JOHANNEKSEN EVANKELIUMI: ERITYISPIIRTEITÄ

Evankeliumin kirjoittaja 

Johanneksen evankeliumin kirjoittajaa ei mainita nimeltä. Kirjoittaja oli kuitenkin Jeesuksen ”rakkain opetuslapsi” (Joh.21:20,24). Hän kuului näin kahdentoista apostolin joukkoon. Tämä opetuslapsi mainitaan toisinaan Pietarin seurassa (esim. kahdestaan todistamassa tyhjää hautaa Jeesuksen noustua ylös, Joh.20:2-10) – joten kirjoittaja ei voi olla Pietari. Kirjoittajan tiedot ovat niin yksityiskohtaiset, että epäilemättä hän kuului Jeesuksen kolmen lähimmän opetuslapsen (Pietari, Jaakob ja Johannes) piiriin. Jaakob, Johanneksen veli, kuoli kuitenkin jo varhain (Ap.t.12:2), joten jäljelle jää kirjoittajaksi vain Johannes, Sebedeuksen poika. Moni seikka näyttää nimittäin viittaavan siihen, että Johanneksen evankeliumi kirjoitettiin Efesoksessa ensimmäisen kristillisen vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä, ehkä vuoden 90 jKr. tienoilla tai pian sen jälkeen. Johannes ilmeisesti vaikutti Efesoksessa kuolemaansa asti (lukuun ottamatta muutaman vuoden karkotusaikaa Patmoksella; Ilm.1:9).

Myöskin alkukristilliset perimätiedot vahvistavat jokseenkin yksimielisesti, että apostoli Johannes on tämän evankeliumin kirjoittaja.

Kaikesta edellisestä johtuu, että evankeliumi on Jeesuksen läheisen opetuslapsen ja siten luotettavan silminnäkijän (1:14; 19:35) kirjoittama.  

Evankeliumin kirjoittamisen tarkoitus

Johanneksen evankeliumin kirjoittamisen tarkoitus ilmenee jakeissa Joh.20:30-31: kirjan tarkoitus on johtaa ihmisiä iankaikkiseen elämään uskossa Jeesukseen Jumalan Poikana. Siten Johanneksen evankeliumilla on selvä päämäärä: julistaa ja todistaa, että Jeesus Nasaretilainen on Messias, Jumalan Poika, joka yksin antaa elämän ja joka itse yksin on ”tie, totuus ja elämä” (14:6). Kaikki muu evankeliumissa enemmän tai vähemmän nivoutuu tämän pääaiheen ympärille. Vaikka kaikki evankeliumit tuovat julki lähetyskäskyn muodossa tai toisessa, Johanneksen evankeliumissa lähetysajatus on kaikkein voimakkain: se on koko evankeliumin kirjoittamisen tarkoitus.

Johanneksen evankeliumin pääaihe on Jeesus ja nimenomaan Jeesus Jumalan Poikana, joka tuli maailmaan ihmiseksi antaakseen maailmalle elämän, joka otetaan uskon kautta vastaan. Tämä tehdään selväksi koko evankeliumin ydinjakeessa, Joh.3:16:ssa, jota on aiheellisesti nimitetty pienoisevankeliumiksi.

Evankeliumin kirjoittamisen tarkoitusta kuvastaa myös se, että keskeinen sana ”uskoa” esiintyy evankeliumissa n. 100 kertaa ja sana ”elämä” n. 40 kertaa.

Evankeliumin pääpiirteitä

Johanneksen evankeliumikirja lähtee siitä perustotuudesta, että Jeesus on Jumala. Evankeliumissa onkin kokonaisia todistussarjoja Jeesuksen Kristuksen jumaluudesta. Missään muussa UT:n kirjassa ei ole niin järjestelmällistä esitystä tästä kristinuskon suuresta päätotuudesta. Todistelu ei tapahdu filosofisen perustelun muodossa, vaan apostolisena silminnäkijätodistuksena. Evankeliumikirjan sanoma tulee ilmi siinä, miten Jeesus itse ilmoitti itsensä sanoin ja teoin. Juutalaiset ymmärsivät Jeesuksen oman todistuksen itsestään siten, että Jeesus piti itseään Jumalana. Tämä merkitys oli mm. Jeesuksen ”minä olen” –ilmaisuilla (Jumala ilmoitti nimekseen ”Minä olen,” 2.Moos.3:14). Jeesus ilmoitti olevansa Jumala, mistä syystä juutalaiset olisivat halunneet kivittää Hänet jumalanpilkan takia (8:58,59; 10:30-33).

Jeesuksen julistaminen Jumalan Pojaksi ilmenee kaikkialla Johanneksen evankeliumissa. Myös Jeesuksen tunnusteot ovat merkkinä juuri tästä. Hänen puheittensa aiheena on hän itse. Numero seitsemän esiintyy evankeliumissa monella tavalla, mm. Jeesuksen tunnustekoja on mainittu seitsemän. Hänen todistuksensa itsestään keskittyy ”Minä olen”-julistuksiin. Jeesuksen todistuksen huippuna voidaan myös pitää Hänen jäähyväispuhettaan ja –rukoustaan (luvut 13-17), joista mm. käy esille Jumalan kolminaisuus.

Neljäs evankeliumi eroaa Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumeista usealla tavalla. Kun nuo kolme evankelistaa kuvaavat pääasiassa Jeesuksen toimintaa Galileassa (ikään kuin Jeesus olisi keskittynyt toimimaan Galileassa ja lopuksi vain Hänen kärsimyksensä olisi tapahtunut Jerusalemissa), kun Johannes kertoo etupäässä hänen vaikutuksestaan Juudeassa; Johannes näin täydentää kolmen muun kirjoittajan esityksiä. Johanneksen mukaan Jeesus käy Jerusalemissa useita kertoja suurten juhlien yhteydessä ja toimii juhlien aikana opettaen ja tehden tunnustekoja.

Matteus, Markus ja Luukas kertovat monia Jeesuksen ihmeitä, mutta Johannes on valinnut kirjaansa vain seitsemän ”tunnustekoa”, kuten hän niitä nimittää. Nämä tunnusteot ovat ennen muuta merkkejä, jotka ovat Jeesuksen hengellisten tekojen vertauskuvia (esim. ruokkimisihme ja ”elämän leipä”, Joh.6). Osittain näiden tunnustekojen yhteydessä on joukko vuoropuheluja ja Jeesuksen pitämiä puheita. Hänen julistuksellaan on tässä evankeliumissa merkittävä asema ja se selvittää monia kristinuskon tärkeimpiä käsitteitä.

Johanneksen evankeliumissa ei ole varsinaisia vertauksia (huolimatta siitä, että kielikuvaa ”hyvä paimen” Joh.10:1-6:ssa kutsutaan vertaukseksi). Sen sijaan Johannes esittää Jeesuksen kertomia kielikuvia, joiden merkityksen Jeesus selittää (maailman valo, elämän vesi, elämän leipä, viinipuu ja oksat, portti, tie jne.).

Johanneksen evankeliumissa on syvällistä opetusta Pyhän Hengen toiminnasta. Pyhän Hengen aika alkoi Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen (Joh.7:39). Johanneksen evankeliumissa Jeesus puhuukin Pyhän Hengen tehtävästä uutena, Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeisenä aikakautena. Ennen kaikkea Jeesuksen jäähyväispuheessa kuvataan Pyhän Hengen tehtävää (Joh.14-16) ja käytetään Hänestä nimeä Puolustaja (16:7). Hän paljastaa synnin, vanhurskauden ja tuomion (16:8) ja kirkastaa Jeesuksen (16:14).

Evankeliumin alkusanat

Johannes esittelee evankeliuminsa johdannossa (1:1-18) sen jumalallisen persoonan, josta evankeliumikirja kertoo, Jeesuksen Kristuksen. Hän kutsui Jeesusta Sanaksi (kreik. logos) ja käyttää tätä nimitystä ilman selitystä olettaen sen ilman muuta ymmärretyksi. Olihan logos, Sana, sen ajan sekä juutalaisessa että kreikkalaisessa kirjallisuudessa esiintyvä ilmaisu, jonka evankelista voi luontevasti lainata kirjaansa. Mutta Johanneksen evankeliumissa logos saa uuden, kristillisen sisällön: Sana on Kristus. Evankeliumin logosta käytetään päinvastaisella tavalla kuin kreikkalaisessa filosofiassa. Kristus on maailmalle Jumalan iankaikkinen Sana, joka kuvastaa täydellisesti Isän olemusta. Kaikki, mitä ihmiset voivat käsittää Jumalasta, on ilmoitettu Sanassa, joka tuli lihaksi. Johanneksella logos-käsite tarkoittaa vain Kristuksen persoonaa.

Käsitteellä ”sana” on myös vanhatestamentillinen taustansa. Sana on voimallinen siksi, että se on Jumalan sana, joka lähtee hänen suustaan. Sanan välityksellä Jumala ilmoittaa itsensä, julistaa tahtonsa, ilmoittaa tiedon ja paljastaa totuuden. Juuri sana välittää ilmoituksen. Ennen muuta sana antaa tietoa Jumalasta. Sana on ollut ennalta olemassa ja on ikuisesti taivaassa (Ps.119:89), siksi se lähetettiin sieltä (Ps.107:20; 147:15), ja se palaa jälleen taivaaseen suoritettuaan tehtävänsä (Jes.55:11).

Sekä juutalaiset että kreikkalaiset (=pakanat) käsittivät logoksen maailmankaikkeudessa hallitse-vaksi periaatteeksi ja Jumalan nimitykseksi. Kun Johannes valitsi tämän ilmaisun sanomansa lähtökohdaksi, hän saattoi olla varma siitä, että se ymmärrettiin.

Johanneksen evankeliumin lähtökohtana on siten - ei Jeesuksen syntymä ihmiseksi vaan - Hänen ennalta olonsa (1:1-3). Jeesus on aina ollut olemassa. Tämä käy ilmi myös Jeesuksen omasta ilmoituksesta (8:58 kuuluu kirjaimellisesti käännettynä ”…ennen kuin Abraham syntyi, minä olen”).

Vaikka Johannes kertoo Jeesuksen ennalta olosta, hän ei mainitse mitään Jeesuksen neitseestä-syntymisestä (kuten Matteus 1:18-25 ja Luukas 1:26-38). Evankeliumit siis täydentävät toisiaan myös merkittävissä opillisissa kysymyksissä.

Johanneksen evankeliumin aloitussanat viittaavat selvästi luomiskertomukseen. Niissä tuntuvat toistuvan Raamatun ensimmäisen luvun sanat: ”Alussa Jumala loi ... ” (1.Moos.1:1).  Ensimmäinen Mooseksen kirja kuvaa, miten luominen tapahtui Jumalan sanalla; Johannes sitten vahvistaa tämän. Ilman häntä, jota tässä kutsutaan Sanaksi, ei ole syntynyt mikään, mikä on syntynyt. Koko uusi luomakuntakin on syntynyt Sanan voimasta. Jeesus on aina ollut olemassa ja siksi Hän osallistui myös luomiseen.

Ensimmäisessä jakeessa sanotaan: ”…ja Sana oli Jumala.” Sana oli siis Jumala, mikä merkitsee, että Jeesus Kristus on Jumala. Hän ei ole vain jumalallinen, vaan hän on enemmän kuin olento, jolla on jumalallisia ominaisuuksia. Hän on Jumala. Asiaa ei voi yrittääkään selittää ihmisjärjellä, vaan Johanneksen selostus tulee ottaa sellaisenaan: Sana (Jeesus) oli Jumala. Johanneksen todistuksen valossa on harhaoppia väittää, että Jeesus olisi jotain alempaa kuin Jumala.

Johannekselle tyypillisiä sanoja ovat ”elämä” ja ”valo.”  Sana, ts. Jeesus itse on elämä ja valo. Tässä on myös vanhatestamentillista taustaa; Ps.36:10 sanoo: ”Sinun luonasi on elämän lähde, sinun valostasi me saamme valon.” Lisäksi Ps.119:105 yhdistää sanan ja valon: ”Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani.” Jumaluuteen kuuluu valo, joka antaa elämän; ja ihmisellä, joka vaeltaa valossa, on elämä (1.Joh.1:5-7).

Evankeliumin alussa viitataan myös Johannes Kastajaan ja hänen tehtävänsä: hän todisti valosta, jotta kaikki uskoisivat siihen (1:6-9). Johannes Kastaja todisti valosta, joka oli tulossa maailmaan.

Evankeliumin kirjoittaja sanoo: ”Hän tuli omaan maailmaansa” (1:11), johon Hänellä oli luojan oikeus. Tämä maailma on langenneesta ja turmeltuneesta tilastaan huolimatta Jumalan maailma ja Jumalan omaisuutta. Jumala onkin maailmaa niin rakastanut, että hän antoi Poikansa, jotta maailma pelastuisi hänen avullaan (Joh.3:16,17). Näin Johannes yhdistää luomisen ja lunastuksen toisiinsa. Sana loi maailman, ja tämä sama Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme.

”Sana tuli lihaksi” (1:14) merkitsee Jeesuksen (=Jumalan) tulemista ihmiseksi. Ihmiseksi tuleminen on kristinuskon syvällisimpiä salaisuuksia. ”Lihaan tullut” Kristus on niin tärkeä uskonkappale, että joka tämän tunnustaa, on Jumalasta syntynyt, mutta joka sen kieltää, hänessä on Antikristuksen henki (1.Joh 4:2,3).

Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Profeetta todistaa: ”Hänen juurensa ovat muinaisuu-dessa, ikiaikojen takana” (Miika 5:1); mutta nyt Johannes todistaa, että iankaikkinen Sana tuli aikaan. Hän, joka oli ylimaallinen ja rajoittamaton, tuli läsnä olevaksi, rajalliseksi, aikaan ja paikkaan sidotuksi. Hän, joka oli totinen Jumala, tuli ihmiseksi. Ihmiseksi tuleminen ei tosin merkinnyt sitä, että Sana olisi lakannut olemasta Jumala, vaan tarkoitti tämän voimakkaan jumaluuden persoonan tuloa myös ihmiseksi.

Jeesuksen ihmisyys on yhtä todellinen kuin hänen jumaluutensa. Logos otti itselleen todellisen ihmisruumiin. Johanneksen kreikkalaiset lukijat vastustivat varmasti juuri sitä ajatusta, että jumaluus pukeutuisi maalliseen muotoon. Kreikkalaiset pitivät ruumista pahana ja häpeällisenä, sielun vankilana, sietämättömänä taakkana. Mutta ihmisyys merkitsee myös ruumiillisuutta, aineellisuutta. Siinä ei ole itsessään mitään pahaa, koska ruumiskin kaikessa aineellisuudessaankin on Jumalan luoma (1.Moos.2:7).

Raamattu liittää sovitustyönkin Jeesuksen ihmismuotoon. Pietari kirjoittaa: ”Itse, omassa ruumiissaan, hän kantoi meidän syntimme ristinpuulle, jotta me kuolisimme pois synneistä ja eläisimme vanhurskaudelle. Hänen haavansa ovat teidät parantaneet” (1.Piet.2:24). Jeesuksen inhimillisellä muodolla on keskeinen asema UT:n sanomassa sovituksesta. Johanneksen voimakas julistus ”Sana tuli lihaksi” ilmaisee evankeliumin erään pelastustotuuden.

Jeesuksen, joka oli Jumala, tuleminen lihalliseksi ihmiseksi merkitsi siltaa Jumalan luota ihmisen luokse. Luomakunta on langennut ja turmeltunut. Mutta sen yllä nyt vallitsevan kuoleman ja pimeyden voi voittaa vain hän, joka on elämä ja valo. Hänen luomansa ihmiset voivat ottaa Hänet vastaan ja pelastua (1:12; 3:16,17) tai hylätä Hänet ja joutua kadotukseen (1:11; 3:18).

Jeesuksen suhtautumista omiinsa leimaa voimakkaasti se, että hän itse oli ihminen. Hän, joka on itse ollut kaikessa kiusattu niin kuin mekin, säälii meidän heikkouksiamme. Hän, joka itse on ollut kiusattu, tulee avuksemme kiusauksen ja ahdistuksen hetkellä (Hepr.2:18; 4:15). Hän tuntee ihmiselämän ehdot, ei vain ulkopuolisena kaikkitietävänä Jumalana, vaan sisältä päin, kärsineenä ihmisenä (1.Piet.2:21).

Johanneksen johdanto päätyy merkittävään johtopäätökseen: Kristus ilmoittaa Jumalan ja on opettanut ihmisiä tuntemaan hänet (1:18). Hän on Isän ainoa Poika, joka kirkastaa sitä Jumalaa, jota kukaan ei ole nähnyt.

Lähteet:

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 8, ”Evankeliumi Johanneksen mukaan,” ss.120-123 (Vantaa, 1992). 

MÄÄRÄTIETOINEN ESIRUKOUS

Raamatun esimerkkejä esirukoilijoista 

Ensisijainen esimerkkimme esirukoilijasta on Jeesus itse. Jeesus oli määrätietoinen rukoilija. Hän oli täysin riippuvainen Isästä ja valitsi kaikessa Isän tahdon (Joh.8:28-29). Jeesus rukoili paljon hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä (Mark.1:35; Luuk.9:18). Jeesus oli nimenomaisesti esirukoilija (Joh.17).

Mutta lukuisat muutkin Raamatun henkilöt olivat esirukoilijoita. Heistä voidaan mainita seuraavat:

- Abraham (1.Moos.18:23-32)
- Abrahamin palvelija (1.Moos.24:12-14)
- Mooses (2.Moos.32:11-13)
- Samuel (1.Sam.7:5)
- Salomo (1.Kun.8:22-53)
- Elisa (2.Kun.4:33-35)
- Hiskia (2.Aikak.30:18-20)
- Jesaja (Jes.33:2)
- Nehemia (Neh.1:4-11)
- Daavid (Ps.25:22)
- Hesekiel (Hes.9:8)
- Daniel (Dan.9:3-19)
- Stefanus (Ap.t.7:60)
- Pietari ja Johannes (Ap.t.8:15)
- Jerusalemin seurakunta (Ap.t.12:5)
- Paavali (Kol.1:9-11, 2.Tess.1:11)
- Epafras (Kol.4:12)
- Filemon (Filem.22)


Esirukouksen voimakkuusasteet

Esirukouksella voidaan katsoa olevan eri voimakkuusasteita. Mitä voimakkaampi esirukous on, sitä suurempi on esirukoilijaan kohdistuva paine ryhtyä rukoukseen ja pysyä siinä.

Ensimmäinen esirukouksen aste on pyytäminen (Matt.21:22, Joh.14:13-14). Tarve pyytämiseen on todellisuutta jokaisen uskovan elämässä jokaisena päivänä.

Toinen esirukouksen voimakkuusaste on rukoustaakka (Ap.t.12:5,12; Kol.1:9; 1.Tess.1:2,3). Rukoustaakka jonkun asian tai ihmisen puolesta tulee Hengen antamana nimenomaisesti tietylle/tietyille ihmisille. Rukoustaakkaan kuuluu voimakas kiireisyyden tai tärkeyden tuntu, Pyhän Hengen antama taistelumieli sekä voimakas huoli ja tahto rukoilla, kunnes Herra antaa voiton.

Voimakkain esirukouksen aste on rukoustaistelu (Luuk.22:44; Kol.4:12). Rukoustaistelu on erittäin voimakas rukoustaakka. Se on äärimmäistä ponnistusta rukouksessa, voimakkainta rukousta, mihin ihminen pystyy.

Toisinaan nähdään vielä voimakkaimpana esirukouksen asteena rukoussota, joka on pitkäaikaista ja voimakasta rukousta, johon kuuluu toistuvia ja useita rukoustaisteluja.

Edellä mainitut esirukouksen voimakkuusasteet voidaan nähdä hienojakoisemminkin. Niinpä pyytämistäkin on luonteeltaan ja voimakkuudeltaan erilaista. 

Hellittämättömyys ja kestävyys

Esirukous on kestävää rukousta, johon melkein aina liittyy vaatimus hellittämättömyydestä ja kestävyydestä. Tällöin esirukoilijalta tarvitaan tahtoa ja sinnikkyyttä (Ps.88:2). Tämä ei tietenkään synny ihmisen omin voimin, vaan ihmisen tulee antautua Pyhän Hengen käytettäväksi. Mutta jos ihmisen sisimmässä on Hengen synnyttämä rukouksen liekki, ihmisen tulee tietoisesti pitää sitä tulta yllä – miten pieni tai suuri se liekki onkaan.

Vertauksessaan leskestä ja väärämielisestä tuomarista Jeesus kertoo itsepintaisesta leskivaimosta, joka tavan takaa tuli pyytämään apua tuomarilta (Luuk.18:1-8). Tuomari ei välittänyt oikeudesta eikä leskivaimosta, mutta auttoi lopulta leskeä, koska tämä toistuvine pyyntöineen kävi hänelle hankalaksi. Jumala on tietenkin luonnostaan ihan erilainen kuin väärämielinen tuomari; mutta Jeesus halusi tällä vertauksella osoittaa, että ihmisten tulee rukoilla lannistumatta. Koska Jumala on oikeamielinen, hän nimenomaan vastaa valittujensa rukouksiin ja antaa heille avun. Sinnikäs rukous kuullaan ja siihen vastataan.

Samaa hellittämätöntä pyytämistä Jeesus opettaa vertauksessaan kolmen leivän lainaamisesta ystävältä keskellä yötä (Luuk.11:5-8). Tilanne on tietenkin inhimillisesti sopimaton (kukapa ei närkästyisi moisesta häiriöstä keskellä yötä!); mutta Jeesus korostaakin vertauksessaan sanaa ”hellittämättä” (11:8), joka hellittämättömyys lopulta palkitaan. ”Pyytäkää, niin teille annetaan… sillä pyytävä saa…” (11:9,10). Jeesus puhuu tässä itsepintaisesta ja rohkeasta asenteesta, joka ihmisillä tulee olla rukouksessa. Rohkea ja itsepintainen rukous on sitä, että haluamme, suorastaan vaadimme Jumalan tahdon toteutuvan (Jes.62:6-7). Silloin ihminen todellisuudessa vain pyytää sitä, että Jumala ilmentäisi sitä, mitä Hän on ikuiselta olemukseltaan ja mitä Hän perimmältään haluaakin.

Rohkealla rukouksella ovatkin vain yhdet rajat: Jumalan tahdon rajat. Rukous voi saada aikaan kaiken, mikä on Jumalan tahto. Mutta se ei voi aikaansaada mitään, mikä on Jumalan tahtoa vastaan (esim. kaikki synti on aina Jumalan tahtoa vastaan).

Esimerkki Jumalan tahdon toimeenpanneesta rukouksesta, johon kuitenkin liittyi kärsivällistä toistoa ja taistelua, on 1.Kun.18 kuvaus siitä, kuinka Jumala tarvitsi ja käytti ihmistä toteuttamaan Hänen tahtonsa rukouksen kautta. Elia taisteli Karmelin vuorella Baalin profeettoja vastaan ja voitti ja tuhosi heidät. Tässä vaiheessa oli takana kolmen ja puolen vuoden kuivuus, jota Elia olikin rukoillut – Jumalan tahdon mukaan. Sitten Elian piti nimenomaisesti rukoilla sadetta. Se ei kuitenkaan heti tullut. Tämä seikka on se ihmismielelle ongelmallinen asia. Kysymykseen, miksi Elian kuitenkin oli toistuvasti rukoiltava sadetta, on vain yksi looginen vastaus: Jumala on valinnut toimintatavakseen maan päällä toimia ihmisen kautta. Sade tuli, kun Elia uudelleen ja uudelleen rukoili.

Odottaminen on ihmiselle luonnostaan vaikea asia. Rukousvastausten viipymiseen ovat omat selityksensä. Joskus rukousvastaus viipyy, koska mm.

(1) tarvitaan aikaa, että Jumala järjestää monimutkaisen tilanteen eri osatekijät oikeille paikoilleen
(2) Jumala valmistelee jotain vielä suurempaa, mistä tulee Hänen nimelleen vielä suurempi kunnia
(3) tarvitaan aikaa, että rukoilijan omasta elämästä karsiutuvat pois ne asiat, jotka estävät rukousvastausta
(4) joskus vihollisen voimat pidättelevät tai hidastelevat Jumalan vastausta (vrt. Dan.10:13)
(5) tarvitaan aikaa tarvittavan rukousmäärän kertymiselle (vrt. Mooses 2.Moos.17:8-13 ja Elia 1.Kun.18:42-44)
(6) tarvitaan pitkäaikaisista rukousta hengellisen läpimurron saavuttamiseksi

Käytännön asioita

Esirukoukseen pätee eräitä käytännön asioita, jotka osaltaan tekevät rukouksesta voimakkaan.

Määrätietoinen esirukous edellyttää tiettyjä rukoustapoja. Tarvitaan erikseen rukoukseen erotettua aikaa, yksinäisyyttä ja yksityisyyttä. Ihminen ei voi rukoilla, jos hänellä ei ole riittävää rauhaa keskittymistä varten.

Rukouksen ja nimenomaan pyyntöjen tulee olla selkeitä. Epämääräinen rukous on yleensä tehotonta rukousta. Mitä esirukouksessa pyydetäänkään, siinä tulee esittää selkeä eikä yleisluontoinen pyyntö. 

Rukoilija voi tehokkaasti ottaa esirukousvastuulleen vain rajallisen määrän asioita. Jumala kutsuu rukoilijat tahtonsa mukaan, mutta hän ei anna kaikille esirukoilijoille samoja aiheita. Yksi rukoilija ei voi rukoilla maailman kaikkien asioiden puolesta eivätkä kaikki esirukoilijat (yleensä) yhden ja saman asian puolesta.

Raamatun sanojen käyttäminen rukouksessa on monessa mielessä eduksi: sillä tavalla ihmisen rukouselämä ei tule yksitoikkoiseksi eikä yksipuoliseksi. Pyhä Henki avaa Jumalan omille rukouksessa sanaa. Raamattu on lisäksi ehtymätön esirukousaiheiden varasto.

Jokainen esirukoilija kokee myös vastustusta. Ihmisen ei tule alistua siihen, että vihollinen vastustaa ja turmelee Jumalan tahtoa. Esirukoilijan tulee turvautua Jumalan voimaan ja vastustaa vihollista (Jaak.4:7). Rukoilijan tulee asettaa jalkansa Jumalan sanan lupauksille ja seisoa niiden perustalla.

Lopuksi esirukoilijan kannattaa aina muistaa, että juuri uskovien uskonrukoukset ovat se perustavaa laatua oleva keino, jolla Jeesuksen pelastava voima voi tulla maailman osaksi. Ihmisten pelastuminen on käytännössä aina edellyttänyt esirukoilijoita ja esirukouksia. Joskus paljonkin ja pitkään!

Lähteet:

Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 5, ”Rukous,” ss.250-253 (Vantaa, 1991).

http://www.rukous.net 

ESIRUKOUKSEN LÄHTÖKOHTIA

Esirukouksessa on kysymys toisten tarpeista (2.Moos.32:11-14,30-32; Room.9:1-3; 2.Kor.11:28; Gal.4:19). Siksi esirukous ei ole minkä hyvänsä asian pyytämistä vaan kyse on toisten edustamisesta rukouksessa. 

Esirukoukseen on selvä Jumalan sanan kehotus (1.Tim.2:1; Jaak.5:14-16). Myös erityisesti Jeesuksen esimerkki kehottaa esirukoukseen (Luuk.22:32, 23:34; Joh.17:6-26). Jeesuksen esimerkki osoittaa lisäksi täydellistä tasapainoa: esirukous on sekä julkista että yksityistä. Jeesus vietti tuntikausia ihmisjoukoissa, mutta Hänellä oli runsaasti aikaa myös yksinäiseen rukoukseen.

Esirukoukseen kannustaa lupaus, että Jumala kuulee rukoukset (Ps.4:4, 10:17, 65:3, 116:2) ja vastaa rukouksiin (Ps.99:6, 145:18,19; Jes.58:9). Myös Jeesus on nimenomaisesti luvannut vastata pyyntöihin (Joh.14:14). Vastaus voi tosin viipyä, mutta Jumala vastaa aikanaan (2.Kor.6:2).

Esirukouksen välttämättömyys

Esirukous on Jumalan oma voimallinen keino toimia maan päällä. Ei pidä paikkaansa se, että Jumala tekisi maan päällä kaiken mitä tahtoo riippumatta siitä, rukoilemmeko vai emme. Vaan tässä pätee suuri totuus: Jumala on sitonut toimintansa meidän rukouksiimme. Jumala ilmoittaa tahtonsa innoittaakseen esirukoustamme, sillä Jumala ei toimi erillään meidän esirukouksistamme.

Jumalan sitoutuminen esirukouksiimme on ollut Jumalan suunnitelma alusta asti. Esirukouksen välttämättömyys liittyy Jumalan alkuperäiseen suunnitelmaan Hänen luodessaan ihmisen. Jumala antoi ensimmäisille ihmisille, Aadamille ja Eevalle, ja heidän jälkeläisilleen hallintavallan tälle planeetalle ja sillä olevaan luomakuntaansa. Jumalan päätös toimia maan päällä ihmisen kautta oli niin täydellinen ja lopullinen, että se maksoi Hänelle itselleen ihmiseksi tulemisen, jotta Hän voisi saada takaisin sen, minkä Aadam oli antanut pois. Juuri tähän perustuu rukouksen välttämättömyys: Jo luomisessa Jumala valitsi ihmisen kautta toimimisen, ei toimimista ihmisestä erillään. Vaikka Jumala on suvereeni ja kaikkivaltias, Raamattu osoittaa selvästi, että mitä tulee asioihin maan päällä, Hän on rajoittanut itsensä toimimaan ihmisten kautta.

Siten Jumala ei ole ainoastaan Kaikkivaltias, joka määrää kaiken ja tekee kaiken rukouksistamme huolimatta, vaan Raamattu opettaa tasapainoa ihmisen osallistumisen ja Jumalan kaikkivaltiuden välillä: meillä ihmisillä on vastuu ja oikeus kutsua Jumalaa osallistumaan asioihimme. Jumalan ja ihmisen yhteistyö kulkee punaisena lankana läpi Raamatun: kautta aikojen Jumala tarvitsi suunnitelmiensa toteuttamiseksi

- uskollisia miehiä ja naisia
- kansan, jonka kautta toimia
- profeettoja ja tuomareita
- ihmiseksi syntyneen Messiaan
- ihmisen käsiä laitettaviksi sairaiden päälle
- ihmisen äänen julistamaan hyvää sanomaa
- ihmisen jalat toimittamaan asioitaan

Kaikki tämä sama pätee nykyäänkin. Kaikkivaltias Jumala tarvitsee uskovien rukouksia voidakseen siunata maailmaa. Antaessaan ihmiselle vapaan tahdon ja tehdessään ihmisestä työtoverinsa maapallon hallitsemisessa Jumala rajoitti itseään. Hän teki itsensä riippuvaiseksi siitä, mitä ihmiset tekevät. Ihmisten rukoukset ovat se mitta, jonka mukaan Jumala siunaa.

Kaikesta edellä mainitusta johtuu, että rukous ei ole ihmisen viimeinen keino, vaan se on hänen ensisijainen voimavaransa.

Rukouksen välttämättömyydestä johtuu inhimilliselle ajattelulle merkillinen asetelma. Jeesus käskee ihmisten pyytää jokapäiväistä leipäänsä – vaikka Hänen mukaansa Isä tietää ihmisten tarpeet jo ennen kuin ihminen pyytääkään (Matt.6:11,32). Jeesus pyytää ihmisiä rukoilemaan työntekijöitä elonkorjuuseen (Matt.9:38) – vaikka Hän haluaa tätä vielä enemmän kuin ihmiset. Paavali kehottaa rukoilemaan, että Jumalan sana nopeasti leviäisi ja pääsisi kunniaan (2.Tess.3:1) – vaikka Jumala itse jo suunnitteli tätä. Tässä kaikessa ei ole mitään ristiriitaa, kun ihminen ottaa huomioon, että Jumala on alusta asti säätänyt ihmisen esirukouksen välttämättömäksi, jotta Hän voi toimia maan päällä.

Esirukouksen kohteet

Esirukouksen kohteena voi olla kuka hyvänsä ihminen ja mikä hyvänsä asia, joka on Jumalan tahdon mukainen. Raamattu mainitsee esirukouksen kohteina olevan:

- kaikki ihmiset (1.Tim.2:1)
- kuninkaat ja vallanpitäjät (1.Tim.2:2)
- Herran palvelijat (2.Kor.1:11, Ef.6:19; Fil.1:19; 2.Tess.3:1)
- Israel (Jes.62:6,7)
- pyhät (Ef.6:18)
- isännät (1.Moos.24:12,14)
- palvelijat (Luuk.7:2,3)
- lapset (1.Moos.17:18, Matt.15:22)
- ystävät (Job 42:8,10)
- maanmiehet (Room.10:1)
- sairaat (Jaak.5:14)
- vainoojat (Matt.5:44)
- oma asuinkaupunki (Jer.29:7)
- kadehtijat ja panettelijat (4.Moos.12:13)
- epäluotettavat ystävät (2.Tim.4:16)
- ne, jotka valittavat Jumalaa vastaan (4.Moos.11:2, 14:19)
- esirukouksen pyytäjät (Hepr.13:18, 1.Sam.12:19)
- lähimmäiset (Jaak.5:16)
- langennut kristitty (1.Joh.5:16)

Em. lista on jo itsessään vaikuttava, mutta se ei silti ole tyhjentävä. Käytännössä Jumalan kutsuu ihmisen rukoilemaan omien suunnitelmiensa mukaan rajattomien aiheiden puolesta.

Jumalan käytössä oleva esirukoilija

Jotta ihminen ylipäätään olisi Jumalan palvelija, hänen tulee ensin olla rukouksen ihminen. Jokaista ihmistä kutsutaan olemaan Jumalan käytössä ja siksi häntä aina kutsutaan myös rukoilijaksi. Esirukous on kaikkien uskovien tehtävä, joskin esirukoilijaksi Jumala kutsuu voimakkaammin toista kuin toista: joillakin esirukous on heidän ensisijainen palvelustehtävänsä ja erityinen armoituksensa Jumalalta (Luuk.2:37).

Esirukouksen suuri salaisuus on ihmisen yhteistyö Pyhän Hengen kanssa. Ihmisestä ei voi tulla todellista rukoilijaa, ennen kuin Pyhä Henki saa vallata hänet. Tämä näkyy mm. siinä, että apostolit eivät olleet pääasiallisesti rukouksen ihmisiä ennen helluntaita (vaikka he odottivatkin helluntaita rukoillen, Ap.t.1:14). Mutta Ap.t.6:4:stä käy ilmi, että heidän päähuomionsa oli myöhemmin rukouksessa. Tämä osoittaa sen, että Jumalan käytössä olevan esirukoilija on aina oltava Hengen johdossa.

Hengen vaikuttama rakkaus mahdollistaa esirukouksen (Fil.1:8,9). Henki antaa rukoukseen innoitusta, voimaa ja kestävyyttä. Hengen innoitus tuo hengellistä näkökykyä ja herättää rukousta ja ylistystä Jumalan puoleen. Pyhä Henki vaikuttaa Jumalan tahdon mukaista rukousta. Pyhän Hengen vaikuttama rukous on myös Jumalan sanan mukaista. Pyhä Henki vaikuttaa ajankohtaista johdatusta ja konkreettista rukousta erityisissä tilanteissa. Henki auttaa rukoilijaa siinä, miten ihmisten tulee rukoilla jonkun ihmisen tai tilanteen puolesta. Joskus rukoilija ei tiedä eikä edes myöhemminkään saa tietää, miksi hänen oli rukoiltava jonkun henkilön puolesta!

Pyhä Henki antaa esirukoilijan sydämelle rukoustaakan, koska juuri Jumalan Henki näkee maailman kaikki tilanteet ja tarpeet. Jumala on säätänyt niin, että voima asioiden muuttamiseen, pahan vastustamiseen, vihan tukahduttamiseen ja haavojen paranemiseen vapautuu Jumalan kansan rukousten kautta. Jumala on siunauksen lähde, mutta suuri osa tästä siunauksesta voi toteutua vain esirukouksen kautta.

Pyhän Hengen johdatus esirukouksessa on niin välttämätön asia, että rukoushetken alussa ihmisen pitäisi aina nimenomaisesti erottautua rukoustehtävään ja pyytää Pyhän Hengen apua edessä olevaan rukoukseen. Jumalan Henki pyhittää ihmisen tahdon Jumalan tahdon mukaiseksi, rukoillen ihmisessä Jumalan omien ajatusten mukaan, kirkastaa ihmiselle Jumalan tahdon ja pyhittää rukouksen niin, että Jumalan Pojan, Pyhän Hengen ja ihmisen oman sydämen pyyntö ovat yhtä. Tällaisesta esirukouksesta sanotaan, että se liikuttaa taivasta ja maata!

Yksi voittavan rukouksen salaisuuksista on se, että ihmisellä on sisäinen varmuus siitä, että hän rukoilee Jumalan tahdon mukaan (Ef.5:17). Ihmisen tuleekin antautua täysin Jumalan tahtoon koko omassa henkilökohtaisessa elämässään: Jumala haluaisi aina toteuttaa ihmisen kohdalla ensisijaisen suunnitelmansa (Room.12:2). Kun ihminen elää Jumalan tahdossa, hän voi odottaa Pyhän Hengen johtavan asteittain rukousaiheita niin, että ne rukoukset, jotka hän haluaa rukoilla ihmisen kautta, tulevat rukoilluiksi. Jumalan Henki tietää täydellisesti, miten kussakin tilanteessa tulee rukoilla; Hän kutsuu omiaan rukoilemaan, Hän vetää ihmisiä rukouskammion hiljaisuuteen. Isä tunnistaa tällaisessa, Hengen ohjaamassa rukouksessa oman tahtonsa ja tarkoituksensa.

Rukousvastausten yleisiä esteitä ovat epäily (Jaak.1:6-8), väärät vaikuttimet (Jaak.4:3), anteeksiantamaton mieli (Matt.6:15) ja vääryys sydämessä (Ps.66:18). Esirukoilijan tuleekin uskoa eikä epäillä (Jaak.1:6). Tämän suhteen pätee kuitenkin samalla se, että ihminen ei voi kieltää negatiivisten asioiden, sairauksien tai taloudellisten vaikeuksien olemassaoloa. Kielteisten asioiden tunnustaminen ei ole epäuskoa vaan rehellisyyttä! Usko on luottamusta siihen, että Jumala tekee suunnitelmiensa mukaan ja täyttää tahtonsa. Yleisesti pätee se, että niiden rukous kuullaan, jotka odottavat Herraa (Ps.40:2) ja anovat uskoen (Matt.21:22, Jaak.5:15).

Tietyissä tilanteissa Jumala voi vahvistaa esirukoilijan uskoa antamalla merkkejä (Gideon, Tuom.6:36-40). Mutta merkkien pyytämisen suhteen on syytä olla varovainen. Nimittäin, puhdas, yksinkertainen usko ei vaadi merkkejä. Jeesuksen mukaan ylenkatseellisella epäilijällä ei ole edes oikeutta pyytää merkkejä (Matt.12:38-39; 16:1-4).

Esirukouksen laiminlyönti on syntiä (1.Sam.12:23). Mutta kuuliainen esirukous tuo siunausta myös rukoilijalle itselleen (Job 42:10).

Lähteet:

Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 5, ”Rukous,” ss.250-253 (Vantaa, 1991).

http://www.rukous.net 

KATUMUSRUKOUS

Katumus sinänsä on jokaisessa ihmisessä piilevä luonnollinen tunne, jossa ihminen, joka on tehnyt tai ajatellut jotain, toivoo sitä nimenomaista asiaa tekemättömäksi tai toisenlaiseksi. Ihminen katuu vähintään sitä, että on jäänyt kiinni rikkeestään! Hengellisessä elämässä ihmisen katumiskykyyn sisältyy mahdollisuus sekä mielenmuutokseen että elämäntavan muuttumiseen. Katuminen ei ole tosiasiassa mitenkään hävettävä asia, vaan ihmisen pelastuskin riippuu siitä, että tämä kyky on tallella. Jos ihminen on menettänyt katumiskyvyn, hän on vaarassa paatua täydellisesti.   

Katumiseen on Raamatussa selvä kehotus. Jumala haluaa ihmisen katuvan pahuuttaan ja syntiään (Joona 3:1-10).

Raamatussa on esimerkkejä, joissa rukouksiin ja niistä seuraaviin rukousvastauksiin liittyy lähei-sesti edellytyksenä katumus. Salomon rukouksessa Israelin kansan kääntymys oli edellytyksenä syntien anteeksisaamiselle ja kansan palauttamiselle takaisin luvattuun maahan (1.Kun.8:33,34). Jeremia oletti Jumalan vihan kääntyvän pois kansan yltä, jos se rukoilee ja nöyrtyy (Jer.36:7). Nehemian rukous ja synnintunnustus saivat aikaan sen, että Jumala kutsui hänet Jerusalemin muurin rakennustyöhön vihollisten ahdistaessa – mutta vaikea työ tuli tehdyksi (Neh.1:4-11).

Ihmisen sydämen puhtaus on edellytyksenä sille, että Jumala kuulee rukoukset (Ps.66:18,19). Kyse ei ole kuitenkaan ihmisen tulemisesta täydelliseksi tai synnittömäksi (eikä ihminen voi maan päällä sellaiseksi tullakaan), vaan siitä, että ihminen käy läpi katumuksen kautta vilpittömästi mielenmuutosprosessin ja näin puhdistuu sydämen synneistä, jotka estävät rukousta ”hengessä ja totuudessa.”

Eräät sydämen asenteet ovat avainasemassa estämässä rukousta ja rukousvastauksia. Ylpeys ja itsekeskeisyys ovat suurimpia syntejä, jotka estävät toimivaa rukousta (Luuk.18:10-12,14). Samoin arvostelu, katkeruus ja viha ovat syntilistan kärjessä viemässä ihmisen rukouksilta voiman.

Myös rukouksen motiivien tulee olla kunnossa. Jeesuksen mukaan ihminen ei saa rukoilla kuten tekopyhät (Matt.6:5) ja tyhjää hokevat pakanat (Matt.6:7). Jeesus tuomitsi näin kaiken epäaidon rukouksen. Rukouksen keskipisteenä ei voi olla ihmisen hyöty.

Toimiva rukous ”hengessä ja totuudessa” tulee mahdolliseksi vasta kun ihmisellä on aito ja rehellinen käsitys omasta tilastaan. Tosi rukous edellyttää siksi ihmiseltä sydämen katumusta.

Katumus on kuitenkin luonnolliselle ihmiselle vaikea ja vastenmielinen asia. Se on sitä ollut aina. Mutta erityisesti nykyaikana, jolloin kaikki auktoriteetit ja ehdoton totuus kyseenalaistetaan ja jolloin ihmisen omanarvontuntoa korotetaan ihmiskeskeisellä, Jumalan sivuuttavalla tavalla, on katumus suorastaan käynyt torjuttavaksi ja ei-toivottavaksi. Tässä suhteessa oikean katumuksen ymmärtäminen on myös uskovien piirissä hämärtynyt.  

Mitä katumus ei ole

Katumukseen liittyy monenlaisia inhimillisiä käsityksiä, jotka eivät ole oikean katumuksen tuntomerkkejä.

Syyllisyyden kokeminen tai edes syntien tunnustaminen eivät vielä ole katumusta. Ihminen voi pahoitella tai ”voivotella” omaa tilaansa tai tekojaan, mutta kaikki jää kuitenkin ennalleen. Murtunut mieli ei ole riittävä, jos se ei johda muutokseen. Usein tuolloin on tosiasiassa kyse vain ihmisen tunnontuskista ja oman kurjuuden mietiskelystä eikä katumuksesta.

Murehtimista pidetään toisinaan virheellisesti katumuksena, mutta todellisuudessa murehtimisesta varoitetaan ja ihmisiä kielletään murehtimasta (Fil.4:6-7). Suoranainen ”maallinen murhe” (2.Kor.7:10) tarkoittaa, että ihminen tyytymättömyydessään synnin seurauksena suree kokemaansa tyhjyyttä ja synnin seurauksia, mutta samalla rakastaa syntiä. ”Maallinen murhe” tuo kuoleman. Murheen kokeminen, mielen tuska tai ahdistuksen tunne eivät ole katumusrukousta. Viime kädessä mikään ajatteleminen ei ole rukousta.

Mikään sellainen, joka jättää ihmisen omaan toivottomuuden tilaansa, ei ole oikeaa katumusta. Epätoivoisesta katumuksesta puuttuu usko. Se saa ihmisen pakenemaan Jumalan luota synteineen eikä etsimään Hänen armoaan ja anteeksiantamustaan. Äärimmäisiä esimerkkejä tällaisesta ”katumuksesta” ovat Kain (1.Moos.4:13,14) ja Juudas (Matt.27:3-5).

Väärä murehtiminen (vaikka se tapahtuisi katumuksen nimissäkin) saa ihmisen antautumaan synnin ja epätoivon edessä kun taas oikea katumus vie ihmisen antautumaan Jumalalle.

Oikea sydämen asenne

Todellinen katumus johtaa muutokseen, parannukseen, ja on ihmiselle avuksi. Oikea katumus johtaa siksi ihmisen lähelle Jumalaa. Katumusrukous nousee sellaisen ihmisen mielestä, joka on valmis antautumaan Jumalan edessä sisäiseen muutosprosessiin, josta sanotaan, että ”se alkaa huulilta, mutta se päättyy tekoihin; se muuttaa asenteet, mutta lopulta se muuttaa myös teot” (vrt. 2.Aikak.7:12-14).

Katumuksen ja parannuksenteon ydin on siinä, että ihminen on tehnyt syntiä pyhää Jumalaa itseään vastaan ja loukannut Häntä (Ps.51:6). ”Jumalan mielen mukainen murhe” (2.Kor.7:10) on vilpitöntä synnin katumista, joka saa aikaan mielenmuutoksen ja parannuksen. Tällöin ihminen katuu syntiä, koska synti saa aikaan ihmisen eron Jumalasta, koska synti aiheuttaa tuomion ja rangaistuksen ja myös koska itse synti on tullut hänelle kauhistuttavaksi. Todellinen katumus edellyttää ihmiseltä nöyryyttä, avoimuutta Jumalaa kohtaan ja valmiutta rukouksessa asettua sisäisen muuttumisen ja murtumisen prosessiin (Joel 1:13, 2:12,17).

Henkilökohtainen murtuneisuus ja syntien tunnustaminen ovat toki välttämättömiä lähtökohtia (mutta vasta lähtökohtia!) todelliselle katumukselle (Luuk.18:13). Rakkaus Jumalaan, pyhyyden kaipuu ja viha syntiä kohtaan saavat uskovissa aikaan oikean katumuksen. Lopputuloksena on ihmisen täyskäännös, täydellinen mielenmuutos. Ihminen luonnostaan etsii omaa hyötyään, mutta katumuksen ja parannuksen kautta ihminen lopulta etsii vain Jumalaa ja Hänen tahtoaan.  Parannus ei ole ihmisen aikaansaannosta, vaan parannuksen saa aikaan Jumala, joka saa puhua ihmiselle ja tehdä tahtonsa mukaan Pyhän Hengen herättämälle ihmismielelle.

Katumus on Herralle otollista ja todellista silloin, kun ihminen näkee synnin oikeassa, ts. Jumalan ja Hänen käskyjensä, valossa (1.Moos.42:21; Job 42:1-6; Ps.34:19, 51:19), kun se johtaa toisiin ajatuksiin (Matt.21:29) ja kun katumus on ihmisen sydämessä eikä vain ulkonaisessa olemuksessa (Joel 2:13).

Oikea katumus tuo mukanaan sekä tuskaa että iloa. Oikea katumus johtaa

- omantunnon heräämiseen (1.Sam.24:6; 1.Kun.8:38; Ap.t.2:37)
- synnintunnustukseen (3.Moos.26:40; Ps.38:19; Mark.1:5; Jaak.5:16)  
- kääntymykseen (Luuk.3:3)
- uudenlaiseen elämäntapaan (Room.6:4)
- anteeksiantamukseen (Luuk.17:3,4)
- omantunnon rauhaan (Ap.t.24:16; 1.Tim.1:19; Hepr.10:22)
- rukoukseen (Ap.t.9:11)

Raamatussa on kaksi erityisen selkeää esimerkkiä katumusrukouksesta: Daavid (2.Sam.12:13-17, Ps.51) ja Daniel (Dan.9:1-19).

Daavid teki aviorikoksen Urian vaimon Batseban kanssa. Batseba tuli raskaaksi, minkä jälkeen Daavid petollisella toiminnalla järjesti Urian kuoleman taistelussa. Profeetta Naatan sai Daavidin tunnustamaan syntisen teon ja ennusti samalla lapsen kuoleman. Daavid ymmärsi tehneensä syntiä ja katui. Daavid paastosi ja rukoili, koska arveli vielä voivansa pelastaa lapsen hengen. Kun lapsi kuitenkin kuoli, Daavid lopetti paaston ja rukouksen.

Daavidin katuva mieli käy erityisesti ilmi Psalmista 51, jonka taustana on juuri kyseinen aviorikos Batseban kanssa. Daavid ei syntisenä ja anteeksiantamuksen suuressa tarpeessa pystynyt muuhun kuin turvautumaan Jumalan armoon (51:3), jonka kautta yksin ihmisen synti pestään pois (51:4). Daavid tunsi ja tunnusti oman tilansa (51:5,6), kun hän tiesi rikkoneensa – ei enempää eikä vähempää kuin – itse Jumalaa vastaan. Daavid tunnusti syntisyytensä takia olevansa etäällä Jumalasta, jolta hän etsi samalla apua. Daavid tunsi ulkopuolisen (=Jumalan) avun olevan ainoan, joka hänet voi nostaa. Tämä on aidon katumusrukouksen merkki. Sitten jakeet 51:9-14 käsittävät pyyntöä sen puolesta, että syntisen teon takia katkennut yhteys Daavidin ja Jumalan välillä palautuisi ennalleen. Tämä tapahtuisi siten, että Herra itse toisi hänelle puhdistuksen kaikesta synnistä (51:16). Daavidin katumus ei selvästikään ollut pelkkää murtunutta mieltä ja tunnontuskaa, vaan katumus tähtäsi kaiken ennallistamiseen, täydelliseen muutokseen synnin vallasta puhtauteen (51:12,14), ”luntakin valkeammaksi” (51:9). Daavidin mielenmuutos oli näin täydellinen. Psalmi osoittaa katumuksen merkitsevän lopulta voittoa (51:10,14,20,21). Tästä mielentilasta nousee myös psalmista esille nouseva ylistys ja kiitos (51:16,17).

Danielin esirukous (Dan.9:1-19) oli epätavanomainen reaktio Danielin luettua Jeremian kirjan ennustuksen, jonka mukaan pakkosiirtolaisuuden 70 vuoden aika oli kulumassa umpeen. Daniel luki Jumalan lupauksen kansan vapautumisesta Baabelin vankeudesta; mutta hän ei jäänyt passiivisesti odottamaan lupauksen toteutumista, vaan hän näyttää ymmärtäneen, että Jumala odotti häneltä osallistumista (Dan.9:3). Danielin rukous tähtäsi Jumalan lupauksen toteutumiseen, kansan vapautumiseen. Mutta Danielin rukous oli todellista katumusrukousta: hän paastosi, pyysi armoa, istui maan tomussa ja pukeutui säkkivaatteeseen. Hän tiesi, että syntinen kansa ei ansaitse mitään armoa Jumalalta, vaan on pikemminkin toistuvasti rikkonut liittonsa Jumalan kanssa ja tehnyt mitä suurimpia syntejä. Kansan teot ja elämä pikemminkin ansaitsevat Jumalalta pelkän kirouksen ja rangaistuksen. Kaikki, mikä kansaa on kohdannut, on ollut oikein ja vanhurskasta. Daniel oli valmis tunnustamaan tämän kaiken. Mutta Danielin katumusrukouksen tavoitteena oli vedota Jumalaan, joka on armollinen, täynnä sääliä ja anteeksiantavainen. Armahtamalla kansan Jumala kirkastaisi ja korottaisi itseään.

Jumala selvästikin näki Danielin puhtaat motiivit katumusrukouksen takana ja vastasi hänelle sen mukaisesti. Voidaan sanoa, että Danielin esirukous vahvisti ja toimeenpani maan päällä Jumalan päätöksen. Israelin vapautumista voi jopa pitää Danielin rukouksen seurauksena!

Katumusrukouksen voima

Katumus on välttämätöntä, jotta ihmisen sydän olisi vilpitön Jumalan edessä. Mutta vilpittömästä sydämestä nousevalla rukouksella on suora yhteys taivaaseen.

Ihmisen ajatukset, asenteet ja motiivit tuskin voivat koskaan olla täysin puhtaat Jumalan edessä. Mutta voidaan sanoa, että korkeimmalla tasolla ihmisen rukous on silloin, kun hän rukoilee oman tilansa ja vajavaisuutensa tuntien ”tapahtukoon sinun tahtosi.” Tällöin rukoilija on alistanut oman tahtonsa Jumalan tahtoon maailmassa, jossa Jumalalla on kaikki valta ja mahdollisuudet tehdä kaikki täydelliseksi, vaikka ihminen ei vielä sitä täysin tajuakaan. Ilman katumusta ihminen ei voi alistua Jumalan tahdon alle; mutta katuvalla ihmisellä on avoin yhteys Jumalaan, jolla on valta, voima ja tahto vastata ihmisen rukouksiin.

Raamatun mukaan niiden rukous kuullaan, jotka kääntyvät (2.Aikak.7:14) ja jotka ovat ”köyhiä ja kurjia” (Jes.41:17). Rukouksen yksi luonteenpiirre on olla hätähuutoa (Ps.107:28). Tämä kaikki toteutuu, kun ihmisellä on katuva sydän.

Katumusrukous ei ole ulkonaisistaan piirteistään huolimatta toivottomuutta ja tappioita. Se merkitsee kyllä ”huutoa syvyydestä” (Ps.130), mutta se on lopulta luonteeltaan voimakasta ja voittoa täynnä olevaa rukousta! Katumusrukous on lähtökohtana sille, että ihmisen rukouselämä on Jumalan tahdon mukaisella pohjalla. Katumusrukous on avaimena rukousvastauksiin.

Katumusrukous on myös osoittautunut olevan avaimena sille, että Jumala lähettää herätyksen. Jorma Kuusinen kommentoi kirjassaan ”Jatkuvan herätyksen salaisuus”: ”Katumusrukous ja herätykset liittyvät merkittävästi yhteen. Ennen herätyksiä ja niiden aikana katumusrukoukset ovat olleet yksi Jumalan voimallisimmista keinoista tavoittaa uskosta osattomia.”

Katumusrukous on siten voimallista rukousta. Todellista, aitoa rukousta ei voi edes olla ilman katumusta.

Lähteet:

Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 3, ”Katumus,” ss.73-74 (Vantaa, 1989).

Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 5, ”Rukous,” ss.250-253 (Vantaa, 1991).

Kuusinen, Jorma: Jatkuvan herätyksen salaisuus.

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).

http://www.rukous.net 

RUKOUS HENGEN JOHDOSSA

Rukous on yksi teemoista, josta koko Raamattu, Vanha ja Uusi Testamentti, kertoo suunnattoman paljon. Kun meille sanotaan: ”Rukoilkaa lakkaamatta” (1.Tess.5:17), se tarkoittaa – paitsi että meitä kehotetaan jatkuvaan rukoukseen – että rukouksen tulee olla meille yhtä luonnollista kuin esim. hengittäminen. Rukouksessa on kysymys ihmisen ja Jumalan välisestä yhteydenpidosta ja kommunikaatiosta. Raamattu pitääkin itsestään selvyytenä, että kun ihmisellä ja Jumalalla on yhteys keskenään, siihen kuuluu erottamattomasti se, että ihminen rukoilee. Ihmiselle, joka kuuluu Jumalalle, rukous on välttämättömyys. Rukous on ihmisen hengellinen elinehto.   

Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen (1.Moos.1:26). Ihminen sai Jumalalta vapaan tahdon ja vallan hallita maapalloa. Ihmisen syntiinlankeemus rikkoi tämän ehyen kuvan ihmisen ja Jumalan välisestä suhteesta. Vanhan Testamentin aikana tarvittiin eläinuhreja sovittamaan ihmisen rikkomuksia Jumalan edessä. Tarvittiin myös erityisiä Jumalan asettamia pappeja ja ylipappeja, jotka edustivat ihmistä Jumalan edessä ja jotka saattoivat suorittaa Jumalan määräämät uhrit (Hepr.5:1). Tämä rajoitti myös osaltaan ihmisen mahdollisuutta olla suoraan yhteydessä Jumalan kanssa; tällä oli tiettyä rajoittavaa merkitystä myös ihmisen mahdollisuudelle rukouksessa lähestyä Jumalaa.

Mutta uuden liiton aikana tilanne muuttui Jeesuksen Golgatan työn ja ylösnousemuksen kautta.  Uuden liiton aikana Jeesus on välimiehemme ja ylipappimme pysyvästi (Hepr.8:1-13). Ihminen voi milloin hyvänsä Jeesuksen nimessä lähestyä Jumalaa ilman rajoituksia (Joh.14:13,14). Jeesus on välimiehenä ihmisen ja Jumalan välillä myös rukouksen suhteen. Rukouksen tuleekin tapahtua uuden liiton aikana Jeesuksen nimessä.

Jeesus on lisäksi esimerkkimme rukouksessa. Jeesus rukoili paljon, toistuvasti ja kiireettömästi yksinäisyydessä (Matt.14:23; Mark.1:35, 6:46; Luuk.5:16, 6:12, 9:18, 11:1). Jeesus tuntui olevan riippuvainen rukouksesta ja olemisesta kahden kesken Isän kanssa. Jos Jeesus tarvitsi näin paljon rukousta, syntinen ja vajavainen ihminen tarvitsee sitä vielä enemmän.

Rukousta on monenlaista. Karkeasti ottaen rukouksen voi jakaa eri lajeihin seuraavasti:

- Pyyntö (pyydetään ymmärrystä toimia oikein tai anotaan, että Jumala tarttuisi asioiden kulkuun tavalla tai toisella)
- Esirukous (rukouspalvelusta lähimmäisen hyväksi)
- Kiitos (ihmisen kiitos Jumalalle rukousvastauksista, Hänen avustaan ja Hänen lahjoistaan; kaikkeen rukoukseen tulee aina sisältyä myös kiitosta, koska muuten ihminen osoittaa ylimielistä asennetta, ikään kuin ihminen olisi ansainnut jotakin)
- Ylistys (Jumalan kunnioittamista ja korottamista sellaisena kuin Hän itsessään on).

Rukous on ihmisen yhteydenpitoa Jumalan kanssa. Siksi rukous on myös Jumalan läsnäolosta iloitsemista.

Yksi Raamatun kohta, joka kertoo monipuolisesti rukouksesta, on Fil.4:6-7. Siihen sisältyy se ajatus, että aina kun olemme tekemisissä Jumalan kanssa, kaikki tapahtuu rukouksen kautta. On siis väistämätöntä, että rukouksen merkitys ihmiselle on hengellisesti elintärkeä. Oikein ymmärrettynä voidaan sanoa, että rukous on ihmiselle kaikki kaikessa!

”Hengessä ja totuudessa”

Vaikka elämme uuden liiton aikaa, jossa Jeesus on pysyvästi välimiehemme Jumalan edessä, on ihmisellä luonnostaan tietty vaikeus kommunikoida pyhän ja täydellisen Jumalan kanssa. Tämä johtuu tietenkin siitä, että ihminen on edelleenkin syntinen ja Jumala on ollut ja tulee aina olemaan pyhä. Rukouksen vaikeus johtuu osaltaan myös siitä, että ihminen on vain osittain henkiolento: siksi rukoukseen käydessään melkein heti ihmisen ruumis ja sielu nousevat vastaan. Ihmisen luonto tuntee olonsa epämukavaksi ja hänen sielunsa vastustaa astumista Jumalan läsnäolon tuntemattomaan maailmaan. Ihminen tarvitsee jatkuvaa itsekuria voittaakseen inhimillisen luontonsa, lihan, vastustelut.

Asetelma on silti kovasti toisin kuin vanhan liiton aikana: uuden liiton aikaisessa Hengen uudessa tilassa uskovalla on vapaa pääsy suoraan Jumalan luo milloin vain. Mikä oli mahdotonta ennen Jeesuksen Golgatan työtä, on tullut mahdolliseksi sen jälkeen.

Yhteydenpitoon Jumalan kanssa ihminen kuitenkin tarvitsee Pyhän Hengen apua. Ihmisen rajallinen ymmärrys ei voi koskaan ymmärtää rajatonta Jumalaa, mutta Jumalan voitelema ihmisen henki voi kommunikoida Hänen kanssaan. Rukous on näin Hengen johtamaa keskustelua, avointa sanallista yhteydenpitoa pyhän Jumalan ja Hänen lunastamiensa ihmisten välillä.

Jeesus sanoi samarialaiselle naiselle: ”Jumala on henki, ja siksi niiden, jotka häntä rukoilevat, tulee rukoilla hengessä ja totuudessa” (Joh.4:24). Jeesuksen sanat jäävät tuossa nimenomaisessa tilanteessa hieman arvoituksellisiksi. Mutta voidaan sanoa ainakin, että rukous ”hengessä ja totuudessa”

- perustuu Jeesuksen persoonaan, koska Jeesus on totuus (Joh.14:6)
- kohdistuu Raamatun ilmoittamaan Jumalaan, joka on pyhä, kaikkivaltias, rakkaus ja totuus
- tapahtuu Pyhän Hengen synnyttämänä ja ohjaamana
- on elävää, todellista yhteyttä Jumalaan
- on aito, ei näennäinen tai teeskennelty

Pyhä Henki tekee niin ihmisen itsensä kuin hänen rukouksensakin hengellisesti eläviksi. Lopultakin kaikki hengellinen elämä on Pyhän Hengen aikaansaannosta. Pyhä Henki synnyttää ihmisen rukouselämän: kaikki halu ja voima, mitä ihmisellä on rukoukseen, tulee Hengeltä. Pyhä Henki ohjaa ja johdattaa ihmisen rukousta. Pyhässä Hengessä ihmisen rukousinto ja –tuli edelleen vain kasvavat, kun ihminen antaa Pyhän Hengen toimia itsessään ja ihminen on Jumalan läsnäolossa.

Yhteys ihmisen toimivan rukouselämän ja Pyhän Hengen työn välillä on näin selkeä. Uuden Testamentin standardi uskovalle on olla täynnä Pyhää Henkeä ja olla Hänen johdossaan. Samalla juuri rukouselämä on se mittari, josta voi nähdä, missä määrin Henki toimii ihmisessä. Pyhän Hengen yliluonnollinen voima toimii rukouksen, uskon ja kuuliaisuuden kautta; se ei toimi ihmisen oman viisauden, koulutuksen tai luonnollisen voiman kautta. Ihminen on siksi kutsuttu rukoilemaan ”hengessä ja totuudessa.”

Rukous Hengessä

Ennen kuin ihminen itse rukoilee, Pyhä Henki jo itse rukoilee hänen puolestaan (Room.8:26). Jo ennen kuin ihminen itse osaa rukoilla tai pystyy rukoilemaan, uskovissa asuva Henki jo rukoilee. Näin ollen pätee jo ihmisen tiedostamattakin, että missä Jumalan Henki on, siellä on rukousta – todellista rukousta Hengessä.

Rukouksen Henki on Herran vuodattama (Sak.12:10), vaikuttaa uskovien rukouksissa (Room.8:15, Gal.4:6) ja auttaa ihmisen heikkoutta (Room.8:26). Pyhä Henki vie ihmisen Jumalan läsnäoloon (Ef.2:18). Henki vetää ihmistä rukoukseen, Henki kirkastaa ihmiselle asioita, joita Jumala pitää tärkeinä. Henki auttaa ihmistä rukoilemaan (Room.8:26-27).

Rukous tulee esittää Pyhässä Hengessä (Juud.20), mutta myös sekä Hengellä että ymmärryksellä (1.Kor.14:15). Rukous on siten ihmisen tiedostamaa, ei ihmisen hallitsemattomissa olevaa toimintaa. Ymmärryksellä rukoileminenkin on kuitenkin Hengen johtamaa, koska inhimilliseen ajatteluun perustuva rukous ei aina ole oikea (Matt.20:20-22).

Henki antaa voimaa ja kestävyyttä (Ef.6:18); kellään ihmisellä ei ole itsessään voimaa rukoilla. Pyhä Henki auttaa rukoilemaan oikein Jumalan tahdon mukaan. Henki antaa myös uskoa ja ihminen kasvaa uskossa näkemällä entistä selvemmin Jumalan suuruuden ja voiman. Rukouksessa Henki myös kirkastaa ihmiselle Raamatun lupauksia: rukous Hengessä on aina uskollinen Jumalan sanalle ja korostaa ihmiselle Raamatun arvovaltaa.

Hengessä rukoileminen ei ole sidoksissa paikkaan (Joh.4:21). Rukous voi siten olla yksityistä tai julkista ja voi tapahtua missä vain. Hengessä rukoileminen on täysin hengellistä toimintaa, johon näkyvät elementit tai rituaalit eivät tuo lisäarvoa (ainoat Uudessa testamentissa konkreettisesti mainitut rukoukseen liittyvät ulkonaiset toiminnot ovat sairaiden voitelu öljyllä ja kätten päälle paneminen; Jaak.5:14; Ap.t.13:3, 19:11-12). Hengessä rukoileminen on vapaata kaavamaisesta ja rituaalimaisesta sisällöstä. Hengessä rukoileminen ei perustu ihmisviisaudelle vaan ilmentää ”Jumalan Hengen voimaa” (1.Kor.2:1-5).

Em. seikoilla on se – ehkä yllättäväkin – seuraus, että Hengen johdossa tapahtuva rukous voi kuulostaa kovin ”tavanomaiselta” puheelta! Sellaisenkin ihmisen, joka on selvästi Hengen johdossa ja joka on kokenut rukoilija, rukous voi kuulostaa varsin yksinkertaiselta.

Käytännön huomioita

Rukoilijalla ei ole mitään syytä käyttää erityistä ”rukouksen äänensävyä.” Jumalalle ei tarvitse puhua luonnottomalla äänellä, vaan aivan normaalisti. Myöskään vanhahtavat tai ylätyyliset sanonnat eivät tehosta rukousta. Jumalaan ei tee minkäänlaista vaikutusta kaunopuheisuus, vaan se, että rukoilemme ”hengessä ja totuudessa.”

Paitsi sanankäytössään, rukoilija on muutenkin ”normaali” ihminen. Rukoilijat, jotka viettävät säännöllisesti aikaa Jumalan läsnäolossa ja Hänen valtaistuimensa edessä, eivät millään tavalla anna ymmärtää olevansa muita parempia tai hengellisempiä. Rukous ei ole vaikutuksen tekemistä toisiin ihmisiin eikä esiintymistä ihmisten edessä kauniiden ja moninaisten sanojen muodossa (Matt.6:5-7). Rukous ei ole missään muodossa ihmisen oman hengellisyyden esille tuomista (Luuk.18:10-14).

Rukous on siten Hengen synnyttämää, sen tulee tapahtua ”hengessä ja totuudessa” ja rukoilijan tulee olla Hengen johdossa.

Lähteet:

Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 5, ”Rukous,” ss.250-253 (Vantaa, 1991).

http://www.rukous.net