten etuoikeus!). Tällöin ihminen saa alati uusia kiitoksen ja ylistyksen aiheita päästessään näkemään ja kokemaan Jumalan eri ominaisuuksia eli Hänen

• suuruuttaan (1.Aikak.16:25; 2.Moos.15:1; Ps.145:3)

• kirkkauttaan (Ps.145:5)

• pyhyyttään (2.Moos.15:11; Ilm.4:8)

• viisauttaan ja tietoaan (Room.11:33)

• rakkauttaan ja armoaan (1.Joh.4:7-10; Ps.103:4,8; 118:1-4)

Jumalan olemuksesta, Hänen ominaisuuksistaan ja Hänen läsnäolostaan meidän elämässämme seuraa se, että Hän antaa meille huolenpitonsa ja vuodattaa meille siunauksiaan. Rukous on Jumalan voimallinen keino toimia maan päällä, joten Hän on monessa suhteessa sitonut toimintansa meidän rukouksiimme: Hän antaa meille kun me pyydämme (Joh.14:13, 15:7), ts. pyynnöistämme seuraa, että Hän vastaa meille. Rukousvastaukset puolestaan ovat meille suuri kiitoksen aihe (Ps.28:6-8, 118:21; Jes.25:1). Varsinainen kiitosrukous on israelilaisten laulu sen jälkeen kun Herra oli voimallisesti pelastanut kansan egyptiläisen sotaväen käsistä Kaislameren ihmeen kautta (2.Moos.15:1-21).

Paavali näki suuren kiitosaiheen siinä, että Jumala oli hänet ensinnäkin pelastanut ja toiseksi ottanut hänet palvelukseensa (1.Tim.1:12-17). Paavali kiitti rukouksissaan myös uskonveljistään (Ap.t.28:15; Room.1:8; 1.Kor.1:4). Pelastettuina ja Jumalan armahtamina olemme valmiita myös rakkaudentekoihin, mikä edelleen herättää kiittämään Jumalaa (2.Kor.9:10-15). Paavalin mukaan kiitoksen olemukseen kuuluu se, että se on rivouksien, typerien juttujen tai kaksimielisyyksien vastakohta (Ef.5:4) ja että kiitos sellaisenaan vahvistaa uskoa (Kol.2:7).

Voimakas kiitoksen henki voi tapahtua myös hädän ja koetuksen keskellä. Joonan rukous suuren kalan vatsassa oli paitsi avunhuutoa myös kiitosta ja ylistystä (Joona 2:1-10), jota seurasi sitten pelastuminen (2:11)! Paavali ja Silas rukoilivat ja ylistivät laulaen Jumalaa vankilassa sen jälkeen kun heidät oli ankarasti ruoskittu (Ap.t.16:22-25); voisi kuvitella, että sellainen tilanne ei ollut missään suhteessa kiitoksen arvoinen. Mutta Paavalin mukaan tulee kiittää aina ja kaikesta (1.Tess.5:18; Ef.5:20). Siksi emme voi olla sellaisessa tilassa tai tilanteessa, johon ei sittenkin kuuluisi myös kiitos!

Kiitoksen tulee ilmetä niin yksilöuskovan kuin seurakunnan elämässä. Uskovan koko elämän tulee merkitä kiitosta Jumalalle; kiitosta ei siten ilmaista pelkästään rukouksin ja lauluin. Meidän ei tule olla huolissamme jokapäiväisistä asioista eikä tulevaisuudestamme vaan tuoda kaikki kiittäen Jumalan tietoon (Fil.4:6), niin vaikeaa kuin oikea ”pyhä huolettomuus” meille onkin! Raamattu ei toki opeta meille laiskuutta ja saamattomuutta vaan vastuunalaisuutta ja ahkeruutta (2.Tess.3:6-15), mutta se varoittaa meitä huolehtimasta asioista niin, että huolet täyttävät mielemme Jumalan itsensä sijasta (Matt.6:33). Uskovan tulee luottaa Jumalan huolenpitoon, mikä antaa aihetta myös kiitosmieleen.

Uskovan kiitos ei siis tapahdu pelkästään rukoilemalla ja laulamalla. Uskova tuo kiitoksensa myös todistaessaan ja puhuessaan (Ps.66:16). Monet Jeesuksen parantamat ihmiset kiittivät Jumalaa äänekkäästi ja huomiota herättävästi saamastaan pelastuksesta ja avusta (Luuk.5:25, 13:13) samoin kuin Jeesuksen ihmetekojen silminnäkijät (Matt.15:31; Mark.2:12; Luuk.7:16). ”Huultemme hedelmä” on ”kiitosuhrin” uhraamista Jumalalle (Hepr.13:15), mikä merkitsee Hänen nimensä tunnustamista. Me kiitämme, kunnioitamme ja ylistämme Jumalaa uskomalla Häneen, olemalla Hänelle kuuliaisia, palvelemalla Häntä, elämällä rakkaudessa ja tekemällä hyvää lähimmäiselle, jolloin Jumalan nimi tulee korotetuksi ja muutkin ihmiset voitetaan uskoviksi (Matt.5:14-16).

Uskova ei kuitenkaan kiitä ja ylistä pelkästään yksin, vaan ne tapahtuvat myös seurakunnassa. Kiitoslaulu kaikui voimakkaansa jo vanhassa Israelissa (Ps.100:4). Kuningas Daavid vaikutti paljon lauluun ja soittoon: paitsi että hän sepitti itse paljon psalmeja hän jopa asetti neljätuhatta leeviläistä ylistämään Herraa soittimilla (1.Aikak.23:5). Alkuseurakunta koostui juutalaisista, joten ylistys ja kiitoslaulu saivat vahvan sijan alusta asti myös kristillisessä seurakunnassa (Luuk.24:53). Kuitenkin uutena piirteenä oli se, että nyt myös Jeesusta palvottiin, minkä Jeesus itse myös hyväksyi (Joh.12:13-15). Ylistys ja kiitoslaulu kuuluivat alusta asti myös lähetystyön myötä syntyneisiin seurakuntiin (Kol.3:16; Ef.5:19,20).

Lopulta kiittäminen kääntyy sitten toisin päinkin: myös ihminen saa kiitoksen Jumalalta (Room.2:29; 1.Kor.4:5). Tällä ei kuitenkaan koroteta ihmisen tekoja, vaan tämä tapahtuu sen tähden, että ihminen on ollut sydämessään kuuliainen Jumalalle.


Taivaallinen kiitos

Ei yksin maan päällä oleva ihminen kiitä Jumalaa. Myös enkelit, taivaallinen sotajoukko, kiittää Jumalaa. Profeetta Jesaja näki kutsumusnäyssään Herran taivaallisella valtaistuimellaan, jolloin serafit ylistivät Jumalaa (Jes.6:1-3). Jumalan Pojan synnyttyä ihmiseksi maan päälle enkelit ylistivät ja palvoivat Jumalaa riemuiten Hänen antamastaan pelastuksesta (Luuk.2:13,14). Ollessaan Patmoksella Johannes näkee taivaallisen jumalanpalveluksen, jossa Jumala istuu taivaallisella valtaistuimellaan ja enkelit kiittävät, kunnioittavat ja ylistävät Jumalaa (Ilm.4:1-11). Joidenkin enkelien päätehtävä on ilmeisesti toimia Jumalan ylistämisessä.

Johanneksen ilmestys kertoo myös taivaassa olevasta seurakunnasta. Taivaassa ylistyslaulu jylisee kuin suurten vesien pauhu ja voimakas ukkosen jylinä (Ilm.14:2, 19:6). Pelastetut kiittävät ja kunnioittavat Jumalaa ja Karitsaa uusin lauluin (5:8-14, 14:3). Erityisen voimakkaasti kuuluu kiitoslaulu Babylonin kukistuessa (18:20) ja Karitsan häiden alkaessa (19:1-10). Ilmestyskirjassa kiitos on voimakkaasti esillä, mikä johtuu siitä, että Johannes saa profeetallisesti nähdä ylistyksen täyttämään taivaaseen.

Voidaan sanoa, että kristityn kasvaessa Jumalan tuntemisessa hänen kiitoksensa tulee rikkaammaksi ja syvenee, mutta täydelliseksi se tulee vasta taivaassa!


Lähteet

Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 3 (Ristin Voitto, 1989)


Juhani Nikula, 4.5.2011

JEESUKSEN OPETTAMA RUKOUS

Jeesuksen seuraajilleen opettama rukous (”Isä meidän-rukous”) on osa vuorisaarnaa (Matt.5-7), jota yleisesti pidetään Jeesuksen opetusten yhtenä merkittävimmistä osista. Jaejakso Matt.6:1-18, jossa Jeesuksen opettama rukous on, käsittää kolmea teemaa: almujen antaminen (6:1-4), rukous (6:5-13) ja paasto (6:14-18). Kaikkia näitä teemoja Jeesus käsittelee yhdestä ja samasta näkökulmasta: Hän varoittaa tekopyhyydestä, jossa näitä sinänsä hyviä asioita tehdään pelkästään siitä syystä, että ihmiset huomaisivat tämänlaisen tekohurskauden. Jeesuksen ohjeen mukaan tämä kaikki (köyhien avustaminen, rukoileminen ja paastoaminen) tulisi tehdä ennemmin salassa, ihmisiltä piilossa, koska Jumala näkee kaiken ja palkitsee sen, joka sydämestään ilman silmänpalvontaa täyttää Jumalan tahdon.



Rukouksesta

Ennen kuin Jeesus opettaa seuraajilleen ns. mallirukouksen, Hän selittää rukoukseen kuuluvia periaatteita (6:5-8). Rukous oli aina ollut juutalaisuudessa tärkeässä asemassa ja opettajat (rabbit) olivat antaneet siitä paljon ohjeita. Jeesuskin lähti siitä itsestään selvyydestä, että Hänen seuraajansa rukoilivat. Mutta Jeesukselle eivät olleet tärkeitä rukouspaikka ja rukouksen ulkonaiset tavat, vaan rukoilijat motiivit. Rukous kohdistuu Jumalaan, ei ihmisiin. Jeesus ei sinänsä kiellä tässä myöskään julkista rukousta (alkuseurakunta rukoili paljon myös yhdessä, esim. Ap.t.4:23-31), mutta Hän asettaa yksityisen, salaisen rukouksen sellaisen rukouksen edelle, jossa rukous on pelkkää ulkonaisen hurskauden osoitusta ihmisten kiitosten saamiseksi.

Vaikka pintapuolisesti voisi tulkita toisin, Jeesus ei myöskään väheksy pitkää, kestävää rukousta (Hän itse antoi meille siitä esimerkin, Luuk.6:12). Jeesus torjuu sen väärinkäsityksen, että rukouksen ulkonainen pituus ja monisanaisuus tekisivät siitä tehokkaan (Matt.6:7,8; tähän voisi lisätä sen, että rukousta eivät myöskään tehosta ”kaunopuheisuus”, ”kaanaankielisyys” tai vaikuttava ja tunnepitoinen äänensävy!). Kun Jeesus tässä viittaa ”pakanoihin,” Hän lukee myös ulkokultaiset juutalaiset näihin kuuluviksi! Jumala ei kuitenkaan sitoudu mihinkään ulkonaisiin rituaaleihin, vaan Hän katsoo niiden puoleen, joiden rukous tapahtuu sydämen tasolla. Siksi on mahdotonta myöskään ymmärtää Jeesuksen opettamaa rukousta ohjeeksi noudattaa sitä pelkästään ulkonaisesti rituaalin tavoin. Se on ennemmin meille yleisluontoinen ohje Jumalan mielen mukaisen rukouksen sisällön ymmärtämiseksi.


Jeesuksen opettama rukous

Jeesuksen opettama rukous on jakeissa 6:9-13 (Luukkaan evankeliumin mukaan rukousta edelsi erään opetuslapsen pyyntö, että Jeesus opettaisi heitä rukoilemaan, Luuk.11:1-4; koska kyseessä on esikuvallinen rukous, Jeesus on varmaankin toistanut sitä erilaisissa tilanteissa ja myös hieman eri sanoin). Vaikka itse rukouksessa käytetyt sanat eivät ole tarkoitetut pelkästään meidän toistettaviksemme ulkonaisessa mielessä, ne käsittävät oikean rukouksen elementit, jotka ovat meille esikuvallisia.

Isä meidän, joka olet taivaissa! Jumalan käsittäminen isäksi ei ollut VT:n aikaan täysin vieras ajatus (esim. 5.Moos.32:6), mutta yleensä vanhan liiton aikana Jumala ymmärrettiin ennemmin etäiseksi, taivaalliseksi kuninkaaksi. Jumalan kutsuminen omaksi Isäksi alkoi varsinaisesti vasta Jeesuksen esimerkin ja opetuksen kautta: Jeesus kutsui Jumalaa omaksi Isäkseen (esim. Mark.14:36) ja opetti meitä tekemään samoin. Jeesuksen käyttämän termiä Abba (”isä” tai ”isäni”) omaksuivat myös Jeesuksen seuraajat (Room.8:15; Gal.4:6). Jeesukselle Isä oli toki erityisessä merkityksessä Hänen Isänsä (esim. Matt.11:27), mutta Hän opetti Jumalan olevan myös meidän kaikkien isä. Meidän rukoustemme kohteena on persoonallinen Jumala, meidän kaikkivaltias isämme, jonka asuinpaikka on taivaassa.

Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Rukouksen kolme ensimmäistä pyyntöä on tarkoitettu korottamaan Jumalaa ja Hänen kunniaansa. Jumalan nimi kuvastaa sitä, kuka Hän on. Pyyntö, jonka mukaan Jumalan nimi on pyhitetty, ei tarkoita sitä, että Hän tulisi pyhäksi meidän rukoustemme kautta (mikä olisi mieletön ajatus!) vaan että Häntä pidettäisiin pyhänä (esim. 2.Moos.20:8; 3.Moos.19:2; 1.Piet.1:15) ja että Hänen nimeään ei häväistäisi (Mal.1:6) ajatustemme ja käyttäytymisemme kautta. Meidät on luotu Jumalan kuvaksi, jolloin sen mukaisesti meidän elämämme ja ajatustemme tulisi olla pyhät.

Tulkoon sinun valtakuntasi. Yhtä lailla kuin Jumala on pyhä, Hän myös ikuisesti hallitsee täydellisessä kaikkivaltiudessaan. Jumalan valtakunta murtautui esiin Jeesuksen toiminnan kautta mutta ei tule täyttymykseensä ennen kuin aikojen lopussa (vrt. Matt.28:20). Jumalan valtakunnan tulemisen rukoileminen merkitsee siten sekä sitä, että Jumalan pelastava hallintavalta saisi laajentua ja menestyä tässä maailmanajassa että sitä, että sen täyttymys saisi toteutua tulevaisuudessa.

Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa. Jumalan tahto tapahtuu tällä hetkellä taivaassa täydellisesti, mutta sen sijaan maan päällä Jumalan valtakunta ei ole toteutunut täydellisesti – vielä! Jumalan tahto vie kyllä maailmaa kohti Hänen valtakuntansa täyttymystä, joka kuitenkin on vielä täydellisyytenä tulevaisuutta. Ihmisen tahto on Jumalan tahdon alapuolella (Jeesukskin ymmärsi tämän maan päällä ollessaan, Matt.26:42; risti oli Jeesukselle raskas, mutta se toteutti Jumalan täydellistä suunnitelmaa tulevaisuutta ajatellen). Ihmiselle on toisinaan käsittämätöntä tämänhetkinen tila, jossa Jumalan perimmäinen tahto ei vielä toteudu täydellisesti (esim. ihmisen kärsimyksen ongelma on vaikea ymmärtää), mutta kuitenkin Jumalan suunnitelma on kulkemassa kohti täyttymystään (Ef.1:11). Jumala antaa meille myös paljon hyvää pyyntöjemme mukaisesti ja siten Hänen tahtonsa voi yhtyä meidän tahtoomme (Luuk.11:9-13; 1.Aikak.4:9,10), mutta kaikkea pyytämäämme Hän ei meille anna, koska meidän motiivimme ovat vajavaisia (Jaak.1:5-7, 4:3). Jumalan tahdon toteutuminen taivaassa on kuitenkin esikuvana sille, mikä kerran tulee toteutumaan myös maan päällä.

Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme. Rukouksen alkuosa tähän asti on kohdistunut Jumalaan ja Hänen kunniaansa, loppuosa tästä eteenpäin kohdistuu meidän hyvinvointiimme. ”Jokapäiväinen leipä” tarkoittaa kaikkia inhimillisiä, fyysisiä tarpeitamme. Kyseessä ei ole kaikkien halujemme vaan kaikkien välttämättömien tarpeittemme tyydyttäminen (vaikka tämän eron näkeminen on meille usein vaikeaa). Jumala antaa meille todellisten tarpeittemme mukaan (Matt.6:25-34) mutta ei kaikkea, mitä satumme haluamaan. Jeesuksen sanojen taustalla on ensimmäisen vuosisadan tilanne työmarkkinoilta, jossa työmiehelle maksettiin aina kerrallaan yhden työpäivän palkka (vrt. Matt.20:1-16); tällöin yhdenkin päivän työttömyys tai sairaus merkitsi jokapäiväisen leivän puuttumista. Pyyntö ei vähimmässäkään määrin merkitse lupaa olla tahallaan tekemättä työtä (vrt. 2.Tess.3:6-12), vaan myös mahdollisuus tehdä työtä on nähtävä Jumalalta meille tulleena lahjana (vrt.5.Moos.8:18).

Ja anna meille velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meille velassa. ”Velka” tarkoittaa tässä syntiä tai rikkomusta (vrt. Luuk.11:4), jota pyydämme anteeksi Jumalalta. Ihmisen tarve saada syntinsä anteeksi on tarpeistamme suurimpia. Anteeksiantamuksen teki mahdolliseksi Jeesuksen ristinkuolema (Room.5:8-10, 8:1; 1.Joh.1:9, 2:1). Rukouksen jälkiosa on aiheuttanut hämmennystä, koska se tuntuu pinnallisesti tarkastellen viittaavan siihen, että meidän on ansaittava anteeksiantamuksemme, jotta meille voidaan antaa anteeksi (Jeesus ei opeta sellaista!). Pikemminkin Jeesus viittaa siihen, että meidän sydämiemme tulee olla vastaanottavaisia anteeksiantamukselle, mikä toteutuu sitä kautta, että olemme itsekin anteeksiantavaisia, ts. meillä tulee olla asenne, joka tekee anteeksiantamuksen vastaanottamisen mahdolliseksi (tätä Jeesus tarkoittaa myös vertauksessa armottomasta palvelijasta, Matt.18:21-35).

Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta. ”Kiusauksen” perusmerkitys ei tässä ole kiusausta langeta syntiin, koska Jumala ei viettele meitä tekemään syntiä. Kysymys onkin tosiasiassa koetuksesta, johon voimme kaikki joutua. Koetus ei itsessään ole paha asia, koska koetuksen kestäminen saa meissä aikaan kestävyyttä (Jaak.1:2-4). Jeesus myös julistaa meidät autuaiksi joutuessamme vainojen kohteiksi (Matt.5:10-12). Mutta sittenkin Jeesus myös kehottaa meitä pakenemaan vainoja (vrt. 10:23) ja myös rukoilemaan niille lievennystä (24:20), joten ei ole sittenkään merkillistä, että Hän opettaa meitä myös rukoilemaan vapautusta koetuksista. Rukouksen loppuosaa on tulkittu eri tavoin, mutta ilmeisesti se tarkoittaa kirjaimellisesti juuri sitä, että pyydämme Jumalalta vapautusta Saatanan juonia ja voimaa vastaan. Kiusasihan Saatana Jeesustakin ennen kuin Hän aloitti maanpäällisen toimintansa (4:1-11). Jeesus voitti Saatanan kiusaukset, mutta me tarvitsemme paljon rukousta, jotta meillä olisi voima kaikkia Saatanan houkutuksia vastaan.

Jeesuksen opettaman rukouksen loppuun on usein lisätty sanat: "Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Aamen." Nämä sanat eivät kuitenkaan esiinny varhaisissa alkuteksteissä vaan ovat ilmeisesti seurakunnan myöhempiä tekemiä lisäyksiä. Nämä sanat ovat kuitenkin sinänsä sopusoinnussa kaiken sen kanssa, mitä Raamattu opettaa.


Lähteet

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).




Juhani Nikula, 9.2.2011

ROOMALAISKIRJE: KIRJEEN PÄÄTÖS

Paavali päättää roomalaiskirjeensä puhumalla tehtävästään, antamalla kehotuksia ja lähettämällä terveisiä tuntemilleen henkilöille Roomassa.



Paavalin tehtävä

Paavali kertoo kirjeensä luvussa 15 tehtävästään (Room.15:14-21) ja jatkosuunnitelmistaan (15:22-33). Paavali arvostaa roomalaisia kristittyjä, joilla hän toteaa olevan hyvää tahtoa, tietoa ja kykyä opettaa (15:14). Tästä syystä hän on paikoitellen kirjoittanut kirjeessään niin suorapuheisesti kuin on tehnyt, muistuttaen lukijoita eri asioista (15:15; Paavali siis ”muistuttaa” Rooman seurakuntaa, ei ”opeta” heitä, joten hän olettaa heidän jo tietävän nämä asiat). Paavali toteaa olevansa Kristuksen palvelija evankeliumin työssä (15:16). Evankeliumin työ on ollut Paavalille kaikki kaikessa. Hänen työnsä onkin ollut erittäin hedelmällistä.

Paavalin julistukseen ovat aina liittyneet tunnusteot ja ihmeet (15:19), jotka ovat tukeneet evankeliumin leviämistä (vrt. Ap.t.14:3). Tämä on huomionarvoista, koska roomalaiskirjeessä Paavali tuo voimakkaasti esille sovituksen ja armon sanomaa; tämä ei kuitenkaan Paavalin mukaan merkitse hiljaista ja näkymätöntä työskentelyä, vaan nimenomaan Pyhän Hengen voiman osoittamista ja kokemista, mihin ihmeet ja voimateot liittyvät läheisesti. Tunnusteoilla oli selvästikin ollut oma roolinsa siinä, että pakanat olivat uskoneet Paavalin julistaman evankeliumin. Roomalaiskirjeen mukaan Paavali julistaa todellakin ääretöntä armoa, mutta läheisesti Pyhän Hengen läsnäoloon ja voimavaikutuksiin (karismaattisuuteen) liitettynä. Evankeliumi ei ole vain sanoja, vaan se on Jumalan voima (Room.1:16; 1.Kor.2:4,5).

Paavali sanoo julistaneensa evankeliumia Jerusalemista Illyriaan (=Adrianmeren itäpuolinen alue nykyisestä Kroatiasta Albaniaan; Paavalin käynnistä Illyriassa ei ole olemassa mitään muita mainintoja kuin tämä roomalaiskirjeen toteamus) saakka (15:19). Paavali kääntyi Damaskoksen tiellä ja aloitti julistuksensa heti Damaskoksessa (Ap.t.9:1-22), minkä jälkeen hän oleskeli ”Arabiassa” (Gal.1:17; mitä Paavali tarkoittaa ”Arabialla” on epävarmaa, luultavasti hän oleskeli Damaskoksen takana olevalla seudulla). Paavali kävi apostolina useita kertoja Jerusalemissa (ensimmäisen kerran Ap.t.9:26-30). Hänen toimintansa tukipaikaksi muodostui kuitenkin Antiokia (Ap.11:26; 13:1-3), josta hän myöhemmin lähti lähetysmatkoilleen. Lopulta hänen työnsä ulottui Jerusalemista Illyriaan. Tämän lännempänä Paavali ei vielä ollut roomalaiskirjettä kirjoittaessaan evankeliumia julistanut.

Paavalin periaatteena oli julistaa evankeliumia siellä, missä sitä ei ollut ennen julistettu (Room.15:20); näin Paavali toteutti Jesajan profetiaa (Jes.52:15). Juuri evankeliumin työ on syy siihen, miksi Paavali ei ollut päässyt ennen käymään Roomassa (15:22). Koska hän nyt katsoi jo tehneensä työnsä itäisten seutujen hyväksi, hän voi nyt käydä Roomassa ja valmistella matkaansa Espanjaan. Rooman seurakunnan tehtävä olisi auttaa Paavalia matkavalmisteluissa (15:24). Tuohon aikaan Espanja katsottiin maailman läntisimmäksi kolkaksi, koska Amerikan mannerta ei vielä tunnettu. Paavalin motiivina läntiselle lähetystyölle oli selkeästi se, että siellä ei evankeliumia ollut vielä julistettu. Pääsikö Paavali koskaan toteuttamaan Espanjan lähetysmatkaansa, ei kuitenkaan varmuudella tiedetä. On pidetty mahdollisena, että ensimmäistä kertaa keisarin eteen jouduttuaan Paavali olisi vapautettu (tulkinta perustuu 2.Tim.4:16-18:aan), jonka jälkeen hän olisi vielä jonkin aikaa voinut jatkaa evankeliumin työtä. Lopulta Paavali kuitenkin joutui vankeuden jälkeen tapettavaksi (2.Tim.4:6-8).

Ennen suunnittelemaansa Rooman matkaa Paavalin kuitenkin piti käydä viemässä avustus Jerusalemin kristityille (Room.15:25-27). Paavali tunsi velvollisuudekseen sen, että pakanakristityt avustavat Jerusalemin seurakunnan köyhiä (Gal.2:10). Tämä johtui useasta syystä. Ensinnäkin, pakanakristityt saattoivat näin osoittaa hengellistä riippuvaisuuttaan ja kiitollisuuttaan Jerusalemin alkuseurakuntaa kohtaan, josta evankeliumi alun perin alkoi levitä. Toiseksi, avustus oli osoitus Kristuksen seurakunnan ykseydestä pakanoitten ja juutalaisten välillä. Kolmanneksi, Paavalille henkilökohtaisesti tämä lienee ollut viimeinen mahdollisuus hoitaa hänen lupaamaansa avustusta, koska hänen suunnitelmansa oli siirtyä nyt lännemmäs, josta avustuksen hoitaminen tuskin enää kävisi päinsä. On väitetty, että Jerusalemin juutalaiskristityt tulkitsivat tämän avustuksen Mooseksen lain mukaiseksi temppeliveroksi (Matt.17:24; 2.Moos.30:11-16), mutta Paavalille kyseessä oli kuitenkin rakkauden lahja, ei osoitus lain noudattamisesta.

Paavali pyytää vielä esirukousta itselleen (15:30-32). Tässä vaiheessa (kirjeen kirjoittamishetkellä kolmannella lähetysmatkalla Korintissa n. v. 57 jKr.) Paavali näyttää jo aavistavan, että hänen Jerusalemin matkansa tulee pitämään sisällään vaaroja. Hän luottaa kuitenkin siihen, että hän pääsee käymään Roomassa seurakunnan luona.


Tervehdyksiä ystäville

Paavalin tervehdykset (16:1-16) ovat runsaslukuiset, mitä on myös ihmetelty, koska Paavali ei ollut ennen käynyt Roomassa. Kuitenkin Rooman laajan valtakunnan kulkuyhteydet olivat hyvät, yhteiset kielet latina ja kreikka laajalti käytössä sekä kulttuuri-ilmapiiri vilkas ja avoin uuden oppimiseen. Kanssakäyminen valtakunnan sisällä, jossa vielä vallitsi Rooman rauha (Pax Romana), oli sen ajan oloissa vilkasta. Ei siten ole mitenkään erikoista, että Roomassa asui paljon ihmisiä, jotka Paavali tunsi entuudestaan. Yksi tällainen esimerkki mainitaan jo aikaisemmin: Paavali oli tutustunut Priscaan ja Aquilaan Korintissa (Ap.t.18:2; Room.16:3).

Paavali aloittaa antamalla suosituksensa Foibesta, joka oli Kenkrean seurakunnan palvelija (16:1,2; Kenkrea oli Korintin satamakaupunki). Suositukset olivat tuohon aikaan tavallisia (vrt. 2.Kor.3:1) ja tarpeellisia, koska huolimatta Rooman kosmopoliittisesta luonteesta ja valtakunnan sisäisestä rauhasta sen aikainen matkanteko sisälsi aina paljon vaaroja eivätkä etäällä asuneet ihmiset tunteneet toisiaan aivan samaan tapaan kuin nykyisin on mahdollista. Mitä palvelutyötä Foibe ”seurakunnan palvelijana” oli tehnyt, on epäselvää. Tavallinen oletus on, että hän olisi toiminut diakoniatyöntekijänä (vrt. ilmaisu ”ollut tukena monille”, 16:2). Oletettavasti Foibe oli myös henkilö, joka vei Paavalin roomalaiskirjeen perille.

Rooman seurakunnan sanotaan kokoontuneen Priscan ja Aquilan talossa (16:5; ks. myös 16:23). Tässä vaiheessa ei ollut olemassa vielä kirkkorakennuksia, joten kotiseurakunnat olivat tavallisia. Samalla tämä oli osoitus siitä, että koko omaisuuden myynti uskoontulon jälkeen (Ap.t.2:45) oli lyhytaikainen ja tilanteen sanelema ratkaisu (Jerusalemin seurakunta joutui kohta ankaran vainon kohteeksi). Alkuseurakunnan jälkeen uskovien tuli puolestaan käyttää omaisuuttaan ja varojaan seurakunnan hyväksi.

Jae 16:7 mahdollisesti merkitsee, että naista nimeltä Junia kutsutaan apostoliksi (alkukieli ei tosin ilmaise, onko kyseessä naisen nimi Junia vai miehen nimi Junias). Kuitenkaan ei ole selvää, mitä merkitsee nimike ”apostoli” Andronikoksen ja Junian yhteydessä. ”Apostoli” oli tuohon aikaan yleinen nimike, joka saattoi merkitä ”lähettiä” (kuten Epafroditos, Fil.2:25, alkukielessä apostolos).

Kun Paavali oli päättänyt omat tervehdyksensä, hän antaa lukijoilleen tiukkasävyisen kehotuksen pysyä erossa eripuraisista ihmisistä ja vääristä opettajista (16:17-20). Kehotus on vaativa ja kyseinen eripuraisuus ja väärä opetus ovat selvästikin olleet peräisin Saatanalta. Kyseessä on yleistettävissä oleva kehotus pysyä erossa valhekristityistä, mutta ei eristäytymään maailmasta (vrt. Joh.17:15).

Lopuksi myös Paavalin luona olleet uskovat lähettävät kirjeen mukana tervehdyksen roomalaisille (16:21-23). Timoteus, joka tässä mainitaan, oli Paavalin läheisimpiä työtovereita. Samalla tästä käy ilmi, että Paavalin kirjurina on toiminut Tertius (16:22). Ihminen, joka oli tosin kirjoitustaitoinen, ei välttämättä kyennyt tai halunnut kirjoittaa kirjettä itse. Kirjeen kirjoittaminen tapahtui tuolloin siihen tehtävään harjaantuneitten ihmisten kautta, jolloin kirjurit toivat kirjeeseen kielellisen ja rakenteellisen oikeamuotoisuuden, mutta paikoitellen myös oman sävynsä.


Ylistys

Roomalaiskirjeestä puuttuu jae 16:24, koska sitä ei esiinny varhaisissa alkuteksteissä. Myöhäisissä käsikirjoituksissa jae 16:24 kuuluu seuraavasti: "Herramme Jeesuksen Kristuksen armo olkoon teidän kaikkien kanssa. Aamen."

Paavali päättää kirjeensä ylistykseen (16:25-27). Paavali ylistää ainoaa ja viisasta Jumalaa, jolle kuuluu kiitos Jeesuksen Kristuksen kautta. Jumala on ilmoittanut itsensä meille ja Hän on johtanut meidät uskonkuuliaisuuteen.


Roomalaiskirje pähkinänkuoressa

Roomalaiskirjeessään Paavali on käsitellyt keskeisiä kristillisen opin ja elämän teemoja:

1. Jumalan laki, jonka edessä jokainen ihminen on syyllinen
2. Ihmisiä rakastavan Jumalan ääretön armo, jonka Hän on osoittanut Kristuksessa
3. Sovitettujen ja lunastettujen Jumalan ihmisten ei tule uudelleen alistua lain orjuuteen
4. Uusina luomuksina Jumalan ihmisten ei tule antautua palvelemaan syntisen luontonsa vaatimuksia
5. Jumalan ihmiset voivat elää voittoisaa hengellistä elämää Hengen voimassa
6. Jumalan ihmiset voivat elää jokapäiväistä elämäänsä Hengen johtamana
7. Israelin tulevaisuus

Roomalaiskirje on sisällöltään rikas ja monipuolinen, mistä syystä sen merkitys on kautta uuden liiton ajan ollut suuri. Jokainen ihminen voi sen kautta saada vahvaa hengellistä ravintoa, joka vaikuttaa koko hänen elämäänsä.


Lähteet

Bruce, F.F.: Romans (Grand Rapids, Michigan, 1985).



Juhani Nikula, 26.1.2011



Palma, Anthony D.: Galatians and Romans. Study guide (ICI, Irving, Texas, 1988).

ROOMALAISKIRJE: KRISTILLINEN ELÄMÄ

Paavalilla on roomalaiskirjeessään lukuisia eri teemoja. Luvuissa 6-8 hän selostaa pyhityksen perustaa, kun taas luvuissa 12-15 hän esittää pyhityksen käytännöllistä sovellusta. Ei riitä oikea oppi eikä sen tunteminen, vaan pyhitys tulee myös panna käytäntöön. Kyse ei kuitenkaan ole lain ulkonaisesta noudattamisesta, vaan etiikan tulee aina rakentua elävään suhteeseen ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen Kristukseen. Kyse on uudesta elämästä, jota armosta pelastettu ihminen elää Jeesuksen seuraajana.



Elävä uhri

Paavali on jo aikaisemmin kehottanut lukijoitaan antautumaan Jumalalle kokonaan (Room.6:13,19). Nyt hän kehottaa heitä antamaan itsensä eläväksi uhriksi Jumalalle (12:1,2). Tämä merkitsee erityisesti kolmea asiaa.

(1) Uskovien tulee antautua Jumalan omaisuudeksi. Tämä on uskovan sydämen vastaus Jumalalle, joka on osoittanut armoaan hänelle. Antautuminen Jumalalle merkitsee hengellistä palvelua käsittäen uskovan ajatukset, tunteet, sanat ja teot (vrt. Hepr.13:16).

(2) Vaikka uskovat edelleen asuvat nykyisessä maailmassa, heidän tulee olla mukautumatta sen käyttäytymismalleihin (vrt. Joh.17:15-17). Roomalaiskirjeen luvussa 6 Paavali kehottaa uskovia kuolemaan synnille ja luvussa 8 hän kehottaa antautumaan Pyhän Hengen voiman ja johdatuksen alle, jolloin he voivat vastustaa tämän maailman houkutuksia.

(3) Uskovien tulee muuttua (tulla pyhiksi), mikä on vähittäistä ja jatkuvaa mielen alueella tapahtuvaa kasvua. Kyse ei ole vain tahdonvoimalla tapahtuvaa hyvän tekemistä ja pahan välttämistä, vaan ihmisen sydämen muutoksesta/kasvusta.

Edellä mainittu eläväksi uhriksi antautuminen kuuluu jokaiselle kristitylle ja häntä velvoitetaan siihen. Mutta tämän jälkeen Paavali kuvailee Jumalan omien parissa vallitsevaa erilaisuutta (Room.12:3-8). Jokainen Kristuksen ruumiin jäsen (uskova) on saanut omat lahjansa palvellakseen hengellistä yhteisöä, seurakuntaa, jossa on samalla kertaa keskinäinen yhteys (ykseys) ja Jumalan luomaa erilaisuutta (=kaikki erilaisuus palvelee yhtä kokonaisuutta). Paavalin seurakunnasta käyttämä vertauskuva ruumiina merkitsee toisaalta sitä, että Kristus on ruumiin pää ja toisaalta sitä, että olemme kaikki omilla paikoillamme jäseninä tässä ruumiissa.

Paavali luettelee tässä seitsemän armolahjaa (12:6-8; muita UT:n armolahjaluetteloita ovat 1.Kor.12:8-10; Ef.4:11,12; 1.Piet.4:10,11). Armolahjat ovat Jumalan vapaan armon kautta saatuja henkilahjoja (eivät luonnollisia lahjoja), joiden avulla palvellaan seurakuntaa ja joita käytetään luottamuksessa Herraan. ”Uskon määrä” (Room.12:3) tarkoittaa Jumalan antamaa hengellistä voimaa, joka on annettu jokaiselle uskovalle, jotta hän voi käyttää lahjaansa ja täyttää velvollisuutensa.


Kristuksen laki

Tämän jälkeen Paavali selostaa, mitä ”Kristuksen laki” tarkoittaa: se on ennen muuta keskinäisen rakkauden osoittamista ihmisten kesken (12:9-13 uskovien kesken; 12:14-21 suhteessa ulkopuolella oleviin, vainoojat mukaan luettuina). Rakkaus ilmenee käytännöllisinä hyvinä tekoina, joitten tekemisessä uskovien tulee olla innokkaita (12:11).

Mitä tulee ulkopuolella oleviin, heidän puolestaan tulee rukoilla (12:14), heidän kanssaan tulee iloita ja itkeä (12:15) ja heidän kanssaan tulee elää ilman ylemmyydentunteita (12:16), mikä voi olla vaikeaa meidän ylpeydellemme. Osa ulkopuolella olevista on meidän suoranaisia vainoojiamme, mutta meidän ei tule pyrkiä kostamaan heille millään tavalla; päinvastoin, meidän tulee pyrkiä voittamaan paha hyvällä (12:17-21). Kosto kuuluu yksin Jumalalle. Sikäli kun asia riippuu meistä, meidän tulee pyrkiä elämään rauhassa myös ulkopuolella olevien kanssa (12:18; mutta tietenkään tämä ei voi merkitä sitä, että meidän on piiloteltava evankeliumia tai mukauduttava tämän maailman etiikan mukaan).


Kristitty ja esivalta

Aina ajankohtainen ja haasteellinen on kristityn suhde maalliseen esivaltaan (13:1-7). UT:n kirjoittamisen aikaan juutalaisuus oli Rooman valtakunnan tunnustama laillinen uskonto, jonka harjoittajilla oli eräänlainen poikkeuslupa olla osallistumatta keisarinpalvontaan ja roomalaisten jumalien kumartamiseen. Tämä merkitsi jopa sitä, että juutalaisilla oli oikeus tuomita kuolemaan se pakanataustainen henkilö, joka astui Jerusalemin temppeliin pelkästään juutalaisille sallitulle alueelle (kuolemantuomio oli pätevä, vaikka henkilö olisi ollut Rooman kansalainen!). Juutalaiset toisaalta vastustivat maansa miehitysjoukkoja ja pyrkivät välttämään verojen maksamista Roomalle. Paavali kuitenkin toteaa, että esivalta on saanut valtansa Jumalalta ja siksi kristityn tulee olla alamainen esivallalle. Joka vastustaa esivaltaa, vastustaa itse asiassa Jumalaa (13:1). Esivallalla on myös oikeus rangaista väärintekijöitä (13:4). Koska esivalta on Jumalan asettama, tulee verot ja lain mukaiset maksut maksaa ja osoittaa esivallalle myös sille kuuluvaa kunnioitusta.

Roomalaisten (kuten myös juutalaisten) näkökulmasta kristinuskon perustaja Jeesus oli rikollinen, joka tuomittiin kuolemaan ristillä. Siksi Paavalin kehotus esivallan tinkimättömään kunnioittamiseen on huomionarvoista. Esivallan kunnioituksella on kuitenkin tietyt rajansa: esivalta ei voi vaatia Jumalalle kuuluvaa kunniaa eikä mennä yli sen, minkä Jumala on esivallalle uskonut.

Jos uskovan on osoitettava kunnioitusta maallista lakia kohtaan, hänen on lisäksi noudatettava myös kymmenen käskyn lakia, jonka tausta on rakkaus (13:8-10). Kun uskovat rakastavat lähimmäistä niin kuin itseään, he tosiasiassa luonnostaan välttävät niitä asioita, jotka kymmenen käskyn laki heiltä kieltää. Rakkaus on luonnehdittava velaksi, jota ei voi koskaan maksaa pois (13:8). On pantava erityisesti merkille, että vaikka Paavali vastustaa juutalaista lakivanhurskautta, hän ei vähimmässäkään määrin pyri tekemään tyhjäksi kymmenen käskyn lain noudattamista.


Kristuksen paluuta odotellessa

Käskyjen (niin Jumalan kuin esivallan antamien) noudattamisen syy on eskatologinen (13:11-14). Nykyinen aika on viimeinen aika ennen Jeesuksen paluuta, joka on Jumalan pelastussuunnitelman seuraava suuri tapahtuma. Koska meidän pelastuksemme täyttyy Hänen paluunsa yhteydessä (Hepr.9:28; 1.Piet.1:5), meidän tulee olla tietoisia siitä ja olla valmiita, kun Hän tulee.

Paavalille ”päivä” merkitsi edessä olevaa tuomion päivää (13:12), jolloin kaikki pimeyden teot paljastuvat. Kaikki, mikä edeltää tuota päivää, on pimeyttä tai yötä. Siksi uskovien tulee panna pois kaikki pimeydessä eläminen ja pukeutua Kristukseen ja Hänen tahtonsa mukaiseen käytökseen (13:13,14). Epäilemättä Paavali tässä viittaa myös rajalliseen määrään aikaa, joka meillä on käytettävissämme evankeliumin julistamiseen.


Kristillinen vapaus ja keskinäinen huolenpito

Paavali kehottaa lukijoitaan käyttämään vapauttaan siten, että nämä ottavat huomioon myös uskossa heikot ihmiset (14:1-12). Vapaus ei anna uskovalle oikeutta toimia huomioimatta toisia ihmisiä. ”Heikolla” Paavali tarkoittaa ihmistä, joilla on vahva vakaumus sellaisten asioiden suhteen, jotka eivät Raamatun mukaan ole nimenomaisesti sanottu synniksi, mutta joista tämä ihminen kuitenkin loukkaantuu, kun joku kristitty toimii tätä vakaumusta vastaan. Paavali sanoo tällaisia kysymyksiä liittyvän tiettyihin päiviin tai ruokiin, mutta nämä ovat kuitenkin vain esimerkkejä. Paavalin mukaan käytännön suhtautuminen näihin kysymyksiin nousee rakkaudesta: tällainen ”heikko” tulee ottaa huomioon eikä hänelle saa toimia loukkaukseksi. Tällöin uskovan tulee olla valmis luopumaan omasta vapaudestaan toisen ihmisen omantunnon vuoksi. Olemme kaikki ensinnäkin Kristuksen palvelijoita ja toiseksi muitten ihmisten palvelijoita (14:7). Paavali lisäksi muistuttaa, että jokainen meistä (niin ”heikko” kuin ”vahva”) tekee kerran tiliä itsestään, jolloin myös joudumme vastuuseen asenteistamme toinen toistamme kohtaan.

Paavalin ajatukset pohjautuvat siihen, että vapauttamme rajoittaa rakkautemme, joka edellyttää, että olemme valmiita tukemaan toinen toistamme (14:13-23). Vaikka tietäisimme, että jokin asia ei ole syntiä, voimme (sinänsä oikeutettua) vapautta noudattaessamme olla lankeemukseksi heikolle ihmiselle. Paavali ottaa erityisesti esimerkiksi lihan syömisen, joka vallitsevassa kulttuurissa saattoi merkitä epäjumalille uhratun lihan syömistä (1.Kor.8:1-13). Paavalin ”vahva” lähtökohta on se, että epäjumalille uhrattu liha ei ole mitään erityistä eikä kristitylle vaarallista, mutta ”heikon” omantunnon kannalta sen syömisessä oli vaaransa. Siksi asia on ratkaistava sen mukaan, mitä se merkitsi toisen ihmisen hengellisen hyvinvoinnin kannalta. Kristuskin kuoli meidän puolestamme, koska Hän oli valmis uhrautumaan rakkauden tähden (14:15); siksi myös meidän on oltava valmiita uhraamaan vapautemme toisen ihmisen vuoksi (14:17-19).

Meidän esimerkkimme on itse Kristus (15:1-6). Jaetta 15:3 on tulkittu kahdella tavalla. Ensinnäkin, Kristus asetti muitten ihmisten edun oman etunsa edelle. Toiseksi, Jumalan tahto oli Hänelle tärkeämpi kuin Hänen oma tahtonsa. Jeesus oli epäilemättä voinut valita itselleen helpomman tien kuin mikä sitten toteutui, mutta Hän oli täysin uskollinen Isän Hänelle antaman tehtävän suorittamiseen.

Liittyen Kristuksen esimerkkiin Paavali antaa erityisesti ”vahvoille” kolme kehotusta, jotka itse asiassa merkitsevät lopulta samaa:

1. Vahvojen tulee kestää heikkojen vajavuuksia (15:1)

2. Meidän jokaisen on otettava huomioon lähimmäisemme (15:2)

3. Meidän jokaisen on ajateltava, mikä on lähimmäiselle hyväksi (15:2)

Paavali vahvistaa ajatuksensa viittaamalla Raamattuun (VT:iin; 15:4), joka antaa meille kaiken kestävyydeksi, lohduksi ja toivoksi. Paavalin rukous on, että Jumalan antamalla kestävyydellä ja rohkaisulla roomalaiset noudattavat hänen kehotuksiaan, jolloin heidän yksimielisyytensä koituisi Jumalan ylistykseksi (15:5,6).


Kristus ja pakanamaailma

Kuten juutalaisen ja pakanataustaisen uskovan tulee osoittaa toisilleen keskinäistä hyväksymistä, tulee ”vahvan” ja ”heikon” uskovan hyväksyä toinen toisensa (15:7-13). Kristuskin on tullut niin juutalaisia kuin pakanoita varten (15:8,9). Inhimillisesti juutalaisen ja pakanan välillä oli ylittämätön kuilu, mutta koska Jumala on yhdistänyt nämä kaksi ihmisryhmää, Hän voi yhdistää kenet hyvänsä! Nykyihmisen voi olla vaikea käsittää tämän ajatuksen vallankumouksellisuutta, mutta kyse on juuri sellaisesta asiantilasta: kaksi keskenään vihollisuudessa olevaa ihmisryhmää voivat tulla yhteyteen keskenään Kristuksen yhdistäessä heidät. Inhimilliset raja-aidat kaatuvat, kun Herra yhdistää ihmiset keskenään.


Lähteet

Bruce, F.F.: Romans (Grand Rapids, Michigan, 1985).

Palma, Anthony D.: Galatians and Romans. Study guide (ICI, Irving, Texas, 1988)



Juhani Nikula, 15.12.2010

ROOMALAISKIRJE: ISRAELIN PELASTUMINEN

Paavali oli syntyperältään juutalainen. Tästä syystä hänellä oli sydämessään suru ja tuska kansansa luopumuksesta (Room.9:2). Paavali omistaa roomalaiskirjeessään kokonaista kolme lukua (9-11) Israelin tilanteen käsittelyyn. On mahdollista, että Rooman seurakunnan sisäinen tilanne tavalla tai toisella sai Paavalin ottamaan asian näin laajasti kirjeessään esille.



Israelin epäusko ja Jumalan vapaa valinta

Paavalin suru omasta kansastaan oli raskas (9:1-5), koska hän halusi myös sen pääsevän osalliseksi evankeliumin siunauksista. Paavalin toive olla itse kirottu, jos se auttaisi hänen veljiään (9:3) muistuttaa Mooseksen vuodatusta tilanteessa, jossa kansa oli tehnyt itselleen epäjumalankuvan, kultaisen sonnin (2.Moos.32:31-35); niin Mooses kuin Paavali halusivat kiihkeästi oman kansansa pelastusta. Paavali muistuttaa lukijoitaan lukuisista siunauksista, joita Jumala on kansalleen antanut, suurimpana itse Kristus, jota Paavali kutsuu Jumalaksi (Room.9:4,5). Mutta siunauksista huolimatta Israel oli epäuskon vallassa, mikä aiheutti Paavalille lakkaamatonta tuskaa.



Jumalan suunnitelma ei kuitenkaan ole epäonnistunut. Jumalan toimintamalli on kautta aikojen ollut se, että Hän erottaa ihmisiä valintansa mukaan saamaan lupauksia; tämä merkitsee samalla sitä, että toiset saavat tiettyjä lupauksia, toiset eivät (9:6-13). Paavali ottaa esimerkeiksi, kuinka Jumalan valinta kohdistui Iisakiin ja Jaakobiin. Se oli Jumalan vapaa valinta. Jumala valitsi Israelin kansakseen, mutta ei sen hyvien tekojen, vaan Jumalan oman vapaan valinnan vuoksi. Niinpä etnisen Israelin epäusko ei voi estää Jumalan suunnitelmien täyttymistä (vrt. 8:28-30). VT todistaa, että tämän kansan sisällä on ollut aina valittu jäännös, joka on ollut uskollinen Jumalalle ja jonka kautta Jumala toteutti suunnitelmiaan.



Jumalan vapaa valinta on kuitenkin ihmiselle vaikea hyväksyä, koska se ei tunnu inhimillisesti oikeudenmukaiselta; kyseessä on kuitenkin Jumalan armoon eikä oikeudenmukaisuuteen perustuva valinta (9:14-29). Tosiasiassa Jumala ei voisi valita ketään, jos Hän tekisi valintansa ihmisen ansioitten mukaan. Jumala ei toisaalta olisi epäoikeudenmukainen, vaikka Hän ei tekisi ihmisen hyväksi mitään, pelastusta myöten! Siksi valintakin on armoa, jota me ihmiset emme voi moittia.

Kuitenkaan VT:n aikana Jumala ei täyttänyt suunnitelmiaan vain valitun jäännöksen kautta, vaan Hän käytti jopa pakanallisia hallitsijoita kuten Egyptin faaraota. Vaikka Jumala paadutti faaraon sydämen monta kertaa, on väärin sanoa, että Jumala sattumanvaraisesti päätti tehdä niin; ennemminkin faaraon sydän paatui hänen oman jumalattomuutensa tähden (2.Moos.8:15,28; 9:34). Jumala antoi niin tapahtua Hänen omien suunnitelmiensa edistämiseksi. Jumala ei ole koskaan pahan alkulähde eikä Hän saa ihmisiä tekemään syntiä, minkä jälkeen Hän tuomitsisi heidät synnintekijöinä. Ennemmin Jumala saa pahatkin ihmiset palvelemaan Hänen tahtoaan.

Ihminen voi kyseenalaistaa Jumalan teot, mutta ihmisellä ei ole tosiasiallista oikeutta siihen (9:19-21). Jumala tietää, mitä Hän valitessaan tekee. Hänen valintansa voi olla meille käsittämätön, mutta Hänellä on kaikkivaltiudessaan oikeus toimia omien tarkoitusperiensä mukaisella tavalla. Tässä yhteydessä on korostettava, että tätä ei pidä ymmärtää niin, että Jumala olisi tuominnut ketään ennalta kadotukseen, vaan tämän vertauskuvan mukaan ”arvokkaat” ja ”arkiset” astiat tarkoittavat meidän ihmisten erilaisia palvelutehtäviä (kyse ei ole siis erilaisuudesta pelastuksemme suhteen). Mutta mitä pelastukseen tulee, jotkut ovat tietoisesti valinneet osakseen jumalattomuuden ja siksi Jumalan viha kohdistuu heihin (9:22-24). Kuitenkin Jumalan vihakin täyttää Jumalan suunnitelmia, koska samalla Jumalan armo ilmestyy niille, jotka ovat olleet Hänelle uskolliset.

Paavali ottaa edelleen esimerkin VT:sta profeetta Hoosean avioliitosta porttovaimon kanssa (9:25,26; Hoos.2:1,25). Profeetan avioliitto oli vertauskuva Israelin uskottomuudesta, jolloin pakanakansat, jotka eivät ennen olleet Jumalan kansaa, saivat Paavalin tulkinnan mukaan Jumalan kansan aseman evankeliumin kautta. Niinpä Jumala onkin kutsunut armon astioiksi niin juutalaisia kuin pakanoita (Room.9:24). Kuitenkin Hoosean avioliitto oli samalla vertauskuva siitä, että tulevaisuudessa valitun kansan uskottomuus päättyy ja silloin kansa on jälleen täysin Jumalan uskollinen kansa.

Paavali jatkaa lainauksilla Jesajan profetiasta (9:27-29), jonka mukaan läpi VT:n ajan Jumala toteutti suunnitelmiaan valitun jäännöksen, Jumalalle uskollisten yksilöiden kautta eikä koko Israelin kautta. Suuri osa Israelista on kautta aikojen ollut Herralle uskoton. Juutalaiset hylkäsivät myös Messiaansa kun tämä tuli. Paavali kuitenkin katsoi itse kuuluvansa uskolliseen jäännökseen. Jäännöksen luonteeseen kuuluu, että se on myös vakuutena sille, että koko kansakunta kerran löytää jälleen kuuliaisuuden Jumalalle.


Ihmisen vastuu

Paavali toteaa lopulta sen israelilaisille kovin vaikean asian, että hekään eivät voi pelastua lakia noudattamalla vaan samalla tavalla kuin pakanat (9:30-33). Myös israelilaisille pätee sama tie vanhurskauteen, joka tapahtuu yksin uskon kautta. Asia on kuitenkin heille poikkeuksellisen vaikea ja se on heille ”kompastuskivi”, joka kuitenkin ennustettiin jo VT:ssa (Jes.8:14,15). Messias oli erilainen kuin juutalaiset olivat odottaneet ja Hänestä tuli kompastuskivi heille, mutta lopulta Hänestä tulikin kulmakivi (Mark.12:10; 1.Piet.2:6-8). Juutalaisilla oli Jumalan laki ja Hänen erityinen ilmoituksensa toisin kuin pakanoilla, mutta siitä huolimatta juutalaiset hylkäsivät Jumalan lahjan, uskonvanhurskauden, jonka puolestaan pakanat ottivat vastaan. Tämä vastakkainasettelu on voimakas, minkä Paavali nimenomaisesti tuo esille. Lopulta vastuu on ihmisellä itsellään, kuului hän mihin kansaan tahansa. Jokainen voi saavuttaa vanhurskauden vain yhdellä tavalla, uskon eikä tekojen kautta.

Paavali asettaa vastakkainen kaksi tapaa pyrkiä vanhurskauteen, tekojen tai uskon kautta (10:1-13). Paavali oli itse ollut intoa täynnä lain noudattamiseen ja oli siksi kiihkeästi vainonnut kristittyjä, kunnes hän Damaskoksen tiellä kohtasi Jeesuksen. Kiihkeällä lakihurskaudellaan Paavali oli vain pyrkinyt pystyttämään omaa vanhurskauttaan, eikä sitä joka tulee Jumalalta. Näin Paavali tiesi omasta kokemuksestaan, että on täysin kestämätön sellainen väite, että on yhdentekevää mihin uskoo, kunhan on uskossaan vilpitön! Tämä väite on ikivanha, mutta väärä. Paavali oli ollut täysin varma omassa, kiihkeässä lakiuskossaan, mutta se osoittautui lopulta Jumalaa vastaan taistelemiseksi.

Kristus on lain loppu (10:4) kahdessa merkityksessä. Hän on ensinnäkin lain täyttymys. Toiseksi, Hän on lain loppu, koska vanha liitto on hävinnyt ja uusi liitto on tullut tilalle.

Pyrkimys vanhurskauteen tekojen kautta on toivotonta (10:5), koska ihminen ei parhaimmillaankaan pysty täyttämään koko lakia. Uskonvanhurskaus taas on avoinna kaikille Jeesuksen täytetyn työn kautta (10:6-8). Jeesus on jo tullut taivaasta ja Hänet on jo herätetty kuolleista; siksi Jeesuksen ihmiseksi tuleminen ja Hänen ylösnousemuksensa ovat Hänen maanpäällisen pelastustyönsä kaksi merkkipylvästä, jotka osaltaan muodostavat ”uskon sanan” eli evankeliumin. Tähän meitä kutsutaan sydämessä uskomaan ja julkisesti tunnustautumaan (10:9-11). Lopultakaan pelastuksen näkökulmasta ei ole mitään merkitystä sillä, olemmeko pakanoita vai juutalaisia: pelastuksen tie on molemmilla sama ja molemmilla on sama Herra (10:12,13).

Tämän jälkeen Paavali kääntyy käsittelemään tarvetta julistaa evankeliumia kaikille, jotka eivät ole sitä kuulleet (10:14-21). Profeetta Jesajan mukaan ilosanoman tuojan askelet ovat ihanat (Jes.52:7). UT:n valossa kyseessä on hyvä sanoma siitä, että synnin siteet on katkottu ja ihmisen jumalasuhde korjaantuu Jeesuksen täytetyn työn kautta. Paavali korostaa, että usko tulee evankeliumin kuulemisesta. Niissä, jotka kuulevat Kristuksen sanan, herää usko. Israel on tässä suhteessa ollut etuoikeutetussa asemassa, mutta kuten Mooses jo oli ennustanut (5.Moos.32:21), he ovatkin saaneet kadehtia toista kansaa, joka on ottanut evankeliumin vastaan. Tämä ennustus oli nyt toteutunut, koska Israel oli uppiniskainen kansa.


Jumalan suunnitelma Israelia kohtaan

Huolimatta johtopäätöksistään Paavali ei kuitenkaan katso oman kansansa olevan lopullisesti hylätty, vaan hän näyttää luvussa 11, että Jumalan tarkoituksena on pelastaa myös Israel. Sen kapinallisuus on palvellut Jumalan suunnitelmaa levittää evankeliumia kaikkialla pakanamaailmassa (11:11,12)!

Israelin vieraantuminen Jumalasta ei ole lopullinen (11:1-16). Paavali näkee jo omassa asemassaan syntyperäisenä israelilaisena todisteen siitä, että koska Jumala oli hänelle armollinen, Jumala ei ole hylännyt kansaansa (11:1). Jumala on edeltä tiennyt kaiken, joten valitessaan Israelin Hän on tiennyt niin tulevan uskollisen jäännöksen kuin kansan enemmistön tulevan luopumuksen. Kuten Elian aikana, on nytkin jäännös uskollisia juutalaisia, jotka eivät ole torjuneet evankeliumia. Jumala on etu käteen tiennyt, ketkä ottavat evankeliumin vastaan ja ketkä paatuvat (11:5,7).

Pakanoiden ei kuitenkaan ole syytä ylpeillä juutalaisten kustannuksella, koska näiden kääntymys tulee kerran olemaan suuri tapahtuma (11:13-16). Vertauksessa oliivipuusta (11:17-24) Paavali varoittaa pakanakristittyjä suhtautumasta ylemmyydentunteella juutalaisiin, koska nämä ovat joka tapauksessa pysyvästi Jumalan valittu kansa. Jumala osoitti armoaan valittua kansaansa kohtaan, koska ilman sitä kansa olisi lopullisesti hävinnyt olemasta. Mutta jos Jumala oli valmis leikkaamaan jalon oliivipuun oksia (juutalaisia) irti puusta, Jumala voi yhtä hyvin leikata pois villin oliivipuun oksia (pakanoita). Pakanoilla ei ole siten mitään syytä ylemmyydentuntoon juutalaisia kohtaan. Ylipäätään ihminen pysyy Jumalan yhteydessä vain uskon kautta (11:20), kuului ihminen mihin kansaan hyvänsä. Jokaisen ihmisen toivo on pelkästään Jumalan armossa, ei syntyperässä tai ansioissa. Armo ei anna mitään aihetta kerskailuun kenellekään.

Israel tullaan kuitenkin kerran ennallistamaan (11:23). Tosin ne oksat (yksilöt), jotka kerran leikattiin, ovat kuolleet. Mutta kansana Israel tulee vielä elpymään, kun se ottaa Kristuksen vastaan (11:25-29). Siinä vaiheesta on pakanakansoista jo tullut pelastuneitten määrä täyteen. ”Koko Israel”, joka pelastuu, ei tarkoita jokaista juutalaista kaikkina aikoina, mutta lopun aikana silloin maan päällä oleva juutalainen kansa tulee kansana uskomaan Kristukseen ja pelastumaan.

Israelin paatumus on edesauttanut sitä, että pakanat ovat saaneet kuulla evankeliumin. Jumala ei rakasta Israelia sen hyvyyden takia, vaan koska Jumalan lupaukset isille (patriarkoille) ovat kuitenkin edelleen voimassa (11:29). Jumala on uskollinen omalle sanalleen ja tulee elvyttämään kansansa kun aika on täyttynyt.


Jumalan suunnitelma koko maailmaa kohtaan

Paavali päättää selostuksensa Israelista esittelemällä Jumalan suunnitelman koko maailmalle (11:30-36). Tottelemattomuus on syntiä, mutta niin merkilliseltä kuin se kuulostaakin, vain tottelemattomat voivat tulla tuntemaan Jumalan armon (11:30,31)! Tämä koskee kaikkia, samalla lailla juutalaisia kuin pakanoita (11:32). Kaikki ovat tehneet syntiä (3:23), jolloin kaikkien toivona on pelkästään Jumalan armo.

On tarkkaan huomattava, että Paavali ei opeta kaikkien ihmisten pelastuvan (universalismi opettaa, että kaikki pelastuvat lopulta eikä helvettiä ole). Sen sijaan pelastuksen tie on kaikille sama ja kuka hyvänsä uskoo evankeliumin, pelastuu. Kuitenkin on aina myös niitä, jotka eivät usko, ja näin he epäuskossaan tuomitsevat itsensä.


Lähteet

Bruce, F.F.: Romans (Grand Rapids, Michigan, 1985)

Palma, Anthony D.: Galatians and Romans. Study guide (ICI, Irving, Texas, 1988)


Juhani Nikula, 1.12.2010

ROOMALAISKIRJE: PYHITYS, OSA 2

Jo aikaisemmin roomalaiskirjeessään Paavali on tuonut esille kehotuksen pyhitykseen, joka merkitsee vanhurskauttamisen käytännöllistä sovellusta ihmisen jokapäiväisessä elämässä. Roomalaiskirjeen luvussa 8 Paavali tuo esille tärkeän näkökulman pyhitykseen: antautuminen Pyhän Hengen voiman alle auttaa ihmistä voittamaan ”vanhan minän” himot ja halut. Hengen luoma elämä merkitsee ihmisen elämässä toivoa ja lopulta voittoa.


Liha ja henki

Roomalaiskirjeen tulkinnan kannalta ovat keskeisiä Paavalin käyttämät termit ”liha” (merkitsee useimmiten: ihmisen vanha luonto) ja ”henki” (merkitsee useimmiten: ihmisen uusi luonto). Paavali ei (!) tarkoita sitä, että aineellinen ruumis on paha ja aineeton henki hyvä, kuten monet pakanauskonnot opettavat (tämä virheellinen käsitys on toisinaan omaksuttu myös kristillisiin uskonkäsityksiin). Paavalin opetuksen taustalla on vanhatestamentillinen (=sen hyvässä merkityksessä) käsitys ”lihasta”, joka voi merkitä seuraavia asioita (huom! jokaisessa kohdassa alkutekstin sanaa ”liha” ei ole käännetty kirjaimellisesti suomeksi):

(1) ihmisen (luonnollinen, neutraali) ruumis (Room.2:28)
(2) ihmisen syntyperä tai sukulaisuussuhde (1:3; 4:1; 9:3,5; 11:14)
(3) koko ihmiskunta (3:20)
(4) Kristuksen inhimillinen luonto (8:3)
(5) ihmisen heikko inhimillinen luonto (6:19; 8:3)
(6) uskovan vanha luonto (7:18,25)
(7) kääntymättömän ihmisen inhimillinen luonto (8:8)

Paavalin käyttäessä termiä ”liha” se ei näin aina tarkoita ihmisen ”vanhaa minää”, syntistä luontoa, vaikka se on sen pääasiallinen merkitys. Toisinaan hänen terminologiassaan ”liha” on liitettävä kirjaimellisesti ihmisen ruumiiseen (välillä Paavali käyttää sanaa ”ruumis” ”lihan” sijasta, 6:6; 7:24), mutta Paavali ei tällä todellakaan tarkoita sitä, että aineellinen ruumis on itsessään pahaa. Positiivisessa merkityksessä ruumis voi nimittäin olla elävä uhri (12:1; v. 1992 käännös ei käytä sanaa ”ruumis”) ja Hengen asuinpaikka (8:11). Lisäksi ruumiimme tullaan lunastamaan vapaaksi kuolevaisuudesta (8:23).

Paavali käyttää sanoja ”liha” ja ”henki” pääasiassa jännitteessä toisiaan vastaan, mikä sekin juontuu VT:sta (vrt. Jes.31:3). Siksi hän kehottaa uskovia vaeltamaan hengessä eikä lihan mukaan (Room.8:4), olemaan hengen eikä lihan hallinnan alla (8:9) ja tuottamaan hengen eikä lihan mukaista hedelmää (Gal.5:16-25). ”Henki” on Paavalin käytössä yhtä monipuolinen käsite kuin ”liha”. Henki viittaa paitsi Jumalan Henkeen tai Pyhään Henkeen myös ihmisen henkiseen puoleen sekä persoonallisiin henkiin tai henkivaltoihin (1.Kor.2:12; 12:10; Ef.2:2). Ihmisen henkeen viitatessaan Paavali tarkoittaa uskovan sitä puolta, joka toimii yhteydessä Jumalan Hengen kanssa (Room.8:16). Ihmisen henki ei kuitenkaan tunne Jumalaa ennen kuin Jumalan Henki tekee sen eläväksi (vrt. Ef.2:5).

Roomalaiskirjeen luku 8 kertoo Pyhästä Hengestä erityisesti seuraavaa:

- 8:2 -> Henki vapauttaa synnin ja kuolema laista
- 8:4,5 -> Henki auttaa elämään Jumalan tahdon mukaan
- 8:9 -> Henki asuu uskovassa
- 8:11 -> Henki tekee eläviksi uskovien kuolevaiset ruumiit
- 8:14 -> Henki johtaa Jumalan lapsia
- 8:15,16 -> Henki antaa uskovalle pelastusvarmuuden
- 8:26,27 -> Henki toimii esirukoilijana uskovien puolesta

On totta, että Paavalin käsitteistössä ”henki” ja ”liha” ovat pääasiallisesti jännitteessä keskenään. Kuitenkin kummankin termin käyttö on niin laaja-alainen ja monipuolinen, että sanan merkitys tulee huolella tutkia asiayhteydessään.

Elämä Hengessä

Vapaus synnistä, kuolemasta ja laista toteutuu Hengen luomassa elämässä (Room.8:1-17). Ihmisen pyhitys toteutuu siten, että hän antautuu Hengen johtoon. Koska uskovat on vapautettu kuolemasta, synnin rangaistuksesta (8:1), heidän ei tule enää elää siten kuin he olisivat edelleenkin synnin orjia; päinvastoin, heidän tulee elää Hengen voiman alla, luottaen siihen että Henki auttaa heitä voittoon syntisen luonnon vaatimuksista. Koska Pyhä Henki on tullut uskovan elämään, synnin voima ei voi enää hallita häntä (8:2). Jeesus on jo omassa ruumiissaan kantanut synnin tuomion ja rangaistuksen (8:3), jolloin ihminen on sovitettu Jumalan kanssa. Viittauksessa Jumalan Pojan inhimillisyyteen Paavali torjuu kaksi harhaopetusta: (1) viittauksella Jeesuksen ihmisyyteen Paavali torjuu näkemyksen, että Jeesuksella ei olisi ollut todellista, fyysistä ruumista (harhaoppi nimeltä doketismi) ja (2) viittauksella ”syntisten ihmisten kaltaisena” (v. 1992 käännös) tai ”syntisen lihan kaltaisuudessa” (v. 1938 käännös) Paavali torjuu sen näkemyksen, että Jeesuksessa olisi ollut syntiä johtuen Hänen ihmisyydestään; päinvastoin, Jeesus oli todellinen ihminen, mutta täysin synnitön. Nämä harhaopit tulevat esiin aina uudelleen ja uudelleen, siksi Paavalin opetus on aina ajankohtainen.

Elämä Hengen mukaan on nimenomaisesti jokaisen uskovan elämänmalli, mikä yksin johtaa ihmisen pyhitykseen (8:4). Paavali asettaa elämän Hengen mukaan ja lihan mukaan jyrkästi vastakkain (8:5-8). Hengen mukaan elävillä pyrkimykset ovat hengen mukaiset, käsittäen elämän ja rauhan. Luonnollinen ihminen, jolla ei ole Pyhää Henkeä, on täysin kyvytön miellyttämään Jumalaa, koska paraskaan ulkonainen elämä ei tee ihmisestä kelvollista Jumalan edessä.

Jae 8:9 on erityisen merkityksellinen, koska se tarkoittaa sitä, että ihmisen on mahdotonta olla kristitty lainkaan ilman, että hänessä on Pyhää Henkeä. Jokaisessa uskovassa on Pyhä Henki. Mutta on eri asia, onko uskova täytetty Hengellä, ilmenevätkö Pyhän Hengen hedelmä ja lahjat hänessä, ja missä määrin hän on elämässään Pyhän Hengen johdatuksessa. Vaikka ihminen olisi tässä suhteessa hengellisesti vajavainen, hänessä asuu kuitenkin Pyhä Henki siinä mielessä, että hän on pelastettu. Uusi elämä ei ole mahdollista ilman Pyhän Hengen läsnäoloa, Hänen asumistaan uskovassa. Henki asuu uskovassa ja vaikuttaa hänessä pelastuksen; kuten Henki herätti Jeesuksen kuolleista, Hän herättää myös uskovat kuolleista (8:11).

Koska uskovat on vapautettu synnin laista ja kuolemasta ja koska Pyhä Henki asuu heissä, heidän tulee antautua kuuliaisuuteen Pyhälle Hengelle ja palvella Häntä eikä syntistä luontoaan (8:12). Eläminen Hengen mukaan merkitsee Jumalan tahdon täyttämistä. Meille luvataan Hengen johdatus (8:14), Jumalan lapseus (8:15) ja pelastusvarmuus (8:16; pelastuksn epäileminen ei ole oikeaa nöyryyttä vaan Raamatun mukaisten lupausten epäilemistä). Lopuksi Paavali kutsuu meitä ”Jumalan perillisiksi”, jotka pääsevät osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin Kristus. Tälle on kuitenkin vielä yksi ehto: uskovien tulee ensin jakaa Kristuksen kanssa kärsimykset, joita Paavali seuraavaksi käsittelee (8:18- ).

Tuleva kirkkaus

Tuleva kirkkaus edellyttää, että uskovat ensin valmistetaan siihen (8:18-30). Paavali tiesi omasta kokemuksestaan, mitä hän puhuu: hän joutui itse kärsimään paljon Kristuksen nimen tähden (Ap.9:16; 2.Kor.11:16-33). Tuleva kirkkaus ei pelkästään ole suurempi kuin kärsimys, vaan kirkkaus suorastaan on seurausta siitä! Kun Kristuksen ja Paavalin osana oli kärsimys, se on myös jokaisen uskovan osana. Kärsimyksissä on kysymys kuin synnytystuskista, jotka ovat väliaikaisia mutta joiden jälkeen koittaa sitä suurempi siunaus. Tämä on kuitenkin vielä toivon varassa, joka on kuitenkin elävä ja jonka varassa kärsivällisesti odotamme tulevaa. Paavali ottaa jälleen esille Pyhän Hengen lahjan. Olemme saaneet Hänet ensi lahjana (esikoislahjana); Henki on antaa uskoville esimakua tulevasta ja vahvistaa meidän toivoamme. Henki myös toimii esirukoilijana uskovien puolesta (8:26,27; ”sanattomat huokaukset” voivat olla myös viittaus kielilläpuhumiseen).

Koska Paavali pitää uskovan kärsimyksiä välttämättöminä, hän samalla tekee tyhjäksi menestysteologisen opetuksen, joka opettaa meidän saavan uskomme kautta nykyisessä elämässämme pelkästään voittoja Jeesuksen nimessä. Uskovan lopullisena osana on riemuvoitto, mutta se saavutetaan kärsimysten kautta ja suurelta osalta vasta nykyisen maailmanajan jälkeen.

Jälleen Paavali puhuu arvostavasti ihmisen fyysisestä ruumiista (8:23). Ihminen on sekä henkinen että ruumiillinen olento, ja Jumala on luonut hänet sellaiseksi (1.Moos.2:7). Myös Jeesuksella oli fyysinen ruumis, koska Hän on – paitsi Jumala – myös todellinen ihminen. Jeesus herätettiin kuolleista ja Hänen ruumiinsa lähti ylösnousemuksessa haudasta (Matt.28:6); myöhemmin Jeesus otettiin taivaaseen ruumiineen päivineen (Ap.t.1:9). Jeesuksen esikuvan mukaan ihmisen lunastus koskee koko ihmistä, niin hänen henkeään kuin hänen ruumistaan. Kuitenkin ylösnousemusruumiimme tulee olemaan kirkastettu ja kuolematon (1.Kor.15:50-55). Meidän ruumiimme tulee olemaan Kristuksen kirkastuneen ruumiin kaltainen (Fil.3:21). Tämä kaikki on kuitenkin vielä toivon varassa, koska me emme vielä näe sitä vaan odotamme kärsivällisesti.

Jumalan ikuinen suunnitelma tulee toteutumaan Hänen omiensa kohdalla (8:28-30). Paavali ei kuitenkaan opeta tässä ennaltamääräämisoppia (=Jumala olisi ennalta valinnut toiset ihmiset pelastukseen, toiset kadotukseen). Kyse on siitä, että kaikkivaltiudessaan Jumala tietää kaikki asiat: menneen, nykyisen ja tulevan. Siksi Hän tietää, mitä Hän valitsee ja määrää. Hän on myös tiennyt ennalta, kuka ottaa evankeliumin vastaan ja kuka ei. Jo ennen kuin ihminen oli syntynytkään, Jumalalla oli hänen elämäänsä varten suunnitelma (vrt. Jer.1:5; Ps.139:16). Jumalan tahto on, että kaikki pelastuisivat (1.Tim.2:4; 2.Piet.3:9), mutta toiset uskovat ja toiset eivät, mikä ratkaisee ihmisen pelastuksen (Mark.16:15,16).

Uskovan toivona on tuleva kirkkaus, jonka tuleminen on varma (Room.8:30). Jumala on aloittanut meissä hyvän työnsä ja vie sen lopulta päätökseen (Fil.1:6). Lopulta meistä tulee hänen kaltaisiaan (1.Joh.3:2), mikä on todella paljon luvattu – mutta se on totta! Silloin ihmisen pelastus on tullut täydelliseksi.

Lopullinen voitto

Paavali selostaa lopuksi toivon varassa olevan voittomme varmuuden (Room.8:31-39). Kun Jumala on meidän kanssamme ja Hän on päättänyt pelastaa meidät, mikään vastarinta meitä kohtaan ei voi päästä meistä voitolle (8:31). Jumalan armon voimasta kertoo Jeesuksen kärsimys ristillä (8:32). Koska Jumala uhrasi Poikansakin, Hän tulee varmasti johtamaan myös kaikki omansa luvattuun kirkkauteen. Mitkään syytökset, tuomiot tai mikään muu ei voi erottaa meitä Jumalasta. Kärsimykset nykyajassa ovat varmat, mutta ne vain todistavat tulevasta kirkkaudesta.

Vaikka Paavali puhuu eri yhteyksissä Jumalan persoonista erikseen, on koko Jumalan kolminaisuus kuitenkin jatkuvasti läsnä. Isä on meidän puolellamme (8:31), Poika rukoilee meidän puolestamme (8:34) ja Henki auttaa meitä (8:26,27). Vaikka vastustus ja kärsimykset ovat uskovien osana tässä maailmassa, Jumalan läsnäolo on koko ajan todellisuutta. Jumalan antaa meille lopulta riemuvoiton, koska Hän rakastaa meitä (8:37). Mikään ei voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta (8:38,39). Paavali mainitsee Jumalan (tai Kristuksen) rakkauden kolmesti tässä raamatunkohdassa (8:35,37,39). Jumalallinen rakkaus on niin voimallinen, että mikään mahti tai valta koko maailmankaikkeudessa ei kykene murtamaan sitä. Tätä ei tietenkään pidä ymmärtää niin, ettei uskovan tulisi pyrkiä olemaan Jumalalle tietoisesti kuuliainen. Mutta tämä merkitsee sitä, että kun kristitty kohtaa omille voimilleen ylitsepääsemättömiä koetuksia, hänen ei tarvitse antautua niiden alle, vaan turvata Jumalaan, jota mikään voima ei voi horjuttaa. Siksi on niin voimallinen asia tietoisuus siitä, että Jumala on meidän puolellamme.

Lähteet

Bruce, F.F.: Romans (Grand Rapids, Michigan, 1985).

Palma, Anthony D.: Galatians and Romans. Study guide (ICI, Irving, Texas, 1988).

Juhani Nikula, 3.11.2010