VANHAN TESTAMENTIN LIITOT

”Liitto” on VT:n tärkeimpiä käsitteitä. Liiton käsitteeseen perustuu sekä Raamatun Israelin jumalasuhteen että sen oikeuskäsityksen ymmärtäminen. VT:n alkutekstissä sana ”liitto” on johdettu alun perin sanasta, joka merkitsee ”syödä jonkun kanssa” tai hieman väljemmin ymmärrettynä ”olla yhteydessä jonkun kanssa.” Alkutekstin sanaa ”liitto” voidaan käyttää myös säädöksestä, joka annetaan toiselle osapuolelle noudatettavaksi tai joka sisältää tämän osapuolen sitoutumisen tiettyihin velvollisuuksiin.   

Liitossa onkin kyse (juhlallisesta) sopimuksesta, jossa kaksi osapuolta sitoutuu tiettyihin yhteyden perustana oleviin velvoitteisiin. Liitto edellyttää aina itsenäisiä osapuolia, joiden välille liitto luo uuden suhteen tai tekee jo olemassa olevan suhteen uskonnollisesti, eettisesti ja/tai uskonnollisesti päteväksi ja sitovaksi. Perusluonteeltaan liitto on ystävällismielinen.

Raamatussa kerrotaan sekä ihmisten välisistä että Jumalan ja ihmisen välisistä liitoista. Ihmisten väliset liitot, joista Raamattu puhuu, ovat perimmältään pelkkiä inhimillisiä sopimuksia. Tällaisen liiton ovat voineet sopia yksityiset henkilöt (esim. Daavid ja Joonatan, 1.Sam.18:1,3, 20:8, 23:18), suvut, heimot tai kansat (tällöin yksityiset henkilöt tekivät liiton suurempien joukkojen kanssa; esim. Joosua ja gibeonilaiset, Joos.9:1-27; tämä oli esimerkki liitosta, joka oli Jumalan tahdon vastainen, 2.Moos.34:12). Joosuan tekemä liitto Israelin kansan kanssa oli siinä mielessä merkittävä, että liiton mukaan kansan tuli palvella yksin Herraa (Joos.24:24-27). Sitten esiintyi vielä yksittäisten ihmisten ja Israelin kansan tekemiä liittoja Herran kanssa (Hiskia, 2.Aik.29:10; Joosia, 2.Kun.23:1-3).

Ihmisten tekemät liitot olivat kuitenkin merkitykseltään huomattavasti vähäisempiä verrattuna niihin liittoihin, jotka ovat Jumalan ja ihmisten välisiä ja joissa Jumala on ollut aloitteellinen. Tällaisia liittoja mainitaan VT:ssa viisi:

a) Liitto Nooan kanssa
b) Liitto Abrahamin kanssa
c) Liitto Israelin kanssa (Siinain vuoren liitto)
d) Liitto Pinehaan kanssa
e) Liitto Daavidin kanssa

Näissä liitoissa Jumala ei ole pelkkä takaaja, vaan Hän on osapuoli. Jumala ei kuitenkaan ole mikään tasa-arvoinen osapuoli, vaan Jumala on liitossa suvereeni. Ihminen ei voi koskaan vaatia mitään itselleen kuuluvana oikeutena, vaan ihminen saa Jumalan ehdoilla luottaa Hänen liittouskollisuuteensa. Herran kanssa tehdyt liitot ovat aina armoliittoja. Liiton solmimisen perimmäinen tavoite on Jumalan pelastushistoriallisten suunnitelmien toteutuminen. Jumalakeskeisen pelastusjärjestyksen kannalta kolme tärkeintä liittoa ovat liitto Abrahamin kanssa, Siinain liitto ja liitto Daavidin kanssa.

Liitto Nooan kanssa 

Jumala tuhosi maailman vedenpaisumuksessa maailman luopumuksen tähden (1.Moos.7:1-24). Nooa kuitenkin oli Herralle mieluinen (6:8). Jumala antoi Nooalle ohjeet arkin rakentamisesta. Arkissa pelastui vedenpaisumukselta kahdeksan ihmistä (Nooa ja hänen vaimonsa sekä kolme hänen poikaansa vaimoineen) sekä eläinkunta (pari kutakin eläintä). Vedenpaisumuksen jälkeen maailma ikään kuin aloitti alusta. Nooa oli vanhurskas mies, joka veden väistyttyä rakensi alttarin Herralle ja uhrasi siinä polttouhrin Herralle (8:20). Kun Herra tunsi uhrisavun tuoksun, Hän päätti, ettei enää koskaan hävitä elävää vedenpaisumuksella.

Tällöin Jumala teki liiton Nooan kanssa (1.Moos.9:1-17), ja Nooa jälkeläisineen sai käskyn olla hedelmällinen ja täyttää maa (vrt.1.Moos.1:28). Tämä liitto takaa ihmis- ja eläinkunnan säilymisen (9:8-12). Kaikki nykyään elävät ihmiset ovat Nooan jälkeläisiä ja sitä kautta mukana tässä liitossa. Liiton merkiksi Herra antoi sateenkaaren (9:13-17).

Liitto Abrahamin kanssa 

Abram (”korotettu isä,” myöhemmin Abraham, ”kansojen paljouden isä”) sai käskyn lähteä isänsä kodista vieraaseen maahan, jonka Herra hänelle osoittaa (1.Moos.12:1). Abram oli Jumalan valinta täyttämään Hänen suunnitelmiaan. Tärkeää tässä lähtökäskyssä näyttää olleen Abramin lähteminen erilleen isiensä asuinsijoilta, jossa palveltiin epäjumalia (Joos.24:2). Tämä erottautuminen merkitsi Abramille Herralle pyhittäytymistä. Herra tekikin Abramin kanssa liiton, johon sisältyi myös lupaus jälkeläisestä Saaran kanssa, vaikka Saara oli Abrahamin tapaan jo vanha. Lapsen saaminen näytti inhimillisesti mahdottomalta, mutta tässä vaiheessa Jumala muuttikin Abramin nimen Abrahamiksi, joka viittasi hänen jälkeläistensä suunnattomaan lukumäärään (1.Moos.17:5, 15:5).  

Liitto Abrahamin kanssa (1.Moos.15:18-21, 17:1-16) on varhaisin niistä liitoista, joihin pelastusjärjestys perustuu; tämä liitto on siten perusliitto. Liiton merkki on ympärileikkaus (17:10-14). Herra lupasi antaa Abrahamille pojan, josta polveutuu monta kansaa ja jonka jälkeläiset tulevat perimään maan (17:19). Liittoon Abrahamin kanssa liittyi myös lupaus Abrahamille ja hänen jälkeläisille Kanaaninmaasta, joka tulisi olemaan heidän omansa ikiajoiksi (1.Moos.12:7, 13:14-17, 15:18; 5.Moos.34:4; Ap.t.7:5). Tähän liittoon sisältyi myös koko maailmaa koskeva lupaus: Aabrahamin siemenessä tulevat kaikki sukukunnat maan päällä siunatuiksi (1.Moos.12:3; tämä oli messiaaninen lupaus).

Liitto Abrahamin kanssa kautta periytyi Iisakille (1.Moos.26:2-5) ja Jaakobille (28:13-15), ja se oli lopulta Israelin valinnan perusta (Ps.105:8-11; Ap.t.3:25, 7:8).

Liitto Abrahamin kanssa on selkeästi armoliitto, ja sen ainut ehto on usko. Tätä asiantilaa ei myöhemmin annettu lakikaan voinut muuttaa (Gal.3:15-19). Jumala hyväksyi Abrahamin yhteyteensä tämän osoittaman uskon perusteella (1.Moos.15:6). Abrahamin pitikin osoittaa uskonsa vaeltamalla Herran edessä nuhteettomasti (17:1,2). Abraham osoittikin kuuliaisuutta Jumalalle ja samalla liittouskollisuutta.

Liitto Israelin kanssa (Siinainvuoren liitto) 

Liitto Abrahamin ja hänen jälkeläistensä kanssa on voimassa ikuisesti. Mutta perustuen tähän liittoon Herra solmi liiton myös Israelin kansan (Abrahamin jälkeläisten) kanssa sen jälkeen, kun Hän oli lukuisten ihmeitten ja voimatekojen kautta vapauttanut suureksi kasvaneen kansan Egyptin orjuudesta Mooseksen johdolla.

Jumalan liitto Israelin kanssa Siinain vuorella merkitsee Israelin kansan valintaa Herran omaisuuskansaksi (2.Moos.19:5,6). Tämä liitto on kaiken vanhatestamentillisen Jumalan hallintavallan ja ilmoituksen perustana. Liitto teki sitovaksi Herran ja Israelin välillä jo olemassa olleen suhteen, jonka ansiosta kansa oli vapautunut Egyptistä. Liiton solmiminen paljasti, miksi Jumala oli voimatekojensa kautta pelastanut kansan Egyptistä: Jumala halusi antaa Israelin kansalle pysyväksi lahjaksi voimansa, apunsa ja uskollisuutensa (2.Moos.34:10). Liitossa Jumala ilmoitti kansalle, että Hän myös tulevaisuudessa auttaa sitä ja on sen pelastaja. Jumala tahtoi myös saattaa liittosuhteessa elävän Israelin pysyvään rauhaan.

Liitto on kuitenkin molemminpuolinen: kansalle asetettiin velvoitteet. Sen tuli elää Jumalan pelastushistoriallisten suunnitelmien toteuttamiseksi ja vaeltaa Hänen pyhyytensä arvon vaatimalla tavalla. Jotta tämä olisi mahdollista, Hän itse lupaa pyhittää kansan, jos se pysyy uskon kuuliaisuudessa ja palvelee yksin Häntä (5.Moos.7:6). Israelin jumalasuhde riippuu Herran vapaasta valinnasta ja toisaalta siitä, haluaako kansa vapaasti valita Herran Jumalakseen. Kyse oli näin paitsi Jumalan, myös kansan tekemästä valinnasta (5.Moos.26:17; Joos.24:16-18).

Liittoon sisältyi Mooseksen kautta Siinain vuorella annettu laki. Vuorella Mooses sai Jumalan lain, jonka hän kirjoitti kivitauluihin (2.Moos.34:28). Laintauluja piti säilyttää liitonarkissa (25:16). Laissa tähdennettiin yhden Jumalan palvelemista (20:3). Yhden Jumalan palvelemisesta ja vain yhden Jumalan olemassaolon tunnustamisesta tuli hyvin keskeinen asia: ”Kuule, Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin” (5.Moos.6:4). Tästä viimeksi mainitusta tuli Israelin uskontunnustus ja ainoa oppilause. Jumala on persoonallinen, Hän on elävä ja voimallinen. Hän on Jumala, joka on tehnyt nimensä tunnetuksi suorittaessaan valtavat historialliset tekonsa, joiden kautta kantaisät ja koko kansa pelastuivat. Liitossa Herra ilmestyy pyhänä, mahtavana, historiaa luovana ja hallitsevana Jumalana.

Kymmenen käskyn laki (Dekalogi) on Siinain liitossa Jumalan tahdon ilmoituksen ydin (2.Moos.20:1-17). Nämä käskyt ovat elämän peruslait kaikkina aikoina. Käskyjen pääsisältö voitiin ilmaista kaksikertaisessa rakkauden käskyssä (5.Moos.6:5; 3.Moos.19:18; vrt. Mark.12:30,31).

Liiton antamisen yhteydessä Herra antoi myös jumalanpalvelusta, liitonarkkia, pyhäkköä, pappispalvelusta, sapattia, puhtautta ja pyhyyttä koskevat säädökset. Mutta suuri merkitys oli uhreilla (3.Moos.1-7). Herran oikeudenmukainen viha lepytettiin sovitusuhreilla, ja pyhä Jumala pyhitti kansansa niin, että se voi pysyä liittoyhteydessä Hänen kanssansa. Aaronin sukuisten pappien tärkein tehtävä olikin sovituksen välittäminen ja Herran lain opettaminen kansalle.  

Siinain laki ei tehnyt tyhjäksi vanhurskautta uskon kautta. Juutalaiset tosin myöhemmin ymmärsivät lain merkityksen väärin ja pyrkivät pystyttämään omaa vanhurskauttaan. Todellisuudessa Israel oli Jumalan kansa jo ennen kuin Siinain lakiliitto tehtiin, siksi Israel ei voinut tulla Jumalan kansaksi vasta lakiliiton kautta. Ennen lain antamista Jumala muistutti Israelia armosta, jota Hän oli jo siihen mennessä kansalle osoittanut. Mooseksen laki ei voinut olla eläväksi tekevä laki (Gal.3:21), vaan laki, jonka johdolla kansan oli määrä elää. Jos Israel hylkää Jumalan lain ja tahdon, Jumalan laki ei enää ollut kansalle elämäksi (Hes.20:24,25).

Vaikka Herra oli tehnyt Siinainvuorella liiton kansansa kanssa, kansa kuitenkin toistuvasti kapinoi Herraa vastaan. Siksi Herra antoi kansan jäädä autiomaahan 40 vuodeksi. Sen jälkeen liitto Israelin kanssa uudistettiin Mooabin maassa sen sukupolven kanssa, joka oli valmiina valtaamaan luvatun Kanaanin maan (5.Moos.29).

Siinain liitto on pohjalla Israelin rukouksissa (Jer.14:21), ylistyslauluissa (Ps.105:8-11) ja luottamuksen ilmaisuissa (Ps.111:5,9). Toistuvasti Herra kuitenkin varoittaa Israelia väärästä luottamuksesta: liitto ei auta kansaa, jos se hylkää Jumalan käskyt (Ps.50:16,17). Israel ei voi liittoon vedoten mielivaltaisesti käyttää Jumalan valtaa ja lupauksia. Mutta Jumalan lupaukset ovat kansan käytettävissä silloin, kun se antautuu Jumalan liittotahdon hallittavaksi (Ps.25:10).

Liitto Pinehaan kanssa 

Pappi Pinehas, joka oli Aaronin pojanpoika, lauhdutti Herran vihan Sittimissä (4.Moos.25:1-9). Siksi Herran teki liiton Pinehaan ja hänen jälkeläistensä kanssa vahvistaen heidän pappeutensa ikuiseksi ajaksi (4.Moos.25:11-13). Tämä liitto pysyy Jumalan lupauksen perusteella lujana samoin kuin liitto Daavidin kanssa (Jer.33:21,22).

Liitto Daavidin kanssa 

Israelin ensimmäinen kuningas Saul ei totellut Jumalan käskyjä. Saulin jälkeen tuli kuninkaaksi Daavid, joka oli Jumalan mielen mukainen kuningas. Daavidin kanssa Jumala teki liiton ikiajoiksi. Herran liitto Daavidin kanssa antoi sekä hänelle itselleen että hänen jälkeläisilleen erityisaseman suhteessa Israelin Jumalaan ja Jumalan hallitsemaan kuningaskuntaan, joka on huipentuva Messiaan iankaikkiseen valtakuntaan (2.Sam.7:1-29; 1.Aik.17:1-27; Jes.8:23-9:6, 16:5, 55:3,4; Jer.33:21,22). Jeesus olikin sekä isänsä Joosefin että äitinsä Marian kautta Daavidin jälkeläinen (Matt.1:6-16; Luuk.2:4, 3:23-31). Jeesus oli näin Messias, Daavidin Poika (Matt.21:9, 22:41-46). Jeesuksen kautta toteutui Daavidille annettu lupaus ikuisesta kuningaskunnasta hänen jälkeläisilleen.

Lähteet: 

Iso Raamatun Tietosanakirja 4 (Raamatun Tietokirja, Vantaa, 1990). Ss. 58-63.

Schulz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. A complete survey of Old Testament history and literature (San Francisco, 1980). 

ERI ARMOLAHJOJA

Usko 

”Usko” merkitsee yleisessä kielenkäytössä luonnollista luottamusta johonkin, joskus myös lähes samaa kuin luuleminen. Raamatussa puolestaan uskolla ymmärretään moniakin eri asioita. Se on ensinnäkin pelastavaa uskoa: ihmisellä tulee olla pelastava usko ennen kuin hän voi olla kristitty (=”uskova”) lainkaan. Pelastava usko on tarkoitettu jokaiselle ihmiselle (Ef.2:8,9; 2.Piet.3:9). Usko Jumalaan ja luottamus Häneen on toisaalta myös Hengen hedelmää (”uskollisuus”, Gal.5:22), joka on tarkoitettu jokaiselle uskovalle ja jonka tulisi kasvaa jokaisen kohdalla.

Usko on kuitenkin myös armolahja (1.Kor.12:9), jolloin sen luonteeseen kuuluu, että Henki antaa sen toiselle, toiselle taas ei. Ei ole kuitenkaan täysin selvää, onko uskon armolahja sama asia kuin ”vuoria siirtävä usko.” 1.Kor.13:2 voisi merkitä, että tällainen usko on armolahja; Matt.17:20 puolestaan tuntuisi viittaavan siihen, että tällainen usko olisi mahdollista kaikkien omistaa ja että tällainen usko olisi pikemmin Hengen hedelmää. On myös tulkinnanvaraista, onko uskon armolahja samaa, joka oli VT:n ajan sankareilla Heprealaiskirjeen luvun 11 mukaan; nämä sankarit olivat toki erityisiä uskon sankareita, mutta toisaalta heidät asetetaan esikuviksi meille jokaiselle. Joka tapauksessa meillä jokaisella tulisi olla vahva usko Jumalaan ja Hänen mahdollisuuksiinsa meissä ja meidän kauttamme.

Suppeammassa mielessä uskon armolahjalla voidaan tarkoittaa hieman samantyyppistä asiaa kuin esim. viisauden sanoilla, jotka annetaan tiettyyn tilanteeseen tuomaan esille erityistä Jumalan viisauden ilmoitusta; niinpä voi uskon armolahjakin osoittaa tapauskohtaista, erityistä uskon ilmaisua. Tällöin usko saa aikaan suuren, Jumalan tahdon mukaisen vaikutuksen erityisessä tilanteessa. Se ilmenee varmuutena esim. seuraavaan tapaan: ”Uskon, että Jumalan tahto meidän kohdallamme on, että…”. Onkin mahdollista, että uskon armolahja on ollut käytössä silloin, kun on tarvittu voimaa ja luottamusta suorittaa erilaisia palvelutehtäviä tai Jumalan jollekin antamia erityistehtäviä. Silloin on tullut esille uskon armolahjan luonne: se on varmuutta siitä, mikä on Jumalan tahto ja että Hän tulee toimimaan juuri tietyllä tavalla.

Uskon armolahjan avulla ihminen toimii Hengen valtaamana ja johdatuksessa. Kyse ei ole silloin luonnollisesta optimismista, ei toivosta ihmisen omien toiveiden täyttymisestä eikä inhimillisestä herkkäuskoisuudesta (jos on kyse viimeksi mainitusta, sellaista ihmistä voisi kutsua hengellisesti lapsen asteella olevaksi!).

Pyhä Henki voi käyttää uskon kanavana rukousta, laulua, todistusta tai saarnaa, jotta usko ilmenisi seurakunnan keskellä. Tällainen uskon ilmeneminen (luottamus) teki Paavalista kykenevän olemaan uuden liiton palvelija (2.Kor.3:4-6). Tämä usko varusti Paavalin auttamaan muita saamaan Pyhän Hengen uskossa kuulemalla (Gal.3:2,5). Selvästikin uskon lahja oli toiminnassa myös silloin, kun seurakunta oli yhtä rukouksessa Jerusalemissa ja jolloin Pyhä Henki erityisesti täytti seurakunnan (Ap.t.4:31).

Usko lahjoitetaan hetkessä tietyssä tilanteessa (Matt. 17:18-20). Se voi olla yhtä pieni kuin sinapinsiemen (Luuk.17:5,6), mutta sellaisenakin se sisältää koko tarvittavan määrän voimaa (1.Kor.13:2). Uskoon ei liity epäily (Matt.21:21,22), vaan usko tarttuu Jumalan voimaan.

Kuten pätee muidenkin armolahjojen suhteen, uskon armolahjakaan ei tee ihmisestä täydellistä eikä ”korkeasti hengellistä.” Vaikka ihmisellä olisi voimakas uskon armolahja, hänestä ei tule täydellistä edes uskon suhteen!

Lahja arvostella henkiä 

Raamattu puhuu monenlaisista hengistä. On ensinnäkin Jumalan Henki, ja toiseksi on ihmisen henki. Sitten ovat enkelit, jotka ovat palvelevia henkiä (Matt.4:11; Hepr.1:14). Enkeleistä kuitenkin osa on langennut pois Jumalasta (2.Piet.2:4; Ilm.12:7,8). Lankeemuksen kautta Saatanasta tuli Jumalan päävastustaja (Jes.14:12-21). Hänen seurassaan on pahoja henkiä, demoneja. Pahan valta on kuitenkin aina pienempi kuin Jumalan valta (1.Joh.4:4; Ilm.20:1-3,10). Pahat henget voivat ilmestyä valon enkeleinä tai minkälaisina tahansa eksyttääkseen ihmisiä.

Lahja arvostella henkiä merkitsee sitä, että armolahjan avulla ihminen kykenee erottamaan henget toisistaan. Lahja on Pyhän Hengen antama kyky nähdä henkien maailmaan. Se on eri asia kuin hengellisten aistien harjaantuminen (Hepr.5:14), joka on hengellisen kasvun tulosta. Armolahja ei myöskään ole Sanan tuntemuksen tai ko. henkien osoittamien merkkien perusteella tapahtuva hengen erottaminen (1.Joh.4:1-3; tosin, tämä viimeksi mainittu tilanne ei ole suinkaan aina varsinaisen armolahjan käytön poissulkeva). Mm. Jeesuksella (Matt.8:16, 9:4, 16:23), Pietarilla (Ap.t.8:20-23) ja Paavalilla (Ap.t.13:10, 16:16-18) oli lahja erottaa henkiä.

Kuten muidenkin armolahjojen suhteen pätee, tässäkin on kyseessä on lahja erityisiä tilanteita varten (Ap.t.5:3, 8:20-23, 13:10, 16:16-18). Lahjan käyttö ilmenee silloin, kun sille on erityinen tarve.

Nykyinen maailmanaika käsittää kasvavaa okkultismia, spiritismiä ja muuta valhetta ja harhaa, joten henkien arvostelemisen ja erottamisen lahjoilla on erityinen tarve olla palavasti seurakunnan käytössä.

On eri tulkintoja siitä, rajoittuuko henkien arvostelun tai toisistaan erottamisen lahja nimenomaan yliluonnollisen henkimaailman tunnistamiseen vai kuuluuko siihen edellisen lisäksi myös erityisten hengellisten asioiden arviointia. Koska lahja mainitaan seurakunnan eri jäsenten saamien lahjojen joukossa (1.Kor.12:10), on esitetty, että lahjan pääasiallinen käyttö voisi kohdistua ”ihmisen henkeen”; kyseessähän on lahja, jota tulee käyttää seurakunnan kokoontuessa yhteen. Jos tämä laajempi tulkinta on oikea, lahjan avulla voitaisiin erottaa ihmisen oman tunne-elämän asettamat vaatimukset (joita ihminen voi pitää ”Pyhän Hengen ilmoituksina”). Lahjan avulla voitaisiin myös erottaa aito Pyhän Hengen työ siitä, mitä ihmisen oma henki saa aikaan inhimillisellä innolla tai tietämättömyydellä.  

Lahjan nimi on itse asiassa monikossa (kyseessä ovat ”henkien arvostelemiset”), joten tämä lahja voi selvästikin ilmetä monella tavalla; se pitää sisällään ”henkien erottamisia”. Koska tämä lahja mainitaan 1.Kor.12:10:ssa heti profetoimisen jälkeen, on arveltu sen liittyvän myös profetian arvostelemiseen (1.Kor.14:29). Yhtäläisyyttä voidaan nähdä sikäli, että arvostelu pitää aina sisällään jonkinlaisen ratkaisun hyväksymisen ja hylkäämisen välillä (sisältäen näiden välimuodot). Yhtäläisyys näkyy siinäkin, että kyseessä on yliluonnollisen viisauden antama tulkinta hyvän ja pahan, oikean ja väärän välillä ratkaisun aikaansaamiseksi.

Kuten muutkaan armolahjat, henkien arvostelemisen lahjakaan ei kohota ihmistä korkeammalle hengellisen kyvykkyyden tasolle, vaan kyseessä on lahja vajavaiselle ihmiselle Hengen yliluonnollisen ilmoituksen vastaanottamiseksi. Tämän lahjan väärinkäyttöä on ihmisten järjestelmällinen arvostelu ”tietämällä”, mistä ”hengestä” kukin ihminen on. Samoin on lahjan väärinkäyttöä nähdä ”henkiä” sielläkin, missä niitä ei ole. Henkiä ei myös tule etsimällä etsiä. Melkein jokaisessa tapauksessa päteekin se, että tämän armolahjan omistajasta ei voi tulla hengellisen sodankäynnin ”voideltua spesialistia”, vaan tilanteet tulevat eteen niitä sen kummemmin etsimättä tai odottamatta.

Huolimatta aiheellisesta kritiikistä lahjan väärää käyttöä kohtaan henkien arvostelemisten lahjaa tulisi ilmetä entistä runsaampana seurakunnan keskellä, jotta pahat henget paljastettaisiin ja ajettaisiin ulos.

Terveeksitekemisen tai parantamisen lahjat 

Parantamisen perustana voidaan erityisesti pitää kahta asiaa. Ensinnäkin, Jeesuksen ruumiillinen ristinkuolema merkitsee meille paitsi pelastusta, myös parantumista (1.Piet.2:24). Toiseksi, Jeesuksen oman maanpäällisen työn todistus on selvästi se, että Jumalan valtakunnan työhön kuuluu sairauksista parantaminen. Jeesuksen parantamistoiminta oli niin systemaattista, että sitä on pidettävä kuuluvana evankeliumin työhön.

Tätä armolahjaa merkitsevää sanaa käytetään nimenomaan monikossa (1.Kor.12:9; molemmat sanat ovat alkukielessä monikossa, sekä ”lahjat” että ”terveeksitekemiset”). On siten täysin mahdollista, että lahjoja on monenlaisia ja että eri sairauksia varten tarvitaan eri lahjat. Jotkut ovat sitä mieltä, että jollekin ihmiselle annetaan lahja parantaa juuri tietynlaisia sairauksia, toiselle taas jotain erilaista sairautta (Filippoksesta väitetään, että hän olisi lahjansa avulla parantanut erityisesti halvaantuneita ja rampoja; Ap.t.8:7). Toiset taas sanovat, että eri aikoina ja eri tilanteissa Henki antaa lahjan parantaa tietynlaisia sairauksia, joilla on erityistä merkitystä juuri ko. aikana tai tilanteessa. Toisena aikakautena tai toisessa tilanteessa taas Henki antaisi erilaisen parantamisen lahjan tai lahjoja (esimerkkinä tällaisesta toiminnasta olisi ramman miehen parantaminen Kauniin portin luona, Ap.t.3:6,7, sillä seurauksella että Pietari sai julistaa evankeliumia kansalle). Jotkut ovat lisäksi näkemässä jokaisen parantumistapahtuman niin ainutlaatuisena, että jokaiseen parantamiseen tarvittaisiin oma, erillinen lahjansa.

Tämä lahja kuului erityisesti apostolin ja evankelistan valtuuksiin (Ap.t.8:5-7; 14:8-10), ja usein armolahja toimiikin evankelioimistilanteessa. Tällöin voidaan parantamisen lahjaa pitää yhtenä kanavana pelastumattomien kiinnostuksen herättämiseksi evankeliumin sanomaa kohtaan. Mutta parantaminen luvattiin kuitenkin lisäksi armolahjana uskoville, vaikka näillä ei olisikaan evankelistan lahjaa tai virkaa.

Mikään ei viittaa siihen, että Jeesuksen seuraajat olisivat kyenneet parantamaan kenet hyvänsä ja missä hyvänsä. Parantaminen ei myöskään ollut heidän päätehtävänsä. Ihmeitä kyllä tapahtui apostolien kätten kautta, mutta ikään kuin valikoivasti. Joskus ihmeitä ja parantumisia tapahtui silmiin pistävän runsaasti, kuten Paavalin toiminnassa Efesoksessa (Ap.t.19:11). Tuolloin saivat alkunsa Aasian maakunnan seurakunnat (joita ainakin Ilmestyskirjassa mainitaan seitsemän), joiden perustamisessa tarvittiin erityistä voimaa. Tässä yhteydessä mainitaan parantaminen erityisellä tavalla ja voimalla (välineinä pääliinat ja Paavalin käyttämät vaatekappaleet). Kuitenkaan tällaista ihmeiden määrää ja voimaa ei tapahtunut aina ja kaikkialla. Parantaminenkaan ei siten ilmennyt Paavalin toiminnassa automaattisesti.

Usein uskon ja terveeksitekemisen lahjat toimivat yhdessä (Ap.t.3:6,7; tässä tapauksessa oli kyseessä lahjan käyttäjän usko). Paavalin toiminnassa näkyy, että parantaminen oli jotenkin yhteydessä sairaan omaan uskoon (Ap.t.14:9). Jeesuksenkin toiminnassa parantamiseen liittyi joskus sairaan usko (Jeesus käski toisinaan sairaan tehdä jotain erityistä uskon osoittamiseksi ja sen vahvistamiseksi, esim. Joh.9:7; tämä näyttää viitanneen Jeesuksenkin odottaneen jonkinlaista vastausta sairaalta). Pietarin toiminnassa taas näkyi, että sairaat uskoivat Pietarin varjonkin parantavan heidät (Ap.t.5:15). Pietarin esimerkki osoittaa, että valikoiduissa tilanteissa saattoi tapahtua se, että kaikki tulivat terveiksi. Mutta huolimatta näistä joistakin erityisistä tavoista parantaa (vaatekappaleiden käyttö, varjon kohtaaminen) koskaan ei Raamatun parantumiskeinoista tullut mitään rituaalia, seremoniaa tai toistuvaa tapaa, joka automaattisesti olisi parantanut sairaita. Pyhä Henki toimi aina eri tavoin miten halusi ja miten näki parhaaksi. Pääasia oli se, että paranemisen uskottiin tulevan Jumalalta eikä ihmiseltä.

Mitä 1.Kor.12:9 sanoo parantamisen lahjoista, ei välttämättä kuitenkaan ole täsmälleen sama asia kuin mitä Apostolien teot puhuvan apostolien parantamistyöstä. Nimittäin,1.Kor.12:9 puhuu armolahjoista seurakunnan kokoontuessa yhteen, jolloin armolahja toimi eri yksilöiden kautta. Tällaiselle tilanteelle oli täysin vieras ajatus hakeutua jonkun ”parantajaevankelistan” luo (sitä paitsi evankelista työkin kohdistuu seurakunnan ulkopuolelle syntisten pariin). Kyse on siten armolahjoista, jotka toimivat runsaslukuisten, ”tavallisten” seurakuntalaisten kautta.

Rukouksella ja öljyllä voitelun kautta parantaminen (Jaak.5:14,15) katsotaan usein eri asiaksi kuin parantamisen lahja. Öljy on Raamatussa Pyhän Hengen vertauskuva ja sillä voi katsoa olevan myös ihmisen uskoa vahvistava luonne. Jumala voi siten vastata ihmisen rukoukseen vaikka ihmisellä ei olisi terveeksitekemisen lahjaa lainkaan.

Parantamisesta on lopuksi huomattava se tosiasia, että tässä ajassa kaikki eivät parane. Tämä näkyy Paavalinkin toiminnassa, koska hän mainitsee jättäneensä Trofimoksen sairastamaan Miletokseen (2.Tim.4:20). Vaikka uskovan saama parantamisen armolahja olisi miten vahva, vajavaisen ihmisen käytössä sekään ei ole täydellinen. Lisäksi on torjuttava sellainen kaavamainen ajattelutapa, että sairaan parantumattomuus johtuisi hänen epäuskostaan. Sairaan epäuskolla voi toki olla joissakin tapauksissa jotain merkitystä sille, ettei hän parane. Mutta yhtäläisyysmerkkejä näiden asioiden välille ei voi vetää. Paranemista voi pitää tulevan maailmanajan välähdyksenä täällä maan päällä (saamme ikään kuin maistaa tulevan maailmanajan voimia). Mutta täydellinen sairauden poissaolo on vasta tulevaisuutta, jonka koemme taivaassa (Ilm. 22:2).

Lähteet: 

Horton, Stanley M.: What the Bible says about the Holy Spirit (Springfield, Missouri, 1986).

Kuosmanen, Juhani: Raamatun opetuksia (Ristin Voitto, Vantaa, 1993). 

PROFETOIMINEN

Korkein profetian muoto on ns. ”Sanan profetia”, jonka kautta Raamattu on syntynyt ja joka eroaa muusta profeetallisuudesta siinä, että profeetallinen Sana oli täydellistä (Ps.19:8, 119:160; Joh.17:17). Sanan profetian täydellisyyden testasivat toiset Sanan profeetat (2.Piet.3:15,16; Juudas 17,18). On tärkeää tehdä ero ”Sanan profetian” ja muun profeetallisuuden välillä, koska muu profetoiminen on vajavaista (1.Kor.13:9). Sanan profetia on erehtymätöntä, mutta muu profetia on alistettava arvostelun alle (ja todetaan toisinaan osittain tai kokonaan vääräksi). Lisäksi Sanan profetia on loppunut eikä Raamattuun voi enää lisätä yhtään kirjaa eikä jaetta. Kun puhutaan profetoimisesta tänä päivänä, sille ei voi siten antaa jumalallisen erehtymättömyyden leimaa. 

Profeettoja on ollut niin vanhan kuin uudenkin liiton aikana. VT:n profeetat olivat Hengen täyttämiä Jumalan sanansaattajia, joille Jumala nimenomaisesti sanoi tai näytti, mitä tulee sanoa tai tehdä (2.Moos.4:14-17; 7:1; Miika 3:8; Aamos 3:7,8). Jeesus puolestaan oli suuri profeetta, jonka VT ennusti tulevan (5.Moos.18:15).

Uuden liiton aikana profeettojen tehtävä on monessa mielessä sama kuin vanhan liiton aikana: he ilmoittavat Jumalan sanoja tai Jumalan tahtoa ihmisille. Mutta vanhan liiton aikana profeetat olivat Jumalan valitsemia yksittäisiä ihmisiä rajattuun tehtävään. Helluntain jälkeen tämä asetelma muuttui niin, että kaikki uskovat ovat saman profeetallisen Hengen vaikutuksen piirissä. Laajemmassa merkityksessä voidaan sanoa, että kaikki uskovat ovat profeettoja. Kaikilla uskovilla ei kuitenkaan ole välttämättä erityistä profetian armolahjaa tai virkaa.

Paavali luettelee 1.Kor.12:8-10 yhdeksän lahjan luettelossa neljä lahjaa, joita voidaan pitää ”profeetallisina ilmoituslahjoina”: viisauden sanat, tiedon sanat, profetoimisen lahjan ja kielten selittämisen/tulkitsemisen lahjan. Viimeksi mainittu on kuitenkin aina sidoksissa toiseen lahjaan, kielillä puhumiseen, jota selittäminen tulkitsee. Viisauden sanat, tiedon sanat ja profetoimisen lahja voivat toimia itsenäisinä (mutta toisinaan kuitenkin yhdessä, toisiaan täydentäen). Melko usein on vaikea vetää yksiselitteistä rajaa sille, mistä lahjasta on tarkkaan ottaen kyse. Tämä on kuitenkin ongelma vain ihmisen omalle älylliselle pyrkimykselle nähdä systemaattinen järjestys kaikessa – sen sijaan Pyhän Hengen toiminta ei suostu rajoittumaan ihmisen ajatuskyvyn puitteisiin.

Viisauden sanat 

Henki antaa viisauden sanat täyttämään jotakin tarvetta tietyssä tilanteessa tai ongelmassa. Lahja on Hengen ilmoitus, joka annetaan hetkessä eikä sitä voi ”tilata”(pyytää sitä tosin voi ja sen voi sitä kautta saadakin). Kyse ei ole inhimillisestä kyvystä tai luonnollisesta viisaudesta, vaan erityisestä jumalallisesta ilmestyksestä tai ilmoituksesta. Lahja ei korota ihmistä uudelle tasolle viisaudessa (viisauden sanojen armolahja ei tee ihmisestä itsestään viisasta!), vaan lahjan avulla Henki ilmoittaa vain sen, mikä on tarpeellista kussakin tapauksessa. Jumalan viisaus on ääretön, mutta viisauden sanat sallivat ihmisen saada hetkellisesti jonkin osuuden tästä Jumalan rajattomasta viisaudesta.  

Lahja on enemmän kuin opittu Sanan tuntemus, jota Henki kylläkin saattaa käyttää (Matt.22:29-33). Tämä lahja oli käytössä Jeesuksella (Matt.22:18-22). VT:n aikana tämä lahja toimi korostetulla tavalla kuningas Salomolla (1.Kun.3:23-28). Usein viisauden sanat tulevat seurakunnan rakennukseksi (Ap.t.6:2-4; 15:13-21), mikä on myös perimmäinen tarkoitus Paavalin mainitsemilla viisauden sanoilla (1.Kor.12:8). Joskus taas viisauden sanat voivat olla tarkoitetut vastustajille (Luuk.21:13-15). Tämä toteutuikin jo alkuseurakunnan aikana (Ap.t.4:8-14,19-21; 6:10).

Viisauden sanat ovat vastaus ennemmin kysymykseen ”miten” kuin kysymyksiin ”mitä” tai ”mikä.”

Tiedon sanat 

Tiedon sanat puolestaan ovat ennemmin vastaus kysymyksiin ”mitä” tai ”mikä” kuin kysymykseen ”miten.” Kyse on tiedosta ja tosiasioista. Tiedon sanat keskittyvät erityisesti tietoon Jumalasta, Kristuksesta, evankeliumista ja evankeliumin soveltamiseen kristillisessä elämässä. Mutta ne voivat esiintyä jumalallisena ilmoituksena arkipäiväiseltäkin näyttävässä tilanteessa.

Tiedon sanat ovat usein viisauden sanojen käytännön tulkintaa, joten viisauden ja tiedon sanat ovat toisinaan molemmat käytössä toisiaan täydentäen. Ero tiedon sanojen ja viisauden sanojen välillä ilmeni mm. Joosefin vastauksissa faaraolle. Tiedon sanojen avulla Joosef ilmoitti nälänhädästä (1.Moos.41:25-32; huom! vastaus kysymykseen ”mitä tapahtuu”) ja viisauden sanojen välityksellä tarvittavista toimenpiteistä (1.Moos.41:33-36; huom! vastaus kysymykseen ”miten kannattaa menetellä”).

Jeesus käytti tätä lahjaa usein (mm. Matt.9:4; Luuk.22:9-12). Jeesuksen tiedon sanojen voima oli niin suuri ja ilmeinen, että yksitoista opetuslasta tunnustivat Jeesuksen tietävän kaiken (Joh.16:30).

Tiedon sanat on armolahja ja se on erityisen voimakas Jumalan Hengen tämän lahjan haltijoiksi valitsemalla ihmisellä. Enemmän tai vähemmän se voi kuitenkin toimia kenellä hyvänsä uskovalla, joka on avoin Hengen vaikutukselle. Jumala voi ilmoittaa kenelle hyvänsä uskovalle tosiasioita jotain tarkoitusta varten. Tiedon sanat voivat olla hyödyksi ihmiselle itselleen, toiselle ihmiselle, seurakunnalle tai jopa koko yhteiskunnalle.  

Usein profeettoja pidetään tulevaisuuden ennustajina. Sitä he ovat kuitenkin vähemmässä määrin. Tulevaisuuskin on kuitenkin asia, jonka Jumala valitsemissaan tilanteissa voi ihmisille ilmoittaa. Tulevien tapahtumien etukäteen ilmoittamista on kuitenkin itse asiassa pidettävä tiedon sanoina (Ap.t.11:27,28) eikä varsinaisesti profetiana. Tässä ilmenee vaikeus tehdä selvää rajanvetoa eri lahjojen välillä.  

Profetoiminen 

Kun Paavali kehottaa tavoittelemaan ennen kaikkea profetian lahjaa, hän tarkoittanee kaikkia kolmea ”profeetallista ilmoituslahjaa” (viisauden sanoja, tiedon sanoja ja profetian lahjaa). On oikein kutsua näitä kolmea ”profetian lahjaksi.” Koska tämä erotus kolmeen lahjaan kuitenkin tehdään, on tavallista, että viisauden ja tiedon sanoja pidetään korkeampina lahjoina kuin varsinaista profetian lahjaa. Viisauden ja tiedon sanat ovat täsmällisempiä, kuin ”täsmäohjuksia”. Sen sijaan varsinainen profetian lahja on luonteeltaan yleisempi ja sen merkityskin voi olla tulkinnanvaraisempi. Profetoiminen onkin puhumista seurakunnalle rakennukseksi, kehotukseksi ja lohdutukseksi (1.Kor.14:3). Tätä on pidettävä profetoimisen perusmuotona.

Edellä mainittua eroa ei kuitenkaan tule nähdä kovin jyrkkänä, ja em. eron tekemistä on myös kyseenalaistettu.

Profetia esiintyy toisinaan siten, että sitä edeltää puhe kielillä. Tämä ei kuitenkaan ole edellytys, vaan profetia voi tulla suoraan, ilman edellä käyvää kielilläpuhumista, minkä voi todeta sillä, että profetian lahja toimi jo VT:n aikana, jolloin kielilläpuhumista ei esiintynyt. Profetia saadaan Jumalalta, mutta se tulee ihmishengen kautta. Profetian tavanomainen ilmenemismuoto ovat sanat. Mutta profetia voi myös tulla näkyinä tai unina (1.Moos.28:12-16; 4.Moos.12:6; sen sijaan Paavalin näky Troaksessa lienee nähtävä viisauden sanoina, Ap.t.16:9) tai kuormana (”voi”-huudot, esim. Jer.22:13-19; Matt.23:13-36). Profetian kautta voidaan myös paljastaa asioita (1.Kor.14:24,25 mainitsee profetian sydämen salaisuuksien paljastajaksi; tosin tässä tapauksessa on jo luultavimmin kyse tiedon sanoista).

Profeetallisten lahjojen käyttö 

Seurakunnan rakentamisessa profetian lahja on tärkeä ja sitä tulee tavoitella (1.Kor.14:1,3-5). UT:n valossa näyttää siltä, että kenellä tahansa saattoi olla profetoimisen lahja (1.Kor.14:31; ehkä tämä tarkoittaa samaa kuin nykyään puhutaan siitä, että kaikki voivat olla ”profeetallisia” ja kuulla Jumalan äänen). Toiset kuitenkin olivat varsinaisia profeettoja, ja he olivat nähtävästi myös sananjulistajia (Ef.4:11), jotka ennustamisen, ilmestysten ja profetioiden lisäksi puhuivat Sanaa profeetallisessa hengessä. Profetia saattoi toisaalta olla jollakin säännöllisessä, pysyvässä käytössä; tai sitten profetia ilmeni vain tilannekohtaisesti yhteisessä kokoontumisessa.

Lahjat on annettu jumalallisessa tarkoituksessa siksi, että kaikki hyötyisivät niistä (1.Kor.12:7). Profetian lahja on erityisesti tavoittelemisen arvoinen, koska profetoiminen rakentaa Kristuksen ruumista, seurakuntaa. Tätä ei vastaavalla tavalla tee kielilläpuhuminen, joka on tarkoitettu rakentamaan ko. ihmistä itseään. Jälkimmäisessä ei toki ole mitään väärää; mutta profetoiva on suurempi kuin kielilläpuhuva, koska profetoiva palvelee koko seurakuntaa.

Sama asetelma, jota Paavali kehottaa korinttilaisia tavoittelemaan, on Jumalan tahtona tänäänkin. Profetian lahjan tulee olla seurakunnassa runsas, suppeammassa mielessä jopa jokaisella uskovalla. Profetoimisen lahjaa tulee tavoitella, sitä tulee tukea ja arvostaa. Mutta toisilla lahja on ilmeinen ja voimakas, toisten profeetallisuus on vähäisempää.

Lahjoja tulee käyttää rakkauden hengessä (1.Kor.13). Tämä tulee ottaa huomioon, kun profeetallisia lahjoja käytetään. Rakkaus ei ole vaihtoehto lahjoille, vaan se on tapa, jolla lahjoja käytetään. Paavali asettaa 1.Kor.13:ssa vastakkain – ei rakkautta ja armolahjoja – vaan lahjojen käytön rakkaudessa tai ilman rakkautta. Rakkaus on Hengen hedelmää, mutta armolahja rakkaus ei ole.

Profeetta hallitsee armolahjaansa (1.Kor.14:32) eikä hän ole siten lahjansa vietävissä tiedostamatta, mitä on sanomassa tai tekemässä. UT ei esitä profeetan olevan hurmoksessa tai muuten itsensä hallitsemattomissa. Jumalan Hengen kosketus tai Hänen antamansa ilmestys voi toki viedä ihmisen tajunnankin (Ilm.1:17), mutta profeetallisuuden ja hurmoksellisuuden yhdistäminen ei ole UT:n valossa oikeutettua.

Yleinen väärinkäsitys on, että koska Jumala siunaa tai käyttää jotakin ihmistä (esim. juuri profeetallisesti), se tarkoittaisi myös sitä, että Jumala hyväksyy kaiken muun, mitä ihminen on, mitä hän tekee tai mitä hän opettaa. Näin ei asia suinkaan ole. Profeetta on aina vajavainen ja syntinen ihminen. Profeetta ei ole profeetta siksi, että hän olisi muita parempi, hengellisempi, puhtaampi tai viisaampi. Tämä vakava varaus voi koskea sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat suorastaan voideltuja. Esimerkiksi Apollos oli Jumalan käytössä voimallisesti, mutta häntä piti vielä opastaa sellaisessa, joka häneltä puuttui. Aquila ja Priscilla selittivätkin hänelle Jumalan tien tarkemmin (Ap.t.18:25,26).

Paavali opettaa, että profetoiminen on vajavaista (1.Kor.13:9). Tästä syystä profetia on alistettava seurakunnan arvosteluun. Paavali antaa tässä suhteessa korinttilaisille ohjeita profetian käytöstä hyvässä järjestyksessä. Kaksi tai kolme profeetoista saattoi esiintyä (järjestyksessä vuorollaan) ja muiden tuli arvostella (1.Kor.14:29; 1.Tess.5:21). Arvostelu merkitsi (ja merkitsee!) profetian tutkimista Jumalan Sanan valossa; se merkitsi myös sanoman raitista harkintaa ja tervettä järjen käyttöä (!). Arvostelun tuli tapahtua saman Hengen vaikutuksessa kuin mikä on profetiankin käyttövoimana. Profetiaa tulee arvostella samalla tavalla kuin opetustakin (Ap.t.17:11). Tämä johtuu monestakin syystä. Profetia voi olla kokonaan väärä (esim. sanoma voi olla sinänsä oikean profeetan oman tahdon tai pelkotilan mukainen; tai sitten kyseessä on kokonaan väärä profeetta, joka puhuu omiaan). Toisinaan taas (ja useimmiten) itse sanoma on oikea, mutta profetian sanoman tullessa ihminen (sanoman välikappale) voi muotoilla sitä tai muuttaa ”profeetan itsensä näköiseksi” (usein tämän huomaa siitä, että tietty henkilö saa aina ”tietynlaisia” profetioita); tai sitten profetiassa voi olla muuten tavalla tai toisella ”astian makua” (ts., ihmisen persoona vaikuttaa siihen). Arvostelu on lisäksi erityisen arvokasta siitä syystä, että täysin oikean profetian tapauksessa se raittiin arvostelun kautta todetaan täysin Jumalalta tulleeksi, johon siihen voidaan ikään kuin lyödä leima ”Oikea profetia”.

Arvostelua ei tule koskaan estää. Väärän profetian tunnistaa monesti siitä, että sitä ei saa arvostella. Vain ”Sanan profetia” on ollut täydellistä, ja sellaista ei nykyään enää ole.

Mutta yhtä lailla arvostelukin tulee alistaa arvostelun alle! Kaikki arvostelu ei ole totuuden mukaista. Profetia voidaan monesta syystä hylätä väärin perustein. Sanoma voi olla liian vaikea vastaanotettavaksi tai se ei muuten vain kelpaa inhimillisistä syistä vastaanottajille. Paavali opettaakin, että profetiaa ei saa halveksia eikä henkeä sammuttaa (1.Tess.5:19,20).

Kaikki edellä mainittu huomioon ottaen ei ole kannatettavaa käyttää profetoidessa ennen muuta vanhatestamentillisia sanoja: ”Näin sanoo Herra…” On parempi joko tuoda Hengen antamat sanat esille joko sellaisenaan tai sanoa: ”Minusta tuntuu, että Herra sanoo” – tai jotain vastaavaa. Profeetan tulee olla nöyrä lahjansa käyttämisessä. Samoin arvostelijoiden tulee alistua saman nöyryyden alle.

Lähteet: 

Horton, Stanley M.: What the Bible says about the Holy Spirit (Springfield, Missouri, 1986).

Kuosmanen, Juhani: Raamatun opetuksia (Ristin Voitto, Vantaa, 1993). 

KIELILLÄ PUHUMINEN JA KIELTEN SELITTÄMINEN

1.Kor.12:8-11 

KIELILLÄPUHUMINEN

Määritelmät:

Kielillä puhumisen lahja on erityinen ominaisuus,
jonka Jumala antaa Jeesuksen Kristuksen ruumiin jäsenille
(A) puhua Jumalalle kieltä, jota he eivät ole koskaan oppineet / tai
(B) vastaanottaa ja kommunikoida välitön Jumalan sanoma
hänen kansalleen jumalallisen voitelun tuloksena kielellä,
jota he eivät ole koskaan oppineet.

Emme usko, että on kielilläpuhuminen on välttämätön merkki
Hengellä täyttymisestä.

Tämä on ainoa lahja, mitä kristitty uskova voi käyttää henkilökohtaiseen
rakentumiseen.

Apt.2:1-21 Avainlause: ”…me kuulemme kukin heidän puhuvan omalla kielellämme Jumalan suuria tekoja” (jae 11).

Ilmensi Jumalan valtakunnan tuloa, ei vain juutalaisille, vaan kaikille kansoille ja kansanryhmille. Jumalan suuret teot puhuvat minulle Jumalan ylistämisestä ja palvonnasta. Uskon kielien osoittaneen Jumalan valtasuuruutta.

Jumalan armo on kuin suuri tammi. Oksat terhoineen ovat armon ilmentymiä (ks. Gal.5:22; 1.Kor.12:8-10,28; Ef.4:11; Room.12:6-8; 1.Kor.7:7; 1.Piet.4:11). Osa ”terhoista” tulee esiin luonteessamme  Hengen hedelminä, osa taas armolahjoina, joita laskutavoista riippuen on mainittu Uudessa testamentissa ainakin 22.

”Hän antaa Hengen ilmetä kussakin erityisellä tavalla,
yhteiseksi hyödyksi”.
(1.Kor.12:7 KR-92)
fanerõs tou pneumatos = Hengen ilmentymä

On tärkeää ymmärtää, että eri armolahjatkin kuuluvat yhteen isoon kokonaisuuteen.
Ne myös toimivat sisäkkäin. Esim. kielilläpuhuminen voi jo itsessään olla profeetallista. Tätä tukee se, että Paavali nostaa kielilläpuhumisen rinnalle kielten selittämisen tai tulkitsemisen.

Jumalallinen kieli

1.Kor.14:2,4a

• Salaisuuksia Hengessä
• Rakentaa itseään

Jumalan antamat kielet kohdistuvat Jumalaan itseensä. Vaikka ne ovat ymmärrettäviä kieliä (myös enkelien kieliä, ks. 1.Kor.13:1), ylittävät ne kaiken inhimillisen viisauden ja taidon, koska niiden lähde on Jumalassa.

Kielet ovat yksi lähde syvempään hengelliseen elämään, mutta ei ainut. Kielilläpuhuminen ei koskaan korvaa Raamatun lukemista ja rukouselämää luonnollisella tavalla. Kielilläpuhuminen on hyödytöntä ilman tätä.

Salaisuudet Hengessä merkitsevät profeetallista ulottuvuutta.
”Kielilläpuhumisen varsinainen arvo on siinä, että ihminen rukoilee kielellä, jota hän ei ole koskaan käyttänyt synnin tekemiseen” (Friso Melzer).

Room.8:26
Uskon niin, että kielillä puhuessamme saatana on ”pihalla kuin lumiukko”. Se ei ymmärrä puheemme sisältöä. 1.Kor.2:14-15 pätee myös saatanaan.

Saatana kykenee jäljittelemään, mutta ei tuottamaan aitoa.

Itsensä rakentaminen kuvaa kielilläpuhumisen sisältöä rukouksessa. Se kohdistuu Jumalaan. Se on kuin näkymättömän sillan rakentamista ihmisen luota Jumalan luokse. Kielilläpuhuminen on rukouksen lahja, joka nostaa meidät Hengessä suoraan Jumalan valtaistuinsaliin. Jos vertaamme kielilläpuhumista luonnolliseen rukoukseen, on luonnollinen rukous kuin talon ylimmäiseen kerrokseen rappusia pitkin kapuamista. Kielilläpuhuja nousee ylimmäiseen kerrokseen kuin hissillä.  

Mutta kielilläpuhuminen ei ole kaiken perusta, eikä sen puuttuminen ole hengellisyyden mittari. Voimme olla hyvinkin taidottomia, vaikka puhuisimme ”tuhat sanaa kielillä”.
Korinttilaisten ongelmana näytti olevan se, että kielilläpuhuminen syrjäytti Raamatun opettamisen…

KIELTEN SELITTÄMINEN

Määritelmät:
Kielten tulkitseminen on erityinen ominaisuus,
jonka Jumala antaa Jeesuksen Kristuksen ruumiin jäsenille,
tunnistamaan kielilläpuhumisen murteen sanoman, jota joku puhuu.

Tämä lahja on yliluonnollinen ilmestys Pyhän Hengen kautta, joka mahdollistaa uskovan kommunikoimaan kuulijoille kielilläpuhumisen dynaamisen vastaavuuden…
Se on myös lahja ymmärtää unia ja näkyjä (ks. 1.Moos.40:8,9) ja selittää arvoituksia ja ongelmia (Dan.5:12). 

Paavali kehottaa seurakuntaa rukoilemaan kielten selittämisen / tulkitsemisen lahjaa: 1.Kor.14:6-13

Tämä lahja (armoitus) liittyy profeetallisten lahjojen joukkoon (profetoiminen, tiedon sanat, viisauden sanat, henkien erottaminen…).

Sen siunaus on siinä, että kuuluessaan profeetallisten armoitusten joukkoon, se rohkaisee, lohduttaa ja innoittaa koko Jumalan seurakuntaa (1.Kor.14:1-5).

Kielten tulkitseminen voi toimia myös melkein huomaamatta seurakunnan keskellä. Esim. ylistystilanteessa kielillä puhuttua rukousta ja palvontaa saattaa seurata sen selitys omalla äidinkielellämme. Sen antaa joku toinen seurakuntalainen.

KÄYTÄNNÖN OSIO

Rukoillaan ryhmässä kielillä puhuen.
Rukoillaan Jumalaa antamaan kieliä ja tulkintaa kielille.
Ne, joilla on profeetallisia armoituksia, asettuvat heidän viereensä. Kielillä puhujat laskevat kätensä heidän päälleen. Toiset odottavat ja tuovat esiin ne ajatukset, mitä mieleen nousee. Emme tarvitse ns. ”uskonnollista” kieltä tai dramatiikkaa äänensävyihin.
Tuo asiat esiin rauhallisesti ja luonnollisesti. 

Vantaan Vapaaseurakunta

Raamatturyhmä

Esa Sarvi

PYHÄ HENKI JA ARMOLAHJAT

Pyhä Henki –Jumala ja persoona 

Pyhää Henkeä tarkoittavat alkukielten (heprea, kreikka) sanat merkitsevät alun perin ”liikkeessä oleva ilmaa,” ts. tuulta ja henkeä. Tämä kuvaa hyvin Hengen dynaamista toimintaa. Raamattu kertookin suunnattoman paljon Hengen toiminnasta ja työstä. Samalla ”tuulta” merkitsevä sana kertoo siitä, että Henki on näkymätön; sen sijaan Hengen vaikutuksen ja toiminnan ihminen voi oppia tuntemaan. Pyhällä Hengellä onkin Raamatussa, ennen muuta UT:ssa toimintansa kautta huomattava asema.

Jumalan Henki ei ole kuitenkaan mikään Jumalan persoonaton voima, pelkkä Jumala ”tuuli” tai ”voima,” vaan Henki on persoona, Hän on itse Jumala. Henki esiintyy monissa UT:n ns. kolmiyhteisyysilmaisuissa (Matt.28:19; Luuk.24:49; Joh.14:15-17,26; 2.Kor.13:13; 1.Piet.1:2, 4:14; Hepr.10:29-31; Ilm.1:4-6). Henki oli mukana luomisessa (1.Moos.1:2). Henki on vaikuttanut monin tavoin jo VT:n aikana, jolloin Henki saattoi tulla joihinkin valittuihin ihmisiin (esim. 4.Moos.11:23-29), antoi näkyjä (Hes.1:1) tai kuljetti ihmisiä (Hes.3:14). Mutta vasta UT:n aikana Hengen toiminta varsinaisesti murtautui esiin. Jeesuksen elämässä Henki vaikutti alusta asti ja Hänen toiminnassaan Henki oli mukana kasteesta lähtien (Matt.3:13-17). Jeesus lupasi lähettää Hengen seuraajilleen (Joh.16:7). Hengen lähettäminen voidaan rinnastaa jopa Jumalan Pojan lähettämiseen (Gal.4:4,6). Kun Jeesus nimittää Henkeä ”toiseksi Puolustajaksi” (Joh.14:16), Hän rinnastaa samalla Hengen itseensä. Huomio Jeesuksen sanoissa kiinnittyy myös siihen, että Jeesus käyttää Hengestä sanaa ”hän” (ei ”se”). Hengestä puhutaan lisäksi jatkuvasti toimivana persoonana: Hän puhuu (1.Tim.4:1; Hepr.3:7), todistaa (Room.8:16), rukoilee (Room.8:26), jakaa lahjoja (1.Kor.12:11), käskee (Ap.t.13:2), lähettää (Ap.t.13:4), tekee päätöksiä (Ap.t.15:28), opettaa (Joh.14:26), johdattaa (Joh.16:13) ja –ennen muuta – kirkastaa Kristusta (Joh.16:14).

Pyhän Hengen jumaluus ja Jumalan kolminaisuus tunnustetaan kaikkien kristillisten kirkkojen yhteisissä uskontunnustuksissa. Nämä tunnustukset ovat sinänsä tärkeitä harhaoppien tunnistamiseksi ja hylkäämiseksi. Raamatun ilmoituksesta jää kuitenkin vahva vaikutelma, että Hengen työn ja vaikutuksen tunteminen ovat tärkeämpiä kuin teologisesti määritellyn tiedon omistaminen Hänen olemuksestaan ja suhteestaan Isään ja Poikaan.

Pyhä Henki ja pelastushistoria

Pyhä Henki on pelastuksen Henki. Pyhän Hengen toiminta liittyy moniin Raamatun ilmoittamiin pelastushistorian tapahtumiin, ensi sijassa Jeesuksen elämään Messiaana. Jeesus sikisi yliluonnollisesti Hengen kautta (Matt.1:20; Luuk.1:35). Kasteessa Jeesus vihittiin Messiaan virkaan, ts., Hänet varustettiin Hengen lahjoilla (Luuk.3:21,22). Henkeä koskevat ennustukset täyttyivät Jeesuksessa (Jes.11:1-4, 42:1; Luuk.4:18,19). Jeesuksen elämä oli elämää Hengen täyteydessä ja voimassa. Hengen voimassa Jeesus kohtasi saatanan ja voitti tämän (Luuk.4:1-13). Jeesus puhui Hengen voimassa (Luuk.4:32; Joh.7:46) ja suoritti ihmeensä ja voimatekonsa Hengen kautta (Matt.12:28). Jeesus lupasi lähettiläilleen Hengen apua (Luuk.12:12) ja Jeesus itse on se, joka kastaa Pyhällä Hengellä (Matt.3:11) ja vuodattaa Hengen seuraajilleen (Luuk.24:49).

Hengen vuodatus on kuvattu Ap.t.2:ssa. Helluntaipäivänä Hengen vuodatuksessa Kristuksen työn lunastusvoimat tuotiin ihmiskunnan ulottuville. Henki tuli (Kristus mukanaan: Joh.14:18,23,28, 16:16) ihmisten luokse ja saa aikaan ihmisen elämänyhteyden Vapahtajan kanssa. Henki on siten pelastuksen Henki, joka kutsuu Kristuksen luo (Ilm.22:17). Henki näyttää todeksi synnin, ilmoittaa Kristuksen pelastustyön ja tekee osalliseksi Kristuksen elämästä (Ef.1:13,14).

Pyhä Henki ja jumalayhteys

Hengestä syntymisen kautta ihmisessä saa alkunsa uusi, välitön yhteys Jumalaan. Henki on lapseuden henki (Room.8:15; Gal.4:5-7). Raamatun mukaan opetuslapset olivat nyt Hänessä ja Hän heissä (Ef.3:16,17; 2.Kor.5:17). Pyhä Henki itse asettuu asumaan ihmissydämeen niin, että katoavaisesta ruumiista tulee Jumalan asunto, Jumalan temppeli (1.Kor.3:16,17, 6:19). Aikojen täyttyessä Henki täyttää ihmisen koko olemuksen, myös ruumiin (Room.8:23). Uskovan hengellinen elämä on yhteyttä ylösnousseeseen Kristukseen Hengessä, uskovan oleminen ”Kristuksessa” on olemista Hengessä (Room.8:9,10).

Paavalin mukaan Henki on uuden liiton sinetti; Henki sinetöi ihmisen Jumalan valtakunnan, Jumalan kansan jäseneksi (Ef.1:13,14; Room.8:16). Henki on esikoislahja (ensi lahja, Room.8:23), vakuus (2.Kor.1:22, 5:5). Henki on myös se, joka rakentaa seurakunnan (1.Kor.12:13; Ef.4:4).

Hengessä oleva ihminen on Pyhän Hengen täyttämä. Pyhässä Hengessä ihminen tulee kykeneväksi näkemään (Ilm.4:2) ja kuulemaan (Ilm.1:10) luonnollisin aistein havaitsemattomia todellisuuksia. Hengessä eläminen tuo ihmisen elämään uuden, yliluonnollisen ulottuvuuden. Henki on Jumalan voiman välittäjä; Henki ja voima rinnastetaan usein Raamatussa (esim. Ap.t.10:38, 1.Tess.1:5). Kun Pyhä Henki tuli opetuslasten päälle, he saivat voiman korkeudesta (Luuk.24:49) ja voiman olla Herran todistajia (Ap.t.1:8).

Henki myös johtaa ihmisen elämää vanhasta uuteen, hengelliseen elämään. Hengen mieli on kääntynyt Jumalan puoleen ja Hengen valta voittaa synnin ja kuoleman vallan (Room.8:2,4,13; Gal.5:16).

Pyhän Hengen kaste

Pyhän Hengen kaste ymmärretään tavallisesti Hengellä täyttymiseksi, joka tapahtuu ensimmäistä kertaa. ”Pyhän Hengen kaste” on kuitenkin ilmaisu, jota ei sellaisenaan ole Raamatussa. Sen sijaan Jeesuksesta sanotaan: ”Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella” (Matt.3:11). Ennen taivaaseen nousemistaan Jeesus lupasi yhdelletoista seuraajalleen: ”…teidät kastetaan Pyhällä Hengellä” (Ap.t.1:5). Tämä tapahtui helluntaina, jolloin ”he tulivat täyteen Pyhää Henkeä” (Ap.t.2:4). Vielä Corneliuksen kodin tapahtumia (ns. ”pakanoiden helluntaita”) selostaessaan Pietari mainitsee Pyhällä Hengellä kastamisen (Ap.t.11:16).

Erityisesti Luukkaan evankeliumissa ja Apostolien teoissa on runsaasti muitakin ilmaisuja Hengen tulemisesta ihmiseen. Tällaisia ovat mm.: ”…saatte varustukseksenne voiman korkeudesta” (Luuk.24:49), ”laskeutui Pyhä Henki kaikkiin…” (Ap.t.10:44), ”…Pyhä Henki tuli heihin…” (Ap.t.19:6), ”…saivat Hengen…” (Ap.t.8:18), ”saatte lahjaksi Pyhän Hengen” (Ap.t.2:38) ja ”… he kaikki täyttyivät Pyhästä Hengestä…” (Ap.t.4:31). Näitä ilmaisuja on monia muitakin, ja ne on usein eri raamatunkäännöksissä ilmaistu eri sanoin.

Pyhän Hengen kaste voidaan näin ilmaista monin tavoin eikä se ole sidottu tiettyihin sanoihin Raamatussa.  

Huomionarvoista on se, että Paavali käyttää ilmaisua (Hengellä) kastamisesta vain kerran! Hän sanoo 1.Kor.12:13:ssa, että ”…kaikki… on kastettu yhdeksi ruumiiksi.” Hän viittaa samassa jakeessa tosiasiaan, että ”…kaikki me olemme saaneet juoda samaa henkeä.” Paavali viittasi ilmaisulla ”kastaa” (Hengessä) ihmisen uudestisyntymiseen, jossa ihminen saa Pyhän Hengen. Paavali ei milloinkaan viittaa Hengen kasteeseen Hengellä täyttymisenä. Niinpä ilmaisu ”Pyhän Hengen kaste” (jota ei sellaisenaan Raamatussa ole) on monitahoinen asia.

Armolahjat

Armolahjat ovat Hengen voiman ilmentymiä (Room.15:19; 1.Tess.1:5; 2.Tim.1:7). Hengen lahjoilla on seurakuntaa rakentava tehtävä ja niitä tulee käyttää seurakunnan rakennukseksi (1.Kor.12:28; Ef.4:11-16). Armolahjat ovat erilaiset, mutta kaikki uskovat ovat yhtä Hengessä (Ef.4:1-7).

Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvut 12-14 antavat runsaasti opastusta oikeasta suhtautumisesta armolahjoihin. Yliluonnolliset ihmeet eivät vielä sinänsä ole todistus Jumalan Hengen läsnäolosta, koska pakanallisissa piireissäkin tapahtuu ihmeitä, joskin pahojen voimien vaikutuksesta. Sen sijaan Jumalan Hengen läsnäolon voi tunnistaa siitä, että Henki korottaa Jeesuksen herruutta (samalla Henki itsekin todistaa omasta jumaluudestaan, koska kyseessä on Jumalan Henki; 1.Kor.12:2,3). Yksi ja sama Henki on kaikkien armolahjojen takana, joten Henki on ykseyden Henki (12:4-6; vaikka Jumala on kolminaisuus, se ei kuitenkaan tee tyhjäksi Jumalan ykseyttä). Eri ihmiset saavat eri lahjoja, jotka kaikki yhdessä saavat aikaan palvelun kokonaisuuden (12:7-10). Kaikilla ei kuitenkaan ole samoja lahjoja (12:29-30). Hengellisten lahjojen laita on samoin kuin ihmisruumiin: on monta jäsentä, mutta kaikki ne ovat tärkeitä. Yhdessä ne muodostavat  yhden ruumiin (12:12,13). Ruumiinosien välillä toki vallitsee erilaisuutta, jotta koko palvelun moninaisuus täyttyisi. Jäsenet eivät tule toimeen ilman toisiaan, vaan kukin jäsen on osana ruumiissa ja jokaista jäsentä tarvitaan. Jäseniensä summana syntyy lopulta yksi ruumis.

Armolahjojen tarkoituksena on palvella kristillistä yhteisöä. Lahjoja tulee käyttää ahkerasti, mutta ihmisen ei tule lahjoilla korottaa itseään. Armolahjat onkin tarkoitettu käytettäviksi palveluun rakkauden ilmapiirissä (1.Kor.13). Ilman rakkautta lahjat ovat arvottomia. Itsekkyys ja omahyväisyys eivät ole ominaisuuksia, joita armolahjojen haltijalla tulisi olla lainkaan. Lahjoista ylpeileminen on väärin, koska ne ovat Hengen antamia ilman ihmisen omaa ansiota. Edes korkea hengellisyys ei takaa parhaimpien ja runsaimpien armolahjojen saamista, koska Henki jakaa lahjoja niin kuin tahtoo (12:11). Asiaa ei voi myöskään nähdä niin päin, että parhaimmat ja runsaimmat armolahjat saanut ihminen olisi muita hengellisempi.

UT:ssa on varsinaisesti neljä ns. armolahjaluetteloa, jotka ovat osittain päällekkäisiä. 1.Kor.12:8-10 mukaan armolahjoja ovat

1 viisauden sanat (kyky jakaa viisautta)
2 tiedon sanat (kyky jakaa tietoa)
3 usko (uskon voima)
4 parantaminen
5 voimalliset teot (voima tehdä ihmeitä)
6 profetoiminen
7 henkien erottaminen (kyky erottaa eri henget toisistaan)
8 kielillä puhuminen
9 kielten selittäminen (kyky tulkita kielillä puhumista)

Room.12:6-8 mukaan armolahjoja ovat

10 profetoiminen
11 palvelija
12 opettaja
13 rohkaisija
14 omastaan antaja
15 johtaja
16 köyhien auttaja

Ef.4:11,12 mainitsee, että armolahjoja ovat

17 apostoli
18 profeetta
19 evankelista (evankeliumin julistaja)
20 paimen
21 opettaja

Ja vielä 1.Piet.4:10,11 mukaan armolahjoja ovat

22 puhuja
23 palvelija

Lienee selvää, että nämä luettelot eivät ole tyhjentäviä, vaan armolahjoja on enemmänkin. Pyhän Hengen maailma on niin suuri, että sitä ei pysty ihmisymmärryksellä hahmottamaan.

Lähteet:

Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 2, ”Henki (Jumalan),” ss.64-69 (Vantaa, 1989).

Stronstad, Roger: Spirit, Scripture and Theology (Baguio City, Philippines, 1995)

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).

HENGELLINEN KASVU: HENGEN HEDELMÄ

Hengen hedelmän luonne tulee selvimmin esille silloin, kun ihminen on vaikeuksissa, kriisissä, koetuksessa, sairaana tai stressissä. Jos ihmisellä ei olisi näitä painetekijöitä elämässään, Hengen hedelmä voisi jäädä jopa huomaamatta. Juuri vaikeuksien ja koettelemusten keskellä ihminen tarvitsee Hengen hedelmää, ja samalla hedelmän kypsyminen tulee mahdolliseksi.   

Paavali kirjoittaa: ”Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä” (Gal.5:22,23). Hengen hedelmä osoittaa, millaisia Jumala haluaa omiensa olevan. Pyhä Henki jakaa Hengen hedelmää samalla tavalla kaikille (!) uskoville. Kaikkien kristittyjen tulisi kantaa kaikkea Hengen hedelmää. Ei ole olemassa mitään Hengen hedelmän ilmenemismuotoa, joka ei kuuluisi täytenä jokaiselle uskovalle.

Hengen hedelmän ja armolahjojen välillä on näin yksi ratkaiseva ero. Armolahjoja Henki jakaa tahtonsa mukaan niin kuin Hän haluaa; yksi saa yhden lahjan tai eräitä lahjoja, toinen taas saa toisen lahjan (1.Kor.12). Näin armolahjat täydentävät toisiaan ja kaikkia palvellaan eri armolahjojen (ja niiden eri haltijoiden) kautta. Mutta Hengen hedelmän laita on toisin: Kaikkien kristittyjen tulisi kantaa koko Hengen hedelmää kaikkine ilmenemismuotoineen.

Hengen hedelmästä puhutaan yksikössä. On hedelmä, ei hedelmiä. Vertaus kasvimaailmaan on osuva: Yksi puu ei voi kantaa omenaa, appelsiinia, päärynää, banaania…! Puu voi kantaa vain yhtä hedelmää. Mutta yhdellä hedelmällä on monta ilmenemismuotoa, riippuen siitä, mistä päin sitä katsotaan.

Kun Hengen hedelmä ilmenee uskovissa vaikeuksien ja painetekijöiden keskellä, saattaa olla, että sellaisina aikoina Jumala parhaiten tavoittaa myös muita ihmisiä heidän kauttaan. Kun uskovan elämässä näkyy Hengen hedelmä, hänessä näkyy Hänen ”oman Poikansa kaltaisuutta” (Room.8:29). Pyhän Hengen tehtäviin kuuluu ihmisten pyhittäminen, joka merkitsee ihmisen kasvattamista: Hän kasvattaa uskovassa uutta, Kristuksen kaltaista luontoa, jolle nimenomaisesti on ominaista Hengen hedelmä. Jumala tahtookin, että ”…saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden” (Ef.4:13).

Hengen hedelmä on selvästi kasvun tuote. Lähtökohtana on, että ihminen tarvitsee Pyhää Henkeä voidakseen kantaa hedelmää, sillä ilman Henkeä ihminen ei voi tuottaa mitään hyvää. Itsessään ihminen on täynnä kaikenlaisia minäkeskeisiä ja itsekkäitä pyrkimyksiä, jotka eivät ole Jumalan tahdon mukaisia. Tämä edellyttää kahta asiaa. Ensinnäkin synti on pantava kokonaan pois. Toiseksi, Pyhän Hengen on päästävä täyttämään uskovan elämä ja tuottamaan Hengen hedelmää. ”Olettehan riisuneet yltänne vanhan minänne kaikkine tekoineen ja pukeutuneet uuteen, joka jatkuvasti uudistuu oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen” (Kol.3:9,10). ”Antakaa Hengen ohjata elämäänne…” (Gal.5:16).

Mutta tähän liittyy tärkeä näkökulma: Kyseessä on kasvuprosessi! Emme siksi saa antaa lannistaa itseämme sillä, että emme näe itseämme valmiina! Edes lankeemus syntiin ei keskeytä kasvua, jos kadumme syntiä ja panemme sen jälleen pois.

Hengen hedelmää emme voi itse tuottaa, vaan kyse on suhteestamme kolmiyhteiseen Jumalaan. Parhaiten tätä suhdetta kuvaa Jeesuksen rinnastus viinipuusta ja sen oksista (Joh.15:1-8). Ilman Jeesusta emme ”saa aikaan mitään” (Joh.15:5). Vain oksan pysyminen kiinni puussa voi saada hedelmän kypsymään. Ilman puunrunkoa oksa kuivuu ja kuolee. ”Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu” (15:6). Mutta elävässä yhteydessä puuhun oksa vahvistuu ja kantaa hedelmää. Jeesus sanookin: ”Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää” (15:5; huom! jälleen ”hedelmä” yksikössä). Kasvu tapahtuu näin oikean suhteen kautta. Kristitty voi kasvaa vain olemalla oikeassa suhteessa Jumalaan. Mutta tätä suhdetta voi ja pitääkin tietoisesti myös ylläpitää (Ps.1:1-3).

Hengen hedelmä on näin asia, joka kuuluu kokonaisuudessaan kaikkien uskovien elämään. Jos (ja kun!) havaitsemme puutetta hedelmän kypsyydessä, voimme ainoastaan elävän suhteen kautta Jumalaan antaa kypsymiselle yhä enemmän ja enemmän tilaa ja kasvualustaa – ja jatkaa näin täyteen kypsyyteen asti!

Ohessa käydään läpi Hengen hedelmän eri ilmenemismuotoja, jotka Paavali mainitsee (Gal.5:22,23) ja joiden kaikkien siis tulisi ilmetä täytenä jokaisen uskovan elämässä. Paavalin manitsemat Hengen hedelmän ilmenemismuodot voidaan summittaisesti jakaa kolmeen ”hedelmäterttuun” seuraavasti:

rakkaus, ilo, rauha: kertovat erityisesti suhteestamme Jumalaan

kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys: näkyvät erityisesti ihmissuhteissamme

uskollisuus, lempeys, itsehillintä: ilmentävät erityisesti sisäistä tilaamme

Rakkaus

Rakkaus on kristillisistä hyveistä suurin (1.Kor.13:13). Tämä johtuu ennen muuta siitä, että Jumala itsekin on rakkaus (1.Joh.4:8). Jumala pelastaa ihmisen rakkautensa tähden, vaikka ihminen ei ansaitsisi pelastusta lainkaan. Myös ihmisellä tulisi olla sama mielentila kuin Jumalalla.. Rakkautta voikin pitää myös suurimpana Hengen hedelmän ilmenemismuotona. Rakkauden tulisi olla kristityn tunnusomaisin piirre (Joh.13:34,35), ja kristityn rakkauden tulee kohdistua niin Jumalaan kuin lähimmäiseen (Matt.22:34-40).

Kristillinen rakkaus (agape) on paljon enemmän kuin maailmallinen ystävyys tai eroottinen rakkaus; niihin molempiin kuuluu perimmältään itsekäs ajatus vastarakkaudesta. Mutta kristillinen rakkaus on yksipuolista, se on uhrautuvaa, se ei odota vastasuoritusta. Kristillinen rakkaus on antamista ajatuksin ja teoin lähimmäisen hyväksi ilman, että odottaa saavansa mitään takaisin. Todella hienolla tavalla kristillistä rakkautta kuvaa 1.Kor.13. luku.

Jos uskovalla ei ole rakkautta, myös kaikki hänen todistamisensa on turhaa. Rakkaus on enemmän kuin mitä voimme sanoa, omistaa tai antaa. Rakkauden tulee ilmetä vastuuna lähimmäisen pelastuksesta, mutta myös laupeudentekoina (vrt. vertaus laupiaasta samarialaisesta, Luuk.10:25-37). Rakkaus on paljon enemmän kuin tunne, se näkyy myös tekoina. Kristillisen rakkauden huipentumana voidaan pitää vihollisrakkautta (Matt.5:38-48). Kuten Jumala sulkee kaikki ihmiset rakkautensa piiriin, niin tulee myös Hänen omiensa tehdä.

Ilo

Maailmassa vallitseva ilo on pinnallista, koska se tukeutuu katoavaan luomakuntaan ja kaikkeen siihen, mitä se voi antaa. Jumalan omien ilo on jotain ihan muuta: se perustuu ihmisen yhteyteen Jumalan kanssa, se on ”täynnä riemua, jonka Pyhä Henki antaa” (1.Tess.1:6). Kerrottuaan viinipuusta ja sen oksista, millä vertauksella Jeesus halusi korostaa seuraajiensa yhteyttä Jumalan kanssa, Jeesus lopettaa: ”Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi” (Joh.15:11). Ja Paavalikin kirjoittaa: ”Iloitkaa aina” (1.Tess.5:16).

Ilo Hengen hedelmänä ei ole riippuvainen ulkoisista olosuhteista. Paavalikin oli vankilassa kirjoittaessaan kirjeensä filippiläisille. Sitä on aiheellisesti pidettu Paavalin iloisimpana ja sydämellisimpänä kirjeenä (Fil.1:4,18,25). Riippumatta siitä, onko elämässämme vaikeuksia ja koetuksia, meidän tulee iloita. Ilomme on silloin syvempää kuin se mitä maailma voi antaa. ”Silmissämme voi olla kyyneleet, mutta sydämissä ilo.”

Rauha

Jeesus sanoo jäähyväispuheessaan opetuslapsille: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa” (Joh.14:27). Rauhan merkitys erityisesti Vanhassa Testamentissa (hepr. shalom) on ”eheys, lepo, sopusointuinen suhde.” Se perustuu ihmisen ehyelle suhteelle Jumalan kanssa. Kun kristitty ennen vaelsi maailmassa, hänellä oli sotatila Jumalan kanssa; hän oli eksynyt Jumalan tarkoittamalta tieltä. Kun Jumala on tuonut ihmisen takaisin tielle, hän on turvassa ja sotatila on vaihtunut rauhantilaan. Jumalaan turvautuva saa kokea kestävää rauhaa: ”Sille, jonka mieli on luja ja vakaa, sinä turvaat rauhan, kun hän turvautuu sinuun” (Jes.26:3).

Rauha Hengen hedelmänä ei ole vapautta maallisista paineista ja kriiseistä; kristityn rauha ei perustu ristiriitojen väistämiseen tai johonkin muuhun keinotekoiseen ”rauhantilaan”, jonka maailma voi luoda. Hengen hedelmänä rauha on päinvastoin syvää, kestävää rauhaa, jonka vain Jeesus Kristus voi antaa sydämeen.

Kärsivällisyys

Kärsivällisyys merkitsee perimmältään pitkämielistä suhtautumista toisen tahalliseen ärsytykseen. Käytännössä se siis merkitsee huonon kohtelun kestämistä vihastumatta ja kostoa hautomatta. Tässä korostuu Hengen hedelmä ihmisen suhteessa lähimmäisiin. Kärsivällisyys on rakkauden täyttämää pitkämielisyyttä. Jos ihminen on ärtyisä, kostonhaluinen, vihamielinen, pahansuopa ja täynnä kiukkua, häntä ei hallitse Pyhä Henki. Paavali kirjoittaakin: ”Hänen kirkkautensa voima ja väkevyys vahvistakoon teitä olemaan aina kestäviä ja kärsivällisiä” (Kol.1:11).

Kärsivällisyys ei kasva ilman koetuksia. Jaakob kirjoittaa haastavasti: ”Veljeni, pitäkää pelkkänä ilona niitä monenlaisia koettelemuksia, joihin joudutte. Tehän tiedätte, että kun uskonne selviytyy koetuksesta, tämä kasvattaa teissä kestävyyttä” (Jaak.1:2,3). Kärsivällisyys on tosin Hengen hedelmä eikä ihmisen pyrkimyksen tulosta, mutta kärsivällisyyden kasvualustana ovat koetukset, joihin ihminen joutuu. Koetukset jalostavat kärsivällisyyttä, jonka Pyhä Henki tuottaa.  

Ystävällisyys

Jeesus oli ystävällinen ja lempeä. Maailmanaika, jossa Jeesus oli, oli täynnä julmuutta eikä siinä ollut mitään armeliaisuutta. Köyhät saivat kuolla köyhyyteensä, sairaat sairauteensa. Mutta Kristus pyrki muuttamaan sen kaiken: kaikkialle, minne aito kristillisyys on myöhemmin kulkenut, Kristuksen seuraajat ovat tuoneet ystävällisyyttä ja lempeyttä.

Kun ihminen on ystävällinen, se näkyy ihmisen koko olemuksesta. Ystävällisyys pyyhkii pois kaiken kovan ja tylyn. Tämän tulee näkyä myös kristityn suhtautumisessa epäonnistuneisiin ihmisiin: Jeesuskin oli syntisiä kohtaan ystävällinen (esimerkkejä on monia!).

Hyvyys

”Valo kasvattaa hyvyyden, oikeuden ja totuuden hedelmiä” (Ef.5:9). ”Sen tähden me rukoilemme aina teidän puolestanne, että Jumalamme pitäisi teitä saamanne kutsun arvoisina ja että hän voimallaan vahvistaisi teidän haluanne hyvään ja saattaisi päätökseen ne teot, jotka todistavat uskostanne” (2.Tess.1:11). Juuri hyvyydestä voidaan sanoa, että se on ”Jumalan kaltaisuutta,” koska vain Hän on täysin hyvä.

Hyvyys näkyy suhteissamme muihin ihmisiin. Tällä on merkitystä myös todistuksemme kannalta, koska hyvyyden periaatteita noudattamalla saatamme osoittaa ympärillämme oleville, että meidän elämässämme on jotain erilaista – jotain sellaista, jota he itsekin haluaisivat omistaa (1.Piet.2:12).

Uskollisuus

Uskollisuus liittyy sisäiseen ihmiseemme. Uskollisuus on ominaisuus kokosydämisen ja kypsän kristityn elämässä. Se on myös ikuiseen elämäämme liittyvä asia, koska Jeesus sanoo vertauksessaan palvelijoille uskotuista rahoista: ”Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi” (Matt.25:21).

Jumala on antanut kypsille kristityille tiettyjä velvollisuuksia. Jos emme tottele, vaan kieltäydymme vastuusta, olemme uskottomia. Uskollisuus taas on sitä, että hyväksymme vastuumme, jonka Jumala on meille antanut.

Uskollisuus näkyy myös oman jumalasuhteemme vaalimisessa. Uskollisuudestamme antaa parhaan kuvan se, kuinka paljon aikaa käytämme Raamatun tutkimiseen, rukoukseen ja vanhurskauden periaatteiden soveltamiseen silloin, kun saamme kokea menestystä (!) Menestys, rikkaus, maine ja valta nimittäin koettelevat uskollisuuttamme.

Lempeys

Lempeys näkyy ennen muuta toisten ihmisten kohtelussa. Kyse ei suinkaan ole pehmeydestä, pelkuruudesta tai arkuudesta; lempeyden merkitys on paljon syvällisempi. Se viittaa enemmänkin ”kesyttämiseen” (kuin villihevosen kesyttäminen siten, että se alistetaan ohjaukseen). Lempeydessä onkin hiljaista voimaa, joka jopa hämmentää sitä heikkoutena pitävät. Raamatussa tämä tulee selvimmin esiin Jeesuksen käytöksessä vangitsemisensa jälkeen. ”Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen, ei hän suutansa avannut. Kuin karitsa, jota teuraaksi viedään… ei hänkään suutansa avannut” (Jes.53:7). Lempeys, joka on hengellistä vakavuutta ja hiljaista sisäistä voimaa, jota Pyhä Henki meissä kasvattaa, syntyy ja vahvistuu hengellisellä taistelukentällä.

Itsehillintä

Itsehillintä on Hengen hedelmän ainoa ilmenemismuoto, joka ei ole Jumalan ominaisuus – koska Hän ei sellaista tarvitse! On nimittäin yksi asia, joka on Jumalalle mahdotonta: tehdä syntiä! Mutta koska ihminen on syntinen ja aina vaarassa langeta, ihminen tarvitsee itsehillintää. Ihmisen itsehillinnän puute johtuu kahdesta asiasta: ruumiin halusta ja mielen tottumuksesta. Itsehillintää tarvitaan sekä kykyyn kieltäytyä kaikesta sellaisesta, joka on Jumalan tahdon vastaista, että myös auttamaan ihmistä maltilliseen käytökseen.

Itsehillintä (kuten muukin Hengen hedelmä) on kuitenkin hengellisen kasvun ja myös harjoituksen tulosta. ”Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman… Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun” (1.Kor.9:25,27). ”Pyrkikää sen vuoksi osoittamaan uskossanne lujuutta, lujuudessa oikeaa tietoa, tiedossa itsehillintää, itsehillinnässä kestävyyttä…” (2.Piet.1:5,6).

HENGEN HEDELMÄ 
(lähde: Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament)

Hengen hedelmän ilmenemismuodot, jotka Paavali esittää Gal.5:22-23:ssa, esiintyvät muuallakin Raamatussa. Useimmat niistä ovat Jumalan itsensä ominaisuuksia.

Rakkaus 

Määritelmä
Uhrautuvia, vastasuoritus-ta kaipaamattomia tekoja lähimmäisen auttamiseksi

Jumalan ominaisuus
Joh.3:16; Room.5:8; 1.Joh.4:8,12,16

Kristityn ominaisuus
Joh.13:34-35; Room.12:9-10; 1.Piet.1:22; 1.Joh.4:7,11-12,21

Ilo 

Määritelmä
Sisäistä onnellisuutta, joka ei ole riippuvainen ulkoisista olosuhteista

Jumalan ominaisuus
Ps.104:31; Jes.62:5; Luuk.15:7

Kristityn ominaisuus
5.Moos.12:7,12,18; Ps.64:11; Jes.25:9; Fil.4:4; 1.Piet.1:8

Rauha 

Määritelmä
Sopusointua suhteissa

Jumalan ominaisuus
Jes.9:5-6; Hes.34:25; Joh.14:27; Hepr.13:20

Kristityn ominaisuus
Jes.26:3; Room.5:1; 12:18; 14:17; Ef.2:14-17

Kärsivällisyys 

Määritelmä
Toisen sietämistä silloinkin kun itse joutuu koetteelle

Jumalan ominaisuus
Room.9:22; 1.Tim.1:16; 1.Piet.3:20; 2.Piet.3:9,15

Kristityn ominaisuus
Ef.4:2; Kol.1:11; Hepr.6:12; Jaak.5:7-8,10

Ystävällisyys 

Määritelmä
Huomaavaisuuden osoittamista toiselle

Jumalan ominaisuus
(2.Kor.6:6)

Kristityn ominaisuus
Ef.4:32; Kol.3:12

Hyvyys 

Määritelmä
Jalon mielialan osoittamista toiselle

Jumalan ominaisuus
2.Moos.34:6; Ps.31:20; Mark.10:18

Kristityn ominaisuus
Room.15:14; Ef.5:9; 2.Tess.1:11

Uskollisuus 

Määritelmä
Luotettavuuden ja luottamuksen osoittamista toiselle

Jumalan ominaisuus
Ps.33:4; Hepr.10:23; 1.Joh.1:9

Kristityn ominaisuus
Luuk.16:10-12; 2.Tim.4:7; Tiit.2:10

Lempeys 

Määritelmä
Nöyryyttä ja hellämielisyyttä

Jumalan ominaisuus
Sak.9:9; Matt.11:29

Kristityn ominaisuus
Ef.4:2; Kol.3:12

Itsehillintä 

Määritelmä
Synnillisten himojen voittamista

Jumalan ominaisuus

Kristityn ominaisuus
Sananl.16:32;
Tiit.1:8; 2:12; 2.Piet.1:6

Lähteet:

Graham, Billy: Pyhän Hengen lahja (Karas-Sana, Lohja, 1978).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994). 

HENGELLINEN KAVU: PERUSASIOITA

Hengellisen kasvun merkitys 

Kun ihminen tulee uskoon ja pelastuu, hän ei suinkaan tässä uudestisyntymistapahtumassa vielä tule hengellisesti valmiiksi ja täysikasvuiseksi. Päinvastoin, uskoon tullut ihminen on fyysisestä iästään tai elämänkokemuksestaan riippumatta kuin ”vastasyntynyt lapsi” (1.Piet.2:2), hän on ”Kristuksen tuntemisessa vielä pikkulapsi” (1.Kor.3:1). Jokainen uudestisyntymistapahtuma on sinänsä ainutlaatuinen ja jokaisella pelastuneella ihmisellä on oma taustansa, joka on muita edullisempi tai epäedullisempi ja josta hän lähtee uskonelämässä eteenpäin. Mutta silti jokainen uskoon tullut ihminen on vasta kuin uuden tien päässä: hän on päässyt sille oikealle tielle ja on oppinut tuntemaan Jeesuksen, joka on ”tie, totuus ja elämä” (Joh.14:6). Tämän jälkeen tälle elämään johtavalle tielle päässeen ihmisen on myös lähdettävä kulkemaan tätä tietä pitkin. Sen tien päässä on ikuinen elämä tämän maanpäällisen elämän jälkeen (Fil.3:12-14; 2.Tim.4:7).

Tällä pelastukseen johtavalla tiellä pysymistä ja sen tien päämäärätietoista kulkemista voidaan kutsua ”hengelliseksi kasvuksi.” Pelkkä tälle oikealle tielle saapuminen ei vielä merkitse täyteen hengelliseen kypsyyteen pääsemistä; sitä tietä pitää myös lähteä kulkemaan. ”Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme” (Hepr.12:1).

Jumalalla on erityinen suunnitelma jokaista ihmistä varten. Jumalan tahto on ensinnäkin, että kaikki ihmiset pelastuvat (1.Tim.2:4). Jumala ei ole etukäteen suunnitellut kenellekään ihmiselle ikuista kuolemaa; helvettiin joutuvat vain ne ihmiset, jotka eivät välitä Jumalasta ja Hänen tarjoamastaan pelastuksesta Jeesuksessa (Joh.3:18,19; Room.1:18-32). Mutta pelastuksen lahjan lisäksi Jumalalla on jokaiselle ihmiselle erityinen suunnitelma siten, että ihminen elävässä yhteydessä Kristukseen ”kasvaa Jumalan tarkoittamalla tavalla” (Kol.2:19). Tämä ei voi toteutua vain Jumalan salaisen johdatuksen kautta, ikään kuin säädettynä kohtalona, vaan ihmisen tulee pyrkiä saamaan selville Jumalan tahto oman elämänsä suhteen. Siksi meille sanotaan: ”Pyrkikää saamaan selville, mikä on Herran mielen mukaista” (Ef.5:10). ”…ymmärtäkää, mikä on Herran tahto” (Ef.5:17). Meille ei anneta Raamatussa sellaisia kehotuksia, jotka ovat meille mahdottomia! Jumalan tahdon ja suunnitelman tunteminen (niin pitkälle kuin Jumala sen meille näkee parhaaksi ilmoittaa!) on asia, jonka tulisi olla meille itsestäänselvyys. Mutta jotta Jumalan suunnitelma voisi tulla ihmisen elämässä näkyviin, ihmisen tulee kasvaa hengellisesti Jumalan tahtomalla tavalla.  

Hengellinen kasvu ei kuitenkaan ole ihmisen oman suorituksen tulosta. Kukaan ihminen ei voi kasvaa omin voimin; Jeesus sanookin: ”Ilman minua te ette saa aikaan mitään” (Joh.15:5). Ihminen on kuin puun oksa, joka kasvaa vain ollessaan yhteydessä puuhun. Samalla tavalla ihmisen tulee olla yhteydessä Jumalaan voidakseen kasvaa. Jumala yksin antaa kasvun (1.Kor.3:6). Hengellinen aikuistuminen ja kypsyminen on kasvamista kiinni Kristukseen (Ef.4:13-15; Fil.1:9-11).

Hengellisesti kypsää ihmistä voidaan myös kutsua ”hengelliseksi” (1.Kor.3:1). Tämän termin käytössä tulee kuitenkin olla tarkkana, koska (1) jokainen uskova on Hengestä syntynyt, hänellä on Pyhä Henki ja hän on tässä mielessä ”hengellinen”; (2) koska hengellisyys ei ole aina kovin yksiselitteisesti ihmisen ulkonaisesta käyttäytymisestä mitattavissa, vaan todellinen hengellisyys on ennen muuta sisäistä sydämen hengellisyyttä, jonka vain Jumala näkee; ja (3) koska hengellisyys ei ole minkään kirkkokunnan tai herätysliikkeen käytäntöihin, tapoihin tai perinteisiin sidottu asia – vaikka me ihmiset todella helposti päädymme tekemään tällaisia arvioita!

Mutta edellä esitetty ei tee todellista hengellisyyttä olemattomaksi. Todellista hengellisyyttä on kaikki se, mitä Raamattu sellaiseksi nimittää. Varmastikaan hengellinen ihminen ei ole vanhan luontonsa vallassa (1.Kor.3:1,3). Hengellisellä ihmisellä tarkoitetaan yksinkertaisesti sellaista ihmistä, jota hallitsee ja kuljettaa Jumalan Henki (Gal.5:16,25). ”Teidän tulee uudistua mieleltänne ja hengeltänne ja pukea yllenne uusi ihminen, joka on luotu sellaiseksi kuin Jumala tahtoo, elämään oikeuden ja totuuden mukaista, pyhää elämää” (Ef.4:23,24). Hengellisen kasvun päämääränä on, että olemme hengellisiä ihmisiä, joita Jumalan Henki saa kuljettaa tahtonsa mukaan ja joiden elämässä toteutuu Jumalan suunnitelma ja tahto.

Jokainen ihminen voi siten ajatella itsestään, että hänen elämänsä voi olla Jumalan edeltäpäin valmistetuissa suunnitelmissa elämistä. Jokaisella ihmisellä on oikeus päästä elämään Jumalan suunnittelemaa elämää! Jos ihminen ei vielä ole sillä polulla, hän voi päästä sille! Ja sitten hän saa jatkaa sillä polulla Jumalan Hengen johdossa eteenpäin.

Kasvun periaate

Raamatun mukaan vain Jumala antaa kasvun, ei koskaan ihminen itse. Ihminen ei voi edes omin voimin päättää kasvun alkamisesta, vaan ainoastaan tehdä sydämessään tilaa Pyhän Hengen työlle. Mutta Jumala on valmis tulemaan avoimeen sydämeen (Ilm.3:20). Vaikka ihmisen tahto on heikko, Jumala voi vaikuttaa ihmisessä, joka avaa Hänelle ovensa: ”Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa” (Fil.2:13). Mikä tässä asetelmassa on ihmisen osuutta, jää toisaalta hyvin pieneksi, toisaalta lopultakin arvoitukseksi! Ihminen voi pyytää ja avata ovensa Jumalan Hengen vaikutukselle; mutta lopultakaan ihminen ei itse saa aikaan mitään hyvää, joka ei olisi peräisin Jumalalta. Hän yksin on se, joka saa kaiken hyvän aikaan. ”Tietäkää: Herra tekee omilleen ihmeellisiä tekoja. Hän kuulee minua, kun huudan häntä avuksi” (Ps.4:4).

Hengellisen kasvun lähtökohta ei voi näin olla ihmisessä itsessään vaan kokonaan Jumalassa. Kaiken ihmisen kokeman hengellisen hyvän, myös hengellisen kasvun lähtökohtana ja periaatteena ovat Johannes Kastajan itsestään lausumat sanat: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi” (Joh.3:30). Tämä sama periaate pätee jokaiseen ihmiseen, hänen tilanteestaan riippumatta. Ihmisen elämän tulee olla Kristuskeskeistä. Kristuksen tulee saada elää ja vaikuttaa ihmisessä. Ihmisen vanha minä (heikon tahtonsa kanssa!) kuihtuu pois ja Kristus saa päivä päivältä yhä enemmän tilaa ihmisessä. Lopulta pätee se, mitä Paavali sanoo: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani” (Gal.2:20).

Kasvun edellytykset

Ihmisen hengellisellä kasvulla voi kuitenkin olla esteitä. On mahdollista, että ihminen, joka on Jumalan oma aidon uudestisyntymisen kautta, ei kuitenkaan kasva hengellisesti. Jumala haluaisi aina ihmisen kasvavan täyteen hengelliseen kypsyyteen, mutta ihminen itse rakentaa sille esteitä.

Kaikki synti on aina vihollisuutta Jumalan pyhyyttä vastaan ja on siten ihmistä ja Jumalaa erottava tekijä. ”…teidän rikkomuksenne erottavat teidät Jumalastanne. Teidän syntinne ovat saaneet hänet kääntymään pois, niin ettei hän teitä kuule” (Jes.59:2). Uskovallekin ihmiselle on aina ajankohtainen kehotus erottautua synnistä: ”Älkää antako ruumiinne jäseniä synnin käyttöön vääryyden aseiksi” (Room.6:13)! ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon…” (Room.12:2). ”...pankaamme pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin” (Hepr.12:1). ”Jättäkää siis kaikki pahuus ja vilppi, kaikki teeskentely ja kateus ja kaikki panettelu” (1.Piet.2:1). ”…pankaa pois kaikki saasta ja pahuus” (Jaak.1:21). Nämä ovat Raamatun antamia kehotuksia, joihin on selvästikin suhtauduttava täydellä vakavuudella.

Tässä kohtaamme kuitenkin käytännön ongelman: on helppoa sanoa, että ihmisen on pantava kaikki synti pois, mutta ihminenhän ei siihen omin voimin kykene! Tähänkin asiaan on ratkaisuna vain hengellisen kasvun periaate: Kristuksen tulee saada kasvaa ihmisessä, ihmisen itsensä on vähennyttävä – ja lopulta ihmisen heikkoudesta huolimatta synnin valta ihmisessä jää lopulta tappiolle. Tämä ei tapahdu ihmisen omasta ansiosta, vaan Jumalan – joka vaikuttaa ihmisessä tahtomisen ja tekemisen.

Mutta jokin osuus ihmisellä on siinä, että hän voi olla avoin todellisen pesäeron tekemiseen synnille ja sitä kautta avaamassa ovea hengelliselle kasvulle. Avainsanat tässä ovat katumus ja nöyryys. Katumus oikein ymmärrettynä ei johda vain ihmisen syntisen tilan murehtimiseen eikä ole painamassa ihmistä alas masennukseen, vaan johtaa muutokseen ja lopulta parannukseen. Oikea katumus (”Jumalan mielen mukainen murhe,” 2.Kor.7:10) on vilpitöntä synnin katumista, joka johtaa ihmisen lähelle Jumalaa. Tällöin ihminen katuu syntiä, koska synti saa aikaan ihmisen eron Jumalasta. Katumus toisaalta edellyttää ihmiseltä nöyryyttä ja valmiutta asettua sisäisen muuttumi-sen prosessiin (Joel 2:12). Lopputuloksena on ihmisen täyskäännös, täydellinen mielenmuutos. Parannus ei ole ihmisen aikaansaannosta, vaan parannuksen saa aikaan Jumala, joka saa puhua ihmiselle ja tehdä tahtonsa mukaan Pyhän Hengen herättämälle ihmismielelle. Ilmeisesti Jeesuk-sella oli mielessään juuri tällainen aidosti katuva ja murtunut ihmismieli, kun Hän sanoo vuori-saarnassaan: ”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita ovat murheelliset, he saavat lohdutuksen” (Matt.5:3,4). Ihminen, joka kokee olevansa täysin riippuvai-nen Jumalasta, on nöyrä ja katuva, ja hän on myös otollista maaperää hengelliselle kasvulle.

Ihmisen synneistä vaarallisimmat ovat sydämen kovuus, katkeruus ja anteeksiantamattomuus. Tästä kaikesta seuraa muu synti, joka on luonteeltaan ulospäin näkyvämpää (Hepr.12:15). Hengellisen kasvun edellytyksenä voidaankin pitää, että Jeesuksen opettama rukous voi olla totta ihmisen omalla kohdalla: ”Anna meille syntimme anteeksi, sillä mekin annamme anteeksi jokaiselle, joka on meille velassa” (Luuk.11:4).

Tämän asian voi kiteyttää seuraavasti. Ihmisen hengellistä kasvua ei estä se, että ihminen on heikko ja syntinen! Mutta kasvun estää se, että ihminen salliikin Jumalan sijasta sisäisen, näkymättömän synnin hallita sydäntään.

Lisäksi kannattaa muistaa, että lankeemus syntiin ei voi olla este meidän hengelliselle kasvullemme, jos emme itse anna sille tällaista merkitystä. Saatana tosin syyttää meitä ja uskottelee meille, että olemme lopullisesti epäonnistuneita. Mutta langenneinakin olemme Jumalan armon alaisia. Meille on aina avoinna paluu Jumalan tahdon mukaiselle tielle. ”Jos joku kuitenkin syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja, joka on vanhurskas: Jeesus Kristus” (1.Joh.2:1). Hän auttaa meidät taas jaloillemme, vaikka olemme kompastuneet, ja sitten voimme yhdessä Hänen kanssaan taas jatkaa matkaa!  


Kasvun välineet

Hengellisen kasvun välineitä voi Raamatun valossa löytää ainakin kolme: Jumalan sana, rukous ja uskovien yhteys. Nämä kaikki kolme ovat edesauttamassa sitä, että ihminen voi hengellisesti kasvaa täyteen kypsyyteen.

Raamattu on Jumalan sanaa (2.Piet.1:21). Raamatun tehtävänä on ilmoittaa ihmisille pelastuksen tie Jeesuksessa; mutta Raamattu myös ohjaa ja kasvattaa ihmistä (2.Tim.3:16,17; Room.15:4; 1.Piet.2:2). Ilman Raamatun sanaa ihmisellä ei voi tapahtua hengellistä kasvua, koska Jumala ei ilmoita itsestään eikä mistään muustakaan mitään sellaista, joka olisi ristiriidassa Raamatun ilmoituksen kanssa: Jumalan sana perustuu totuuteen (Ps.119:160). ”Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani” (Ps.119:105).

Rukous on toinen hengellisen kasvun väline. Meitä kehotetaan rukoilemaan lakkaamatta (1.Tess.5:17) ja tekemään sitä Hengen antamin voimin (Ef.6:18). Rukous on ihmisen ja Jumalan välistä yhteydenpitoa ja lopultakin molemminpuolista puhetta, jossa ihminen herkistyy kuulemaan Jumalan äänen. Rukouksessa ihminen saa myös kokea Jumalan johdatusta ja tulee tuntemaan Jumalan tahdon (Ap.t.13:2,3).

Uskovien yhteydellä on ihmisen hengellistä elämää tukeva ja kasvattava vaikutus. Uskovia ei ole kutsuttu eristäytymään, vaan elämään keskinäisessä yhteydessä. Alkuseurakunnalle tämä oli itsestään selvyys (Ap.t.2:42-47). Yhteydellä on meille myös varjeleva merkitys, koska yhteyden kautta uskovat ohjaavat ja tukevat toisiaan (Gal.6:1; Kol.3:16).

Kaikella tällä – Jumalan sanalla, rukouksella ja yhteydellä – on ihmisen hengelliselle kasvulle ensiarvoinen merkitys. Hengellinen arviointikykymme kasvaa ja opimme tuntemaan Jumalan tahtoa entistä selvemmin (Room.12:2). Tämä puolestaan ohjaa meitä kasvussamme eteenpäin.

Varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. Ihmisestä ei tule maan päällä ”pyhimystä” (joka voidaan ymmärtää synnittömäksi tai lähes synnittömäksi ihmiseksi), vaikka jotkut voivat tulkita hengellisen kasvun lopputuloksen sillä tavalla (todellisuudessa vain Jeesus, Jumalan Poika, on ihmisenä ollessaan täyttänyt pyhimyksen tunnusmerkit!). Mutta hengellisen kasvun tuloksena ihminen on tullut lähemmäksi Jumalaa ja on tullut selvemmin Hänen Henkensä johdatuksen piiriin. Ihminen kuulee Jumalan äänen ja on sydämessään valmis noudattamaan Jumalan tahtoa. Ihmisen luottamus Jumalaa kohtaan on kasvanut ja luottamus ihmisen (koskee itseä ja kaikkia muita ihmisiä) omiin mahdollisuuksiin vähentynyt. Ihmisestä on tullut kuin lapsi, jota Jumala isällisesti taluttaa – minne vain Hän haluaa!