HENGELLINEN KASVU: HENGEN HEDELMÄ

Hengen hedelmän luonne tulee selvimmin esille silloin, kun ihminen on vaikeuksissa, kriisissä, koetuksessa, sairaana tai stressissä. Jos ihmisellä ei olisi näitä painetekijöitä elämässään, Hengen hedelmä voisi jäädä jopa huomaamatta. Juuri vaikeuksien ja koettelemusten keskellä ihminen tarvitsee Hengen hedelmää, ja samalla hedelmän kypsyminen tulee mahdolliseksi.   

Paavali kirjoittaa: ”Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä” (Gal.5:22,23). Hengen hedelmä osoittaa, millaisia Jumala haluaa omiensa olevan. Pyhä Henki jakaa Hengen hedelmää samalla tavalla kaikille (!) uskoville. Kaikkien kristittyjen tulisi kantaa kaikkea Hengen hedelmää. Ei ole olemassa mitään Hengen hedelmän ilmenemismuotoa, joka ei kuuluisi täytenä jokaiselle uskovalle.

Hengen hedelmän ja armolahjojen välillä on näin yksi ratkaiseva ero. Armolahjoja Henki jakaa tahtonsa mukaan niin kuin Hän haluaa; yksi saa yhden lahjan tai eräitä lahjoja, toinen taas saa toisen lahjan (1.Kor.12). Näin armolahjat täydentävät toisiaan ja kaikkia palvellaan eri armolahjojen (ja niiden eri haltijoiden) kautta. Mutta Hengen hedelmän laita on toisin: Kaikkien kristittyjen tulisi kantaa koko Hengen hedelmää kaikkine ilmenemismuotoineen.

Hengen hedelmästä puhutaan yksikössä. On hedelmä, ei hedelmiä. Vertaus kasvimaailmaan on osuva: Yksi puu ei voi kantaa omenaa, appelsiinia, päärynää, banaania…! Puu voi kantaa vain yhtä hedelmää. Mutta yhdellä hedelmällä on monta ilmenemismuotoa, riippuen siitä, mistä päin sitä katsotaan.

Kun Hengen hedelmä ilmenee uskovissa vaikeuksien ja painetekijöiden keskellä, saattaa olla, että sellaisina aikoina Jumala parhaiten tavoittaa myös muita ihmisiä heidän kauttaan. Kun uskovan elämässä näkyy Hengen hedelmä, hänessä näkyy Hänen ”oman Poikansa kaltaisuutta” (Room.8:29). Pyhän Hengen tehtäviin kuuluu ihmisten pyhittäminen, joka merkitsee ihmisen kasvattamista: Hän kasvattaa uskovassa uutta, Kristuksen kaltaista luontoa, jolle nimenomaisesti on ominaista Hengen hedelmä. Jumala tahtookin, että ”…saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden” (Ef.4:13).

Hengen hedelmä on selvästi kasvun tuote. Lähtökohtana on, että ihminen tarvitsee Pyhää Henkeä voidakseen kantaa hedelmää, sillä ilman Henkeä ihminen ei voi tuottaa mitään hyvää. Itsessään ihminen on täynnä kaikenlaisia minäkeskeisiä ja itsekkäitä pyrkimyksiä, jotka eivät ole Jumalan tahdon mukaisia. Tämä edellyttää kahta asiaa. Ensinnäkin synti on pantava kokonaan pois. Toiseksi, Pyhän Hengen on päästävä täyttämään uskovan elämä ja tuottamaan Hengen hedelmää. ”Olettehan riisuneet yltänne vanhan minänne kaikkine tekoineen ja pukeutuneet uuteen, joka jatkuvasti uudistuu oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen” (Kol.3:9,10). ”Antakaa Hengen ohjata elämäänne…” (Gal.5:16).

Mutta tähän liittyy tärkeä näkökulma: Kyseessä on kasvuprosessi! Emme siksi saa antaa lannistaa itseämme sillä, että emme näe itseämme valmiina! Edes lankeemus syntiin ei keskeytä kasvua, jos kadumme syntiä ja panemme sen jälleen pois.

Hengen hedelmää emme voi itse tuottaa, vaan kyse on suhteestamme kolmiyhteiseen Jumalaan. Parhaiten tätä suhdetta kuvaa Jeesuksen rinnastus viinipuusta ja sen oksista (Joh.15:1-8). Ilman Jeesusta emme ”saa aikaan mitään” (Joh.15:5). Vain oksan pysyminen kiinni puussa voi saada hedelmän kypsymään. Ilman puunrunkoa oksa kuivuu ja kuolee. ”Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu” (15:6). Mutta elävässä yhteydessä puuhun oksa vahvistuu ja kantaa hedelmää. Jeesus sanookin: ”Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää” (15:5; huom! jälleen ”hedelmä” yksikössä). Kasvu tapahtuu näin oikean suhteen kautta. Kristitty voi kasvaa vain olemalla oikeassa suhteessa Jumalaan. Mutta tätä suhdetta voi ja pitääkin tietoisesti myös ylläpitää (Ps.1:1-3).

Hengen hedelmä on näin asia, joka kuuluu kokonaisuudessaan kaikkien uskovien elämään. Jos (ja kun!) havaitsemme puutetta hedelmän kypsyydessä, voimme ainoastaan elävän suhteen kautta Jumalaan antaa kypsymiselle yhä enemmän ja enemmän tilaa ja kasvualustaa – ja jatkaa näin täyteen kypsyyteen asti!

Ohessa käydään läpi Hengen hedelmän eri ilmenemismuotoja, jotka Paavali mainitsee (Gal.5:22,23) ja joiden kaikkien siis tulisi ilmetä täytenä jokaisen uskovan elämässä. Paavalin manitsemat Hengen hedelmän ilmenemismuodot voidaan summittaisesti jakaa kolmeen ”hedelmäterttuun” seuraavasti:

rakkaus, ilo, rauha: kertovat erityisesti suhteestamme Jumalaan

kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys: näkyvät erityisesti ihmissuhteissamme

uskollisuus, lempeys, itsehillintä: ilmentävät erityisesti sisäistä tilaamme

Rakkaus

Rakkaus on kristillisistä hyveistä suurin (1.Kor.13:13). Tämä johtuu ennen muuta siitä, että Jumala itsekin on rakkaus (1.Joh.4:8). Jumala pelastaa ihmisen rakkautensa tähden, vaikka ihminen ei ansaitsisi pelastusta lainkaan. Myös ihmisellä tulisi olla sama mielentila kuin Jumalalla.. Rakkautta voikin pitää myös suurimpana Hengen hedelmän ilmenemismuotona. Rakkauden tulisi olla kristityn tunnusomaisin piirre (Joh.13:34,35), ja kristityn rakkauden tulee kohdistua niin Jumalaan kuin lähimmäiseen (Matt.22:34-40).

Kristillinen rakkaus (agape) on paljon enemmän kuin maailmallinen ystävyys tai eroottinen rakkaus; niihin molempiin kuuluu perimmältään itsekäs ajatus vastarakkaudesta. Mutta kristillinen rakkaus on yksipuolista, se on uhrautuvaa, se ei odota vastasuoritusta. Kristillinen rakkaus on antamista ajatuksin ja teoin lähimmäisen hyväksi ilman, että odottaa saavansa mitään takaisin. Todella hienolla tavalla kristillistä rakkautta kuvaa 1.Kor.13. luku.

Jos uskovalla ei ole rakkautta, myös kaikki hänen todistamisensa on turhaa. Rakkaus on enemmän kuin mitä voimme sanoa, omistaa tai antaa. Rakkauden tulee ilmetä vastuuna lähimmäisen pelastuksesta, mutta myös laupeudentekoina (vrt. vertaus laupiaasta samarialaisesta, Luuk.10:25-37). Rakkaus on paljon enemmän kuin tunne, se näkyy myös tekoina. Kristillisen rakkauden huipentumana voidaan pitää vihollisrakkautta (Matt.5:38-48). Kuten Jumala sulkee kaikki ihmiset rakkautensa piiriin, niin tulee myös Hänen omiensa tehdä.

Ilo

Maailmassa vallitseva ilo on pinnallista, koska se tukeutuu katoavaan luomakuntaan ja kaikkeen siihen, mitä se voi antaa. Jumalan omien ilo on jotain ihan muuta: se perustuu ihmisen yhteyteen Jumalan kanssa, se on ”täynnä riemua, jonka Pyhä Henki antaa” (1.Tess.1:6). Kerrottuaan viinipuusta ja sen oksista, millä vertauksella Jeesus halusi korostaa seuraajiensa yhteyttä Jumalan kanssa, Jeesus lopettaa: ”Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi” (Joh.15:11). Ja Paavalikin kirjoittaa: ”Iloitkaa aina” (1.Tess.5:16).

Ilo Hengen hedelmänä ei ole riippuvainen ulkoisista olosuhteista. Paavalikin oli vankilassa kirjoittaessaan kirjeensä filippiläisille. Sitä on aiheellisesti pidettu Paavalin iloisimpana ja sydämellisimpänä kirjeenä (Fil.1:4,18,25). Riippumatta siitä, onko elämässämme vaikeuksia ja koetuksia, meidän tulee iloita. Ilomme on silloin syvempää kuin se mitä maailma voi antaa. ”Silmissämme voi olla kyyneleet, mutta sydämissä ilo.”

Rauha

Jeesus sanoo jäähyväispuheessaan opetuslapsille: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa” (Joh.14:27). Rauhan merkitys erityisesti Vanhassa Testamentissa (hepr. shalom) on ”eheys, lepo, sopusointuinen suhde.” Se perustuu ihmisen ehyelle suhteelle Jumalan kanssa. Kun kristitty ennen vaelsi maailmassa, hänellä oli sotatila Jumalan kanssa; hän oli eksynyt Jumalan tarkoittamalta tieltä. Kun Jumala on tuonut ihmisen takaisin tielle, hän on turvassa ja sotatila on vaihtunut rauhantilaan. Jumalaan turvautuva saa kokea kestävää rauhaa: ”Sille, jonka mieli on luja ja vakaa, sinä turvaat rauhan, kun hän turvautuu sinuun” (Jes.26:3).

Rauha Hengen hedelmänä ei ole vapautta maallisista paineista ja kriiseistä; kristityn rauha ei perustu ristiriitojen väistämiseen tai johonkin muuhun keinotekoiseen ”rauhantilaan”, jonka maailma voi luoda. Hengen hedelmänä rauha on päinvastoin syvää, kestävää rauhaa, jonka vain Jeesus Kristus voi antaa sydämeen.

Kärsivällisyys

Kärsivällisyys merkitsee perimmältään pitkämielistä suhtautumista toisen tahalliseen ärsytykseen. Käytännössä se siis merkitsee huonon kohtelun kestämistä vihastumatta ja kostoa hautomatta. Tässä korostuu Hengen hedelmä ihmisen suhteessa lähimmäisiin. Kärsivällisyys on rakkauden täyttämää pitkämielisyyttä. Jos ihminen on ärtyisä, kostonhaluinen, vihamielinen, pahansuopa ja täynnä kiukkua, häntä ei hallitse Pyhä Henki. Paavali kirjoittaakin: ”Hänen kirkkautensa voima ja väkevyys vahvistakoon teitä olemaan aina kestäviä ja kärsivällisiä” (Kol.1:11).

Kärsivällisyys ei kasva ilman koetuksia. Jaakob kirjoittaa haastavasti: ”Veljeni, pitäkää pelkkänä ilona niitä monenlaisia koettelemuksia, joihin joudutte. Tehän tiedätte, että kun uskonne selviytyy koetuksesta, tämä kasvattaa teissä kestävyyttä” (Jaak.1:2,3). Kärsivällisyys on tosin Hengen hedelmä eikä ihmisen pyrkimyksen tulosta, mutta kärsivällisyyden kasvualustana ovat koetukset, joihin ihminen joutuu. Koetukset jalostavat kärsivällisyyttä, jonka Pyhä Henki tuottaa.  

Ystävällisyys

Jeesus oli ystävällinen ja lempeä. Maailmanaika, jossa Jeesus oli, oli täynnä julmuutta eikä siinä ollut mitään armeliaisuutta. Köyhät saivat kuolla köyhyyteensä, sairaat sairauteensa. Mutta Kristus pyrki muuttamaan sen kaiken: kaikkialle, minne aito kristillisyys on myöhemmin kulkenut, Kristuksen seuraajat ovat tuoneet ystävällisyyttä ja lempeyttä.

Kun ihminen on ystävällinen, se näkyy ihmisen koko olemuksesta. Ystävällisyys pyyhkii pois kaiken kovan ja tylyn. Tämän tulee näkyä myös kristityn suhtautumisessa epäonnistuneisiin ihmisiin: Jeesuskin oli syntisiä kohtaan ystävällinen (esimerkkejä on monia!).

Hyvyys

”Valo kasvattaa hyvyyden, oikeuden ja totuuden hedelmiä” (Ef.5:9). ”Sen tähden me rukoilemme aina teidän puolestanne, että Jumalamme pitäisi teitä saamanne kutsun arvoisina ja että hän voimallaan vahvistaisi teidän haluanne hyvään ja saattaisi päätökseen ne teot, jotka todistavat uskostanne” (2.Tess.1:11). Juuri hyvyydestä voidaan sanoa, että se on ”Jumalan kaltaisuutta,” koska vain Hän on täysin hyvä.

Hyvyys näkyy suhteissamme muihin ihmisiin. Tällä on merkitystä myös todistuksemme kannalta, koska hyvyyden periaatteita noudattamalla saatamme osoittaa ympärillämme oleville, että meidän elämässämme on jotain erilaista – jotain sellaista, jota he itsekin haluaisivat omistaa (1.Piet.2:12).

Uskollisuus

Uskollisuus liittyy sisäiseen ihmiseemme. Uskollisuus on ominaisuus kokosydämisen ja kypsän kristityn elämässä. Se on myös ikuiseen elämäämme liittyvä asia, koska Jeesus sanoo vertauksessaan palvelijoille uskotuista rahoista: ”Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi” (Matt.25:21).

Jumala on antanut kypsille kristityille tiettyjä velvollisuuksia. Jos emme tottele, vaan kieltäydymme vastuusta, olemme uskottomia. Uskollisuus taas on sitä, että hyväksymme vastuumme, jonka Jumala on meille antanut.

Uskollisuus näkyy myös oman jumalasuhteemme vaalimisessa. Uskollisuudestamme antaa parhaan kuvan se, kuinka paljon aikaa käytämme Raamatun tutkimiseen, rukoukseen ja vanhurskauden periaatteiden soveltamiseen silloin, kun saamme kokea menestystä (!) Menestys, rikkaus, maine ja valta nimittäin koettelevat uskollisuuttamme.

Lempeys

Lempeys näkyy ennen muuta toisten ihmisten kohtelussa. Kyse ei suinkaan ole pehmeydestä, pelkuruudesta tai arkuudesta; lempeyden merkitys on paljon syvällisempi. Se viittaa enemmänkin ”kesyttämiseen” (kuin villihevosen kesyttäminen siten, että se alistetaan ohjaukseen). Lempeydessä onkin hiljaista voimaa, joka jopa hämmentää sitä heikkoutena pitävät. Raamatussa tämä tulee selvimmin esiin Jeesuksen käytöksessä vangitsemisensa jälkeen. ”Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen, ei hän suutansa avannut. Kuin karitsa, jota teuraaksi viedään… ei hänkään suutansa avannut” (Jes.53:7). Lempeys, joka on hengellistä vakavuutta ja hiljaista sisäistä voimaa, jota Pyhä Henki meissä kasvattaa, syntyy ja vahvistuu hengellisellä taistelukentällä.

Itsehillintä

Itsehillintä on Hengen hedelmän ainoa ilmenemismuoto, joka ei ole Jumalan ominaisuus – koska Hän ei sellaista tarvitse! On nimittäin yksi asia, joka on Jumalalle mahdotonta: tehdä syntiä! Mutta koska ihminen on syntinen ja aina vaarassa langeta, ihminen tarvitsee itsehillintää. Ihmisen itsehillinnän puute johtuu kahdesta asiasta: ruumiin halusta ja mielen tottumuksesta. Itsehillintää tarvitaan sekä kykyyn kieltäytyä kaikesta sellaisesta, joka on Jumalan tahdon vastaista, että myös auttamaan ihmistä maltilliseen käytökseen.

Itsehillintä (kuten muukin Hengen hedelmä) on kuitenkin hengellisen kasvun ja myös harjoituksen tulosta. ”Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman… Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun” (1.Kor.9:25,27). ”Pyrkikää sen vuoksi osoittamaan uskossanne lujuutta, lujuudessa oikeaa tietoa, tiedossa itsehillintää, itsehillinnässä kestävyyttä…” (2.Piet.1:5,6).

HENGEN HEDELMÄ 
(lähde: Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament)

Hengen hedelmän ilmenemismuodot, jotka Paavali esittää Gal.5:22-23:ssa, esiintyvät muuallakin Raamatussa. Useimmat niistä ovat Jumalan itsensä ominaisuuksia.

Rakkaus 

Määritelmä
Uhrautuvia, vastasuoritus-ta kaipaamattomia tekoja lähimmäisen auttamiseksi

Jumalan ominaisuus
Joh.3:16; Room.5:8; 1.Joh.4:8,12,16

Kristityn ominaisuus
Joh.13:34-35; Room.12:9-10; 1.Piet.1:22; 1.Joh.4:7,11-12,21

Ilo 

Määritelmä
Sisäistä onnellisuutta, joka ei ole riippuvainen ulkoisista olosuhteista

Jumalan ominaisuus
Ps.104:31; Jes.62:5; Luuk.15:7

Kristityn ominaisuus
5.Moos.12:7,12,18; Ps.64:11; Jes.25:9; Fil.4:4; 1.Piet.1:8

Rauha 

Määritelmä
Sopusointua suhteissa

Jumalan ominaisuus
Jes.9:5-6; Hes.34:25; Joh.14:27; Hepr.13:20

Kristityn ominaisuus
Jes.26:3; Room.5:1; 12:18; 14:17; Ef.2:14-17

Kärsivällisyys 

Määritelmä
Toisen sietämistä silloinkin kun itse joutuu koetteelle

Jumalan ominaisuus
Room.9:22; 1.Tim.1:16; 1.Piet.3:20; 2.Piet.3:9,15

Kristityn ominaisuus
Ef.4:2; Kol.1:11; Hepr.6:12; Jaak.5:7-8,10

Ystävällisyys 

Määritelmä
Huomaavaisuuden osoittamista toiselle

Jumalan ominaisuus
(2.Kor.6:6)

Kristityn ominaisuus
Ef.4:32; Kol.3:12

Hyvyys 

Määritelmä
Jalon mielialan osoittamista toiselle

Jumalan ominaisuus
2.Moos.34:6; Ps.31:20; Mark.10:18

Kristityn ominaisuus
Room.15:14; Ef.5:9; 2.Tess.1:11

Uskollisuus 

Määritelmä
Luotettavuuden ja luottamuksen osoittamista toiselle

Jumalan ominaisuus
Ps.33:4; Hepr.10:23; 1.Joh.1:9

Kristityn ominaisuus
Luuk.16:10-12; 2.Tim.4:7; Tiit.2:10

Lempeys 

Määritelmä
Nöyryyttä ja hellämielisyyttä

Jumalan ominaisuus
Sak.9:9; Matt.11:29

Kristityn ominaisuus
Ef.4:2; Kol.3:12

Itsehillintä 

Määritelmä
Synnillisten himojen voittamista

Jumalan ominaisuus

Kristityn ominaisuus
Sananl.16:32;
Tiit.1:8; 2:12; 2.Piet.1:6

Lähteet:

Graham, Billy: Pyhän Hengen lahja (Karas-Sana, Lohja, 1978).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994). 

HENGELLINEN KAVU: PERUSASIOITA

Hengellisen kasvun merkitys 

Kun ihminen tulee uskoon ja pelastuu, hän ei suinkaan tässä uudestisyntymistapahtumassa vielä tule hengellisesti valmiiksi ja täysikasvuiseksi. Päinvastoin, uskoon tullut ihminen on fyysisestä iästään tai elämänkokemuksestaan riippumatta kuin ”vastasyntynyt lapsi” (1.Piet.2:2), hän on ”Kristuksen tuntemisessa vielä pikkulapsi” (1.Kor.3:1). Jokainen uudestisyntymistapahtuma on sinänsä ainutlaatuinen ja jokaisella pelastuneella ihmisellä on oma taustansa, joka on muita edullisempi tai epäedullisempi ja josta hän lähtee uskonelämässä eteenpäin. Mutta silti jokainen uskoon tullut ihminen on vasta kuin uuden tien päässä: hän on päässyt sille oikealle tielle ja on oppinut tuntemaan Jeesuksen, joka on ”tie, totuus ja elämä” (Joh.14:6). Tämän jälkeen tälle elämään johtavalle tielle päässeen ihmisen on myös lähdettävä kulkemaan tätä tietä pitkin. Sen tien päässä on ikuinen elämä tämän maanpäällisen elämän jälkeen (Fil.3:12-14; 2.Tim.4:7).

Tällä pelastukseen johtavalla tiellä pysymistä ja sen tien päämäärätietoista kulkemista voidaan kutsua ”hengelliseksi kasvuksi.” Pelkkä tälle oikealle tielle saapuminen ei vielä merkitse täyteen hengelliseen kypsyyteen pääsemistä; sitä tietä pitää myös lähteä kulkemaan. ”Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme” (Hepr.12:1).

Jumalalla on erityinen suunnitelma jokaista ihmistä varten. Jumalan tahto on ensinnäkin, että kaikki ihmiset pelastuvat (1.Tim.2:4). Jumala ei ole etukäteen suunnitellut kenellekään ihmiselle ikuista kuolemaa; helvettiin joutuvat vain ne ihmiset, jotka eivät välitä Jumalasta ja Hänen tarjoamastaan pelastuksesta Jeesuksessa (Joh.3:18,19; Room.1:18-32). Mutta pelastuksen lahjan lisäksi Jumalalla on jokaiselle ihmiselle erityinen suunnitelma siten, että ihminen elävässä yhteydessä Kristukseen ”kasvaa Jumalan tarkoittamalla tavalla” (Kol.2:19). Tämä ei voi toteutua vain Jumalan salaisen johdatuksen kautta, ikään kuin säädettynä kohtalona, vaan ihmisen tulee pyrkiä saamaan selville Jumalan tahto oman elämänsä suhteen. Siksi meille sanotaan: ”Pyrkikää saamaan selville, mikä on Herran mielen mukaista” (Ef.5:10). ”…ymmärtäkää, mikä on Herran tahto” (Ef.5:17). Meille ei anneta Raamatussa sellaisia kehotuksia, jotka ovat meille mahdottomia! Jumalan tahdon ja suunnitelman tunteminen (niin pitkälle kuin Jumala sen meille näkee parhaaksi ilmoittaa!) on asia, jonka tulisi olla meille itsestäänselvyys. Mutta jotta Jumalan suunnitelma voisi tulla ihmisen elämässä näkyviin, ihmisen tulee kasvaa hengellisesti Jumalan tahtomalla tavalla.  

Hengellinen kasvu ei kuitenkaan ole ihmisen oman suorituksen tulosta. Kukaan ihminen ei voi kasvaa omin voimin; Jeesus sanookin: ”Ilman minua te ette saa aikaan mitään” (Joh.15:5). Ihminen on kuin puun oksa, joka kasvaa vain ollessaan yhteydessä puuhun. Samalla tavalla ihmisen tulee olla yhteydessä Jumalaan voidakseen kasvaa. Jumala yksin antaa kasvun (1.Kor.3:6). Hengellinen aikuistuminen ja kypsyminen on kasvamista kiinni Kristukseen (Ef.4:13-15; Fil.1:9-11).

Hengellisesti kypsää ihmistä voidaan myös kutsua ”hengelliseksi” (1.Kor.3:1). Tämän termin käytössä tulee kuitenkin olla tarkkana, koska (1) jokainen uskova on Hengestä syntynyt, hänellä on Pyhä Henki ja hän on tässä mielessä ”hengellinen”; (2) koska hengellisyys ei ole aina kovin yksiselitteisesti ihmisen ulkonaisesta käyttäytymisestä mitattavissa, vaan todellinen hengellisyys on ennen muuta sisäistä sydämen hengellisyyttä, jonka vain Jumala näkee; ja (3) koska hengellisyys ei ole minkään kirkkokunnan tai herätysliikkeen käytäntöihin, tapoihin tai perinteisiin sidottu asia – vaikka me ihmiset todella helposti päädymme tekemään tällaisia arvioita!

Mutta edellä esitetty ei tee todellista hengellisyyttä olemattomaksi. Todellista hengellisyyttä on kaikki se, mitä Raamattu sellaiseksi nimittää. Varmastikaan hengellinen ihminen ei ole vanhan luontonsa vallassa (1.Kor.3:1,3). Hengellisellä ihmisellä tarkoitetaan yksinkertaisesti sellaista ihmistä, jota hallitsee ja kuljettaa Jumalan Henki (Gal.5:16,25). ”Teidän tulee uudistua mieleltänne ja hengeltänne ja pukea yllenne uusi ihminen, joka on luotu sellaiseksi kuin Jumala tahtoo, elämään oikeuden ja totuuden mukaista, pyhää elämää” (Ef.4:23,24). Hengellisen kasvun päämääränä on, että olemme hengellisiä ihmisiä, joita Jumalan Henki saa kuljettaa tahtonsa mukaan ja joiden elämässä toteutuu Jumalan suunnitelma ja tahto.

Jokainen ihminen voi siten ajatella itsestään, että hänen elämänsä voi olla Jumalan edeltäpäin valmistetuissa suunnitelmissa elämistä. Jokaisella ihmisellä on oikeus päästä elämään Jumalan suunnittelemaa elämää! Jos ihminen ei vielä ole sillä polulla, hän voi päästä sille! Ja sitten hän saa jatkaa sillä polulla Jumalan Hengen johdossa eteenpäin.

Kasvun periaate

Raamatun mukaan vain Jumala antaa kasvun, ei koskaan ihminen itse. Ihminen ei voi edes omin voimin päättää kasvun alkamisesta, vaan ainoastaan tehdä sydämessään tilaa Pyhän Hengen työlle. Mutta Jumala on valmis tulemaan avoimeen sydämeen (Ilm.3:20). Vaikka ihmisen tahto on heikko, Jumala voi vaikuttaa ihmisessä, joka avaa Hänelle ovensa: ”Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa” (Fil.2:13). Mikä tässä asetelmassa on ihmisen osuutta, jää toisaalta hyvin pieneksi, toisaalta lopultakin arvoitukseksi! Ihminen voi pyytää ja avata ovensa Jumalan Hengen vaikutukselle; mutta lopultakaan ihminen ei itse saa aikaan mitään hyvää, joka ei olisi peräisin Jumalalta. Hän yksin on se, joka saa kaiken hyvän aikaan. ”Tietäkää: Herra tekee omilleen ihmeellisiä tekoja. Hän kuulee minua, kun huudan häntä avuksi” (Ps.4:4).

Hengellisen kasvun lähtökohta ei voi näin olla ihmisessä itsessään vaan kokonaan Jumalassa. Kaiken ihmisen kokeman hengellisen hyvän, myös hengellisen kasvun lähtökohtana ja periaatteena ovat Johannes Kastajan itsestään lausumat sanat: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi” (Joh.3:30). Tämä sama periaate pätee jokaiseen ihmiseen, hänen tilanteestaan riippumatta. Ihmisen elämän tulee olla Kristuskeskeistä. Kristuksen tulee saada elää ja vaikuttaa ihmisessä. Ihmisen vanha minä (heikon tahtonsa kanssa!) kuihtuu pois ja Kristus saa päivä päivältä yhä enemmän tilaa ihmisessä. Lopulta pätee se, mitä Paavali sanoo: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani” (Gal.2:20).

Kasvun edellytykset

Ihmisen hengellisellä kasvulla voi kuitenkin olla esteitä. On mahdollista, että ihminen, joka on Jumalan oma aidon uudestisyntymisen kautta, ei kuitenkaan kasva hengellisesti. Jumala haluaisi aina ihmisen kasvavan täyteen hengelliseen kypsyyteen, mutta ihminen itse rakentaa sille esteitä.

Kaikki synti on aina vihollisuutta Jumalan pyhyyttä vastaan ja on siten ihmistä ja Jumalaa erottava tekijä. ”…teidän rikkomuksenne erottavat teidät Jumalastanne. Teidän syntinne ovat saaneet hänet kääntymään pois, niin ettei hän teitä kuule” (Jes.59:2). Uskovallekin ihmiselle on aina ajankohtainen kehotus erottautua synnistä: ”Älkää antako ruumiinne jäseniä synnin käyttöön vääryyden aseiksi” (Room.6:13)! ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon…” (Room.12:2). ”...pankaamme pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin” (Hepr.12:1). ”Jättäkää siis kaikki pahuus ja vilppi, kaikki teeskentely ja kateus ja kaikki panettelu” (1.Piet.2:1). ”…pankaa pois kaikki saasta ja pahuus” (Jaak.1:21). Nämä ovat Raamatun antamia kehotuksia, joihin on selvästikin suhtauduttava täydellä vakavuudella.

Tässä kohtaamme kuitenkin käytännön ongelman: on helppoa sanoa, että ihmisen on pantava kaikki synti pois, mutta ihminenhän ei siihen omin voimin kykene! Tähänkin asiaan on ratkaisuna vain hengellisen kasvun periaate: Kristuksen tulee saada kasvaa ihmisessä, ihmisen itsensä on vähennyttävä – ja lopulta ihmisen heikkoudesta huolimatta synnin valta ihmisessä jää lopulta tappiolle. Tämä ei tapahdu ihmisen omasta ansiosta, vaan Jumalan – joka vaikuttaa ihmisessä tahtomisen ja tekemisen.

Mutta jokin osuus ihmisellä on siinä, että hän voi olla avoin todellisen pesäeron tekemiseen synnille ja sitä kautta avaamassa ovea hengelliselle kasvulle. Avainsanat tässä ovat katumus ja nöyryys. Katumus oikein ymmärrettynä ei johda vain ihmisen syntisen tilan murehtimiseen eikä ole painamassa ihmistä alas masennukseen, vaan johtaa muutokseen ja lopulta parannukseen. Oikea katumus (”Jumalan mielen mukainen murhe,” 2.Kor.7:10) on vilpitöntä synnin katumista, joka johtaa ihmisen lähelle Jumalaa. Tällöin ihminen katuu syntiä, koska synti saa aikaan ihmisen eron Jumalasta. Katumus toisaalta edellyttää ihmiseltä nöyryyttä ja valmiutta asettua sisäisen muuttumi-sen prosessiin (Joel 2:12). Lopputuloksena on ihmisen täyskäännös, täydellinen mielenmuutos. Parannus ei ole ihmisen aikaansaannosta, vaan parannuksen saa aikaan Jumala, joka saa puhua ihmiselle ja tehdä tahtonsa mukaan Pyhän Hengen herättämälle ihmismielelle. Ilmeisesti Jeesuk-sella oli mielessään juuri tällainen aidosti katuva ja murtunut ihmismieli, kun Hän sanoo vuori-saarnassaan: ”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita ovat murheelliset, he saavat lohdutuksen” (Matt.5:3,4). Ihminen, joka kokee olevansa täysin riippuvai-nen Jumalasta, on nöyrä ja katuva, ja hän on myös otollista maaperää hengelliselle kasvulle.

Ihmisen synneistä vaarallisimmat ovat sydämen kovuus, katkeruus ja anteeksiantamattomuus. Tästä kaikesta seuraa muu synti, joka on luonteeltaan ulospäin näkyvämpää (Hepr.12:15). Hengellisen kasvun edellytyksenä voidaankin pitää, että Jeesuksen opettama rukous voi olla totta ihmisen omalla kohdalla: ”Anna meille syntimme anteeksi, sillä mekin annamme anteeksi jokaiselle, joka on meille velassa” (Luuk.11:4).

Tämän asian voi kiteyttää seuraavasti. Ihmisen hengellistä kasvua ei estä se, että ihminen on heikko ja syntinen! Mutta kasvun estää se, että ihminen salliikin Jumalan sijasta sisäisen, näkymättömän synnin hallita sydäntään.

Lisäksi kannattaa muistaa, että lankeemus syntiin ei voi olla este meidän hengelliselle kasvullemme, jos emme itse anna sille tällaista merkitystä. Saatana tosin syyttää meitä ja uskottelee meille, että olemme lopullisesti epäonnistuneita. Mutta langenneinakin olemme Jumalan armon alaisia. Meille on aina avoinna paluu Jumalan tahdon mukaiselle tielle. ”Jos joku kuitenkin syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja, joka on vanhurskas: Jeesus Kristus” (1.Joh.2:1). Hän auttaa meidät taas jaloillemme, vaikka olemme kompastuneet, ja sitten voimme yhdessä Hänen kanssaan taas jatkaa matkaa!  


Kasvun välineet

Hengellisen kasvun välineitä voi Raamatun valossa löytää ainakin kolme: Jumalan sana, rukous ja uskovien yhteys. Nämä kaikki kolme ovat edesauttamassa sitä, että ihminen voi hengellisesti kasvaa täyteen kypsyyteen.

Raamattu on Jumalan sanaa (2.Piet.1:21). Raamatun tehtävänä on ilmoittaa ihmisille pelastuksen tie Jeesuksessa; mutta Raamattu myös ohjaa ja kasvattaa ihmistä (2.Tim.3:16,17; Room.15:4; 1.Piet.2:2). Ilman Raamatun sanaa ihmisellä ei voi tapahtua hengellistä kasvua, koska Jumala ei ilmoita itsestään eikä mistään muustakaan mitään sellaista, joka olisi ristiriidassa Raamatun ilmoituksen kanssa: Jumalan sana perustuu totuuteen (Ps.119:160). ”Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani” (Ps.119:105).

Rukous on toinen hengellisen kasvun väline. Meitä kehotetaan rukoilemaan lakkaamatta (1.Tess.5:17) ja tekemään sitä Hengen antamin voimin (Ef.6:18). Rukous on ihmisen ja Jumalan välistä yhteydenpitoa ja lopultakin molemminpuolista puhetta, jossa ihminen herkistyy kuulemaan Jumalan äänen. Rukouksessa ihminen saa myös kokea Jumalan johdatusta ja tulee tuntemaan Jumalan tahdon (Ap.t.13:2,3).

Uskovien yhteydellä on ihmisen hengellistä elämää tukeva ja kasvattava vaikutus. Uskovia ei ole kutsuttu eristäytymään, vaan elämään keskinäisessä yhteydessä. Alkuseurakunnalle tämä oli itsestään selvyys (Ap.t.2:42-47). Yhteydellä on meille myös varjeleva merkitys, koska yhteyden kautta uskovat ohjaavat ja tukevat toisiaan (Gal.6:1; Kol.3:16).

Kaikella tällä – Jumalan sanalla, rukouksella ja yhteydellä – on ihmisen hengelliselle kasvulle ensiarvoinen merkitys. Hengellinen arviointikykymme kasvaa ja opimme tuntemaan Jumalan tahtoa entistä selvemmin (Room.12:2). Tämä puolestaan ohjaa meitä kasvussamme eteenpäin.

Varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. Ihmisestä ei tule maan päällä ”pyhimystä” (joka voidaan ymmärtää synnittömäksi tai lähes synnittömäksi ihmiseksi), vaikka jotkut voivat tulkita hengellisen kasvun lopputuloksen sillä tavalla (todellisuudessa vain Jeesus, Jumalan Poika, on ihmisenä ollessaan täyttänyt pyhimyksen tunnusmerkit!). Mutta hengellisen kasvun tuloksena ihminen on tullut lähemmäksi Jumalaa ja on tullut selvemmin Hänen Henkensä johdatuksen piiriin. Ihminen kuulee Jumalan äänen ja on sydämessään valmis noudattamaan Jumalan tahtoa. Ihmisen luottamus Jumalaa kohtaan on kasvanut ja luottamus ihmisen (koskee itseä ja kaikkia muita ihmisiä) omiin mahdollisuuksiin vähentynyt. Ihmisestä on tullut kuin lapsi, jota Jumala isällisesti taluttaa – minne vain Hän haluaa! 

JOHANNEKSEN EVANKELIUMI: JEESUKSEN KÄRSIMYS

Jeesuksen kärsimys oli tapahtumasarja, jossa ristiinnaulitseminen oli ainoastaan yhtenä osana – tosin viimeisenä ja lopulta kuolemaan johtavana osana. Jeesuksen kärsimys tapahtui suunnilleen yhden vuorokauden pituisessa ajassa. Kaikki neljä evankeliumia kertovat Jeesuksen kärsimyksestä laajasti ja monipuolisesti. Kaikissa evankeliumeissa Jeesuksen kärsimys, kuolema ja ylösnousemus merkitsivät ennustusten täyttymistä (esim. Jes.52:13-53:12). Jeesuksen kärsimyshistoria on jokai-sessa evankeliumissa kohokohtana. Johanneksen evankeliumi korostaa erityisen selkeästi sitä, että Jeesus alistui itse vapaaehtoisesti tähän tapahtumasarjaan, koska se merkitsi Isän antaman tehtävän täyttämistä (Joh.17:3,4). Ihmisen Pojan alennus merkitsi itse asiassa Hänen kirkastamistaan (17:5). Jeesuksen kuolema merkitsi ihmiskunnan syntien sovittamista niin, että jokainen Häneen uskova saisi ikuisen elämän (3:14-18).   

Myös Jeesuksen kärsimyksestä (kuten monesta muusta asiasta) Johannes kertoo tapahtumia omasta näkökulmastaan muita evankeliumeja täydentäen, mutta ei ristiriidassa muiden evankeliumien todistusten kanssa.

Jeesuksen vangitseminen 

Jeesuksen vangitseminen (18:1-14) tapahtui puutarhassa Kidroninpuron toisella puolella. On nähty yhtymäkohtia sille, että ensimmäisten ihmisten syntiinlankeemus tapahtui puutarhassa (1.Moos.3:1-19) ja myös syntien sovittamiseen johtava Jeesuksen kärsimys alkoi puutarhassa (lisäksi myös Jeesuksen hauta oli puutarhassa, Joh.19:41). Tämä puutarha oli tietenkin Getsemane, vaikka Johannes ei kerrokaan Jeesuksen rukoustaistelusta siellä (yhtymäkohtia kuitenkin on, esim. 18:11).  

Jeesuksen kavalsi Juudas, joka tunsi paikan, koska Jeesus oli monesti ollut siellä opetuslastensa kanssa. Jeesus tiesi etukäteen, että Juudas ilmiantaa Hänet siellä (13:27; Matt.26:46).

Johannes mainitsee vangitsijoiden mukana olleen sotilasosaston (18:3), joten epäilemättä maaherra Pontius Pilatus tunsi tapauksen jo etukäteen eikä Jeesuksen kuulustelu hänen edessään suinkaan tullut hänelle yllätyksenä (18:28-19:16). Kyseessä oli ennen muuta juutalaisten johtajien salajuoni Jeesusta vastaan, mutta ilmeisesti nämä olivat saaneet Pilatuksen uskomaan, että Jeesus ei ole pelkästään uskonnollinen uhka, vaan että Hän olisi kapinallinen myös poliittisessa mielessä.  

Erityistä Jeesuksen vangitsemisessa Johanneksen mukaan oli vangitsijoiden säikähtäminen ja maahan kaatuminen. Jeesus kävi pelottomasti keskustelua vangitsijoidensa kanssa kysyen, ketä nämä etsivät; ja saatuaan vastauksen Jeesus käytti kaksi kertaa jumalallista nimeä ”minä olen” (18:5,6,8). Tämä pelästytti miesjoukon niin, että se perääntyi ja kaatui maahan. Jeesuksella olisi ollut mahdollisuus paeta, mutta Hän ei tehnyt niin. Rohkeasti Hän lähestyi vihollisiaan ja antoi näiden vangita itsensä. Jeesus ei myöskään antanut opetuslasten puolustaa Häntä, vaan nimenomaan moitti Pietaria väkivallasta (18:11). Pietarin miekka olisi tehnyt tyhjäksi Jeesuksen todistuksen Pilatuksen edessä: ”Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta” (18:36). Jeesus antautui kuolemaan vapaaehtoisesti, lähtökohtanaan se, että Hänen tuli käydä edessä olevaan kärsimykseen yksin (18:8,9).

Jeesuksen kuulustelu ja tuomitseminen 

Jeesus vietiin köysissä Hannaksen luo, joka oli ylipappi Kaifaksen appi. Mooseksen lain mukaan Hannas oli edelleenkin ylipappi huolimatta siitä, että  roomalainen maaherra oli erottanut hänet virastaan 15 vuotta aikaisemmin. Hannaksen perhe muodosti eräänlaisen ”ylipappidynastian,” sillä  Hannaksen viisi poikaa olivat kukin vuorollaan hänen jälkeensä ylipappeina. Tässä vaiheessa Hannaksen vävy Kaifas toimi ylipappina. Käytännössä kuitenkin Hannas lienee koko ajan ollut vaikutusvaltaisempi kuin kulloinkin se hänen sukulaisensa, joka virallisesti toimi ylipappina. Hannas oli myös erittäin rikas, mikä johtui ennen muuta temppelin alueella tapahtuvasta liiketoiminnasta, jota Jeesus oli avoimesti vastustanut (2:13-17). Tämä liiketoiminta oli ollut niin röyhkeää, että myös juutalainen historiankirjoitus on esittänyt siitä kriittisiä mainintoja.

Kuulustelu Hannaksen edessä ei tosiasiassa ollut perehtymistä Jeesuksen opetukseen, vaan poliitti-sen syyn etsimistä Jeesuksen kuolemantuomiota varten. Juutalaiset pyrkivät etsimään Jeesuksen opetuksesta ja opetuslapsista asioita, jotka viittaisivat kapinaan. Jeesus kuitenkin vastasi opetta-neensa julkisesti ja kaikki Hänen opetuksensa olivat olleet avoimesti kaikkien kuultavissa. Jeesuk-sen opetus lähimmille opetuslapsilleenkaan ei käsittänyt mitään sellaista, joka olisi tulkittavissa poliittiseksi vallantavoitteluksi. Jeesus toki opetti tiiviisti myös kahtatoista opetuslastaan, mutta Hänellä ei ollut kahta, keskenään ristiriitaista opetusta: yhdenlaista julkisesti ja toisenlaista lähim-mälle sisäpiirilleen. Hänellä ei ollut salaoppeja, vaan Hänen opetuksensa oli sama totuus aina ja kaikkialla.

Hannaksen kuulustelumenetelmä oli vastoin juutalaisten oikeuskäsitystä, koska sen mukaan todistajien tuli vahvistaa syyllisyys eikä syytetyn itsensä – tähän Jeesuskin viittaa näennäisesti epäkohteliaalla vastauksellaan (18:21). Hannas ei saanutkaan kuulustelullaan Jeesuksesta irti mitään haluamaansa.

Myös virallinen ylipappi Kaifas lopulta kuulustelee Jeesusta, vaikka Johannes ei tästä kuulustelusta kerrokaan yksityiskohtia (18:24; muiden evankeliumien mukaan tämä kuulustelu oli perusteellinen). Tämän jälkeen Jeesus vietiin maaherra Pilatuksen luo.

Ylipappien kuulustelun yhteydessä Simon Pietari kielsi Jeesuksen kolme kertaa (18:17,25,27). Johannes ei kerro Pietarin katumuksesta (Matt.26:75; Mark.14:72; Luuk.22:62), mutta tapahtuman katsoivat merkittäväksi kaikki neljä evankelistaa. Pietari, josta tuli alkuseurakunnan johtaja (Matt.16:18) ja joka heti helluntaina Hengen vuodatuksen jälkeen saarnasi pelotta ja voimalla (Ap.t.2:14-40), oli ihmisenä arka ja heikko, kuten kuka hyvänsä syntinen ihminen.

Juutalaiset eivät voineet uskonnollisista syistään tulla sisälle Pilatuksen palatsiin (juutalaisten johtajille valhe Jeesusta vastaan ei ollut väärin, mutta ulkonaista rituaalista saastumista he kyllä varoivat!). Pontius Pilatus oli Juudean maaherrana 26-36 jKr. Pilatuksella oli keisarinsa silmissä hämäriä asioita, joitten tarkempaa tutkimista Pilatus pelkäsi ja siksi yritti varoa antamasta niihin enempää aihetta. Mutta Pilatus oli myös ajautunut huonoihin väleihin juutalaisten kanssa – jotka toisaalta nyt tarvitsivat Pilatuksen apua, koska Herodes Suuren jälkeen juutalaisten neuvosto ei saanut enää omin päin panna toimeen kuolemantuomioita (18:31). Tämä molemminpuolinen arka asetelma selittää Pilatuksen käytöstä Jeesuksen suhteen. Hän tiesi Jeesuksen syyttömäksi, mutta ei halunnut antaa syytä Rooman keskusvallan puuttua omiin asioihinsa.  

Juutalaiset eivät Pilatuksen edessä halunneet tuoda esille uskonnollista riitaansa Jeesuksen oppiin ja Hänen persoonaansa nähden. Mutta Jeesuksen kuninkuus oli asia, jonka suhteen juutalaiset saattoi-vat esittää myös Pilatuksen edessä raskauttavana näkökohtana. Jeesuksesta haluttiin tehdä kapinaan kiihottava, poliittisesti vaarallinen henkilö. Roomalaiset kirjailijatkin kertovat, että juutalaisten Messiasta odotettiin siihen aikaan laajalti ja tämän uskottiin perustavan maailmanvallan. Siksi Pilatus kyseleekin Jeesukselta tämän kuninkuudesta (18:33-37). Mutta Jeesuksen kuninkuus ei ollut tästä maailmasta. Kuningas Hän todella oli, mutta erilainen kuin Pilatus luuli. Hän oli totuus (14:6), mutta Pilatus ei tätä totuutta tuntenut. Sen osoitti hänen kysymyksensä (18:38).

Pilatus vakuuttui Jeesuksen syyttömyydestä, mutta ei siitä huolimatta uskaltanut vapauttaa tätä. Mutta hän yritti vedota vuotuiseen tapaansa vapauttaa yksi vanki. Hän yritti tätä kautta saattaa Jeesus vapauteen; mutta juutalaiset vaativatkin vapaaksi Barabbasta, todellista kapinallista, jolla tosin saattoi olla kansansuosiotakin roomalaisten vastustajana.

Jeesuksen Pilatus käski ruoskia. Roomalainen ruoskiminen oli erityisen raakaa; ruoskassa oli teräviä ja painavia metallin yms. palasia, jotka käytännössä repivät ihmisen hajalle. Monet kuolivat jo ruoskimiseen ennen ristiinnaulitsemista. Mutta Pilatus käytti ruoskimista välineenä vielä yrittää pelastaa Jeesus kuolemantuomiolta: kun kansa näkisi Jeesuksen muodottomaksi ruoskittuna, pilkattuna ja orjantappurakruunu päässä, se ehkä säälisi Jeesusta ja sallisi tämän vapauttamisen. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Pilatuksen menneisyys ei sallinut enää juutalaisten vastustamista (19:7,12,15; meteliä oli Pilatuksen maineen kannalta jo tarpeeksi!). Pilatus uhrasi Jeesuksen ristille pelkuruuttaan, vaikka tiesi tämän syyttömäksi.

Jeesuksen ristiinnaulitseminen 

Johannes oli Jeesuksen opetuslapsista ainoa, joka oli paikalla todistamassa Jeesuksen ristiin-naulitsemista (19:26,27). Tästä huolimatta Johannes kertoo itse ristiinnaulitsemisesta hyvin vähän, vain mainiten sen (19:18). Ristiinnaulitseminen oli aikalaisille tuttu teloitustapa, joten sen kuvaaminen ei itsessään ollut tarpeellinen Johanneksen evankeliumin pääaiheen kannalta (19:35: ”…jotta tekin uskoisitte”).  

Pilatuksen kirjoituttama Jeesuksen kuolemantuomion syy (”Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas”) oli merkityksellinen kahdestakin syystä. Ensinnäkin se oli tarkoitettu halventamaan juutalaisia. Pilatus sai näin osoitettua niin omaa kuin Roomankin valtaa juutalaisiin nähden. Mutta toisaalta Pilatus tietämättään tuli todistaneeksi Jeesuksen kuninkuuden laatua, joka Jeesuksen mukaan ”…ei ole tästä maailmasta” (18:36). Jeesuksen kuolemassa oli kysymys juuri tästä erilai-sesta kuninkuudesta, jonka Jeesus osoitti epätavallisella tavalla, ei taistelemalla, kuten maalliset kuninkaat, vaan kuolemalla. Pilatuksen ivallinen teksti tuli näin olemaan totta: Jeesus on nimen-omaan kuningas. Hänen kuninkuuteensa kuului Isän suunnitelman mukaisesti tuskallinen sijais-kuolema.

Jeesuksen vaatteiden jakaminen (19:23,24) sotilaiden kesken oli vallitseva tapa. Mutta sillä oli jälleen tässä tapauksessa merkitystä ennustusten täyttymyksenä (Ps.22:19). Ennustusten täyttymystä oli myös Jeesuksen pyyntö saada juoda (19:28; Ps.69:22; Jeesus, joka oli tarjonnut janoisille elävää vettä, 4:14, kuoli itse janoisena!) sekä Hänen luittensa jääminen rikkomatta keihään lävistyksestä huolimatta (Ps.34:21, Sak.12:10). Viimeksi mainittu korostaa myös Jeesuksen kuoleman uhriluonnetta, koska pääsiäislampaalta ei saanut ”…rikkoa ainoatakaan luuta” (2.Moos.12:46).  

Johannes otti Jeesuksen äidin huolehdittavakseen Jeesuksen kuoleman jälkeen (19:25-27). Tämä osoitti (paitsi ilmeistä verisukulaisuutta, Maria lienee ollut Johanneksen täti) Johanneksen uskollisuutta Jeesusta kohtaan loppuun asti. Merkillistä on silti se, että Jeesuksen veljet (Mark.6:3) eivät olleet äitinsä turvana. Syynä saattoi olla heidän senhetkinen epäuskonsa (7:5).

Jeesuksen kuolema 

Jeesuksen viimeiset sanat olivat : ”Se on täytetty” (19:30). Jeesus tiesi, että Hänen työnsä oli nyt tehty eikä Hänellä ollut enää mitään muuta täytettävänään. Nämä eivät ole hävinneen kuolemaan-tuomitun sanoja, vaan voittajan sanoja. Tässä on yhtymäkohta Hänen ylimmäispapilliseen rukoukseensa: ”Minä olen kirkastanut sinut täällä maan päällä saattamalla päätökseen työn, jonka annoit tehdäkseni” (17:4). Jeesuksen maanpäällinen tehtävä oli nyt tehty.

Kaksi muutakin huomiota voidaan tehdä Jeesuksen kuoleman hetkestä. Ensinnäkin, Jeesus oli sano-nut maan päällä ollessaan: ”…mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi” (Matt.8:20). Hänen työnsä maan päällä oli raskasta ja intensiivistä. Vasta ristillä saattoi tapahtua se, mitä sanotaan: ”Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä” (19:30). Toiseksi, sanat ”antoi henkensä” merkitsivät nimenomaisesti vapaaehtoisuutta. Jeesuksen kuolema oli Hänen täydellistä antautumistaan siihen, kuten Hän aikaisemmin oli opettanutkin (10:17,18).

Ristiinnaulittujen ruumiit haluttiin pois ristiltä, koska oli valmistuspäivä ja alkava sapatti oli erityisen suuri juhla. Tässä tilanteessa on nähty yksi todistus Jeesuksen todellisesta, ruumiillisesta kuolemasta. Jeesuksen kylkeen työnnettiin keihäs ”…ja haavasta vuoti heti verta ja vettä” (19:34). Jos olisi ollut kyseessä elävän ihmisen (esim. pyörtyneen) ruumis, haavasta olisi tullut vain verta. Tämä oli osoitus siitä, että Jeesus oli todellisesti kuollut, ei valekuollut (joka sitten haudan viileydessä olisi herännyt!).

On ensiarvoisen tärkeää syntien sovituksen kannalta, että Jeesus kärsi ja kuoli ruumiillisesti, ei ”hengellisesti” tai ”filosofisesti.” ”Itse, omassa ruumiissaan, hän kantoi meidän syntimme ristinpuulle, jotta me kuolisimme pois synneistä ja eläisimme vanhurskaudelle. Hänen haavansa ovat teidät parantaneet” (1.Piet.2:24; loppuosa viittaa Jes.53:5:een). Niin Jeesuksen kärsimys, kuolema kuin ylösnousemuskin olivat todellisia ruumiillisia tapahtumia, mikä oli edellytyksenä myös meidän ruumiimme pelastumiseksi synnin vallasta.

Jeesuksen hautaaminen ja ylösnousemus 

Joosef, kotoisin Arimatiasta, ja Nikodemos (nyt julkisesti uskonsa tunnustaen!) hautasivat Jeesuksen. Kyseessä oli kaksi arvostettua juutalaisten neuvoston jäsentä. Johannes lienee maininnut heidät juuri siksi, että he olivat korkea-arvoisina henkilöinä vakuuttavia todistajia Jeesuksen todellisesta kuolemasta. Ruumiin käsittely ja hautaaminen tapahtuivat noudattaen parhaita juutalaisia tapoja ja käytäntöjä. Hauta oli myös ”rikkaan miehen hauta” puutarhassa. Näin toteutui jälleen kerran profeetan ennustus: ”Rikkaan haudassa hän sai leposijansa” (Jes.53:9).

Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä hauta oli kuitenkin tyhjä, kuten todistajat saattoivat havaita; ja Jeesus ilmestyi monille 40 päivän aikana (Joh.20-21). Oli tapahtunut Jeesuksen ylösnousemus, joka on historiallinen tosiasia.

Ylösnousemus merkitsee monia asioita:

Herättämällä Jeesuksen kuolleista Jumala ilmoittaa hyväksyvänsä Jeesuksen kuoleman sovitusarvon (Room.4:25, 1.Kor.15:17). 

Jeesus on ikuisiksi ajoiksi voittanut kuoleman ja Saatanan vallan (Joh.11:25; Ap.t.2:24; Room.6:9). 

Ylösnousseena Pelastajana Jeesus merkitsee viimeisten aikojen alkua, maailman täydellistämisen liikkeellelähtöä (Room.8:29; Kol.1:18). Häneen uskovat saavat kerran kokea ylösnousemuksen.

Jeesuksen ylösnousemuksesta 40 päivän kuluttua Hän nousi taivaisiin ja siitä 10 päivän kuluttua tapahtui Pyhän Hengen vuodatus helluntaina. Sen jälkeen julistusta ristillä kuolleesta ja ylösnousseesta Jeesuksesta alettiin levittää Hengen voimassa.  

Lähteet:

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 7, ”Ylösnousemus,” s.209 (Vantaa, 1991).

Tenney, Merril C., John: The Gospel of Belief (Grand Rapids, Michigan, 1948). 

JOHANNEKSEN EVANKELIUMI: JÄÄHYVÄISPUHE & RUKOUS

Jokaisen neljän evankeliumin mukaan Jeesus vietti opetuslastensa seurassa viimeisen illan ennen kärsimisensä alkua. Jostakin syystä Johannes ei kerro heidän viimeisestä ateriastaan, mutta hänellä on pitkä selostus Jeesuksen jäähyväispuheesta oppilailleen ja Hänen viimeisestä rukouksestaan (Joh.14:1-17:26). Jeesuksen jäähyväispuhe ja –rukous liittyvät läheisesti evankeliumin pää-aiheeseen, julistukseen Jeesuksesta Jumalan Poikana. Tässä jaksossa Jumalan kolminaisuus tulee esiin mahdollisesti voimakkaammin kuin missään muualla Raamatussa. Jäähyväispuheessa ja –rukouksessa tulee esiin kristityn Jumala: sekä jumaluuden ykseys että jumaluuden kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki. 

Lohdutuspuhe opetuslapsille (luku 14)

Jälleennäkeminen Isän kodissa (14:1-11). Jeesus aloittaa tämän lohdutusjakson rohkaisun sanoilla: ”Älköön sydämenne olko levoton” (14:1). Jeesuksen tärkein lohdutuksen peruste löytyy iankaikki-sesta elämästä Isän läheisyydessä. Jeesus itse on se ainoa tie Isän kotiin: Minä olen tie, totuus ja elämä” (14:6). Jeesus on Isän iankaikkisen olemuksen, Hänen voimansa ja rakkautensa täydellinen ilmoitus. Filippus tosin pyysi saada nähdä Isän näkyvällä tavalla (14:8; sinänsä inhimillinen pyyntö); mutta opetuslapset olivat jo saaneet ilmoitusta Isästä: Jumala oli Jeesuksessa ilmestynyt lihassa ihmisenä. Tämä ilmoitus, joka oli Jeesuksessa henkilöityneenä, oli perustana heidän uskolleen Jumalaan ja Kristukseen.

Jumalan valtakunta tulee (14:12-17). Jeesus sanoi jättävänsä kohta opetuslapset, mutta silti Jumalan valtakunnan pikainen tuleminen saattoi toteutua – niin erikoiselta kuin se kuulostikin! Tässäkin asiassa Hän saattoi lohduttaa heitä. Toiminta, joka oli alkanut, ei suinkaan päättyisi tähän, vaikka Jeesus menee pois. Tapahtuisi päinvastoin: nyt seuraisi vielä suurempia tekoja (14:12). Jeesus perusteli tätä kahdella tavalla: Ensinnäkin Hän itse tekisi kaiken, mitä opetuslapset anovat hänen nimessään (14:12-14). Toiseksi Hän lähettäisi toisen puolustajan, Pyhän Hengen, Totuuden Hengen, joka olisi opetuslasten kanssa ja on heissä (Joh.14:16-17). Tässä toteutui Jeesuksen aikaisempi lupaus: ”Totisesti: tässä joukossa on muutamia, jotka eivät kohtaa kuolemaa ennen kuin näkevät, että Jumalan valtakunta on tullut voimassaan” (Mark.9:1). Pyhän Hengen vaikutuksesta Jumalan valtakunta tulisi näin voimassa. Pyhän Hengen vuodatus toteutuikin hyvin pian, helluntaina.

Syvällisempi yhteys (14:18-27). Jeesuksen opetuslapsilleen antama kolmas lohdutus oli se, että Hänen lähtönsä jälkeen yhteys heidän välillään päinvastoin syvenisi! Ensinnäkin, Jeesus itse  tulisi heidän luokseen (14:18), toiseksi Isäkin tulee asumaan heidän luokseen (14:23) ja kolmanneksi heihin tulee Puolustaja, Pyhä Henki (14:26) – ts., uskovan sisimpään tulee Jumalan kolme persoonaa. Tämä merkitsee osallisuutta kolmiyhteisen Jumalan yhteyteen. Tämä yhteys tulisi olemaan vielä syvällisempi ja todellisempi kuin se, jota he olivat siihen saakka kokeneet kolmen vuoden ajan Jeesuksen seurassa ollessaan (vrt. 2.Kor.5:16).

Jeesuksen kuolema tapahtuu Jumalan tahdon mukaisesti (14:28-31)..Neljäs lohdutusperuste oli se, että Jeesuksen kuolema ei tapahtunut siksi, että ”maailman ruhtinaalla” olisi mitään valtaa Jeesukseen. Pimeyden valta saa tilaisuutensa vain siksi, että se kuuluu Jumalan ikiaikaisiin suunnitelmiin (pimeyden voimatkin palvelevat tahtomattaan Jumalan tarkoitusperiä!). Jeesuksen kuolema tapahtui Isän tahdon mukaisesti. Jeesus kävi vapaaehtoisesti kuolemaan, koska hän rakasti Isää ja oli tälle kuuliainen. Jeesus kertoi opetuslapsille tämän kaiken ennen kuin se tapahtui, jotta he sen tapahtuessa uskoisivat. Jos opetuslapset rakastivat Jeesusta, he iloitsisivat Hänen kanssaan siitä, että Hän oli nyt menossa Isän luo, jossa Hän valmistaisi sijaa heillekin.

Kristittyjen suhteet (luku 15)

Opetuslasten suhde Kristukseen (15:1-11). Jeesuksen seuraajien yhteys Kristukseen tulee tässä esille Jeesuksen verratessa sitä viinipuuhun ja oksiin. Jeesus kehotti opetuslapsia pysymään Hänessä ja Hänen rakkaudessaan. Kristuksen rakkaus omiaan kohtaan tulee tässä esille ehkä voimakkaam-min kuin missään muualla: ”Niin kuin Isä on rakastanut minua, niin olen minä rakastanut teitä” (15:9). Tämä on suurinta mahdollista rakkautta. Rakkaus, joka Isällä on Poikaan, on vuodatettu myös Hänen kansaansa (vrt. 17:26, Room.5:5).

Opetuslasten suhde toisiinsa (15:12-17). Jeesus on rakastanut opetuslapsiaan, mikä on esikuvana Hänen seuraajiensa keskinäiselle rakkaudelle. Jeesuksen esikuva on myös innoittajana keskinäiseen rakkauteen (vrt. 1.Joh.5:1). Jeesuksen rakkaus ilmenee kaikkein suurimmalla tavalla siinä, että Hän uhraa henkensä ystäviensä puolesta (15:13). Tämä on uhrautuvaa rakkautta, jonka tulisi olla todellisuutta opetuslastenkin välillä. Rakkaus on sitä hedelmää, jota uskovilta odotetaan. Uusi käsky on keskinäisen rakkauden käsky (13:34,35).

Opetuslasten suhde maailmaan (15:18-27). Opetuslapsilla tuli olla keskinäinen rakkaus, mutta sen vastapainona on ”maailman” viha uskovia kohtaan. ”Maailma” merkitsee tässä Jumalalle vierasta ja vihamielistä ympäristöä, synnin turmelemaa maapalloamme ja sen turmeltuneita asukkaita. ”Maailma” on Jumalan luomistyön vääristymä, sillä maakin oli kerran alussa hyvää (1.Moos.1:31). Tämän synnin turmeleman, vihamielisen ”maailman” keskellä opetuslapset tulisivat olemaan. Maailma ristiinnaulitsisi kohta Heidän Herransa, ja kohta myös opetuslasten omana osana olisi risti, tavalla tai toisella. Uskovan ei pidä odottaa saavansa maailmasta myötätuntoa; maailma vihaa uskovia syyttä. Jeesus ei tahtonut, että Hänen opetuslapsillaan olisi ollut tästä asiasta mitään vääriä kuvitelmia.

Kuitenkin Jumala rakastaa maailmaa ja lähetti Poikansa, jotta maailma Hänessä pelastuisi. Uskovan tehtävänä on todistaa Jeesuksesta maailmalle. Maailma oli vihannut Jeesusta sen tähden, että Hän oli todistanut sen teot syntisiksi (Joh.7:7). Myös Jeesuksen seuraajien on oltava valmiit kestämään maailman viha kärsivällisesti. Maailman rakkauden tavoitteleminen merkitsisi uskovalle heidän Herransa pettämistä (Jaak.4:4). Maailman viha on myös osoitus siitä, ettei uskova kuulu maailmaan, vaan on maailmasta erotettu. Jeesuksen seuraajia vihataankin juuri Jeesuksen nimen tähden.

Varoituksia ja lupauksia (luku 16)

Ennustus vainosta (16:1-4). Jeesus ennusti opetuslapsille, että maailman viha kypsyisi suoranaiseksi vainoksi. Tämä tarkoittaa järjestelmällistä vainoa, joka tulee uskonnollisten piirien ja siviiliviranomaisten taholta. ”Synagoogasta erottaminen” merkitsee sekä uskonnollista pannaan julistusta että yhteiskunnallista syrjintää. Jeesus sanoi tämän opetuslapsille etukäteen, jotta he muistaisivat sen vainojen tullessa. Jeesuksen sanat vahvistavat opetuslapsia koetuksen hetkellä.

Lupaus Puolustajasta (16:5-15). Jeesuksen lähtö ei ole opetuslapsille tappio, vaan se olisi heille hyödyksi, sillä silloin heille tulisi Puolustaja, Pyhä Henki. Jeesus kuvasi heille Puolustajan tehtävää maailmassa ja uskovien elämässä.

Jakeissa 8-11 Jeesus puhuu Puolustajasta ja maailmasta. Puolustaja ”paljastaa, mitä on synti, mitä vanhurskaus ja mitä tuomio” (16:8). Tässä on yllättävää se, että ”Puolustaja” onkin tässä ikään kuin syyttäjä; mutta Puolustaja todistaessaan maailman syylliseksi herättää synnintunnon. Ennen kaikkea on kysymys maailman väärästä suhtautumisesta Jeesukseen Kristukseen. Maailma oli väittänyt olevansa vanhurskas (Luuk.18:9), mutta on tuominnut Jeesuksen syntisenä (Joh.9:24) ja on ristiinnaulinnut Hänet. Tämän takana oli tietenkin Saatana, maailman ruhtinas, joka nyt on tuomion kohteena. Saatana on voitettu oikeudenmukaisen tuomion perusteella. Hengen tehtävänä on nyt näyttää todeksi synti, joista suurin on epäusko. Vain Pyhä Henki voi johtaa ihmiset ymmärtämään, että epäusko on syntiä ja siten tuomittavaa.

Jakeissa 12-15 Jeesus siirtyy puhumaan Puolustajasta ja uskovista. Pyhä Henki suorittaa opetusta Jumalan omien keskellä. Jeesus oli sekä sanoissaan että teoissaan hän Jumalan täydellinen ilmoitus. Hänen opetuslapsensa olivat Hänen läheisiä ystäviään. Kuitenkin Jeesuksella oli paljon sellaista sanottavaa, jota Hän ei vielä voinut heille puhua. Syynä oli se, että he eivät olisi kyenneet sitä tajuamaan. Kun Puolustaja tulee, Hän saattaa tämän puhumisen päätökseen. Totuuden Henki johdattaa Jeesuksen seuraajat koko totuuteen. Henki itsekin on jumalallinen persoona (huom! puhuttelusana ”hän”). Mutta Henki ei suinkaan jätä Jeesusta ja Tämän opetusta varjoonsa, vaan päinvastoin kirkastaa Jeesusta. Tätä voi suorastaan pitää Pyhän Hengen päätehtävänä. Kaikki, mitä Puolustaja opettaa, liittyy Jeesuksen henkilöön, Hänen toimintaansa ja Hänen sanaansa.

Jeesuksen jäähyväispuheesta ja –rukouksesta voidaan nähdä seitsemän Puolustajaan liittyvää lupausta. Nämä lupaukset ovat hajallaan luvuissa 14-16. Näissä lupauksissa korostetaan Pyhän Hengen työn eri puolia:

1) Hän pysyy uskovien luona ja on heissä (14:17)
2) Hän opettaa heille kaiken ja palauttaa heidän mieleensä Jeesuksen sanat (14:26)
3) Hän todistaa Jeesuksesta (15:26)
4) Hän paljastaa maailmalle synnin (16:8)
5) Hän johtaa uskovat tuntemaan koko totuuteen puhumalla Jeesuksen nimissä ja ilmoittamalla sen heille (16:13,15)
6) Hän kirkastaa Jeesuksen (16:14)
7) Hän ilmoittaa, mitä on tuleva; ts. Hän on profetian Henki (16:13)

Ennustuksia jälleennäkemisestä (16:16-33). Jeesus oli tosin nyt menossa pois, mutta vähän ajan kuluttua opetuslapset taas näkisivät Hänet. Tämä askarrutti opetuslapsia. Jeesus tosin kuolee aivan kohta, mutta muutaman päivän kuluttua opetuslapset näkisivät Hänet ylösnousemuksen jälkeen, mikä merkitsee iloista jälleennäkemistä. Jeesus selittää, että synnyttävä nainenkin tuntee murhetta synnytyshetkensä koittaessa, ja siten myös opetuslapset olivat murheellisia Jeesuksen edessä olevan kärsimisen ja kuoleman johdosta. Mutta vaimon kova tuska haihtuu synnytyksen jälkeen ja muuttuu suurimmaksi ilon aiheeksi. Samoin opetuslapsia nyt murehduttava asia – Jeesuksen kuolema – muuttuisi heidän suurimmaksi ilokseen, kun he saisivat pian nähdä Hänet jälleen. Jeesus puhui edelleen uudesta ja syvemmästä Hänen ja uskovien välisestä yhteydestä: silloin he saisivat rukoilla mitä hyvänsä Hänen nimessään, ja Hän antaisi sen, mitä he ovat pyytäneet.

Jeesus sanoi opetuslasten joutuvan hajalle ja Hän jäisi yksin. Mutta jotta opetuslapset voisivat saada rauhan Hänessä, Hän esitti heidän tappionsa vastapainoksi oman voittonsa maailmasta: ”Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman (16:33).

Jeesuksen ylimmäispapillinen rukous (luku 17)

Jeesuksen rukous on täysin ainutlaatuinen, käynti kaikkein pyhimmässä, kuten jumalihmisen keskustelua taivaallisen Isänsä kanssa. Tämä oli opetuslapsille kuin välähdys itse jumaluuden iankaikkisesta yhteydestä. On sanottu, että rukous – usein kutsuttu Jeesuksen ylimmäispapilliseksi esirukoukseksi – on raamatullisen ilmoituksen eräs huippukohta. VT:n aikana ylimmäisen papin yksi tärkeimmistä tehtävistä oli tuoda Israelin nimeä Jumalan eteen rukouksessa. Nyt rukoili suuri ylimmäinen pappi, itse Jumalan Poika..

Jeesuksen rukous omasta puolestaan (17:1-5). Jeesus ei rukoillut omasta puolestaan itsekkäästi, vaan että Poika voisi kirkastaa Isän. Hänen motiivinaan rukoilla itsensä puolesta oli Isän kunnia ja ihmisten paras. Jeesus itse oli synnitön, ja Hän pyysi saada jälleen sen kirkkauden, joka Hänellä oli Isän luona ennen maailman syntyä ja josta Hän vapaaehtoisesti ja kuuliaisesti luopui pelastaakseen ihmiskunnan. Nyt Jeesus oli valmis ottamaan viimeisen askeleen alennustilansa tiellä. Hän osoitti olevansa kuuliainen ristinkuolemaan asti; mutta Hän tiesi myös, että tästä syvästä alennustilasta Hänet korotettaisiin. Risti kääntyisi iankaikkiseksi kunniaksi. Hänen kuolemansa tähden Hänet seppelöitiin ”kirkkaudella ja kunnialla” (Hepr.2:9). Ristin ja kuoleman edessä Jeesus nosti katseensa Häntä odottavaan asemaan Jumalan valtaistuimen oikealla puolella (Hepr.12:2). Jeesus tiesi Isän ottavan Hänet luokseen ja saavansa sen kirkkauden, joka Hänellä oli ennen ollut.

Jeesuksen rukous opetuslasten puolesta (17:6-19). Tämän jälkeen Jeesus rukoili opetuslapsensa puolesta, jotka olivat olleet Hänen kanssaan Hänen kolmivuotisen toimintansa ajan. Jeesus ikään kuin ”esitteli” heidät Isälleen. Toki Isä tunsi heidät, koska oli heidät Pojalle antanut. Opetuslapset eivät uskovina olleet maailmasta, siksi maailma vihaa heitä (16:18-27). Jeesus ei kuitenkaan rukoillut, että heidät otettaisiin pois maailmasta, vaan päinvastoin Hän lähetti heidät maailmaan viemään sanomaa Hänestä. He itse olivat ottaneet vastaan Hänen julistamansa sanan ja uskoneet Jumalan lähettäneen Hänet. Lähettäessään heidät nyt maailmaan Hän rukoili, että Isä varjelisi heidät pahasta. Tähän saakka Jeesus itse oli ollut heidän luonaan fyysisesti, mutta kun Hän nyt jättäisi heidät, Hän antaisi heidät Isän suojelukseen.

Jeesuksen rukous kaikkien uskovien puolesta (17:20-26). Jeesus rukoili lopuksi myös niiden puolesta, jotka tulisivat uskoon kuultuaan näiden ensimmäisten opetuslastensa sanan. Sinänsä mitä Jeesus rukoili ensimmäisten opetuslastensa puolesta, koskee myös niitä, jotka tulevat uskoon myöhemmin; yhtä lailla myös rukoukseen maailmanlaajuisen seurakunnan puolesta sisältyvät myös ensimmäiset opetuslapset. Jeesuksen kirkkaus on tullut julki heissä kaikissa (17:10), ja Hän on antanut heille kaikille kirkkautensa (17:22). Jeesus rukoili uskovien yhteyden puolesta (17:20-23). Yhteys, jota Jeesus rukoili kansalleen, on verrattavissa Isän ja Pojan väliseen yhteyteen. Yhteyden perustana voi olla vain usko Jeesukseen, ja tämä yhteys saa maailmankin uskomaan Jeesuksen olevan Jumalan lähettämä (tässä ilmenee jälleen Johanneksen evankeliumin johtoajatus: usko Jeesukseen Jumalan Poikana, 20:30,21). Uskovien yhteys paljastaa Jumalan rakastavan olemuksen ihmisille.

Jeesuksen sanat ovat nöyrät, vaikka niistä huokuu jumalallinen kuninkuus (17:24). Tahdossa lunastaa koko maailma ilmenee Jumalan iankaikkinen päätös ja Jumalan iankaikkinen rakkaus ihmisiä kohtaan. Jumalan Poika tuli maailmaan, että ne, jotka ottavat Hänet vastaan uskoen, pääsisivät Hänen luokseen. Ainutlaatuinen ylimmäispapillinen rukous päättyy siihen, että Jeesus vetoaa Isän rakkauteen ja vanhurskauteen.

Tämän rukouksen jälkeen Jeesusta odottivat kärsimykset ja ristinkuolema. Sitä kautta Hän sovitti koko maailman syntivelan ja avasi auki tien ikuiseen elämään jokaiselle, joka uskoo. ”Minä olen tie, totuus ja elämä” (14:6).

Lähteet:

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003). 

JOHANNEKSEN EVANKELIUMI: "MINÄ OLEN"

Johanneksen evankeliumille luonteenomaisia ovat nk. ”Minä olen” (kreik. ego eimi) -lauseet, joita Jeesus käytti itsestään ja jotka viittaavat VT:sta tunnettuun Jumalan nimeen ”Minä olen se joka olen” (2 Moos. 3:14). Tämä sanonta esiintyy useissa VT:n kohdissa; silloin Herra ilmoittaa, että Hän itse puhuu (esim. 5.Moos 32:39, Jes.43:10-13). ”Minä olen” on näin jumalallisen nimen ilmaus. Juuri sen vuoksi oli Jeesuksen aikalaisissa huomiota herättävää, kun Jeesus toistuvasti lausui tuon jumalallisen määritteen ja yhdisti siten ”Minä olen” -nimen itseensä. Jeesus ilmoitti näin jumaluutensa, ts. olevansa Jumala. 

Johanneksen evankeliumissa on Jeesuksen lausumana kaikkiaan 23 tällaista ”Minä olen” -lausetta. Näistä kuudessa tapauksessa sanoilla voi olla tavallinen korostava merkitys. Samarialainen nainen, joka mainitsi, että Messias oli tulossa, sai Jeesukselta kuulla (Joh.4:26): ”Minä se olen.” Jeesus sanoi opetuslapsille tullessaan heidän luoksensa veden pinnalla kävellen (Joh.6:20): ”Minä tässä olen.” Fariseuksille Jeesus vastasi (Joh.8:18): ”Minä todistan itsestäni” (lause alkaa alkukielessä ”Minä olen”). Lopuksi Jeesus sanoi Getsemanessa kolme kertaa vangitsijoilleen (Joh.18:5,6,8): ”Minä se olen.” Nämä kuusi kertaa olivat tavalliseen yhteyteen liitettyjä toteamuksia, mutta silloinkin ne olivat julistusta hänen jumalallisuudestaan.

Toiseen ryhmään Johanneksen evankeliumissa kuuluu Jeesuksen neljä ”Minä olen” -lausetta, jotka on suoranaisesti tarkoitettu hänen oman itsensä jumalallisiksi julistuksiksi. Niitä ei voi pitää tavanomaisena sanojen käyttönä. Kolme näistä Jeesus sanoi viimeisen lehtimajanjuhlan aikana (Joh. 8:24,28,58). Sanonta ”Minä olen” voi näissä tapauksissa olla vain viittaus Jumalan nimeen. Myös Joh.13:19:ssa ”Minä olen” tarkoittaa samaa asiaa.

Joh.8:58:ssa on näistä ”Minä olen” –lauseista merkittävin. ”Totisesti, totisesti: jo ennen kuin Abraham syntyi - minä olin” (alkukielessä: minä olen). Jeesuksen väite, että hänen olemassaolonsa ulottuu jo ennen Abrahamin syntymää olleeseen aikaan, voidaan ymmärtää vain siten, että Hän ilmoitti kuulijoilleen olevansa Jumala. Hän ei tarkoittanut ainoastaan, että hän oli olemassa ennen Abrahamia. Hän sanoi kirjaimellisesti: ennen kuin Aabraham syntyi, minä olen. Hän on ajan yläpuolella oleva Jumala; Hän on Sana, joka on itse Luojana kaikelle, mitä on syntynyt.

Kolmas ”Minä olen” –lauseiden ryhmä liittyy määrättyyn Jeesuksen esittämään kuvaan, joka havainnollistaa jotakin keskeistä pelastustotuutta tai evankeliumin pääkäsitettä. Jeesus esittää Johanneksen evankeliumissa seitsemän ”Minä olen” –julistusta. Nämä ovat seuraavat.

1. Minä olen elämän leipä

Joh.6:35,41,48,51. Juutalaisten keskuudessa eli odotus mannaihmeen toistumisesta viimeisinä aikoina. Nämä odotukset toteutuivatkin nyt todella Jeesuksessa; ei vain siinä, että Hän ruokki kansanjoukkoja, vaan ennen kaikkea siinä, että Hän itse on se elämän leipä, joka antaa maailmalle elämän. Jeesus julisti olevansa se, joka tyydyttää elämän nälän. Ilman Kristusta ihmisen elämästä puuttuu tekijä, joka antaa sille tarkoituksen. Jeesus on se todellinen taivaasta tullut leipä, josta VT:n mannaihme oli vain esikuvana.

2. Minä olen maailman valo

Joh.8:12. Jeesuksen esittäytyminen maailman valoksi viittaa luomiskertomuksen tapahtumiin (”Tulkoon valo!” 1.Moos 1:3, vrt. 2.Kor.4:6). Niin kuin valon tuleminen oli luomisen ensimmäinen tapahtuma ja kaiken maailmassa olevan elämän perusedellytys, samoin Kristus on täydellisen ja iankaikkisen elämän edellytys. Jumalan yhteydessä eläminenkin on Johanneksen mukaan valossa vaeltamista (1.Joh.1:5-7).

3. Minä olen portti

Joh.10:7,9. Tällä on kaksi merkitystä. Ennen kaikkea Jeesus on lammasten luo johtava portti (10:7), josta paimenet pääsevät sisälle. Mutta hän on myös lampaille tarkoitettu portti, (Joh.10:9), josta sisään kulkeva pelastuu. Lammastarhaan vie kuitenkin vain yksi portti. Sekä paimenen että lammasten on käytettävä tätä samaa porttia tai ovea. Jakeessa 7 näyttää perusajatuksena olevan paimenten pääsy lammasten luo ja jakeessa 9 on keskeisellä sijalla lammasten pelastuminen. Jeesus ei ole mikä portti tahansa, vaan se ainoa portti pelastukseen. Hän ei vain osoita porttia, ovea tai tietä, vaan Hän itse on portti. Hän on näin itse se evankeliumi, jota Hän julistaa.

4. Minä olen hyvä paimen

Joh.10:11,14. Paimenaihe oli Jeesuksen kuulijoille tuttu. VT:ssa Herraa kuvataan usein paimenena ja Israelia Hänen laumanaan (esim. 1.Moos 48:15; Ps.23:1-6; Jes.40:11; Jer.23:1-8; Hes.34:11-31).

Jeesus vertaa Johanneksen evankeliumin luvussa 10 itseään kahteen seikkaan: ensin lammastarhaan johtavaan porttiin ja sitten lammasten paimeneen. Kumpikin näkökulma ilmentää Hänen työtään Häneen uskovien pelastukseksi ja heidän turvallisuudekseen. Samalla Jeesus asettuu huonojen paimenten vastakohdaksi, sillä nämä ovat varkaita ja rosvoja (10:1) tai palkattuja (10:12). Jeesuksen puhe tässä yhteydessä näyttää olleen suoranaista jatkoa Hänen keskustelulleen fariseusten kanssa (9:39-41). Nämä olivat niitä sokeita, jotka sanoivat näkevänsä. Siksi he olivat sokeita opastajia, jotka johtivat seuraajansa harhaan. Lammastarhaan meneminen muuta tietä kuin portista osoittaa varkaan ja rosvon. Jeesus varoitti yhä uudelleen viettelijöistä, ja koko UT heijastaa näitä Jumalan lauman tuhoojia vastaan käytävää taistelua. Ratkaisevana kiintopisteenä on aina suhtautuminen Jeesukseen Kristukseen, Hänen sanaansa ja työhönsä.

Jeesus sanoi lammasten tuntevan paimenen äänen, mutta vierasta ne eivät seuraa, koska ne eivät tunne hänen ääntään. Todellisella uskovalla on hengellinen aisti, jonka avulla hän voi erottaa aidon ja väärän opetuksen (vrt. 1.Joh 2:20). Täynnä vaaroja olevassa maailmassa lampaat tarvitsevat sen oikean paimenen. Lammasten suhdetta hyvään paimeneen luonnehditaan siten, että lampaiden todetaan kuulevan hänen äänensä ja seuraavan häntä. Paimen ohjaa ja suojelee laumaa, huolehtii sen turvallisuudesta ja vaatii siltä kuuliaisuutta. Lauman elämä ohjataan paimenen johdon mukaan laitumille ja lepopaikoille. Lauman jäsenet ovat aina läheisessä yhteydessä paimeneen ja toisiinsa. Paimen tuntee lampaansa ja kutsuu niitä nimeltä. On selvää, että tämä kuvaa seurakuntaa, joka on Herransa johdossa ja suojeluksessa ja taistelee ”varkaita” ja ”rosvoja” vastaan.

Jeesuksen sanoo antavansa hyvänä paimenena henkensä lammasten edestä (Joh.10:11; vrt. Matt. 26:31). Toteamus paimenen valmiudesta antaa henkensä alttiiksi laumansa edestä (Joh.10:15) havainnollistuu Jeesuksen ilmoitukseen, että Hän käy kuolemaan omiensa puolesta (10:17-18). Tämä sijaisuhri ei ole paimenen heikkouden osoitus, vaan ilmentää päinvastoin Hänen valtaansa omaan elämäänsä: ”Minulla on valta antaa se ja valta ottaa se takaisin” (10:18). Niin kuin Kristus Messias-kuninkaana voittaa omakseen ja kokoaa kansansa kuollessaan ristillä, hyvä paimen Kristus kokoaa laumansa uhraamalla henkensä omiensa edestä. Sekä israelilaisten lammastarhassa olevat että tähän laumaan kuulumattomat, hajallaan pakanamaailmassa elävät, kootaan yhdeksi laumaksi, jota johtaa yksi paimen (10:16).

Tavallinenkin juutalainen paimen saattoi olla valmis vaarantamaan henkensä taistellessaan laumansa puolesta. Mutta Kristus, hyvä paimen, sitä vastoin oli valmis uhraamaan henkensä. Ajatus paimenkuninkaan vapaaehtoisesta henkensä uhraamisesta kansan pelastamiseksi esiintyy kaikkialla Johanneksen evankeliumissa, ja erityisen selvästi se ilmenee kavaltamisen yhteydessä Getsemanessa (18:3-11). Juudas Iskariotin osuus oli siinä sittenkin vähäinen, ja sotilaat joutuivat voimattomuuden valtaan, kun taas Jeesuksella oli koko ajan tilanteen ohjat käsissään. Hän luovutti itsensä vastustajilleen julistamalla kolme kertaa: ”Minä se olen”!

5. Minä olen ylösnousemus ja elämä

Joh.11:25. Tällaisia sanoja voi käyttää itsestään vain se, joka on todella Jumala. Jeesus ei vain opettanut ylösnousemuksesta ja tehnyt ihmeitä herättäessään Lasaruksen kuolleista (11:41-44), vaan Hän ilmaisi olevansa itse elämän lähde ja alullepanija. Hänen vallassaan on siksi ylösnousemus, koska Hän itse on elämän ja ylösnousemus  henkilöityneenä. Koska Hän on elämä, hänen tuntemisensa merkitsee iankaikkista elämää (17:3). Koska Hän on ylösnousemus, Hänen nimessänsä kuoleva ihminen elää, vaikka olisi kuollut (11:25).

”Elämä” on Johanneksen evankeliumin peruskäsitteitä. Johannekselle elämä ei ole jotakin käsittämätöntä tuonpuoleista tai filosofista, vaan se on johdonmukaisesti hengellinen käsite.
Kristus antaa sen elämän, jonka Hän omistaa. Hän, joka on ”iankaikkinen elämä” (1.Joh 1:2), lahjoittaa Häneen uskoville iankaikkisen elämän. Hän itse tekee ihmiset osallisiksi elämästä ja yltäkylläisyydestä (10:10).

Raamattu selittää tätä elämän antamista kolmella sanalla: luominen, syntyminen ja ylösnousemus. Luominen kuvaa syntymistä tyhjästä, Jumalan luovan Sanan voimasta, niin kuin Joh.1:3 sen esittää. Syntyminen tarkoittaa Jumalan oman elämän antamista, syntymistä ylhäältä (Joh.3:3-8). Ylösnouse-mus on ihmisen uudistumista, synnin ja kuoleman turmeleman olemuksen saattamista ennalleen (Joh.5:24,25). Kaiken tämän saa aikaan Hän, joka on ylösnousemus ja elämä. Tämänhetkinen liittyy tulevaisuuteen ylösnousemuksen välityksellä. Ylösnousemuksessa uskovan elämä tässä ja tulevassa maailmassa liittyy yhdeksi, ja toisessa elämässä olemuksemme säilyy edelleen. Ihminen elää todellista ruumiin ja sielun elämää, ensin täällä maan päällä ja sitten ikuisuudessa. Ylösnousemus ja elämä kuuluvat yhteen. Kuolema on tosin vihollinen, jonka valtaan uskovan Herransa tavoin (Jeesuskin kuoli ruumiillisesti ihmisenä ristillä) täytyy alistua, mutta vain väliaikaisesti. Kuolema on voitettu vihollinen, joka ei voi katkaista uskovan todellista elämää, vaan kuolema saa aikaan vain siirtymisen toiseen elämänpiiriin, koska uskovan elämä on jo nyt iankaikkista elämää.

Kristuksen ylösnousemuksen ja Hänen toisen tulemuksensa välinen aika on seurakunnan aikaa, jolloin tulevan maailmanajan voimat alkavat jo näkyä (Hepr.6:5). Nyt ihminen voi omistaa uskon kautta iankaikkisen elämän, joka jatkuu vielä kuoleman toisella puolen ja ylösnousemuksen välityksellä tämän aikakauden rajan yli.

Juuri tämän elämän Kristus tuli tuomaan ihmisille. Se on elämää, jota ei voi erottaa Hänestä itsestään. Kun Kristus tarjoaa tätä elämää, hän tarjoaa itseään, sillä Hän on ylösnousemus ja elämä.

6. Minä olen tie, totuus ja elämä

Joh.14:6. Tämä ”Minä olen” -lause muistuttaa läheisesti kahta edellä mainittua: ”Minä olen portti” (10:9) ja ”Minä olen ylösnousemus ja elämä” (11:25). Edellisiin tuleva varsinainen lisä on: ”Minä olen totuus.” Hän itse on totuuden henkilöitymä, totuus ruumiillistuneena. Totuuskin on yksi Johanneksen evankeliumin pääkäsitteitä. Sana esiintyy eri muodoissa Johanneksella n. 50 kertaa.

Lauseen lähtökohtana on ajatus Jeesuksesta tienä. Tuomas sanoi, etteivät he tietäneet, mihin Jeesus menisi, eivätkä sen vuoksi tunteneet tietäkään sinne. Jeesus vastasi: ”Minä olen tie.” Mutta hän liitti tähän kuvailmaisuun kirjaimellisen sanonnan: totuus. Jeesus on tie Jumalan luo, sillä hän on totuus Jumalasta, täydellinen ilmoitus Isästä (1:17). Koska Hän on totuus, Hän on myös elämä Jumalassa (Joh.17:3). Sanoohan Jeesus Jumalastakin, että tämä – Hänen lähettäjänsä – on totuus (Joh.7:28).

Totuus merkitsee kaiken valheen ja vääryyden vastakohtaa. Totuus merkitsee myös todellisuutta, kaikkea vastakohtaa sille, mikä on vain kuviteltua. Mutta sen lisäksi Raamatun totuuskäsitteelle on hyvin tunnusomaista, että se liittyy sekä VT:ssa että UT:ssa ajatukseen Jumalasta, tai oikeammin sanottuna Jumalan ilmoituksesta. ”Herran sana on tosi ja varma” (Ps.33:4). UT yhtyy tähän: ”Jumala puhuu totta” (Joh.3:33). Hän on ”Todellinen” (1.Joh.5:20), joka ei voi valehdella (Hepr.6:18). Totuus on Jumalan olemus. On välttämättä opittava tuntemaan Jumala, jotta voisi tietää, mikä on totuus. Vain hänen ilmoituksensa nojalla ihmiset voivat tuntea totuuden. Muuta totuutta ei ole.

Tämä jumalallinen totuus tuli Jeesuksessa Kristuksessa (Joh.1:17). Sanoma samaistetaan sen tuojaan, Kristukseen: Hän oli ”täynnä armoa ja totuutta” (Joh.1:14), ja voi sen tähden sanoa: ”Minä olen totuus.” Sanoma hänestä on vapauttava totuus (8:36), pelastava sana Hänestä itsestään, joka on maailman Pelastaja.

7. Minä olen viinipuu

Joh.15:1,5. Viimeinen Jeesuksen ”Minä olen” –lauseista on kielikuva viinipuusta ja oksista Jeesuksen ja Häneen uskovien läheisen yhteyden ilmaisuna. Jeesuksen käyttäessä itsestään nimitystä ”tosi viinipuu”, sen vastakohtana on Israel, jota VT:ssa usein verrataan viinitarhaan tai -köynnökseen (Ps.80; Jes.5:1-7; Jer.2:21; Hes.15:1-8). Viiniköynnös samoin kuin viikunapuu ja öljypuu ymmärrettiin Israelia tarkoittaviksi vertauskuviksi. Kaikissa VT:n kohdissa, joissa viinipuuta käytetään Israelin vertauskuvana, puhutaan kylläkin Israelin lankeemuksesta ja Israelin kansan tuomiosta. Messiaan tehtävänä onkin toteuttaa Israelin todellinen kutsumus. Hän on se ”tosi viinipuu.”

Viinipuuvertauksen on arveltu olevan yhteydessä myös kertomukseen elämän puusta, joka oli Eedenissä (1.Moos.2:9). Jeesus on nyt se todellinen elämän puu, johon uskova oksastetaan.

Jeesus tahtoo selittää opetuslapsilleen vertauskuvalla viinipuusta ja oksista, että he ovat joka suhteessa riippuvaisia elävästä yhteydestä Häneen. Vain Hänessä heillä on elämä, Hänestä he saavat voiman tuottaa hedelmää. ”Ilman minua te ette saa aikaan mitään.” Vertaus on vakava kehotus, ettei kukaan ottaisi Jumalan armoa vastaan turhaan, vaan tuottaakseen parannuksen hedelmiä (Matt.3:8). Isä, joka on viinitarhuri, poistaa hedelmättömän oksan. Sellainen irti hakattu oksa kuivettuu ja se heitetään tuleen.

Mutta vastaavasti – jokaisen hedelmää tuottavan oksan Isä puhdistaa, niin että se voi kantaa vielä enemmän hedelmää. Hedelmä kuvaa tässä, kuten muuallakin UT:ssa, kristityn luonteenominaisuuk-sia, joita sanotaan myös valon hedelmiksi (Ef.5:9), hyväksi hedelmäksi (Fil.1:11) ja Hengen hedelmäksi (Gal.5:22,23). Isä tulee kirkastetuksi siinä, että Kristukseen uskovat tuottavat hyvää hedelmää, ja Isän kunnia juuri onkin aina Pojan korkein päämäärä. Jeesus oli itse maallisen elämänsä aikana kirkastanut Isänsä täyttämällä sen työn, jonka Isä oli antanut hänen tehtäväkseen (Joh.17:4). Nyt Jeesus jatkaa Isän kirkastamista tekemällä opetuslapsensa kykeneviksi tuottamaan runsaasti hedelmää.

Tässäkin ”Minä olen” -lauseessa Jeesus sanoi olevansa itse elämän ja hedelmän tuottamisen lähde ja aikaansaaja. Yhteys Häneen synnyttää sen kristillisen luonteenlaadun, joka on pyhityksen päämäärä. Näin Jeesus jälleen kerran asettui julistamansa evankeliumin keskukseen.

Lähteet:

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003). 

JOHANNEKSEN EVANKELIUMI: JEESUS JA SAMARIALAINEN NAINEN

Samarialaiset 

Samaria oli alun perin Israelin (pohjoisen valtakunnan) kuninkaan Omrin puolustuksen kannalta edulliselle vuorelle rakentama pääkaupunki (1.Kun.16:24), joka sitten antoi nimen koko alueelle. Samaria sijaitsee Juudean ja Galilean välissä (nämä ovat roomalaisten hallintoalueitten nimiä). VT ei juurikaan puhu ”samarialaisista” (mainitaan kuitenkin, 2.Kun.17:29), mutta selostaa lyhyesti samarialaisten kansan syntyhistorian (2.Kun.17:24-41). Samarian kukistuttua vuonna 722 eKr. Israelin asukkaat vietiin pakkosiirtolaisuuteen Assyriaan, jonka kuningas toi ihmisiä muista kukistetuista kansoista asumaan Samarian kaupunkeihin. Tästä ajasta lähtien alkoi muodostua sekakansa, jonka jäseniä sanotaan samarialaisiksi.

Siirretyt kansat toivat mukanaan Samariaan omat jumalansa ja jumalanpalvelustapansa. Uudet asukkaat eivät siten palvelleet Israelin Jumalaa. Kun Assyrian kuningas sai tietää, että Herra oli antanut leijonien tehdä Samarian asukkaiden keskuudessa hävitystä, kuningas lähetti takaisin yhden pakkosiirtolaisuuteen viedyistä papeista opettamaan, ”miten sen maan jumalaa palvellaan” (2.Kun.17:27). Pappi tulikin ja opetti kansaa. Tuloksena kansa tosin pelkäsi Herraa, mutta palveli Hänen ohellaan myös omia jumaliaan.

Kuitenkin vähitellen pakanauskonnollinen aines väistyi ja samarialaisten uskonnosta kehittyi ankara, israelilaistyyppinen ja yksijumalainen.

Samarialaiset pitivät kiinni Mooseksen laista ja viidestä Mooseksen kirjasta, mutta hylkäsivät muut VT:n kirjoitukset. Samarialaisten uskontunnustus käsitti kuusi uskon kohdetta: 1) yksi Jumala, 2) profeetta Mooses, 3) laki, 4) Garisimin vuori (Jumalan valitsema uhripaikka; huom! 5.Moos.27:12), 5) tuomion ja koston päivä ja 6) Messiaan tulo.    

Entisen Juudan (eteläisen valtakunnan) asukkaiden palattua Palestiinaan Baabelin vankeudesta syntyi pian vakavia ristiriitoja heidän ja samarialaisten välillä (Esra 4:1-5). Samarialaisia ei otettu mukaan temppelin uudelleen rakennustyöhön, vaikka he ilmoittivat palvelevansa samaa Jumalaa. Samarialaiset onnistuivatkin viivyttämään temppelin rakentamista tietyn ajan. Myöhemmin samarialaiset onnistuivat myös vaikeuttamaan Jerusalemin muurin rakennustyötä (Neh.4 ja 6). Nämä tapahtuvat syvensivät juutalaisten ja samarialaisten välistä kuilua.

Juutalaisten ja samarialaisten erimielisyyden kiristyminen näkyi 100-luvun eKr. keskivaiheilla mm. kahtena kilpailevana temppelinä (samarialaisten temppeli sijaitsi Garisimin vuorella). Tuohon aikaan itsenäisen juutalaisvaltion hallitsija ja ylipappi Johannes Hyrkanos lopulta tuhosi samaria-laisten temppelin vuonna 128 eKr. Rooman valtakaudella juutalaisten ja samarialaisten välit pysyivät kireinä, vaikka roomalaiset eivät tehneet eroa näiden kansojen välillä. Samarialaiset jopa liittyivät juutalaisten kohtalokkaaseen kapinaan, joka päättyi Jerusalemin ja temppelin hävitykseen vuonna 70 jKr. Roomalaiset eivät kuitenkaan suoranaisesti kostaneet kapinaa samarialaisia kohtaan, jotka jatkoivat jumalanpalveluksiaan Garisimin vuorella taivasalla.

Hyvin pieni joukko samarialaisia on vieläkin jäljellä Nablusin kaupungissa ja he eroavat rodullisesti selvästi juutalaisista ja arabeista.

Juutalaiset vähitellen synnyttivät joukon sääntöjä, jotka pitivät heidät erossa samarialaisista. Seka-avioliitto kiellettiin ja samarialaisten ei sallittu ottaa osaa jumalanpalvelukseen Jerusalemin temppelissä. Kanssakäyminen juutalaisten ja samarialaisten välillä tuli mahdottomaksi (Joh.4:9). ”Samarialainen” oli juutalaiselle haukkumanimi (Joh.8:48).

Jeesuksen suhtautuminen samarialaisiin oli toisenlainen kuin juutalaisten, vaikka vielä hänen aikanaan Samariassa ei varsinaisesti julistettu hyvää sanomaa (Matt.10:5; Jeesus kuitenkin yritti luoda yhteyttä myös samarialaisiin, Luuk.9:51-53, mutta nämä torjuivat Jeesuksen; silti Sykarin paikalliset asukkaat lopulta uskoivat Jeesukseen Joh.4 mukaan).

Samariasta tuli kuitenkin ensimmäinen ei-juutalainen alue, johon evankeliumia levitettiin helluntain jälkeen (Ap.t.8).

Jeesus ja samarialainen nainen

Johanneksen evankeliumi käsittää useita Jeesuksen keskusteluja eri ihmisten tai ihmisryhmien kanssa. Ensimmäinen oli keskustelu Nikodemoksen kanssa (Joh.3) ja järjestyksessään toinen oli samarialaisen naisen kanssa. Välttääkseen jännittyneen tilanteen seurauksia Juudeassa (ennen muuta fariseusten kanssa, Joh.4:1-2) Jeesus päätti siirtyä Juudeasta Galileaan. Jeesus päätti kulkea lyhintä tietä Samarian kautta eikä Jordanin itäpuolitse (monet juutalaiset kuitenkin valitsivat pidemmän reitin juuri välttääkseen minkäänlaista kosketusta samarialaisten kanssa). Näennäisesti inhimillinen matkanteko (4:4) loi puitteet Jeesuksen kohtaamiselle samarialaisen naisen kanssa.  

Sykar oli kaupunki (oikeastaan vain pieni kylä) tienhaarassa, josta toinen haara johti Gennesaretin järven rannalle Kapernaumiin ja toinen Nasaretiin. ”Jaakobin kaivo” oli noin kilometrin päässä kaupungista Garisimin vuoren juurella. Kyseessä on muinaisen Sikemin kaupungin lähellä oleva alue, johon Jaakob asettui saavuttuaan Mesopotamiasta ja kohdattuaan veljensä Esaun (1.Moos.33:18-20); tämän alueen Jaakob antoi myöhemmin pojalleen Joosefille (1.Moos.48:22). Jeesuksen ja samarialaisen naisen keskustelu tapahtui tällä alueella sijaitsevan kaivon luona (Joh.4:5,6,12).

”Kuudes tunti” (4:6) tarkoittaa keskipäivää. Sen vuoksi Jeesuksella oli tarve levätä aamupäivän matkanteon jälkeen. Keskipäivällä oli myös tarve syödä, mistä syystä Jeesus jäi yksin, kun opetuslapset lähtivät ostamaan kaupungista ruokaa. Keskipäivä ei ollut tavanomainen hetki naisten noutaa kaivolta vettä; joko naisella oli jokin äkillinen tarve saada vettä tai sitten nainen tuli kaivolle noutamaan vettä hetkellä, jolloin hän oletti välttävänsä muiden naisten tapaamisen. Naisen huonomaineisuus (4:17,18) oli tunnettu.

Jeesuksen keskustelu naisen kanssa on osoitus Jeesuksen täydellisestä tilanteen hallinnasta ja yliluonnollisesta tiedosta, mitä kaikkea Jeesus käytti hyväkseen päästäkseen päämääräänsä, julistamaan hyvää sanomaa ihmisille ja saadakseen johdatettua ihmiset tietoisen ratkaisun paikalle.

Jeesuksen puhuttelu oli naisesta merkillistä, koska nainen oli samarialainen (4:9). Itse asiassa nainen oli kaikkea muuta kuin mitä Nikodemos (=Jeesuksen edellinen keskustelukumppani) oli ollut. Nikodemos oli juutalainen mies, varakas, oppinut ja vanhurskas. Nainen taas oli samaria-lainen nainen (juutalaisten rabbien mukaan miehen ei tullut julkisesti edes tervehtiä naista!), ilmeisesti köyhä, oppimaton ja huonotapainen. Nikodemos oli vakuuttunut Jeesuksen olevan Jumalan lähettämä opettaja, ja siksi Nikodemos päättäväisesti hakeutui Jeesuksen luo. Nainen taas piti Jeesusta satunnaisena matkalaisena eikä mitenkään olettanut kohtaavansa ketään Hänen kaltaistaan. Vastakkainasettelu Nikodemoksen ja samarialaisen naisen kanssa on lähes täydellinen. Tästä voi päätellä, että Jeesus oli tullut pelastamaan koko maailmaa (3:16-18): Hän oli tullut osoittamaan huolenpitoaan kaikkia kadonneita kohtaan riippumatta yhteiskunnallisista ja uskonnollisista raja-aidoista.

Jeesuksen pyyntö saada juoda vettä naisen astiasta (4:7) oli sinänsä luonnollista, koska Jeesuksella oli varmasti matkan jälkeen jano. Mutta selvästikin Jeesus käytti pyyntöään tarkoituksellisena johdatuksena keskusteluun, joka seuraavaksi avautui. Jeesus vetosi naisen hyväsydämisyyteen, mikä auttoi ylittämään naisen luonnollisen epäluuloisuuden juutalaista miestä kohtaan. Vähäisenkin avun antaminen toiselle (vaikkapa vihamiehelle) on helpompaa kuin alkaa vastaanottaa toisen ajatuksia tai suoranaista opetusta. Jeesuksen pyyntö oli luonnollinen, mutta jatkon kannalta tarkkaan harkittu teko yhteyden luomiseksi.

Nainen ei heti reagoinut myönteisesti (4:9). Jeesus ei loukkaantunut vaan herätti naisen uteliaisuu-den: Jeesuksella olisi ”elävää vettä.” Tämä oli naiselle täysin outo asia, koska hän arveli Jeesuksen puhuvan luonnollisesta vedestä. Jeesus kuitenkin kääntää asian ”ikuisen elämän vedeksi,” joka lopulta saa naisen pyytämään juuri sitä vettä (4:15). Kuitenkin edelleen nainen luulee Jeesuksen puhuvan luonnollisesta vedestä. Joka tapauksessa Jeesus on voittanut naisen epäluulon ja onnistunut herättämään hänen uteliaisuutensa. Jeesus aloitti keskustelun naisen astiassa olevasta vedestä, mutta siirtyi sitten hengelliseen vertauskuvaan. Tätä ei nainen ymmärtänyt, vaan enemmän luontaista laiskuuttaan halusi vain päästä kantamasta vettä kaivosta uudelleen ja uudelleen.

Lopulta Jeesus esitti naiselle pyynnön, joka oli naiselle kaksiteräinen miekka: ”Mene hakemaan miehesikin tänne” (4:16). Sinänsä tämä sopi sen aikaiseen käyttäytymisetikettiin: Jeesuksen ei olisi ollut luvallista puhua naisen kanssa ilman tämän miehen läsnäoloa. Mutta Jeesuksen tarkoitus oli osoittaa naiselle jotain ihan muuta. Jos nainen tosissaan haluaisi Jeesuksen tarjoamaa elävää vettä, hänen tulisi noutaa miehensäkin paikalle – ja silloin naisen elämän salatut asiat tulisivat julki. Naisen vastaus, ettei hänellä ole miestä, oli sinänsä  totta. Aivan ilmeisesti hän oli ollut viisi kertaa naimisissa, mutta nyt eli avosuhteessa. Mutta edelleen nainen luuli puhuvansa tavallisen matka-miehen kanssa, jolta voi kätkeä elämänsä salatut asiat. Naisen vastaus kätkikin sisäänsä ajatuksen paeta tilannetta.

Mutta lopulta Jeesus paljastaa naisen salaisuudet vastaansanomattomasti (4:17,18). Jeesus oli nyt naisenkin silmissä tuonut esille asioita, jotka vain profeetta voi julkituoda. Jeesus oli naiselle ventovieras juutalainen mies; mutta Jeesuksen profeetallisuutta nainen ei voinut kieltää. Tosin Jeesuksen totuudellinen vastaus oli naiselle sisäisesti kova isku, joka ajoi hänet vielä kerran puolustuskannalle: nainen yritti mennä samarialaisen uskonnollisuuden taakse (4:20). Ikään kuin nainen olisi kuitenkin (profeetankin edessä, vaikka tämä julisti totuuden!) halunnut osoittaa olevansa puhdasoppisempi Jumalan edessä (samarialaiset sentään palvelevat Jumalaa oikeassa paikassa…).

Jeesus ei lähtenyt lainkaan väittelemään samarialaisten ja juutalaisten uskonnollisuudesta, vaan siirsi asian sydämen tasolle: ”Tulee aika – ja se on jo nyt – jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa” (4:23). Joka todella haluaa tuntea totuuden Jumalan palvelemisesta, ei löydä sitä esi-isiensä perinteistä, vaan oman sydämensä suhteesta Jumalaan. Ihmisen tulee Hänen Hengessään olla yhteydessä Jumalaan, ja tämän kaiken tulee tapahtua kaikessa totuudessa. Tämä puolestaan edellyttää, että elämämme on sopusoinnussa Jumalan kanssa tässä ja nyt!

Nainen alkoikin jo lähestyä sydämessään Jeesusta. Tämä asiantila oli ollut hiljalleen nähtävissä keskustelun edetessä. Aluksi Jeesus oli naiselle halveksittu ”juutalainen” (4:9); sitten – ehkä ironisesti – nainen sanoi Jeesuksen mahdollisesti olevan suurempi kuin ”isänsä Jaakob” (4:12); seuraavaksi Jeesus olikin hänelle jo ”profeetta” (4:19). Mutta nyt nainen tuli viimeisen ja korkeimman vaihtoehdon eteen: oliko hänen edessään Messias? Nainen todella odotti sydämessään Messiaan saapumista. Jeesus vihdoin asettikin naisen lopullisen totuuden eteen: Messias on naisen edessä; Messias puhuu naisen kanssa (4:26). Jeesus käytti tässä itsestään jumalallista sanontaa ”minä olen.”

Nainen voi nyt valita, uskooko hän vai ei. Nainen menikin kaupunkiin ja kysyi kaupungin ihmisiltä: ”Olisiko hän Messias?” (4:29). Ainakaan hänen syntielämänsä ei estänyt häntä kuuluttamasta kaupungissa kaikkea sitä, mitä Jeesus oli hänestä paljastanut. Normaalitilanteessa kaupungin vanhimmat tuskin olisivat kuunnelleet syntistä naista. Mutta naisen todistus oli vakuuttava, ja nainen itse selvästikin uskoi. Lopulta monet kaupunkilaiset ja sitten yhä useammat uskoivat (4:39-42).

Jeesus oli mestarillisella tavalla voittanut kaikki naisen uskon esteet: välinpitämättömyyden, materialismin, itsekkyyden, moraalittomuuden, tietämättömyyden sekä uskonnolliset ennakkoluulot ja ehdottomuuden. Jeesuksella oli jumalallinen, yliluonnollinen kyky nähdä ihmisen tarpeet ja ihmisen sydämen tila.

Jeesus ja opetuslapset

Naisen lähdettyä kaupunkiin kertomaan Jeesuksesta tämä keskustelee opetuslastensa kanssa (4:27,31-38). Opetuslapset olivat kuitenkin täysin vielä sidoksissa vanhoihin rutiineihin ja sovinnaisuuksiinsa. Siksi he ihmettelivät, miksi Jeesus ylipäätään keskustelee henkilön kanssa, joka on samarialainen ja joka on nainen. Opetuslapset kummastelivat sitäkin, miksi Jeesus ei ollutkaan kiinnostunut syömisestä. Jeesus puolestaan selosti opetuslapsille kutsumustaan, joka oli sitoutumista lähettäjän, Isän, tahtoon ja Hänen antamansa työn suorittamiseen. Tämä asia oli suurempi kuin maallinen ruoka. Tähän Isän antamaan tehtävään Jeesus haastoi opetuslapsia mukaan, joista oli tuleva sadonkorjaajia.

Jeesuksen puhuessa opetuslapsilleen samarialaiset lähestyivät joukolla kaupungista Jeesuksen luo. Tässä tilanteessa Jeesus sanoo: ”Katsokaa tuonne! Vainio on jo vaalennut, vilja on kypsä korjattavaksi” (4:35). Jeesuksen puhetta opetuslapsille voikin pitää yhtenä lähetyskäskyn ilmaisumuotona.

Lähteet:

Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 6, ”Samarialainen,” ss.40-41 (Vantaa, 1991).

Tenney, Merril C., John: The Gospel of Belief (Grand Rapids, Michigan, 1948).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994). 

JOHANNEKSEN EVANKELIUMI: JEESUS JA NIKODEMUS. UUDESTISYNTYMINEN

1. HENGELLINEN SYNTYMÄ JA HENGELLISYYS 

Joh.3:1-18. Kuuluisa keskustelu juutalaisen fariseuksen; hengellisesti oppineen kanssa. Fariseukset olivat Israelin kansan raamattueksperttejä.

Nikodemos oli kiinnostunut hengellisistä kokemuksista. Hän oli nähnyt jotain poikkeavaa Jeesuksen toiminnassa ja opetuksissa suhteessa fariseusten tapaan opettaa ja ilmentää Vanhaa testamenttia. Vrt. Matt.7:28-29 todistusta Jeesuksesta!

Jakeessa 2 Nikodemos oikeastaan kysyy: ”Mikä on kaiken salaisuus? Miten homma toimii?”

1.Kor. 12:1-3 [jae 1 alkukielen mukaan]: ”Mitä tulee hengellisiin asioihin”.
Ts. hengelliset asiat ovat Hengen asioita. Tällöin niitä ei kyetä käsittämään perin juurin inhimillisen oivalluksen tai päättelykyvyn avulla.

Mutta uudestisyntynyt kykenee ymmärtämään Pyhän Hengen tuulen alkulähteen ja suunnan.

1.Kor.2:14-16: ”Kristuksen mieli” puhuu ajattelun muuttumisesta. Paavali puhui siitä, että hengelliset asiat kyetään hahmottamaan ja käsittämään vain Pyhän Hengen avulla.

Tämä tarkoittaa sitä, että avain hengellisten tosiasioiden ymmärtämiseen on Pyhä Henki.
Siihen myös Jeesus viittaa vastatessaan Nikodemoksen ihmettelyyn, jae 3.

Alkutekstiä mukaillen jae 3:
”…jos joku ei synny ylhäältä kokonaan uudelleen,
ei hän voi nähdä ja tutkia Jumalan valtakuntaa”.

Kreikan sana nähdä, eidon, voidaan kääntää kolmella tavalla: nähdä, katsoa, tutkia.

2. UUDESTISYNTYMÄ JA SYNTIEN ANTEEKSISAAMINEN

Väite maalaismarkkinoilla: ”Kristillisyys johtaa vastuuttomuuteen…
Kristitty heittää vastuun itsestään; omista virheistään ja ympäristöstään jonkun Jeesuksen harteille ja tuudittautuu valheeseen”.

Kun Johannes Kastaja ja sittemmin Jeesus kehottivat ihmisiä parannuksen tekoon eli täyskäännökseen elämäntavoissaan ja suhtautumisessaan lähimmäisiinsä ja Jumalaan, merkitsisi se mitä suurimmassa määrin vastuunottoa ihmisten ja Jumalan edessä niistä virheistä, joihin jokainen meistä lankeaa.

Suhde Jeesukseen ei ole koskaan vastuun pakoilua.

Tarvitaan vastuunottoa; valoon tulemista, jossa näemme syntimme ja niiden seuraukset. Joh.3:15-21

Jes.59:1-2 à tarvitaan syntien anteeksianto; uudestisyntymä Pyhän Hengen voimassa, jossa Kristuksen mieli valtaa meidät kokonaan.

Matt.3:11 puhuu Pyhän Hengen kasteesta. Kuten Johannes Kastaja kastoi ihmisiä vedessä parannuksen kasteeseen, kastaa ”toinen”; Jeesus ihmiset Pyhässä Hengessä ja tulessa. Alkutekstin mukaan: ”Hän kastaa teidät Pyhään Henkeen ja tuleen”.

Parannuksen teko ei ole ihmisen oman voiman tai voimattomuuden varassa, vaan Jumalan Hengen välittämän armon varassa (Joh.1:12; Tiit.3:5). Pyhä Henki uudistaa ihmisen ja mahdollistaa armon vastaanottamisen.  

3. YHTEENVETO

Uudestisyntymä on ennen muuta sisäinen muutos. Se koskettaa ihmisen syvintä olemusta; minuuttamme. Uudestisyntymässä tapahtuva syntien anteeksisaaminen on kuin uuden puhtaan lehden avaamista. Meitä ei enää hallitse synti vaan Kristus.

Ef.3:16-19

Uudestisyntymässä tapahtuu oikeastaan kolme sisäkkäistä asiaa:
a) syntien anteeksisaaminen
b) pääsy sisälle Jumalan valtakuntaan; taivaaseen
c) Jumalan ja hänen valtakuntansa ymmärtäminen

Uudestisyntymä on Pyhän hengen aikaan saama mielenmuutos, jossa inhimillinen, syntielämän uneen tuudittama mieli muuttuu Paavalin mainitsemaksi Kristuksen mieleksi. Tätä voidaan kutsua myös hengelliseksi heräämiseksi.

Uudestisyntymä on avain Jumalan valtakunnan; hengellisten asioiden ymmärtämiseen.

Etäinen jumalauskonto tulee uudestisyntymässä läheiseksi; henkilökohtaiseksi Jumala suhteeksi.

”…sillä minä tunnen hänet, johon minä uskon”.
(2.Tim.1:12 VK) 

Vantaan Vapaaseurakunta

Raamatturyhmä

Esa Sarvi